Juan Rulfo: Tasanko liekeissä (El llano en llamas, 1953). Helsinki 1998: Like. 199 s. Suom. Tarja Roinila.
Välillä lukulistalla on niin sanottua hyvääkin kirjallisuutta. Toistelen koulussa usein oppilaille, että kirjan lyhyys ei tee siitä välttämättä helppolukuista – niin usein että se tahtoo unohtua itseltäkin. Juan Rulfon Tasanko liekeissä on sellainen kirja. Novellikokoelmalla on pituutta vajaat kaksisataa sivua, se on kieleltään verrattain yksinkertaista eivätkä tarinat ole kovinkaan mutkikkaita. Silti lukeminen vaatii keskittymistä. Nopea lukija hämäytyy helposta kerronnasta ja ohittaa novellien kärjen. Nautiskeleva ja verkkainen lukija sen sijaan saa hiljentyä melkein lyyrisiin kuviin ja vaikutelmiin viime vuosisadan alkupuoliskon Meksikosta. Intensiivisenä kirjailijana Rulfon ei tarvinnut julkaista kuin muutama sata sivua, kaksi kirjaa, ja hänen maineensa klassikkona oli valmis.
Cloomber Hallin salaisuus (The Mystery of Cloomber, 1888). [Oulu 2017:] Osuuskunta Jyväs-Ainola. 169 s. Suom. tuntematon. Toim. Reijo Valta.
Kesällä alkanut Arthur Conan Doyle -urakka jatkui uuden vuoden puolella Doylen ensimmäisellä romaanilla. The Mystery of Cloomber tosin julkaistiin vasta 1888, sen jälkeen kun ensimmäinen Sherlock Holmes -romaani, A Study on Scarlet, oli jo ilmestynyt, mutta se on kirjoitettu alun perin jo useita vuosia aiemmin.
Romaani on käännetty kahdesti. Pohjalainen-lehti julkaisi sen vuonna 1900 nimellä Cloomber Hallin salaisuus, ja tämä suomennos on käytössä myös nyt lukemassani Osuuskunta Jyväs-Ainolan niteessä. Toinen suomennos, Cloomberin salaisuus eli Astraalikello, ilmestyi Kirjan julkaisemana 1922 (suom. Wäinö Nyman).
Cloomberia olen kuullut tituleerattavan salapoliisiromaaniksi ja tieteiskertomukseksi. Ei se oikein ole kumpaakaan. Onpahan vain vetävästi kirjoitettu mysteeri, jossa on ripaus fantasiaa intialaisten joogien muodossa. Teksti on sujuvaa vanhentuneesta ja anglismien täyttämästä suomennoksestakin huolimatta.
Romaani on käännetty kahdesti. Pohjalainen-lehti julkaisi sen vuonna 1900 nimellä Cloomber Hallin salaisuus, ja tämä suomennos on käytössä myös nyt lukemassani Osuuskunta Jyväs-Ainolan niteessä. Toinen suomennos, Cloomberin salaisuus eli Astraalikello, ilmestyi Kirjan julkaisemana 1922 (suom. Wäinö Nyman).
Cloomberia olen kuullut tituleerattavan salapoliisiromaaniksi ja tieteiskertomukseksi. Ei se oikein ole kumpaakaan. Onpahan vain vetävästi kirjoitettu mysteeri, jossa on ripaus fantasiaa intialaisten joogien muodossa. Teksti on sujuvaa vanhentuneesta ja anglismien täyttämästä suomennoksestakin huolimatta.
Jaakko Yli-Juonikas: Valvoja. Helsinki 2009: Otava. 191 s.
Olen sikäli ammattikuntani häpeäpilkku etten juurikaan lue uutta kotimaista kaunokirjallisuutta – paitsi pulpsortimenttia. Ei Jaakko Yli-Juonikkaan Valvoja erityisen uusi ole sekään, mutta jos kirjaa ei ole julkaistu ennen syntymääni, se on minun puolestani uusi.
Valvoja kertoo todellisesta historian henkilöstä, haminalaisesta satamatyöläisestä Toimi Silvosta, joka 60-luvulla sanoi valvoneensa yli 18 vuorokautta yhteen menoon. Yli-Juonikkaan Silvo ei silti missään nimessä ole yksi yhteen esikuvansa kanssa. Eivät ole muutkaan henkilöt (joiden kaikkien heidänkin nimet ovat tuplakäskyjä!) mutta paikat kyllä. Tuntuu hieman kummalta lukea kirjan hahmojen liikkuvan kadulla, joka näkyy omasta lukuhuoneen ikkunasta; nyt tiedän millaista olisi olla helsinkiläinen.
Valvojan varsinainen juttu ei kuitenkaan tarinassa tai edes henkilöissä vaan kielessä. Yli-Juonikas kirjoittaa käsittämättömiä vertauksia, yllättäviä ristimerkityksiä, pseudoviisaita tai salaviisaita tiivistyksiä ja vetävällä tavalla leikittelevää tekstiä. Tämä on taas niitä kirjoja, jotka ovat sivumääräänsä pidempiä ja kuuluvat lukea hitaasti.
Valvoja kertoo todellisesta historian henkilöstä, haminalaisesta satamatyöläisestä Toimi Silvosta, joka 60-luvulla sanoi valvoneensa yli 18 vuorokautta yhteen menoon. Yli-Juonikkaan Silvo ei silti missään nimessä ole yksi yhteen esikuvansa kanssa. Eivät ole muutkaan henkilöt (joiden kaikkien heidänkin nimet ovat tuplakäskyjä!) mutta paikat kyllä. Tuntuu hieman kummalta lukea kirjan hahmojen liikkuvan kadulla, joka näkyy omasta lukuhuoneen ikkunasta; nyt tiedän millaista olisi olla helsinkiläinen.
Valvojan varsinainen juttu ei kuitenkaan tarinassa tai edes henkilöissä vaan kielessä. Yli-Juonikas kirjoittaa käsittämättömiä vertauksia, yllättäviä ristimerkityksiä, pseudoviisaita tai salaviisaita tiivistyksiä ja vetävällä tavalla leikittelevää tekstiä. Tämä on taas niitä kirjoja, jotka ovat sivumääräänsä pidempiä ja kuuluvat lukea hitaasti.
E. J. Ellilä: Kirjanystäväin aapinen. 34 viitettä kirjojen kerääjille. Jyväskylä 1943: Gummerus. 39 s. NVL:n kirjaystävien harrastuspiirin julkaisuja 6.
E. J. Ellilä: Mikä on kirja. Porvoo 1962: Uusimaa. 31 s.
E. J. Ellilä: Kirjojen taika. Porvoo–Helsinki 1952: WSOY. 143 s.
E. J. Ellilä: Kirjallisia salanimiä ja nimimerkkejä. Helsinki 1966: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 134 s. 2., täyd. l. Tietolipas 47. – 1. l. ilmestyi 1952.
Kaikista Suomen bibliofiileistä on E. J. Ellilä kenties ahkerimmin muistettu. WSOY:ssä uransa tehnyt Ellilä keräsi elämänsä aikana kymmenien tuhansien kirjojen kokoelman. Siinä sivussa hän kirjoitti itsekin joitain kymmeniä teoksia. Monet näistä, ei kovin yllättäen, käsittelevät kirjoja ja niiden keräilyä.
Laajojen teosten lisäksi Ellilältä ilmestyi monenmoisia pikkujulkaisuja. Kirjan ystäväin aapinen ilmestyi Nuoren Voiman Liiton kirjanystävien harrastuspiirin julkaisusarjassa. Siinä kirjoittaja käy noin sivun mittaisissa teksteissä läpi moninaita kirjojen keräilyyn liittyviä seikkoja. Mikä on kirja on pieni essee kirjan ominaislaadu(i)sta. Viehättävä on tämäkin teos. Kummassakin kirjasessa asiasisältö on keveä mutta rivien välistä hohkaa aito lämpö.
Tekijälleen tyypilliseen, hajanaisen moninaiseen tapaan rakentuvassa teoksessa Kirjojen taika Ellilä kirjoittaa muun muassa oikeaoppisesta omistuskirjoituksen laatimisesta. Bibliofiilin näkökulmasta, opettaa Ellilä, pitää omistuskirjoitukseen sisällyttää vastaanottajan titteli ja koko nimi, antajan koko nimi sekä antamisen ajankohta ja paikka. Lisäksi omiste tulee sijoittaa lehdelle, jossa on muutakin tekstiä ja joka on mukana teoksen sivunumeroinnissa.
Ja mestari näyttää mallia: Omistamassani Ellilän Kirjallisia salanimiä ja nimimerkkejä -teoksen toisen, täydennetyn laitoksen kappaleessa on todellakin tekijän omistuskirjoitus. Kirjan likatittelisivulla on niin vastaanottajan kuin antajankin nimet, päivämäärä ja lyhyt tervehdys ("KIRJAn nimeen"). Lähes yhdeksänkymmenvuotias Ellilä on kyllä unohtanut paikkamerkinnän, mutta se annettakoon anteeksi.
Ja mestari näyttää mallia: Omistamassani Ellilän Kirjallisia salanimiä ja nimimerkkejä -teoksen toisen, täydennetyn laitoksen kappaleessa on todellakin tekijän omistuskirjoitus. Kirjan likatittelisivulla on niin vastaanottajan kuin antajankin nimet, päivämäärä ja lyhyt tervehdys ("KIRJAn nimeen"). Lähes yhdeksänkymmenvuotias Ellilä on kyllä unohtanut paikkamerkinnän, mutta se annettakoon anteeksi.
J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjeukset (Harry Potter and the Deathly Hallows, 2007). Helsinki 2008: Tammi. 828 s. Suom. Jaana Kapari-Jatta.
Ensin meni kaksikymmentä vuotta ennen kuin suostuin lukemaan Harry Potter -kirjaa. Elämänohjeeni on ollut pitkään, että jos jokin on yleisesti pidettyä, siitä pitää pysyä erossa. Mutta kuten niin usein muulloinkin, omat lapset muuttavat ihmistä. Kun esikoiseni hurahti Potteriin, oli minun seurattava, jotta pystyisin keskustelemaan aiheesta hänen kanssaan. Aikalailla päivälleen kaksi vuotta sitten joulunpyhinä luin sarjan ensimmäisen osan, Harry Potter ja viisasten kivi, loppuun. Ja viime yönä sain saagan päätökseen, kun Harry Potter ja kuoleman varjelukset loppui.
Keksin monta järjellistä syytä, miksi minun ei pitäisi pitää Potterista, ja moni asia siinä ärsyttää ihan keksimättäkin. Silti en voi kieltää, etteikö näissä kirjoissa olisi vastustamatonta imua. Jokin J. K. Rowlingin proosassa tekee siitä erittäin helppolukuista ja nautittavaa. Pakko myöntää, että ensimmäinen ajatus viimeisen sivun luettuani oli, että pitäisiköhän aloittaa alusta. Tiedän etten ole ainoa näin reagoinut.
Keksin monta järjellistä syytä, miksi minun ei pitäisi pitää Potterista, ja moni asia siinä ärsyttää ihan keksimättäkin. Silti en voi kieltää, etteikö näissä kirjoissa olisi vastustamatonta imua. Jokin J. K. Rowlingin proosassa tekee siitä erittäin helppolukuista ja nautittavaa. Pakko myöntää, että ensimmäinen ajatus viimeisen sivun luettuani oli, että pitäisiköhän aloittaa alusta. Tiedän etten ole ainoa näin reagoinut.
Boris Hurtta: Pätsi. Helsinki 2020: Nysalor-kustannus. 83 s.
Boris Hurtan tuore Pätsi tuli luettua jo pari iltaa sitten, mutta mainitaanpa siitä täälläkin. Pätsi mainitaan takakannessa "aliluonnollisena kauhuna", minkä kai pitäisi viitata siihen, ettei kertomuksessa ole mitään yliluonnollista. Myös Shimo Suntilan jälkisanoissa tätä korostetaan, mikä omasta mielestäni on vähän turhaa. Kauhufiktio ei ole vaatinut vuosiin yliluonnollisuuksia. Pätsi on pikemminkin rikos- kuin kauhutarina. Toisaalta eikös ei-yliluonnollinen kauhu yleensäkin? Ehkä genremääritelmä on siis kuitenkin paikallaan tehdä jonkinlaiseksi lukuohjeeksi
Voisin myös tarttua teoksen kauhuuteen. Ei Pätsi varsinaisesti sitä ole vaikkakin kauhistuttava kyllä. Hurtta kertoo sujuvaan ja aavistuksen vanhahtavaan, jutustelevaan tyyliinsä nykypäivän kartanolaisuudesta, 1920–50-luvuilla kukoistaneesta lounaissuomalaisesta lahkosta. Näkökulma on vanhan tavaran myyjän apulaisena toimivan miehen, joka soluttautuu (tai laitetaan soluttautumaan) lahkoon siinä toivossa, että yksi siihen kuuluva paljastaisi vanhan ja arvokkaan viinakätkön olinpaikan. Voimakkain tunne lukiessa on kultin aiheuttaman vierauden ja toisaalta monella tapaa jo kadonneen suomalaisuuden ristiriita. Tällaisella rajapinnalla Hurtta yleensä toimiikin parhaiten.
Voisin myös tarttua teoksen kauhuuteen. Ei Pätsi varsinaisesti sitä ole vaikkakin kauhistuttava kyllä. Hurtta kertoo sujuvaan ja aavistuksen vanhahtavaan, jutustelevaan tyyliinsä nykypäivän kartanolaisuudesta, 1920–50-luvuilla kukoistaneesta lounaissuomalaisesta lahkosta. Näkökulma on vanhan tavaran myyjän apulaisena toimivan miehen, joka soluttautuu (tai laitetaan soluttautumaan) lahkoon siinä toivossa, että yksi siihen kuuluva paljastaisi vanhan ja arvokkaan viinakätkön olinpaikan. Voimakkain tunne lukiessa on kultin aiheuttaman vierauden ja toisaalta monella tapaa jo kadonneen suomalaisuuden ristiriita. Tällaisella rajapinnalla Hurtta yleensä toimiikin parhaiten.
Neljä herraa: Haamukirja. Antikvariaattitarinoita. [Turku] 2013: Wanhain Herrain Huone. 166 s. WHH 240.
Wanhain Herrain Huoneen herroista neljä jatkoi pitkän tauon jälkeen antikvariaatti Uuden Katakombin tarinaa. Sarjan aiemmat osat olivat ilmestyneet 2005 ja 2007 ja tämä kolmas, Haamukirja, ilmestyi 2013 Harri Haarikon toimittamana. Kovin herroja itsejään muistuttavat bibliofiilit ja kollektöörit ovat tälläkin kertaa kirjankeräilyn pyhällä asialla. Jos tuntee itsessään yhtään vetoa kokoelmiensa kartoittamiseen, löytää itsensä helposti tästä kirjasta. Valitettavasti Haamukirja taisi jäädä Herrojen viimeiseksi kokoelmaksi Uudesta Katakombista.
Neljää herraa olivat tällä kertaa Harri Haarikko, Boris Hurtta, Juha Salminen ja Pietari Virtanen.
Neljää herraa olivat tällä kertaa Harri Haarikko, Boris Hurtta, Juha Salminen ja Pietari Virtanen.
Jyrki Seppälä: Nuoruus on seikkailu!. Hyvän mielen kertomuksia. [Hamina 2019]: Jyrki Seppälä. 37 s.
Virolahden-vuosien työkaverini, erityisopettaja Jyrki Seppälän esikoisnovellikokoelma Nuoruus on seikkailu! ilmestyi omakustanteena viime vuonna. Kirjasen kahdeksan novellia ovat pienimuotoisia ja nostalgisia tuokiokuvia nuoren ihmisen elämästä 1980-luvun pienessä merenrantakaupungissa (jonka automaattisesti kuvittelen olevan Hamina). Seppälä kirjoittaa vetävää tekstiä. Hiljaisessa huumorissa kuulen hänen oman äänensä. Tarinoissa on lempeyttä ja sitä kuuluisaa katkeransuloisuutta. Jäin kaipaamaan lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti