Israelilaisen elokuvantekijä Oren Pelin Paranormal Activity (2007) on ihan syystä alansa klassikko. Se on myös todellinen auteur-elokuva, koska Peli paitsi tuotti, ohjasi ja kirjoitti sen myös kuvasi ja leikkasi. Kokonaisuus pysyi kohtuullisen helposti yhden ihmisen käsissä, koska Paranormal Activity edustaa niin sanottua found footage -tyylilajia, eli se on muka editoitu kokonaisuudeksi löydetyn videomateriaalin pohjalta. Todellisuudessa kaikki on tietenkin laskelmoitua fiktiota.
Pseudodokumentaarisen kauhuelokuvan saralla Paranormal Activity oli opportunistinen teos. Se ilmestyi verrattain myöhään sen jälkeen, kun lajityypin muoti-ilmiöksi nostanut The Blair Witch Project (1999) oli ilmestynyt. Se kuitenkin onnistui tekemään vaikuttavaa jälkeä riittävän yksinkertaisista elementeistään. Ytimeltään Paranormal Activity on perinteinen tarina kummitustalosta. Kalifornialainen nuoripari, Katie ja Micah, muuttaa uuteen taloon, jossa alkaa tapahtua outoja. Paranormaalit ilmiöt ovat seuranneet Katieta jo lapsuudessa, ja Micah päättää alkaa selvittää tilannetta asentamalla videokameran heidän makuuhuoneeseensa. Asiat joita pariskunnalle tapahtuu ovat pääosin pienieleisiä ja yksinkertaisia mutta juuri siksi myös tehokkaita: ovet sulkeutuvat ja avautuvat kuin itsestään, valot välähtelevät ja niin edelleen. Kylmän toteava, paikoillaan tönöttävä kamera ei suurentele mitään, vaikka pienillä kerronnallisilla kikoilla loppuun saadaankin vimmaisuutta, ja siksi katsoja tuntee eräänlaista avuttomuutta vain seuratessaan kuvapinnan läpi elokuvan hahmojen vääjäämätöntä perikatoa.
Yhden merkittävän keinon Peli kopioi suoraan The Blair Witch Projectista – ääneen käytön. Elokuvassa visuaaliset keinot eivät ole yleensä tehokkaita epämukavuuden tai jopa kauhun aiheuttajia, koska tiedämme kuvan olevan näyteltyä ja sidottua kankaalle tai näyttöruutuun. Sen sijaan äänet, joiden lähdettä ei näytetä, menevät helposti suoraan jonnekin alitajuiseen kaikukammioon. Ja tätä vaikutelmaa Pelin elokuva hyödyntää vaikuttavasti.
Yksinkertaisen tarinan ja vielä yksinkertaisemman kuvakerronnan lisäksi yksi Paranormal Activityn ulottuvuus on sen kyky kasvattaa tarinaa rajojensa ulkopuolelle. Katsojalle ei selitetä oikeastaan yhtään mitään, mutta hänelle tarjotaan tarpeeksi täkyjä joihin tarttua hänen kehitellessään tulkintaa tapahtumille. Ilmeisestikin talossa mellastava kummitus – tai oikeammin demoni – onkin kiinnittynyt nimenomaan Katieen, ei rakennukseen.
Niin hyvin menestynyt elokuva kuin Paranormal Activity saa tietenkin jatkokseen liudan uusia versioita samasta ideasta. Monen kauhuelokuvan pelastus onkin niiden aloittama sarja, jolloin keskinkertaisestakin teoksesta kasvaa osa jotain suurempaa (vaikka kokonaisuus edelleen olisi korkeintaan keskinkertainen). Niin oikeastaan kävi Paranormal Activitynkin kohdalla. Vaikka sarjan aloitusosa on itsessään tehokas kauhuelokuva, se olisi ilman jatko-osiaan jäänyt kenties pelkäksi kuriositeetiksi. Mitä enemmän sen peruskeinoja toistetaan sarjan seuraavissa osissa, sitä vaikuttavammaksi ensimmäinen muodostuu; niin kuin usein käy, tässäkin tapauksessa ensimmäinen elokuva on franchisen paras.
Paranormal Activityn jatko-osissa muodostuu hyvin nopeasti kaava, jota toistetaan. Uusi perhe uudessa talossa, jonkinlainen kytkös aiempiin elokuviin kasvattamassa tarinan niin sanottua lorea, mielellään jokin uusi ja hieman aiemmista eroava tapa tallentaa kuvaa – ja mikä tärkeintä: sopimus katsojan kanssa siitä, että elokuva sisältää lähinnä odottelua. On puhtaasti makuasia, miten katsoja hyväksyy viimeksi mainitun. Itselleni se on yksi oleellisimmista osista kokemusta. Katsoja tietää ensimmäisen elokuvan jälkeen, millaisia asioita tulee tapahtumaan; hän odottaa niitä; hän osaa ennustaa, että kohta on jumpscaren vuoro ja että hän tulee säikähtämään etukäteistiedostaan huolimatta. Paranormal Activity on ikään kuin slow cinemaa keskittymiskyvyttömille. Asiat etenevät hitaasti, ja paljon ajasta kuluu valvontakamerakuviin, joissa ei tapahdu yhtään mitään. Tapahtumat ovat kuitenkin koko ajan käynnissä katsojan päässä. Hän odottaa, koska kuuluisi jotain tai koska kuvassa tapahtuisi jokin pieni muutos – tai ehkä hänet sittenkin palkitaan jo oikein kunnon hyppysäikyllä! Paranormal Activityt ovat nautinnon pitkittämistä. Dopamiiniannos on kyllä tulossa, kun jaksan sietää tapahtumattomuutta vielä hetken...
Peli ei ole ohjannut enää toista Paranormal Activitya, mutta hän on jatkanut sarjan tuottajana. Toisen osan ohjasi Tod Williams. Paranormal Activity 2 (2010) toistaa uskollisesti alkuperäistä vaikka sijoittuukin ajallisesti juuri sitä ennen. Elokuva seuraa Katien siskon perhettä, joka kokee hyvin samanlaista yliluonnollista häiriköintiä kuin Katiekin saisi pian osakseen. Kyse siis todellakin on Katien ja Kristi-siskon suvun ongelmasta. Nyt tapahtumia tallentaa useampi kuin yksi kamera, sillä taloon asennetut turvakamerat kuvaavat muutamaa keskeistä sijaintia. Lisäksi kannettavan videokameran kyky kuvata myös pimeässä antaa kerronnalle liikkumavaraa. Paranormal Activity 2 on tavallaan ”vain lisää sitä samaa”, mutta se tekee tehtävänsä hyvin. Oleellista on myös se, että kuvaamisen syyt tuntuvat katsojasta riittävän vakuuttavilta, mikä ei tee jatkuvasta ”sattumanvaraisesta” kuvavirrasta epäuskottavaa. Elokuvan loppuratkaisu antaa syyn ensimmäisen osan tapahtumille, ja sen viimeisessä kohtauksessa pedataan juonta, johon tartutaan neljännessä osassa.
Kolmas osa, Henry Joostin ja Ariel Schulmanin ohjaama Paranormal Activity 3 (2011) vie tarinan vielä kauemmas ajassa. Se muodostuu Katien ja Kristien lapsuudenaikaisista VHS-tallenteista. Vielä nytkin onnistutaan tarjoamaan tyydyttävä selitys sille, miten kukaan on tallentanut elämäänsä niin tarkasti vuonna 1988, sillä tyttöjen isäpuoli on ammattikuvaaja. Taustatarina alkaa vihdoin laajeta, sillä demoni saa nimen – Kristie kutsuu ”mielikuvitusystäväänsä” nimellä Tobi tai Toby – ja paljastuu, että sitä palvelee jonkinlainen salainen noitapiiri (joka myöhemmin saa nimen The Midwives). Paranormal Activity 3 sisältää hiukan enemmän tarinallista sisältöä kuin edellinen sarjan osa, samoin kuin joitain sarjan tehokkaimmista kuvallisista oivalluksista. Loistava idea on ollut pöytätuulettimen edestakaisin liikkuvaan runkoon kiinnitetty kamera. Se mahdollistaa pari hieno kohtausta, kun katsoja pakotetaan näkemään vain vilauksia tapahtumista ja odottamaan kuvan palaamista niihin.
Myös Paranormal Activity 4 (2012) on Joostin ja Schulmanin ohjaama. Se jatkaa polulla, jonka kakkosen loppu avasi. Noitapiirin toimintaan liittyvät jotenkin esikoispojat, ja Paranormal Activity 2:n lopuksi Tobyn hallitsema Katie varasti siskonsa pojan. Neljännessä elokuvassa seurataan Katien ja Kristien sukuun näennäisesti liittymätöntä perhettä. Heidän naapurinsa muuttaa Robbie, erikoinen poika joka päätyy heidän hoitoonsa, kun hänen äitinsä joutuu onnettomuuteen. Hän ystävystyy perheen samanikäisen Wyattin kanssa, joka alkaakin pian kaveerata Tobin kanssa ja epäillä omaa identiteettiään. Paljastuukin, että hänen ”äitinsä” on Katie. Kuvallisesti neljäs Paranormal Activity noudattelee edeltäjiensä valintoja. Tapahtumia kuvaavat nyt kannettavien tietokoneiden kamerat ja Xbox Kinect. Kieltämättä jälkimmäisen aiheuttama sensoripisteiden tulva antaa ainutlaatuisen vaikutelman. Sen lisäksi Skype-videotkin toimivat, mutta viimeistään tällä kertaa alati kuvaavat kamerat alkavat tuntua epäuskottavilta. Koska asioita tapahtuu runsaasti paikoissa, joissa kamerat eivät luontevasti olisi mukana, ja koska toiminta etenee selvästi aiempaa dynaamisemmin (s. o. draama vaatii kuvien liikettä), on päähenkilöllä kummallisen usein mukanaan jokin kuvaava laite.
Viidennessä osassa sarja luopui juoksevasta numeroinnista. Christopher Landonin ohjaama Paranormal Activity: The Marked Ones (2014) on muutenkin irtiotto edeltäjistä. Se sijoittuu Kalifornian latinomiljööhon, mikä kieltämättä luo tuoretta tunnelmaa tarinaan. Juuri high schoolista valmistuneen Jessen naapurista kuolee noitana pidetty nainen. Vainajan asuntoa tutkimalla ja melko hölmösti Simon-peliä ouija-laudan tapaan käyttäen Jesse ystävineen pääsee noitapiirin jäljille. Samalla Jesse saa sinänsä hienoja superkykyjä, jotka kuitenkin ottavat hänet nopeasti valtaansa. Loppu kytkee tarinan aiempiin osiin, kun jonkinlaisen Jessen ystävä Hector päätyy Katien ja Kristien isoäidin taloon ja sieltä jonkinlaisen portaalin kautta todistamaan hetkeä, jonka Katie tappaa Micahin. Kaiken kaikkiaan The Marked Ones tuntuu spinoffmaiselta, mitä se toki onkin. Toisaalta se hengittää sarjan keuhkoihin uutta ilmaa. Toisaalta se ei kuitenkaan onnistu kovin hyvin elokuvana, vaikka muutamat kohtaukset ovat kieltämättä tehokkaita. Suurin ongelma (usein perusteettoman tapahtumien kuvaamisen lisäksi) on yritys suureellisuuteen. Sarjan alkupään viehätys on nimenomaan niiden minimalismissa ja hienovaraisissa keinoissa. The Marked Ones yrittää sen sijaan näyttää liikaa.
Valitettavasti samoilla linjoilla jatkoi vuoden 2015 Paranormal Activity: The Ghost Dimension, jonka ohjasi Gregory Plotkin. Yksi syy visuaaliseen bravadoon on elokuvan käyttämässä 3D-tekniikassa. Tavanomainen valvontakameran tai edes kännykän kuva ei itsessään näyttäisi jokin kummoiselta kolmiulotteisenakaan, joten elokuvantekijöiden on pitänyt pystyä lisäämään mahdollisuuksia tehosteille. Ratkaisu on oikeastaan aika typerä: eräs vuoden 1988 tapahtumissa käytetyistä vhs-kameroista pystyy tallentamaan paranormaaliuksia. Muutenkin tarina kulkee rinnakkain ja risteten sarjan kolmannen osan kanssa, sillä sen henkilöt katselevat vanhoja videonauhoja, joilla Katieta ja Kristietä opastetaan yliluonnollisiin kykyihinsä. Samalla he pystyvät jotenkin näkemään elokuvan vuoteen 2013 ja jopa kommentoimaan elokuvan nykyhetken tapahtumia. Lopulta The Ghost Dimensionissa on kyse siitä, että Tobille pitäisi saada fyysinen olomuoto. Jotenkin se onnistuu yhdistämällä eri aikatasot, ja tuloksena on ruumis, josta nähdään vain voldemortmaiset sääret. 3D-tehosteista en voi sanoa mitään, koska käytössäni on vain kaksiulotteinen DVD. Kohdat, joissa kolmiulotteisuutta on käytetty, on kuitenkin helppo huomata, ja kaipa ne ovat täyttäneet tarkoituksensa riittävän hyvin. Tuloksena kuitenkin on epätavallisen visuaalinen Paranormal Activity, mikä saa The Ghost Dimensionin tuntumaan vieraalta – kuin fanifiktiolta tai ainakin aivan liian kauas alkulähteiltä joutuneelta kauhuelokuvalta.
Vuonna 2021 ilmestyi vielä yksi osa Paranormal Activity: Next of Kin (ohj. William Eubank), mutta se ei sisälly katselemaani DVD-boksiin. Lisäksi vuonna 2027 on tulossa uusi, Ian Tuasonin kirjoittama ja ohjaama alkuperäisen elokuvan remake. Paranormal Activity on päätynyt siihen, mihin moni muukin kauhuelokuvien sarja. Syyt sen alkuperäiseen viehätykseen on imetty kuiviin, ja uudet ideat sen elävöittämiseksi eivät ole kovin onnistuneita. Kokonaisuutena sarja kuitenkin on aivan katseltava ja jopa nautittava, kunhan katsoja tietää, mihin ryhtyy, ja sitoutuu siihen. Elokuvat eivät vakuuta yksittäisinä, ensimmäistä lukuun ottamatta, vaan vaativat edeltäjänsä toimiakseen. Yleensä tässä vaiheessa kauhusarjalla on kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen olisi viedä tarinaa yhä uusiin suuntiin, jolloin on hyvin todennäköistä, että jokainen tuleva elokuva on edeltävää kehnompi. Toinen on aloittaminen uudelleen alusta, reeboot. Sen Paranormal Activity on nyt tekemässä. En pidätä hengitystäni sitä odottaessa, mutta toivon, että kerrankin tempussa onnistuttaisiin.
