Tobe Hooper: Eaten Alive. Bob Clark: Musta joulu. Paul Lynch: Koston kruunajaiset. Tibor Takács: Paholaisen portti
Tobe Hooperin Eaten Alive (1976) on ruma, nuhruinen, huonosti näytelty, huonosti kirjoitettu ja huonosti rytmitetty törkyleffa – ja juuri siksi niin ihastuttava. Louisianan rämemailla ränsistynyt hotelli kokoaa vieraikseen epämääräisen joukon hylkiöitä. Ja sitten siellä on kuminen ihmissyöjäkrokotiili. Tarina on pelkkä tekosyy groteskeille hahmoille ja splatterille. Hooperin visuaalinen taju nostaa elokuvan sen viiden pennin budjettia korkeammalle. Läträämistä on liian vähän, pitkiä otoksia riisuutuvista naisista liikaa.
Bob Clarkin protoslasher Musta joulu (Black Christmas, 1974) onkin sitten ihan muuta. Erittäin hallittu kanadalaiselokuva yhdistää kauhukuvastoon huumoria, joka on aidosti hauskaa eikä vain huonoa. Slashereista alettiin puhua genrenä vasta muutamaa vuotta myöhemmin, mutta Musta joulu on sitä, no, täysiverisesti. Kampuksella alkaa kuolla väkeä joulun alla, sopivan mielikuvituksellisilla tavoilla. Ruumiita syntyy verrattain vähän, mutta elokuva on tyylikäs.
Kanadalaista teininlahtausta se on myös Paul Lynchin Koston kruunajaiset (Prom Night, 1980). Jamie Lee Curtis pääsee taas kirkumaan keuhkojensa täydeltä ja juoksemaan karkuun kasvotonsa ruumistehtailijaa, tällä kertaa päättäjäistanssien yhteydessä. Kostomysteeri on ennalta arvattavuudestaan huolimatta pätevää työtä, viihdyttävä ja paikoin kekseliäskin. Kanukit hallitsivat kauhuelokuvan aikanaan paremmin kuin usein muistetaankaan.
Illan lopuksi vielä jotain vähän toisenlaista: Tibor Takácsin ohjaama Paholaisen portti (The Gate, 1987; osittain kanadalainen tuotanto muuten tämäkin) siirtyy reilusti yliluonnollisen puolelle. Tarina on silkkaa stephenkingiä tai goosebumpsia: pari keskenkasvuista kaivaa takapihalle kuopan, josta alkaa pian sylkeä demoneita. Kauhutehoja tärkeämmäksi muodostuu lapsuus ja sen maagisuus, vähän samaan tapaan kuin esimerkiksi hieman aiemmissa Gremlinsissä ja Hopealuodissa.
Bob Clarkin protoslasher Musta joulu (Black Christmas, 1974) onkin sitten ihan muuta. Erittäin hallittu kanadalaiselokuva yhdistää kauhukuvastoon huumoria, joka on aidosti hauskaa eikä vain huonoa. Slashereista alettiin puhua genrenä vasta muutamaa vuotta myöhemmin, mutta Musta joulu on sitä, no, täysiverisesti. Kampuksella alkaa kuolla väkeä joulun alla, sopivan mielikuvituksellisilla tavoilla. Ruumiita syntyy verrattain vähän, mutta elokuva on tyylikäs.
Kanadalaista teininlahtausta se on myös Paul Lynchin Koston kruunajaiset (Prom Night, 1980). Jamie Lee Curtis pääsee taas kirkumaan keuhkojensa täydeltä ja juoksemaan karkuun kasvotonsa ruumistehtailijaa, tällä kertaa päättäjäistanssien yhteydessä. Kostomysteeri on ennalta arvattavuudestaan huolimatta pätevää työtä, viihdyttävä ja paikoin kekseliäskin. Kanukit hallitsivat kauhuelokuvan aikanaan paremmin kuin usein muistetaankaan.
Illan lopuksi vielä jotain vähän toisenlaista: Tibor Takácsin ohjaama Paholaisen portti (The Gate, 1987; osittain kanadalainen tuotanto muuten tämäkin) siirtyy reilusti yliluonnollisen puolelle. Tarina on silkkaa stephenkingiä tai goosebumpsia: pari keskenkasvuista kaivaa takapihalle kuopan, josta alkaa pian sylkeä demoneita. Kauhutehoja tärkeämmäksi muodostuu lapsuus ja sen maagisuus, vähän samaan tapaan kuin esimerkiksi hieman aiemmissa Gremlinsissä ja Hopealuodissa.
Nathan Greno & Byron Howard: Kaksin karkuteillä. Chris Buck & Jennifer Lee: Frozen – huurteinen seikkailu
Disneyn animaatiostudion Kaksin karkuteillä (Tangled, 2010) ja Frozen (2013) ilmestyivät lähekkäin, ja kumpikin on monella tapaa melko perinteinen prinsessatarina. Kumpikin sai pääosin hyvät arviot kriitikoilta, mutta silti vain toisesta tuli valtaisa ilmiö.
Kaksin karkuteillä on näistä kahdesta teknisesti ylivertainen. Sen animaatio on huikeaa ja yksityiskohtaisuudessaan elävää. Sen tarinassa on tasapainossa klassinen Disney-seikkailu ja moderni pikkugagien sarjatuli. Tähkäpää on hienosti toteutettu hahmo, mielestäni ihan Tuhkimon ja Lumikin tasoa.
Ja silti Kaksin karkuteillä on jäänyt aikakirjoihin vain yhtenä oikein hyvänä Disney-elokuvana muttei sen enempänä. Frozen sen sijaan on sukupolvikokemus. Miksi?
Ilmiselvin vastaus olisi Anna ja Elsa ja heidän suhteensa. Elokuvan keskiössä ei ole romanttinen prinsessan ja prinssin rakkaus vaan sisarten välinen. Toiseksi, vaikka kuinka jaksaisin toistella inhoavani Olafia, taidan jäädä mielipiteineni häviölle. Idioottina virnistelevä lumiukko tuntuu jostain syystä vetoavan ihmisiin. Lisäksi Frozen on jollain tapaa oopperamainen, niin näyttämöllepanoltaan, hahmoiltaan kuin hengeltäänkin. Siinä on eräänlaista jylhää voimaa.
Ja sitten se yksi biisi. "Let It Go" / "Taakse jää" on taatusti yhden tyttösukupolven ensimmäinen kokemus voimabiisistä. Sitä voi olla myöhempinäkin vuosina vaikea päihittää.
Kaksin karkuteillä on näistä kahdesta teknisesti ylivertainen. Sen animaatio on huikeaa ja yksityiskohtaisuudessaan elävää. Sen tarinassa on tasapainossa klassinen Disney-seikkailu ja moderni pikkugagien sarjatuli. Tähkäpää on hienosti toteutettu hahmo, mielestäni ihan Tuhkimon ja Lumikin tasoa.
Ja silti Kaksin karkuteillä on jäänyt aikakirjoihin vain yhtenä oikein hyvänä Disney-elokuvana muttei sen enempänä. Frozen sen sijaan on sukupolvikokemus. Miksi?
Ilmiselvin vastaus olisi Anna ja Elsa ja heidän suhteensa. Elokuvan keskiössä ei ole romanttinen prinsessan ja prinssin rakkaus vaan sisarten välinen. Toiseksi, vaikka kuinka jaksaisin toistella inhoavani Olafia, taidan jäädä mielipiteineni häviölle. Idioottina virnistelevä lumiukko tuntuu jostain syystä vetoavan ihmisiin. Lisäksi Frozen on jollain tapaa oopperamainen, niin näyttämöllepanoltaan, hahmoiltaan kuin hengeltäänkin. Siinä on eräänlaista jylhää voimaa.
Ja sitten se yksi biisi. "Let It Go" / "Taakse jää" on taatusti yhden tyttösukupolven ensimmäinen kokemus voimabiisistä. Sitä voi olla myöhempinäkin vuosina vaikea päihittää.
Clint Eastwood: Menneisyyden ote. Joel & Ethan Coen: Kova kuin kivi. Dan Gilroy: Nightcrawler. Marc Forster: Monster's Ball
Joululoman alkamisen kunniaksi eilen hiljennyttiin 2000-luvun amerikkalaisen laatuelokuvan pariin. Katselussa oli syystä tai toisesta näkemättä jääneitä Hyviä Elokuvia, Oscar-voittajia ja -ehdokkaita, joita on viime aikoina tarttunut kirppiksiltä mukaan. Yhteistä kaikille on korkean laadun lisäksi huikeat näyttelijäsuoritukset, visuaalinen kauneus ja sisältö joka painaa enemmän kuin pelkän lopputaistelun verran.
Clint Eastwoodin Menneisyyden ote (Mystic River, 2003): Lapsuuden traumaattinen kaappaustapaus saa kaverikolmikon myöhemmän elämän menemään raiteiltaan. Synkkä tarina, tiukasti ohjattu.
Coenin veljesten Kova kuin kivi (True Grit, 2010): Yhäaikaa klassisessa ja postmodernissa länkkärissä teinityttö ja The Dude murentavat vanhat ideaalit. Komedia ja tragedia coenmaisessa tasapainossa
Dan Gilroyn Nightcrawler (2014): Jake Gyllenhaal kuvaa öisiä rikoksia rahasta. Sisällöltään kylmäävä, visuaalisesti kaunis.
Marc Forsterin Monster's Ball (2001): Eurooppalaisten elokuvaopiskelijoiden taidefilmiltä näyttävä jenkkiläinen Oscar-voittaja – käsittämätön yhtälö. Aiheet ovat silti mitä amerikkalaisimpia: rotuerottelua, kuolemanrangaistusta, perhettä ja yksilönvapautta.
Clint Eastwoodin Menneisyyden ote (Mystic River, 2003): Lapsuuden traumaattinen kaappaustapaus saa kaverikolmikon myöhemmän elämän menemään raiteiltaan. Synkkä tarina, tiukasti ohjattu.
Coenin veljesten Kova kuin kivi (True Grit, 2010): Yhäaikaa klassisessa ja postmodernissa länkkärissä teinityttö ja The Dude murentavat vanhat ideaalit. Komedia ja tragedia coenmaisessa tasapainossa
Dan Gilroyn Nightcrawler (2014): Jake Gyllenhaal kuvaa öisiä rikoksia rahasta. Sisällöltään kylmäävä, visuaalisesti kaunis.
Marc Forsterin Monster's Ball (2001): Eurooppalaisten elokuvaopiskelijoiden taidefilmiltä näyttävä jenkkiläinen Oscar-voittaja – käsittämätön yhtälö. Aiheet ovat silti mitä amerikkalaisimpia: rotuerottelua, kuolemanrangaistusta, perhettä ja yksilönvapautta.
Pete Riski: Dark Floors. Marko Äijö: Nightmare – painajainen merellä. Tamra Davis: Crossroads – tienristeyksessä. Trash Video: Murhapukki
Kun Lordi vuonna 2006 voitti Euroviisut, olivat kaikki mahdollisuudet hetken aikaa auki yhtyeelle. Ykkösmies Tomi Putaansuu sai toteuttaa itseään niin sarjakuva-, elokuva- kuin lelumarkkinoillakin. Eikä siinä mitään, Mr. Lordille suo unelmansa siinä missä kelle tahansa muullekin. Hänen yhdessä ohjaaja Pete Riskin kanssa ideoima Dark Floors (2008) on siltikin sysikehno elokuva. Klišeerypäs ei synnytä tunnelmaa edes tylsistymisen vertaa, ohjaus on kuin unissakävelyn tallentamista ja tarinassa on omaperäisyyttä tasan bändin hirviöitten verran. Heidänkin osuutensa on lähinnä läpikävelyä ja murisemista; Abban jäsenetkin olisivat olleet pelottavammat. Dark Floorsista ei saa oikein edes kalkkunaviboja, mutta ei silti ole niin kaamea kuin...
...Nightmare – painajainen merellä (2012), Salattujen elämien kainaloon turvonnut kasvain. Idea sinänsä on oikeastaan ihan mainio: tehdään saippuasarjan hahmoille sivutarina, joka eroaa täysin pääkertomuksesta. Tässä tapauksessa haettiin kauhutehoja, mutta ilmeisesti ohjaaja Marko Äijö itsekin tajusi, millaista pökälettä hän on vääntämässä. Elokuva ei kuulemma voi olla kauhua, koska siinä ei ole yliluonnollisuuksia. Niin ohjaus, käsikirjoitus kuin näyttelijätkin ovat televisiotasoa, kuten sopiikin; vähän kuin Spede olisi tehnyt sarjamurhaajaleffan.
Parhaiden perinteiden mukaan poptähdille kuuluu myös puolitoistatuntisensa valkokankaalla. Britney Spearsin tapauksessa se oli Crossroads – tienristeyksessä (2002). Spearsin ympärille kasattiin joukko oikeita näyttelijöitä ja toivottiin, että teinihöttö pysyisi pinnalla. Eihän se pysynyt. Spears on huono mutta ei sen huonompi kuin moni muu tämänkaltaisissa keskinkertaisuuksissa esiintyvä. Melkein käy sääliksi lähinnä. Ei Crossroads ole sellaista roskaa kuin sen maine on - onpahan vain tavanomainen ja hampaaton elokuva.
Ihan oma lukunsa on perinteinen joulun hyvän mielen elokuva, Trash Videon Murhapukki (2000). Tarina kohtalosta, kostosta ja ystävyydestä oli huikea elämys lukiolaiselle minulle ja on yhä. Jos et ole ollut viisas ja hankkinut dvd:tä, Murhapukki on nähtävissä YouTubessakin. Ota neuvo sydämeesi.
...Nightmare – painajainen merellä (2012), Salattujen elämien kainaloon turvonnut kasvain. Idea sinänsä on oikeastaan ihan mainio: tehdään saippuasarjan hahmoille sivutarina, joka eroaa täysin pääkertomuksesta. Tässä tapauksessa haettiin kauhutehoja, mutta ilmeisesti ohjaaja Marko Äijö itsekin tajusi, millaista pökälettä hän on vääntämässä. Elokuva ei kuulemma voi olla kauhua, koska siinä ei ole yliluonnollisuuksia. Niin ohjaus, käsikirjoitus kuin näyttelijätkin ovat televisiotasoa, kuten sopiikin; vähän kuin Spede olisi tehnyt sarjamurhaajaleffan.
Parhaiden perinteiden mukaan poptähdille kuuluu myös puolitoistatuntisensa valkokankaalla. Britney Spearsin tapauksessa se oli Crossroads – tienristeyksessä (2002). Spearsin ympärille kasattiin joukko oikeita näyttelijöitä ja toivottiin, että teinihöttö pysyisi pinnalla. Eihän se pysynyt. Spears on huono mutta ei sen huonompi kuin moni muu tämänkaltaisissa keskinkertaisuuksissa esiintyvä. Melkein käy sääliksi lähinnä. Ei Crossroads ole sellaista roskaa kuin sen maine on - onpahan vain tavanomainen ja hampaaton elokuva.
Ihan oma lukunsa on perinteinen joulun hyvän mielen elokuva, Trash Videon Murhapukki (2000). Tarina kohtalosta, kostosta ja ystävyydestä oli huikea elämys lukiolaiselle minulle ja on yhä. Jos et ole ollut viisas ja hankkinut dvd:tä, Murhapukki on nähtävissä YouTubessakin. Ota neuvo sydämeesi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti