Sammo Hung: Mr. Nice Guy. Wei Lo: Lohikäärmeen nyrkki
Charles Russell: Eraser – Suojelija. Michael Bay: The Rock – paluu helvettiin
Yksi tärkeä etappi elokuvaharrastuneisuudelleni oli ehdottomasti syksy 1996. Silloin seiskaluokkalaisina aloimme kanssa käydä säännöllisesti naapuripitäjä Mäntän elokuvateattereissa. Silloin vielä näytökset järjestettiin Suomen toiseksi vanhimmassa alkuperäiskäytössä olleessa leffateatterissa (joka nykyään maatuu vauhdikkaasti vailla käyttöä). Elokuvia pyöri yksi kerrallaan, aina viikon ajan, joten valinnan varaa ei suuremmin ollut. Oleellisiin kokemuksiin tuolta syksyltä kuuluvat ensimmäiset Mission: Impossible ja Independence Day (tupaten täyteen ahdetussa teatterissa) mutta erityisesti nämä kaksi:
Eraser eli Suojelija (ohj. Charles Russell) on perusperus-Schwarzenegger-elokuva, jossa todistajiensuojeluohjelma tarjoaa raamit räjäyttelyllä. Ei elokuvana erityinen mutta kokemuksena silloin suuri. Nähtiin muistaakseni koulun liikuntapäivän iltana.
Vielä suurempi juttu oli varmaan noin viikkoa myöhemmin nähty The Rock, joka edelleen on mielestäni paras ysäritoimintaleffa. Aikaa ei käytetä turhiin selittelyihin, kunhan vain ammuskellaan, räjäytellään ja ollaan ihan hiton viihdyttäviä. Elokuvan juliste oli vuosia seinälläni ja soundtrack (Nick Glennie-Smith & Hans Zimmer) on yksi kaikkien aikojen kovimmista.
Robert De Niro: Jäähyväiset kummisedälle
Chazz Palminteri käsikirjoitti omaan näytelmäänsä perustuvan elokuvan, jonka Robert De Niro ohjasi esikoisenaan. Miehet yhdessä hoitivat pääosat (kunhan mukaan lasketaan myös Lilli Brancato). Jäähyväiset kumisedälle (A Bronx Tale, 1993) on melko perinteinen mafialeffa, joskin nostalgiatekijä on tavallista vahvemmin läsnä. Kasvutarina ja 60-lukulainen ajankuva yhdistyvät tyylittelevään ohjaukseen, joka jää hieman liian ulkokohtaiseksi ollakseen loppuun asti tehokas. Elokuva on kuitenkin kovin sympaattinen, ei ehkä täysosuma mutta kaikkea muuta kuin huono. Plussaa tulee tappelukohtauksista sekä Beatlesin että Moody Bluesin tahtiin.
Norman McLeod: Neljä nolattua neroa
Vaikka Marxin veljekset elokuvissaankin säilyttivät tyylinsä, joka oli alunperin lavaolosuhteisiin luotu, tekivät he joukon aivan parasta filmikomiikkaa. Etenkin alkuaikojen Universal-tuotannot ovat suosikkejani, vaikka yleensä myöhemmät Warnerille tehdyt nimetään varsinkin amerikkalaislähteissä oleellisemmiksi (koska ovat turvallisempia kuin varhaiselokuvat).
Minulle nimenomaan Norman McLeodin nimellisesti ohjaama Neljä nollattua neroa (Monkey Business, 1931) on monella tapaa kirkkain Marx-filmi. Ehkä siksi ettei se edes oikein yritä mitään tarinan tapaista. Laivamiljöö tarjoaa kätevän tekosyyn monenlaisille irtogageille, joita sitten onkin paljon.
Vaikka Harpo onkin kovin Marx, ovat muutkin hyvässä vedossa. Kunniamaininnan ansaitsee veljeksiä hienosti peesaava Thelma Todd, josta olisi saattanut tulla suuri nimi, jos hän ei olisi kuollut ennenaikaisesti, alle kolmekymppisenä.
Clint Eastwood: Space Cowboys. America Sniper
Clint Eastwoodin kaksi hyvin erilaista ohjausta joissa kummassakin on kuitenkin yhteistä tietty patrioottinen ote ja miehisen sankaruuden hahmotus. (Molemmat olivat myös ehdolla äänitehoste-Oscarin saajaksi. Jälkimmäinen voitti.)
Space Cowboys (2000) on kevyt elokuva neljästä vanhasta armeijan testipilotista, jotka päätyvät avaruuteen seitsenkymppisinä. Tarina on turvallisen arvattava, mutta silti tai siksi siitä on myös vaivatonta pitää. Suuri kunnia viehätyksestä kuuluu pääosan esittäjien karismalle ja keskinäiselle kemialle.
American Sniper (2014) sen sijaan on vakava elokuva. Keskiössä on Chris Kyle, yhdysvaltalainen tarkka-ampuja. Elokuva on tyyliltään toteava ja etenee episodimaisesti sekä sodassa että siviilissä. Vaikka sodan oikeutusta paljon kyseenalaistetaankin, toistuva tyylitelty taisteluiden kuvaus samalla myös glorifioi sotaa, kuten genren elokuvissa aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti