Leena Krohn: Salaisuuksia. Helsinki 1993: Kirjayhtymä. 88 s. Kuv. Inari Krohn. 3. p. [1. p. 1992].
Leena Krohnin tuotannossa ”aikuistenkirjat” ja ”lastenkirjat” ovat aina olleet liukuvia käsitteitä, enkä tiedä, onko kirjailija itse oikeastaan koskaan edes tehnyt eroa niiden välillä. Vuonna 1992 ilmestynyt Salaisuuksia on näyttävinään lapsille tarkoitetulta – sen neliömäinen muoto ei ole tyypillinen, se on Inari Krohnin kuvittama ja sen kaikissa viidessä tarinassa on lapsen näkökulma. Kuitenkin kertomukset itsessään eivät ole erityisen lapsekkaita ja niiden käsittelemät teemat ovat päinvastoin hyvinkin suuria. Krohnin kirjailijanlaatuun kuuluukin haastaa lukijoita, mutta samalla lukijat saavat itse määritellä, kuinka korkealle rima kulloinkin asetetaan.
Salaisuuksia esimerkiksi on täysin mahdollista lukea kokoelmana tarinoita, joissa ei loppujen lopuksi tapahdu ihan kauhean paljon. Ja vaikka tapahtuisikin, eivät kertomukset välttämättä etene aristoteelisesti ja jännitettään kasaten. Oleellisempaa on herätellä lukijassa ajatuksia, ja jokainenhan ajattelee omista lähtökohdistaan.
Salaisuuksia sisältää neljä lyhyttä, selvästi novellimaista tekstiä sekä yhden paljon pidemmän, liki pienoisromaania muistuttavan kertomuksen. Pitkä tarina, Mare Serenitatis, on katkelmallinen kokonaisuus lapsen muistoja Kuuhun muuttaneesta tädistään. Selvästi scifiä oleva kertomus tarjoaa täyslaidallisen faktaa (ja spekulaatiota) Kuusta, kunnes rysäyttää loppuun suuren mittakaavan yllätyksen. Ihmeen tuntu kipinöi moneen kertaan.
Lyhyemmistä novelleista Uusi Opabinia ja Salattujen totuuksien yliopisto liikkuvat mahdollisen ja uskomattoman rajapinnalla, missä mieli kykenee asioihin, joihin todellisuus ei välttämättä pysty ja joita ei halua tieteellisen järjestelmällisyyden pilkottaviksi. Lyhyt Näkymätön tähti, joka kertoo ehkä-kuvitellusta Auringon kaksoistähdestä, liittyy sekin edellisten esittämiin kysymyksiin, joskin hieman satumaisemmalla otteella. Teoksen päättävä Kotini syvyydessä on kiehtova toden ja unen tutkielma, joka itsekin myöntää olevansa filosofian asialla. Monikerroksinen olemassaolon tasojen pohdinta saa dramaattisen kerronnallisen lopun, joka sai ainakin yhden lapsikuulijan hämmennyksiin – kuten uskon olleen tarkoituskin.
Matti Klinge: Professoreita. Helsinki 1990: Otava. 238 s. Kuv. 2. p. [1. p. 1984].
Kun 1990 Helsingin yliopisto täytti 350 vuotta, professori Matti Klinge oli jo sen virallinen historioitsija. Hän oli osallisena Helsingin yliopiston järeän historiikin kirjoittamiseen ja sitä ennen oli kronikoinut esimeriksi yliopiston ylioppilaskuntaa. Jubileumin kunniaksi Otava julkaisi uudestaan myös pienimuotoisemman mutta yhtä kaikki viehkon teoksen Professoreita kuuden vuoden takaa.
Juri Nummelin: Bagatelleja. Kirjoituksia 1980- ja 1990-luvuilta. [Turku] 2025: Juri Nummelin. 60 s.
Juri Nummelin on moninaisen uransa aikana julkaissut kaiken muun ohessa myös liudan mitä kummempia pikku kirjasia ja vihkosia. Oma haaransa ovat erilaiset juhlakirjat. Tämänvuotinen Bagatelleja ilmestyi 40-vuotistaiteilijajuhlan kunniaksi. Vuonna 1986 nimittäin ilmestyi Satakunnan Työssä 14-vuotiaan Nummelinin artikkeli Neuvostoliittolaisista etuvetoautoista! Myöhempi ura keskittyi sittemmin vähän toisenlaisiin aiheisiin…
Bagatelleja on pikkuruinen kokoelma tekstejä vuosilta 1986–1995, siis sitä varhaisinta juveniliaa, jota kirjailijat yleensä piilottelevat ja häpeävät. Nummelin, muun muassa roskakirjallisuuden asiantuntija, tietää kuitenkin mikä arvo on kaikenlaisilla kuriositeeteilla. Sitä paitsi – itse rakastan tällaisia julkaisuja: niillä ei ehkä ole kuin alaviitteen arvo, mutta joskus juuri niissä alaviitteissä saattaa olla mielenkiintoisimmat yksityiskohdat.
Bagatelleja sisältää edellä mainitun autoartikkelin lisäksi eritoten elokuva-arvioita sekä runoja. Nummelin on jo nuorena ollut taitava kirjoittaja ja tuntuu ymmärtäneen aiheittensa päälle. Kyllähän teinin ärhäkkä pätemisen tarve kuuluu teksteissä, mutta on niissä paljon oivaltavaa (sanon tämän pitkällä kokemuksella teinien teksteistä). Vielä selvemmin oivaltava mutta vielä harjaantumaton ja näsäviisaaseen hassutteluun sortuva nuori paljastuu runoissa, jotka ovat lähtöisin lähinnä Nummelinin julkaisemista pienlehdistä.
Kokoelman päättää lyhyt, 15-vuotiaana kirjoitettu novelli kokoomusnuorten riettaasta illanvietosta, joka huipentuu ihmisuhraukseen. Nummelin tietää itsekin julkaisevansa tässä keräilykohteen, sillä novellissa luetaan fiktiivistä grimoire Necronomiconia – mikä tietenkin tekee kirjasesta pakollisen Cthulhu-kompletisteille.
Christine Thorel & Kari Välimäki (toim.): Pimeää pimeämpi. Kummalinnun munia 2. Tampere 2015: Osuuskumma. 143 s.
Raapale, tuo täsmälleen sadan sanan mittainen novelli, venyy moneen. Se mahdollistaa kokeilun, se voi olla harjoite tiiviyteen, loppukäänteeseen tähtäävä tunnelmapala, kaunokirjallinen vitsi ja niin edelleen. Silloinkin, kun raapale ei onnistu olemaan kovin hyvä, tiukkarajainen muoto tekee siitä vähintään kiinnostavan: miksi kirjoittaja päätyi juuri näihin sataan sanaan?
Osuuskumman julkaisema, Christine Thorelin ja Kari Välimäen toimittama kokoelma Pimeää pimeämpi (2015) on runsas kattaus monenlaisia raapaleita. Se kokoaa alun perin Kummalinnun munia -sähkökirjasissa samana vuonna ilmestyneet 112 tekstiä. Niiden joukkoon mahtuu kaikenlaista, joskin humoristinen ja absurdi tuntuvat jonkin verran korostuvan. Osuuskumma keskittyy yleensä spekulatiiviseen fiktioon, mutta genrerajat eivät tämän kokoelman yhteydessä ole oleellisia. Toki suurimmassa osassa tekstejä on jokin fantastinen elementti ja muutamat voi ihan selvästi lukea genrekirjallisuudeksi. Silti oleellisempaa on pystyä yllättämään ja tarjoamaan oivalluksia. Esimerkiksi Anni Nupposen Hirviöasiakaspalvelu-tarinat (jotka sittemmin ilmestyivät samannimisessä kirjasessa useiden lajitoveriensa kanssa) leikittelevät selvästi (kauhu)fantasian kuvastolla, mutta lopulta ne karnevalisoivat asiakaspalvelutilanteita. Yhtään täysin vakavaa tarinaa kokoelmassa ei ole, joskin muutaman kerran humoristisuus saattaa olla lukijasta kiinni. Eipä totiset tekstit sitä paitsi olisi leikittelevään perusvireeseen sopineetkaan. Ja lopultahan raapale on nimenomaan kirjallinen leikki.
Pimeää pimeämmässä on raapaleita yhteensä 17 kirjoittajalta, osalta vain yksi ja esimerkiksi Kari Välimäeltä liki kaksikymmentä. Hänen tekstinsä erottuvat muiden joukosta määrän lisäksi myös tunnistettavalla tyylillään, lakonisella järjettömyydellä. En itse ole absurdismin suuri ystävä, mutta arvostan, kun se tehdään hyvin. J. S. Meresmaaltakin on mukana reilusti toistakymmentä tekstiä, joiden huumori on oivaltavaa. Itselleni toimivat tässäkin yhteydessä myös Magdalena Hai ja Tarja Sipiläinen, osaltaan varmasti heidän kauhuun kallellaan olevien aiheittensa vuoksi.
Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta. [Helsinki] 2014: Kuoriaiskirjat. KK007. 2. p. [1. p. 2013].
Kaikista Suomen aktiivisista raapaleiden kirjoittajista Shimo Suntila taitaa olla paitsi tuotteliain myös – mielestäni – paras. Vuonna 2012 hän otti urakakseen kirjoittaa joka päivä yhden raapaleen, ja koska se sattui olemaan karkausvuosi, Suntilan blogissa ilmestyi kaikkiaan 366 sadan sanan novellia. Suntilan esikoiskirjaan Sata kummaa kertomusta on koottu niistä laadukkain osuus.
Miksi pidän Suntilaa lajin mestarina? Yksi syy on hänen laaja-alaisuutensa. Hänen raapaleissaan esiintyy paitsi koko spekulatiivisen fiktion kirjo myös sitä laajempi aiheisto. Tässä nimenomaisessa kokoelmassakin on muutama kirjailijuuteen ja kirjakeräilyyn liittyvä teksti, joskin niitä Suntilalta on ilmestynyt toisaalla enemmän. Pääpaino on spefissä: erilaisissa fantasia-aiheissa, kauhukuvastossa ja tieteistarinassa.
Toinen syy Suntilan raapaleiden ihailuuni on se, etteivät hänen tekstinsä jää vitseiksi. Liian usein moni muu rakentaa tarinansa sellaisen yllätyslopun varaan, joka tekee tekstistä humoristisen ja usein todellakin vitsin kaltaisen. Kyllähän Suntilalla huumoria on, paljonkin, mutta usein se näkyy käsittelyn uudessa näkökulmassa tai yllättävyydessä. Sata kummaa kertomusta sisältää nähdäkseni tasan yhden vitsiraapaleen. Toisaalta monesti fandomin sisäpiirihuumori saattaa hämmentää ja etäännyttää vähemmän vihkiytynyttä lukijaa. Huumorin lisäksi Suntilan raapaleissa ylletään usein ihan ehtaan tarinankerrontaan, jopa vaikuttavaan tunnelataukseen. Tämänkin kokoelman teksteissä on muutamia sellaisia, jotka olisivat vaikuttavia tarinoita pidemminkin kerrottuina.
Vuoden urakkaan mahtuu jonkin verran toistoa. Hieman ihmettelen, miksi kirjaan on valikoitunut esimerkiksi kolme muunnelmaa samasta aihelmasta – baaritapaamisesta, iskurepliikistä ja sodasta avaruudessa. Muutoin valikoima on tasainen; muutama tarina jokseenkin samasta aihepiiristä kerrallaan. Mukaan on sitten ripoteltu Suntilan loistavia Milla ja Meri -tarinoita puolijumalaisista siskoksista ja heidän avuttomasta isästään.
