Danny Boyle: Trainspotting. David Fincher: Seitsemän. John Badham: Satuday Night Fever – Lauantai-illan huumaa
...ja sitten David Fincher Seitsemän (eli tyylitellysti Se7en, 1995). Periaatteessa sarjamurhaajaelokuvan pitäisi olla ihan minun juttuni, mutta ei tämä aikoinaan erityisen suurta vaikutusta tehnyt. Edellisvuoden angstinen vampyyri saa postissa tulevan metoo-miehen lähettämän Gwyneth Paltrow'n pään, ja siinä sivussa opetetaan katolista kirkkohistoriaa. Onhan tämä monella tapaa perusteos – kaikki alan elokuvat ja sarjat näyttivät samalta vielä viisitoista vuotta myöhemminkin. Eikä voi kieltää tunnelman sähköistymistä siinä vaiheessa, kun Kevin Spacey astuu kuvaan; viimeiset kaksikymmentä minuuttia ovat Erittäin Hyvää Elokuvaa.
Rasvatukka ketkuttaa lanteitaan ja viskoo kättään Bee Geesin tahtiin ylös ja alas ja ylös ja alas... Löysin John Badhamin ohjaaman Saturday Night Feverin (suomalaiselta alaotsikoltaan Lauantai-illan huumaa, 1977) aikoinaan R-kioskin videolaarista. Totta kai tunsin sen ennalta, ei viittauksilta siihen ollut voinut välttyä vielä kaksikymmentä vuotta elokuvan ensi-illan jälkeenkään. Ei ole se silti vaikuttanut paljoa kummemmalta kuin discoversio Rockysta (jonka juliste nähdään elokuvassa ennen kuin se on edennyt kymmentä minuuttia). Hämmentävää miten hyvä John Travolta tässä on; itse asiassa vähän niin kuin Sylvester Stallone Rockyssa...
Wolfgang Reitherman: Miekka kivessä. Ted Berman & Richard Rich: Hiidenpata
Miekka kivessä (The Sword on the Stone, 1963) on melko unohdettu luku Disney-historiassa, mikä on melko ymmärrettävää. Tarina nuoresta Arttu-pojasta, joka päätyy Merlin-velhon oppiin, on sinänsä hyvä lähtökohta, mutta tarina ei kanna. Se ei ole tasapainossa. Paljon käytetään aikaa erilaisiksi eläimiksi muuttumiseen ja yleiseen häsläykseen. Nimen miekkaan kivessä päästään vasta viimeisillä minuuteilla ja silloinkin melkein vahingossa. On elokuvassa paljon hyvääkin: paikoin huumori on erittäin osuvaa (Merlinin hahmo) ja ilmeikästä (susi), semmoista kunnon vanhanaikaista slapstickiä.
Hiidenpata (The Black Cauldron, 1985) oli iso tapaus, joka sekin on monella tapaa vaipunut unohduksiin. Aikanaan se oli kuitenkin iso tapaus: venynyt produktio, siihen mennessä kallein Disneyn elokuva ja ensimmäinen kerta, kun Disney hyödynsi pitkässä elokuvassa tietokoneanimaatiota. Teattereissa Hiidenpata kuitenkin oli floppi. Se ei täyttänyt mielikuvaa pitkästä animaatioelokuvasta; verrattain vakava, pelottavakin, ei lauluja. Toisaalta itse näen juuri näistä syistä Hiidenpadan siitä harvinaisena Disney-tuotantona, että sitä voi verrata muihinkin elokuviin kuin sisaruksiinsa. Se on puhdasverinen fantasiaelokuva eikä viisikymmenlukulaisen Hollywood-musikaalin limboon jäänyt kuvajainen. Silti yksi vertaus on tehtävä: Hornansarvi on kovin Disney-pahis.
Miekka kivessä perustuu T. H. Whiten Muinainen ja tuleva kuningas -romaanisarjan ensimmäiseen osaan (1958, suom. 2018). Hiidenpadan pohjana puolestaan on Lloyd Alexanderin Prydainin kronikka -sarjan kaksi ensimmäistä osaa (1963, 1965; suom. 1987, 1987).
Hal Needham: Kanuunankuularalli
70-luvun komeimmat viikset, James Bond, Charlien enkeli, pari Sinatran kaveria, kierosilmäinen suolilääkäri, Adrienne Barbeaun tissit, Jackie Chan ja epämääräinen joukko muita aikansa b-luokan ykkösnimiä ajaa autoilla helvetin lujaa. Eipä siinä elokuvaan muuta vaadita. Tekijöillä on varmasti ollut hauskaa, katsojilla tuskin ainakaan selvin päin. Hal Needhamin Kanuunankuularalli (The Cannonball Run, 1981) on aikansa supersankareiden kokoontumisajo.
Gus Van Sant: Elephat. Nic Balthazar: Ben X
Gus Van Santin Elephant (2003) on on elokuva kouluammuskelusta. Se on liian tyylitelty ollakseen dokumentaarinen ja liian toteava ollakseen dramaattinen. Asioita vain tapahtuu. Ensin hahmotetaan monen henkilön kautta hetkiä ennen väkivaltaa; sitten ammuskeluun johtavia tapahtumia; lopuksi itse teko. Lopputulos on vaikuttava mutta myös vaikea, koska elokuva ei oikeastaan ota kantaa. Harris Savidesin kuvaus on kaunista, ja kerrankin pitää mainita nimeltä myös äänisuunnittelija: Leslie Shatz tekee niin hienoa työtä.
Belgialaisen Nic Balthazarin Ben X (2007) perustuu hänen omaan romaaniinsa. Se kertoo asperger-nuorukaisesta, joka elää parhaat hetkensä MMORPG:ssa ja tosielämässään on raa'asti koulukiusattu. Elokuva ei oikein tiedä mikä haluaisi olla. Siinä on paljon hyvää (kuvaus, pääosan esittäjä, pelimaailman rinnastaminen fyysisen maailman tapahtumiin) mutta myös paljon kömpelöä (saarnaavuus, infodumppaus alussa, pateettinen alleviivailu). Elokuva jää kuitenkin mieleen vaikuttavana, vaikka se ei erinomainen tai edes täysin onnistunut sinänsä olekaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti