Pirun portaat

Jokisalmi, Talvio, Vallgren, Koivula, Rauvanto, Tuoriniemi, Marttinen, Sariola, Kyyrö

Pirun portaat

Mauri Sariola seura ry:n kirjoittajamaraton. Käynnistynyt 11.11.1997

[Helsinki:] Kirjakenno, 2013 (painettu Latviassa), 103 s, ISBN 978-952-68069-7 nid.

Mauri Sariola -seura ry:n julkaisusarja 5

Pirun portaat on kiinnostava teos kahdesta syystä, ensinnä kerrontateknisenä kokeiluna, toiseksi keräilykohteena.

Pirun portaat on kollektiiviromaani. Tarinalla on yhteensä yhdeksän kirjoittajaa, joista jokainen (luonnollisesti lukuun ottamatta ensimmäistä) jatkaa siitä, mihin edellinen on jäänyt. Teoksen alkusanoissa Raimo Jokisalmi valottaa sen syntyhistoriaa: Vuonna 1997 hän halusi kirjoittaa tarinan, joka sijoittuisi Mauri Sariolan kesämökin miljööhön. Samalla hän ajatteli aiheen luontuvan  pari vuotta aiemmin perustetun Sariolan nimikkoseuran kirjoittajamaratonin puitteiksi. Jokisalmi kirjoitti ensimmäisen luvun, ja kuusi muuta seuran jäsentä jatkoi tarinaa, kukin uuden luvun verran. Sitten työ keskeytyi, kunnes 2010-luvulla vielä kaksi kirjoittaa viimeisteli kertomuksen loppuun saakka. Vuonna 2013 romaani viimein julkaistiin seuran julkaisusarjassa.

Pirun portaiden kirjoittajat ovat pääosin harrastelijakirjoittajia. Monella kyllä on ansiolistallaan omakustannekirjoja, muutamalla "ihan oikeitakin", kustantamon julkaisemia teoksia. Keräilijän kannalta mielenkiintoisia ovat kuitenkin erityisesti kaksi nimeä: Tuula Sariola ja Tarmo Talvio. Mauri Sariolan kuoleman jälkeen hänen leskensä Tuulan nimissä julkaistiin toistakymmentä dekkaria. 2006 paljastui, että todellisuudessa kirjat oli kirjoittanut aivan toinen henkilö. Pirun portaissa sen sijaan on ilmeisesti aivan ehtaa Tuula Sariolan tekstiä. Sariola on kirjoittanut 2010-luvun alussa romaanin toiseksi viimeisen luvun – jonka päähenkilönä on hän itse. Toinen keräilymielessä kiintoisa teoksen kirjoittaja, Tarmo Talvio, puolestaan ei ole tuttu monellekaan nimenä. Talvion nimissä on aiemmin julkaistu vain veijariromaani Farukin jalokivi (Book Studio 1997) ja erinäisiä lehtitekstejä (esim. Blues Newsissä). Sen sijaan Talvion kirjailijanimi Boris Hurtta hyvinkin tuttu, etenkin kauhu- ja muun "roskakirjallisuuden" harrastajien keskuudessa. Monelta Hurtta-keräilijältä Pirun portaat saattaakin mennä tutkan ohi, vaikka Hurtan nimi kyllä mainitaan esipuheessa.

Kaunokirjallisuutena Pirun portaat on jo tekotapansa vuoksi hyvin vaihtelevalaatuinen. Tarina alkaa perinteisenä dekkarina: löytyy ruumis, tutkitaan mahdollista rikosta, epäiltyjä alkaa kertyä, motiiveja kasautuu, syylliset paljastuvat, käänteitä on riittämiin. Käänteet itse asiassa tekevät tarinasta suorastaan parodisen. Jokainen kirjoittaja on vuorollaan vienyt tarinaa omaan suuntaansa, ja edellisen pohjustamat juonikuviot saattavat kääntyä aivan eri suuntaan seuraavissa luvuissa. Lukijalle onkin antoisinta tarkkailla, millaisia avoimia lankoja, mahdollisuuksia ja ansoja kirjoittajat toisilleen tarjoavat – ja miten niihin tartutaan tai ollaan tarttumatta. Joskus joku keksii oivallisen tavan kiepauttaa tarinan osanen yllättäväksi, ja aivan yhtä usein (ellei useamminkin) on turhauttavaa huomata, miten lupaava juonen uoma tyrehtyy, kun seuraava kirjoittaja haluaa pakottaa kokonaisuuden haluamaansa suuntaan.

Romaanin alku on itse asiassa varsin hyvää ja koherenttia proosaa. Jokisalmi, Talvio, Tomi Vallgren ja Seppo K. Koivulakin kirjoittavat sujuvaa ja eläväistä tekstiä; varsinkin kahden ensimmäisen kerrontaa on nautinto lukea. Seuraavana vuorossa oleva Sari Rauvanto raivaa tarinaan ihan oman polkunsa, joka melkein naurettavan irrallisena luo silti kiehtovaa syvyyttä tarinan taustoihin. Toisaalta lukunsa lopussa hän tarjoaa seuraavalle kirjoittajalle turhan eroottis–romanttisen käänteen. Pari seuraavaa lukua (Raimo Tuoriniemi, Eero Marttinen) muuttavat tarinan sävyn aivan omanlaisekseen: tönkösti vitsaileva, hard boiled -tyyppistä päälausekerrontaa tavoitteleva osuus on teoksen heikoin jakso. Sariola palauttaa proosan alkupuoliskon tyylilajiin varsin sujuvasti. Lopuksi Ari Kyyrö vie tarinan loppuun 15 vuotta aloittamisen jälkeen ja lyö homman osuvasti läskiksi sellaisella yllätyskääntelyllä, että mamma Agathaakin pyörryttäisi.

Vaikka Pirun portaiden teksti välillä lähtenteleekin kohtuullista ysiluokkalaisen genrekirjoitelmaa, on se kokonaisuutena kevyesti ahmaistava ja välillä nautittavakin kokemus. Parhaat kirjoittajat tekevät hyvää jäljeä ja vähäisemmätkin ainakin ovat kiinnostavia osana kollektiivista kokonaisuutta. Kirjoitustekniikkansa vuoksi teosta ei pidäkään lukea saatikka arvioida perinteisenä proosana vaan kokeellisena kirjallisuutena. Sellaisena se on mielenkiintoinen kirjanen – ja keräilijälle pieni erikoinen löytö.

Katkelmia Lovecraftista

(Alla oleva teksti on katkelma laajemmasta, henkilökohtaisesta Lovecraft-pohdinnasta. Muilta osin laaja kokonaisuus ei sovi tämän blogin luonteeseen.)

[…]

Lovecraftilaisen outouden tuntu syntyy nähdäkseni monista tekijöistä. Yksi oleellisimmista on kirjailijan käyttämä vanhahtava ja joidenkuiden mielestä kömpelöyteen asti raskas kieli. Jo yksittäisillä sanavalinnoilla saadaan vaikutelma toisaikaisuudesta, jostain vieraasta. (Valitettavasti suomentajat ovat onnistuneet tämän kääntämisessä kovin vaihtelevasti.) Muutenkin Lovecraftilla korostuu se, miten kerrotaan, sen sijaan, mitä lopulta kerrotaan. Useinhan hänen tarinansa noudattavat toistuvaa kaavaa, ja kirjailijan tuotantoa yhtään tuntevan lukijan on helppo ennakoida juonenkulku jo varhaisessa vaiheessa, vaikka yksityiskohdat toki vaihtelevatkin. Käyttämiensä tuttujen raamien sisässä Lovecraft kuitenkin rakentaa tehokkaan uhkaavuuden tunnelman viittaamalla paitsi selittämättömiin kauheuksiin (jotka yksinään käytettyinä jäisivät lähinnä naiivin koomisiksi) myös tarinan maailman historiaan. Selvimpiä merkkejä tästä historiasta ovat Lovecraftilla lähes klišeeksi muodostuva mukatodellinen esoteerinen kirjallisuus sekä kertomukset henkilöiden sukulaisista ja esi-isistä. Harvoin Lovecraftilla on kyse vain päähenkilöstä ja hänen kohtalostaan – useimmiten tarinan polttopisteessä on pohjimmiltaan koko suvun tai yhteisön kohtalo.

Toinen itseäni suuresti Lovecraftin tuotannossa viehättävä piirre on sen vanhanaikaisuus. Kirjailija itse käytti paitsi vanhahtavaa ilmaisutapaa myös tarkoituksella epämoderneja miljöitä ja muita elementtejä, mikä lisää hänen sata vuotta vanhojen tekstiensä vanhanaikaisuutta entisestään. Kyse on monella tapaa samasta ilmiöstä, mikä viehättää vaikkapa Sherlock Holmes -tarinoissa: kadotettu menneisyys herää eloon. Lovecraftin tapauksessa tämä menneisyys tuskin on ollut koskaan oikeasti olemassa, mutta hän itse tuntuu uskovan siihen niin voimakkaasti, että lukijakaan ei halua väittää vastaan.

Verrattuna muuhun kirjoitusajankohtansa yliluonnolliseen kirjallisuuteen on Lovecraftin tarinoissa selvästi vahvin yhdistelmä todellista maailmaa ja silkkaa fantasiaa. Tämä on omiaan lisäämään kertomusten outouden vaikutelmaa. Se on myös oleellisimpia syitä viehtymykseeni Lovecraftin töihin. Kyse ei ole siitä, että outo ja kauhea tunkeutuisi todellisuuden arkeen, niin kuin modernissa kauhukirjallisuudessa usein tapaa käydä. Ei myöskään siitä, että tarinan protagonisti siirtyy turvallisesta arkimaailmastaan johonkin toisaalle, välitilaan jossa outoudet ovat omassa elementissään (kuten vaikkapa klassisissa kummitusjutuissa usein on syrjäisine linnoineen tai hautuumaineen). Ei, Lovecraftin tuotannossa maailma itsessään on täynnä outoja ja selittämättömiä asioita. Tässä hän asettuu samalle viivalle Edgar Allan Poen kanssa. Molempien kauhukertomuksissa pelon ja vieraantuneisuuden tunteet syntyvät siitä, että tarinoiden henkilöt tajuavat elävänsä maailmassa, joka ei olekaan niin tuttu ja turvallinen kuin he ovat kuvitelleet sen olevan. Lovecraftilla ja Poella kauhu syntyy heidän henkilöittensä maailmankuvan romahtamisesta. Tämä välittyy uskoakseni myös lukijaan. Lovecraftin lukija joutuu vaistomaisesti arvioimaan käsitystään todellisuudesta uudelleen. Vaikka hän ei uskoisikaan muinaisten jumalolentojen olemassaoloon, sytyttävät Lovecraftin tarinat hänessä epäilyksen. Entä jos kaikki todellisuudeksi uskomamme onkin vain harhaa ja sen alla on painajaistemme todellisuus? Tämä on aidosti pelottava ajatus, joka erottaa mielestäni selvimmin Lovecraftin monista muista kauhukirjailijoista. Yleensä hänen seuraajansakin lainaavat häneltä paljon pinnallisempia elementtejä eivätkä näin ollen yllä lainkaan samoihin tehoihin.  Toki poikkeuksia on.

[…]