The Ballad of Jethro Tull

The Ballad of Jethro Tull

London: Rocket 88, 2019 (painettu Kiinassa), 224 s, ISBN 9781910978429 (Classic Edition) sid.

Jethro Tull oli aikoinaan 1970-luvulla merkittävä yhtye. Myöhemminkin se on nauttinut niin suurta kulttimainetta, että sitä käsitteleviä kirjoja on vuosien varrella ilmestynyt aika liuta. Jotkin niistä ovat keskittyneet yksittäisiin albumeihin, jotkin ovat olleet haastettelujen kokoelmia, ja muutamissa on yritetty hahmottaa bändin kehityskaarta ja historiaa.

The Ballad of Jethro Tullia (Rocket 88, 2019) mainostettiin ensimmäisenä autorisoituna Tull-historiikkina. Kun tällainen teos saa kohteensa hyväksynnän, pitäisi varoituskellojen alkaa soida. Ja tälläkin kertaa, ainakin osittain, ihan syystä. Että kirja on yhtyeen (eli tässä tapauksessa käytännössä Ian Andersonin) hyväksymä, tarkoittaa yleensä ristiriitojen piilottamista, motivaatioiden hämärtämistä ja virheiden kieltämistä. Andersonin kunniaksi on sanottava, että tunnetuimmat ongelmat Jethro Tullin tarinassa myönnetään kernaasti. Esimerkiksi Anderson myöntää, että vuoden 1980 "big split", kun yhtyeen miehitys käytännössä vaihdettiin uuteen pelkällä kirjallisille ilmoituksella, hoidettiin väärin. Sen sijaan kolmekymmentä vuotta myöhempi tapahtumaketju, jonka seurauksena Andersonin ja kitaristi Martin Barren välit katkesivat ja Jethro Tull ainakin nimellisesti lakkasi olemasta, ohitetaan lähinnä Andersonin omalla olankohautuksella. Ainakin Barre on jälkikäteen kommentoinut "erottamistaan" hyvin toiseen sävyyn.

The Ballad of Jethro Tull on komea esine – se on isokokoinen, kauniisti sidottu ja runsaasti kuvitettu. Standardiversion lisäksi siitä julkaistiin kaksi vielä loisteliaampaa erikoislaitosta kirjakoteloineen ja grafiikanlehtineen. Sisällöltään se on kuitenkin hyvin tyypillinen haastattelukirja. Yhtenäistä narratiivia ei siis ole, vaan tekstimassa rakentuu haastattelukatkelmista. Parhaimmillaan tällainen ratkaisu voi olla erittäin hyvä, mutta silloin haastateltavia pitäisi olla paljon. Nyt 37:stä Tullissa soittaneesta jäsenestä vain kolmannes saa minkäänlaisen puheenvuoroa. Kaikkia muusikoita ei edes mainita nimeltä – ilmiselvimpänä puutteena on toistakymmentä vuotta Tulissa bassoa soittanut Jonathan Noyce!

Paljon toistellaan samoja, moneen kertaan kuultuja anekdootteja, joskin jotain uuttakin kirjaan mahtuu. Varsinkin John Evans ja Dee Palmer ovat antoisia ja ilmeisen vuolassanaisia tietolähteitä. On mukava huomata, että vuosikausi Tullista vaiennut Evans on saatu jälleen ääneen. Sen sijaan managerikaksi Terry Ellis ja Chris Wright eivät tuo tarinaan mitään lisää. Varsinkin Ellis kertaa samoja selityksiään kuin aina ennenkin. Hän ei ainakaan ole valmis myöntämään tehneensä mitään väärin. Eikä hän ehkä olekaan omasta mielestään, sen verran hyvin hän Tullin managerina tienasi.

Mielenkiintoista ja paljonpuhuvaa on, että kirjan tekijää ei mainita missään kovin selvästi. Haastattelu ja koontityön on tehnyt brittiläinen musiikkitoimittaja Mark Blake. Kuitenkin esimerkiksi kuvatekstit on kirjoitettu minä-muodossa, ja puhuja on selvästi Ian Anderson. Andersonin kädenjälki ovat voimakkaasti länsä. Se ei tietenkään ole itsessään välttämättä huono asia, mutta kirjan uskottavuuteen se vaikuttaa. Blake oma ääni sen sijaan ei kuulu lyhyttä ja mitäänsanomatonta esipuhetta lukuun ottamatta. Kirjan kiitososiossakin on ensimmäisenä Andersonin osuus (jossa hän kiittää "author" Matk Blakea).

The Ballad of Jethro Tullin suurin ongelma lienee, että ollakseen historiikki kirjan voisi olettaa käsittelevän yhtyeen kaikki vaiheet. Kuitenkin käy niin kuin usein käy, ja viimeiset kolmekymmentä vuotta vain juostaan läpi. Alkuajoilta ja 70-luvun alusta on runsaasti muistoja ja tarinoita  kerrottavana, mutta vuoden 1976 jälkeen mainitaan vain ne ilmeisimmät asiat. Samaa olen valitellut oikeastaan kaikkien Tull-aiheisten kirjojen kohdalla ja aidosti kuvittelin, että tällä kertaa myöhempiin vaiheisiin paneuduttaisiin enemmän. Tällä kertaa ei sentään oltaisi pelkkien toisen käden lähteiden varassa. Ehkä Jethro Tullin viimeisimmät 45 vuotta eivät ole olleet niin vaiheikkaita kuin ensimmäiset seitsemän. Taitaa vain olla niin, että edelleen paras Tull-historiikki on David Reesin kirja Minstrels in the Gallery vuodelta 1998. Toivottavasti se saisi jo pian kauan luvatun päivitetyn laitoksen.

Huomaan suhtautuvani The Ballad of Jethro Tulliin tarpeettoman kriittisesti. Siinä on paljon hyvää, mutta tämän kokoluokan "viralliselta" projektilta on mielestäni lupa odottaa enemmän. Nyt menetettyjä mahdollisuuksia on liuta. Tuntuukin, että kirja ei oikein tiedä, kenelle se on kirjoitettu. Fanit jo tuntevat peruasiat, mutta tavallinen musiikinkuluttaja tuskin aivan sattumalta hankkii itselleen kallista teosta.