"Nyt vihdoinkin suomeksi korkealuokkaista science fictionia!"
Kun Nykylehdet alkoi vuonna 1980 julkaista tieteiskirjallisuutta otsikolla Science fiction -sarja, oli tieteiskirjallisuus alkanut hiljalleen juurtua Suomeen. Se oli ollut pitkä prosessi. Esimerkiksi fandomia yritettiin herätellä täällä jo 50-luvulla, mutta vasta 70-luvulla kylvettiin kasvukelpoiset siemenet.
Ensimmäiset yritykset julkaista tieteiskirjasarjaa Suomessa lienevät vuonna 1954 aloittaneet Tammen Raketti-sarja, joka kesti kolmen kirjan verran, ja Tieteisromaani-sarja, jossa Nide julkaisi yhteensä viisi kirjaa. Neljää vuotta myöhemmin aloittivat Mary A. Wuorion toimittama lehti Aikamme tieteislukemisto, jota ilmestyi elo–joulukuussa viisi numeroa, sekä Mikro-sarja, jossa ilmestyi neljä pienikokoista kirjaa (joista yksi oli ilmestynyt jo aiemmin Raketti-sarjassa). Nämäkin jäivät siis lyhytikäisiksi yrityksiksi.
Seuraavalla vuosikymmenellä aloittivat Kirjayhtymän ja WSOY:n julkaisusarjat. Laadukkaat ja kovakantisina julkaistut kirjat olivat aivan eri tasoa kuin aiemmat kioskiyritelmät. Sarjat osoittautuivatkin kestäviksi. Viimeiset osat niihin ilmestyivät reilusti 90-luvun puolella. Sarjoissa julkaistiin paljon klassikoita uudempien teosten sijasta, mikä aiheutti paljon närää alan harrastajien keskuudessa. Loputtomat Clarket, Asimovit ja Heinleinit alkoivat tympiä. WSOY:lla oli lisäksi nuorille suunnattu Tiikeri-sarjansa vuosina 1977–1980. Nämä kaksi isoa kustantajanimeä tuntuivat tyydyttävän suuren yleisön tarvetta sikäli, ettei uusia kioskisarjojakaan päässyt syntymään vuosiin. Oma poikkeuksensa ovat saksalaiset jatkuvajuoniset lukemistot Perry Rhodan (16 numeroa vuonna 1975) ja Surmaaja / Remo / Remo Special (81 numeroa 1977–1987).
Sarjan aloitti kaksi ruotsalaisen Sam J. Lundwallin romaania. Lundwall oli kotimaansa varhaisia scifiaktiiveja. Hän julkaisi jo 50-luvulla alan lehdissä ja toimitti Jules Verne-magasinetia vuodesta 1972. Hän oli merkittävä hahmo myös silloin, kun suomalainen fandom alkoi kansainvälistyä.
Science fiction -sarjan ensimmäinen pokkari, Lundwallin Alice, Alice! (Alice's World, 1971; Alice, Alice!, 1974) ilmestyi alunperin englanninkielisenä ja vasta muutamaa vuotta myöhemmin ruotsiksi. Siinä on kiehtova lähtöasetelma: ihmiskunta on lähtenyt Maapallolta, mutta ihmisten luomat mielikuvitusolennot ovat jääneet asuttamaan planeettaa. Kun ihmiset viimein vuosituhansien jälkeen palaavat alkukotiinsa, he unenomaisesti kohtaavat niin uskonnollisia kuin kirjallisiakin luomuksiaan. Keskeisenä hahmona tuntuu olevan Ihmemaan Liisa, jonka surrealististen seikkailujen henkeä tarina tuntuu tavoittelevan. Mainiosta ideastaan Lundwallin romaani on hajanainen ja kömpelö. Se tavoittelee suurempisuuntaista rekisteriä kuin mihin lopulta kykenee. Sama pätee kirjoittajan kieleen, jossa grandiöösit kielikuvat toistuvat. Ongelma voi tietysti olla suomennoksenkin, mutta se ei selitä kaikkea.
Sarjan toinen osa, niin ikään Lundwallin kirjoittama Sankareitako täällä? (Inga hjältar här, 1972) tuntuu edellisen toistolta. Siinäkin vanhan Maan fiktiiviset olennot kääntyvät ihmiskuntaa vastaan. Linnunradan keisarikunta lähettää virkaheiton sotilaan tutkimaan planeettaa, joka tuntuisi lupaavalta laajentumiskohteelta. Siellä hallitsee hylätty keinoäly, joka on täyttänyt planeetan kaunokirjallisuudesta poimimillaan olennoilla. Käytännössä siis toistetaan Alice, Alicen idea, mutta tehdään se vielä kömpelömmin. Heikointa on kirjassa käytetty huumori, joka sortuu pelkäksi koheltamiseksi ja typeräksi dialogiksi.
Lundwallilta ei näiden kahden romaanin lisäksi ole suomennettu kuin pari novellia 80-luvun scifilehdissä. Ehkä hänen tuotannossaan olisi laadukastakin kirjallisuutta, mutta näiden kertomusten jälkeen sellaisen etsimiseen ei liene kellään olleen haluja.
Kolmannessa numerossaan Science fiction -sarja päätyy ottamaan varman päälle. Robert A. Heinleinia oli jo noihin aikoihin julkaistu yllin kyllin suomeksikin, joten hänen nimensä oli tuttu alan harrastajien keskuudessa. Niinpä uusi Heinlein-suomennos on tuntunut varmasti hyvältä idealta sekä kaupallisen menestyksen että uskottavuuden kannalta. Valitettavasti Maan hylkäämät (Metuselah's Children, 1958) on melko kehno teos, jopa Heinleinin mittapuulla. Se on alunperin ilmestynyt jo 1941 jatkokertomuksena Astounding Science Fiction -lehdessä, mutta kirjajulkaisua varten tarinaa on laajennettu. Tuloksena on sekava ja hyvin epätasainen kertomus erittäin pitkäikäisestä suvusta. Tarina poukkoilee äkkinäisten juonenkäänteiden ja tyhjänpäiväisen vuoropuhelun ("Minkälaisen leivän haluaisit?") välillä. Se alkaa esittelemällä Howardin Perheinä tunnetun sukukunnan jamesbondmaisia teknisiä keksintöjä, jatkuu heidän pakenemisellaan Maasta (koska normaali-ikäiset ihmiset ovat kateellisia heille), huipentuu naurettaviin kohtaamisiin vierailla planeetoilla ja päättyy onnelliseen kotiinpaluuseen. Se että suomennos on lyhennetty alkuperäisestä, ei auta kokonaisuutta yhtään.
Maan hylkäämät liittyy Heinleinin Future Histories -sarjaan, ja kai sitä joissain piireissä pidetään klassikkona. Ja voinkin kyllä kuvitella sille tietynlaista kalkkuna-arvoa. Sen verran naurettavia kirjan ideat ja tarinan vaiheet ovat.
Parhaat Nykylehtien sarjassa julkaistut teokset ovat ehdottomasti kaksi novellikokoelmaa. Näistä ensimmäinen oli Robert Blochin Kauniita unia – parempia painajaisia. Se sisältää seitsemän novellia, jotka alunperin ilmestyivät vuoden 1960 Pleasant Dreams -kokoelmassa. Lopuista kahdeksasta novellista ainakin kaksi on ilmestynyt suomeksi toisaalla. Ei ole tietoa, oliko Nykylehdillä kenties tarkoituksena julkaista myös toinen Bloch-kokoelma jäljelle jääneistä novelleista.
Yleensä Robert Blochin yhteydessä pitää mainita ainakin romaani Psyko (Psycho, 1959), jonka pohjalta Hitchcock teki elokuvansa, sekä hänen ystävyytensä H. P. Lovecraftin kanssa. Bloch oli kuitenkin paljon enemmän, ammattilaiskirjoittaja joka julkaisi valtavan määrän genrekirjallisuutta. Kauniita unia -kokoelman novellit tuntuvat melko vierailta scifisarjassa, sillä varsinaisia tieteiskertomuksia niistä ei ole ainutkaan. Sen sijaan puhutaan kauhusta tai ehkä jopa maagisesta realismista. Jälkimmäistä edustaa ainakin elokuvan historiaan kiehtovasti liittyvä "Unelmien tehtailijat". Onpa mukana yksi teksti, jossa ei ole edes yliluonnollisuuksia, "Taikurin oppipoika". Kauniita unia on valloittava kokoelma keskenään melko erilaisia silmäyksiä kauhugenreen, mutta kokonaisuutena se jää hiukan ohueksi. Nyt novellit ovat jopa liian erilaisia, jotta kokoelman mittaista jännitettä syntyisi. Tämä on kuitenkin pieni valituksen aihe, sillä jokainen Bloch-suomennos on kulttuuriteko, ja vuonna 1980 oli sitä vielä painokkaammin.
Valitettavasti Science fiction -sarjan taso notkahti jälleen tämän jälkeen. Sarjan viidentenä, nyt jo vuoden 1981 puolella, ilmestyi John Maddox Robertsin tuoreeltaan käännetty romaani Avaruusenkeli (Space Angel, 1979). Teos on aivan ensimmäisiä Robertsin kirjoittamia kirjoja, minkä vuoksi se on luultavasti ollut edullinen käännettävä. Myöhemmin Roberts osoittautui tuotteliaaksi fantasian suoltajaksi, jolta on julkaistu kymmenittäin nimikkeitä eri sarjoissa.
Avaruusenkeli on kimppu avaruusoopperan klišeitä. Sekalainen joukko avaruusmatkaajia päätyy yhteen, saman aluksen miehistöksi ja löytää itsensä elämää suuremmalta matkalta. Joukkoon kuuluu kokematon nuori (avaruus)laivapoika, kaiken nähnyt veteraani, pari toisen olentolajin ylimielistä soturia ja tulevaisuuden avomielisyyden osoituksena naiskapteeni. Yksikään henkilöistä ei muodostu erityisen keskeiseksi, ja muutenkin tarina etenee käänteestä toiseen melkein luonnosmaisesti. Välillä miehistön ruokailuun keskitytään niin tarkasti, että kirja alkaa tuntua Viisikolta avaruudessa. Tarina huipentuu universumin ytimen ja kaiken olevaisen syyn löytymiseen (tai jotain sellaista), mikä ei jaksa kiinnostaa lukijaa tai kirjoittajaakaan sen vertaa kuin miehistön edellinen lounas.
Avaruusenkelille ilmestyi kymmenisen vuotta myöhemmin jatko-osa, Window of the Mind, mutta sitä ei koskaan ole suomennettu. En usko sen olevan suuri menetys. John Maddox Robertsilta on kyllä julkaistu toinenkin suomennos, sillä 1997 käännettiin hänen Murha Tarsiksessa -romaaninsa (Murder in Tarsis, 1996) Jalavan Dragonlance-sarjassa.
Onneksi Science fiction -sarja ei jäänyt Avaruusenkeliin, vaan se sai paljon arvokkaamman lopetuksen Frank Belknap Longin Pimeänpelko-novellikokoelmalla. Long kuului Blochin tapaan Lovecraftin ympärille muotoutuneeseen kirjalliseen ryhmään, mikä seikka mainitaan myös kokoelman esipuheessa. Pimeänpelon pohjana on ollut Longin Night Fear -kokoelma (1979), johon on alunperin sisältynyt myös vahvasti lovecraftilainen pienoisromaani The Horror from the Hills. Valitettavasti se ei sisälly suomennokseen (eikä sitä ole ymmärtääkseni myöhemminkään suomennettu).
Sen sijaan Pimeänpelossa ilmestyi kahdeksan muuta genremääritelmiä karttavaa kertomusta. Niistä moni kyllä edustaa tieteiskirjallisuutta, jos sellaiseksi riittää avaruusmatkailu, mutta mistään hc-scifistä ei tälläkään kertaa puhuta. Longin novelleissa scifi-elementit ovat fantastisia taustoja, joita vasten hän asettaa henkilönsä. Yleensä kyse on vieraan kohtaamisesta, oli se sitten jotain toisaalta (toisesta maailmasta, toisesta ulottuvuudesta) tulleesta elämänmuodosta tai itse muualle matkaavista ihmisistä (tai karhuista!).
Longilla on kyky luoda tiheätunnelmaisia tarinoita. Hänen maailmassaan tuntuu usein olevan jokin vinossa; kuva ei koskaan ole aivan oikein tarkennettu. Tässä hän muistuttaa Lovecraftia, mutta Long on kirjoittajana paljon taitavampi. Verrattain ytimekkäästi hän pystyy luomaan outouden tunteen. Varsinkin "Mies tyhjästä" -novellissa surrealistinen taidemaalari saa todellisuuden nyrjähtämään tehokkaasti niin kertomuksen hahmoille kuin lukijallekin. Tehokas on myös "Vaakatasoja"-novellin kuvaus kahdessa "eri tasossa" kulkevan elämänmuodon kohtaaminen; olentojen ovat olemassa toisiinsa nähden 90 asteen kulmassa. Useimmiten Long ei selittele turhia vaan vaatii lukijalta sopeutumista visioihinsa. Toisaalta "Mississippin lautasessa" selittelyä on turhankin kanssa. Samaisessa novellissa Long näyttää kuitenkin myös realistisen kerronnan taitonsa, kun hän kuvaa jokivarren lapsia lämpimän osuvasti.
Frank Belknap Longin novellikokoelma on mielestäni Nykylehtien kioskisarjan ehdottomasti paras osa. Siihen nähden on suorastaan häkellyttävää, ettei häneltä ole tämän kirjasen lisäksi ilmestynyt suomeksi kuin yksi novelli, sekin vasta 2013 Markku Sadelehdon toimittamassa Lovecraftin lähteillä -antologiassa. Englanninkielisessä maailmassa Longilla on vankka maine paitsi Cthulhu-kirjoittajana mutta myös omaperäisenä kauhufantastina. Siitä Pimeänpelko on hyvä todiste myös suomalaisille.
Kuten sanottua, Nykylehtien Science fiction -sarja jäi lyhyeksi niin kuin monet edeltäjänsäkin. Aika ei ehkä ollut vieläkään kypsä tämäntyyppiselle kioskiscifille. Osansa oli varmasti sarjan hyvin epätasaisella laadulla, mutta korkeatasoisempi sisältökään ei vielä 80-luvun alussa olisi välttämättä riittänyt herättämään laajempaa kiinnostusta. Jäihän John Booksin mainio Fantasy-sarja sekin vain seitsemään julkaisuun. Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun tieteiskirjallisuutta alkoi ilmestyä ainakin jokseenkin menestyksekkäästi muuallakin kuin WSOY:n ja Kirjayhtymän julkaisemana. Esimerkiksi Viihdeviikareiden Isaac Asimov -valikoimia ilmestyi seuraavina vuosina toistakymmentä ja Book Studion Galaxy Scifiä 24 osaa vuosina 1990–2001. Jalavan SciFi-sarja ylsi 23 osaan kuuden vuotensa aikana 1985–1991, ja jos mukaan lasketaan muutkin rinnakkaiset spefi-sarjat, yltävät ne lähes 50 nimikkeeseen.
Nykylehtien sarja jäi kuriositeetiksi, yhdeksi useista Suomessa ilmestyneistä scifi-, fantasia- tai kauhukirjallisuuteen keskittyneistä ja lyhytikäiseksi jääneistä pokkarijulkaisuista. Epätasaisuudessaankin se on kiinnostava alaviite alan kotimaiseen julkaisuhistoriaan ja on syytä muistaa ainakin Robert Blochin ja Frank Belknap Longin kokoelmien ansiosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti