Katsottua: lokakuu 2022

Edward Dmytryk: Shalako. Walter Hill: Geronimo: An American Legend

Brittiläis–saksalais–yhdysvaltalainen länkkäri, jonka pääosissa on skotti ja ranskalainen ja joka on kuvattu Espanjassa? Jep, Edward Dmytrykin Shalako (1968) on kaikkea sitä. Tulos on yllättävän pätevä mutta lattean tavanomainen western. Eurooppalainen ylimysjoukko tulee metsästelemään viinipikarit huulillaan Amerikan aavoille preerioille, mutta erehtyvät ylimielisyyttään apaššien maille. Conneryn karski entinen ratsuväen mies yrittää neuvoa parhaansa mukaan, mutta vanhan mantereen kunniakäsitykset ja valkoisen miehen taakka painavat enemmän. Seuraa perinteinen seuramatka läpi aavikon vältellen intiaaneja ja opitaan ymmärtämään, mikä lopulta onkaan tärkeää. Koko elokuvaa leimaa se, että ideat ovat kyllä ihan hyviä mutta ne on nähty tuhannesti; aivan kuin tekijät olisivat päättäneet, että nyt jätkät tehdään länkkäri, ja sitten porukalla miettineet, mitä kaikkea semmoisessa kuuluu olla. Toki pohjalla on Louis L'Amourin romaani, mikä tietysti selittää paljon.

Paljon perinteisemmistä lähtökohdista ponnistaa Walter Hillin ohjaama Geronimo: An American Legend (1993). Tositapahtumiin perustuva mutta paljon taiteellisia vapauksia ottava elokuva kertoo nimihenkilöään enemmän häntä jahtaavista Yhdysvaltain sotilaista. Apaššikapinallinen Geronimo on menettänyt kaiken joko yhdysvaltalaisille tai meksikolaisille. Hän riuhtoo joukkoineen joka suuntaan, neuvottelee muttei sopeudu, ja armeijan monenmoiset upseerit yrittävät kukin keinoinensa rauhoittaa vapautensa ja kostonsa haluavan intiaanin. Elokuva on parhaimmillaan erittäin komean näköinen (maisemat, monet tulitaistelut), mutta siitä puuttuu henki. Rauhallinen kerronta, ja alkuperäiskansoja ymmärtävä käsikirjoitus lupailevat paljon, mutta valitettavasti katsoja ei sitoudu hahmoihin ja elokuva jää ulkokultaiseksi. Wes Studi on nimiroolissa vahva, mutta kaikki muut tekevät korkeintaan rutiiniroolit.

James Whale: Frankenstein. Näkymätön mies

Frankenstein (1931) on näistä kahdesta tietysti ikonisempi ja ihan ansaitusti, mutta Näkymätön mies (The Invisible Man, 1933) on mielestäni kestänyt paremmin aikaa. Sen efektit ovat edelleen näyttäviä, etenkin kun tietää meikäläisittäin alkeelliset olosuhteet, joissa ne on tehty. Myös elokuvan huumori on sellainen tekijä, joka on säilyttänyt tehonsa – ja jos joku väittää Una O'Connoria ärsyttäväksi, on hän väärässä. Frankenstein on paljon intiimimpi, johtuen sen pohjana olevasta näytelmästä, mikä on sen ehdottomasti sen vahvuus mutta myös korostaa eroa moderniin Hollywoodiin. Lisäksi Whalen kevyt komiikka ei oikein istu melodramaattisen aineksen kanssa. Hän sai tasapainon asettumaan paljon paremmin jatko-osassa.

Onko Dégénérés kauhua? (Suomikauhun sirpaleita #6)

H. Ahtela

Dégénéré

Kauhu- y. m. kertomuksia

Helsinki 1918: [Einar Reuter]. 125 [+ 3] s.

H. Ahtelan Dégénéré vuodelta 1918 mainitaan usein kotimaisen kauhukirjallisuuden bibliografioissa ja esittelyissä, ja sillä on maine alan tavoiteltuna ja harvinaisena varhaishelmenä vähän Kosti Koskisen Ihmeellisen kuherruskuukauden tapaan. Jälkimmäiseen on syynä se, että H. Ahtela julkaisi kirjan omakustanteena sisällissodan vuonna. Painos tuskin on ollut suuren suuri. Ensimmäiseenkin on yksinkertainen syy: Dégénérén alaotsikko on "Kauhu- y. m. kertomuksia". Ihan eri asia sitten on, kuuluisiko kirja kotimaisen kauhukirjallisuuden kaanoniin muuta kuin sivuhuomautuksena.

H. Ahtela oli nimimerkki, jonka takana oli taidepersoona Einar Reuter – kirjailija, taidemaalari ja merkittävä vaikuttaja suomalaisten modernistien piirissä. Nykyään hänet tunnettaneen parhaiten merkityksestään Helene Schjerfbeckin uran edistäjänä ja kronikoijana. Kirjoittajana hän oli monipuolinen: taidekritiikin, Schjerfbeckin elämäkerran ja yhden runokokoelmankin lisäksi ilmestyi esimerkiksi muutama pohjoisen luontoa kuvaava romaani. Jopa niiden moninaisuuden keskellä Dégénéré pistää silmään.

Dégénéré on novellikokoelma. Sen kymmenestä tekstistä kahdeksan on monologeja, useimmiten nimeämättömälle sinälle puhuttuja. Vain kaksi viimeistä novellia muistuttavat kertomusta, mutta kertoja puhuukin niissä kolmannessa persoonassa vaikkei erityisen ulkopuoliselta tunnu silloinkaan. Novellien tarina on yleensä piilossa rivien välissä, vihjauksissa ja epävarmoissa sanamuodoissa, joista lukija tietää jotain tapahtuneen (tai jääneen tapahtumatta) mutta yksityiskohdat ja täysi varmuus jäävät epämääräisyyksien taa ja lukijan tulkinnan varaan. Usein kerronta on katkelmallista, nykivää, epäröivää.

Kokoelman nimi Dégénéré viittaa rappeutumiseen, degeneroitumiseen. Siihen sisältyy merkitys tilasta, jossa on laskeuduttu normaalin rajojen alle. Kokoelman novellien ihmiset ovat juuri sellaisia: he ovat joko omasta mielestään, kanssaihmistensä mielestä tai yhteiskunnan näkökulmasta rappeutuneita, hyväksytyn alapuolelle taantuneita tai ajautuneita. He voivat olla väkivaltaisia, lähimmäisiään alistavia, pelokkaita tilanteissa joissa ei saisi. He voivat vihata äitiään tai tuntea vetoa pikkulapsiin, tai heidän seksuaaliviettinsä on liian voimakas. Joskus he arkailevat itseään, pyytävät itseään anteeksi tai käyttäytyvät uhmakkaasti, mutta useimmiten he vain yksinkertaisesti ovat eksyksissä itsensä kanssa eivätkä kykene elämään muiden asettamien normien keskellä.

Mutta ovatko kertomukset kauhukirjallisuutta? En oikein usko, että kirjailija on tarkoittanut kokoelmansa alaotsikkoa ymmärrettäväksi niin kuin nykylukija "kauhukertomuksen" ymmärtää. Tai jos onkin, siihen sisältyy voimakas ironia: nämä ovat niitä aidosti kauhistuttavia asioita perinteisten kauhukirjallisuuden kummitusten ja öisten hautuumaiden sijasta. Alaotsikko ei siis ole lukuohje, genrelinssi jonka läpi tekstejä neuvotaan luettavan. Dégénérén kauhu on eksistentiaalista laatua, ihmisestä itsestään kumpuavaa olemassaolon hirvittävyyttä. Niissä on Edgar Allan Poen mieleen tuovaa rajankäyntiä subjektiivisen kammon ja objektiivisen maailman välillä. Toisten normaali voi jollekulle olla kauheista kauhein asia; tai kääntäen yhden normaali voi vaikuttaa kauhistuttavalta muiden silmissä. Selvimmin Poen vaikutus kuuluu kertomuksessa "Ette tiedä mitä rakkaus on", jonka kertoja paljastuu viimeisessä kappaleessa istuvan pehmustetussa huoneessa. Hänelle naisen "ei" ei ole ollut tarkoittanut sitä. "Miksi te väitätte minun olevan hullu?" kysyi Poen "Kielivän sydämen" kertojakin.

H. Ahtelan henkilöhahmojen peloilla ja heidän tekojensa hirmuisuudella ei mässäillä, mutta niitä ei myöskään verhota siveyden paksuun verhoon. Monet Dégénérén teemoista ovat kirjoitusajankohdan huomioon ottaen tavattoman avoimesti esillä. Henkilökohtainen suosikkini kokoelmasta on "Tuuliajolle"-niminen kertomus, jonka naiskertoja yrittää käymällä läpi omia nautinnonhakuisia elämänkäänteitään, kierrellen ja kaarrellen, ilmaista tarinan sinälle, että himoitsee tätä. Päätösnovelli "Iikka Rovan ensi hyväily" ei emmi kertoessaan, että nimihenkilön rakkaus "kohdistui neitosiin, jotka eivät olleet lapsenastetta pitemmälle kehittyneet." Kirjoittajan sympatia tai ainakin joltinenkin ymmärrys on näitten "rappeutuneitten" puolella. Hän ei tuomitse tai kauhistele vaan antaa äänen ihmisille, jotka eivät ainakaan sata vuotta sitten saaneet puhua ajatuksiaan. Senkään takia ei Dégénérétä lukiessa tunne lukevansa kauhukertomuksia. Ainoa novelli, joka millään tavoin muistuttaa genretietoista kauhukertomusta, on "Heikka Rautamon kuolema", jonka nimihenkilö ennakoi oman kuolemansa. Aihetta ei tässäkään tapauksessa käsitellä yliluonnollisuutena, vaan pikemminkin sattumana, kun yleisesti pelokas mies on kerrankin osunut oikeaan. Loppuratkaisussakaan ei ole kauhukertomuksen dramatiikkaa, vaan  huolella kasvateltu tarina päätetään vähäeleisen toteavasti.

Vaikka esimerkiksi Juri Nummelin on ottanut H. Ahtelan kokoelman mukaan suomalaisen kauhukirjallisuuden historiikkiinsa "psykologisen kauhun edelläkävijänä", se ei missään nimessä ole genrekirjallisuutta. Yhteydet myöhempään ei-yliluonnolliseen kauhuun ovat kyllä näkyvissä, mutta kirjoittaja ei nähdäkseni hae niillä varsinaista kauhuvaikutusta. Kertomusten ei ole tarkoitus pelottaa tai synnyttää kauhun tunnetta vaan enemmänkin järkyttää ja kauhistuttaa. Tietysti ero on hiuksenhieno eikä lainkaan yksiselitteinen.

Vaikuttava Dégénéré joka tapauksessa on ja monella tapaa hyvin ainutlaatuinen teos. Yhä sadan vuoden jälkeenkin se onnistuu vavahduttamaan lukijaa. On onni, että myöhemmät suomalaisen kauhun esitykset ovat ottaneet sen osakseen, sillä muuten harvinainen teos olisi suotta tyystin unohtunut. Ei sillä nykyäänkään voi olla kovin monta lukijaa, sillä kirja ei ole saatavilla kuin muutamasta kirjastosta eikä kappaleita liiku myynnissä käytännössä lainkaan.

Luettua: lokakuu 2022

Pentti Harjumaa: Kyselen kulkijoilta. Proosarunoja. Rovaniemi 1972: Pentti Harjumaa. 36 s.

Pentti Harjumaan omakustanteena ilmestynyt runokokoelma Kyselen kulkijoilta ilmoittaa alaotsikossaan sisältävänsä "proosarunoja". Yhtä hyvin se voisi olla myös vaikka runollista proosaa tai vaikka ihan pelkkää proosaa. Tarinoita hän ei kerro, mutta hyvin epärunollinen kieli, tiukan realistinen aiheisto ja lakoninen tyyli saavat mietteet helposti parin seuraavan vuosikymmenen kotimaiseen lyhytproosaan. Toki olihan jo Harjumaan vihkosen ilmestymisen aikaan käytetty paljon samansuuntaisia keinoja. Hänen teksteissään ei kuitenkaan ole sellaista intensiteettiä ja äärimmilleen hiottua muotoa, joka tekisi teksteistä erityisesti lyriikkaa.

Harjumaa on hyvin yhteiskunnallinen kirjoittaja. Aiheet liikkuvat silloisen nykymaailman epäkohdissa, taloudessa Lapin riistossa, pasifismissa, mutta käväistäänpä välillä myös metafyysisemmissä pohdinnassa, kun puheena on kuolema ja elämän tarkoituksellisuuskin. Toimittajataustan huomaa halussa nähdä asioiden kääntöpuolelle, hakea selityksiä ilmiöille.

Käsittääkseni Harjumaa, joka kuoli viime tammikuussa, julkaisi valtaosan kaunokirjallisesta tuotannostaan oma- ja muina pienkustanteina. Sellaisenaan hän on mielenkiintoinen kuriositeetti suomalaisen kirjallisuuden aluskasvillisuudessa.

Aikakone 3/1992. Tampere 1992: Aikakone-yhdistys. 72 s.

Aikakoneen vuoden 1992 kolmosnumero (joka taisi ilmestyä vasta seuraavan vuoden puolella) on monin tavoin erityinen suomalaisten scifilehtien joukossa. Ensinnäkin sen teema, AIDS, on poikkeuksellinen mediassa, joka tieteellisimmilläänkin käsittelee lähinnä tähtitiedettä. AIDS on ja oli varsinkin tuolloin kuitenkin mahdollisimman kaukana spekulatiivisuudesta, fantasiasta tai ihmeen tunnusta.

Teemaa ei lopulta käsitellä erityisen laajalti. Parin aihetta sivuavan artikkelin lisäksi on lehden kaunokirjallinen puoli, ja juuri se lieneekin ollut pontimena koko numerolle. Lehden kaksi kertomusta ovat nimittäin komeita, vaikuttavia, synkkiä, jylhiä visioita AIDSista. Dan Simmonsin novelli Kaikki Draculan lapset (All Dracula's Children, 1991) toimi pohjana myöhemmälle romaanille Yön lapset. Siinä yhdistyvät hi-virus, Romanian vallankumous ja vampirismi. Vielä huikeampi on Norman Spinradin pienoisromaanin mittainen Ruttovuoden päiväkirjat (Journals of the Plague Years, 1988). Neljän eri kertojan muistelmat tulevaisuuden maailmasta, joka on kulkutaudin rapauttama, nivoutuvat kiehtovasti yhteen. Moniäänisyyttä korostaa kokeellinen ratkaisu suomennuttaa jokaisen kertomus eri kääntäjällä.

Kuisma Suopela: Pakkosiirto. [Kuopio] 1978: SOPO. 48 s.

Käsittääkseni runovihko Pakkosiirto (1978) on Kuisma Suopelan ainoa kurjajulkaisu. Sen kustantajaksi on merkitty SOPO, joka on yhtä kuin Suomen ortodoksisen pappisseminaarin oppilasyhdistys. On kuitenkin turha pelätä, että sisältö olisi millään tavalla uskonnollista tai edes erityisen henkistä. Suopela lyriikka on hyvin tavanomaista aikansa runoutta, mutta ei missään nimessä huonolla tavalla. Itse asiassa hänen vaara-Suomen kuvastonsa, hiljaisen surumielinen luontoromantiikkansa on oikein hallittua ja sellaisenaan vahvaa. Kuvauksissa on semmoista polamerimäistä tarkkuutta. Vasta kokoelman loppupuoli, sinälle osoitetut melko tavanomaiset tunnerunot lässähtävät, eivätkä nekään epäonnistuneita ole.

Suopela valmistui kokoelman ilmestymisen jälkeen papiksi ja toimi työssä kolmisenkymmentä vuotta. Hän nousi otsikoihin kymmenkunta vuotta sitten, kun ortodoksinen kirkko eväsi hänen pappisoikeutensa, koska leskeksi jäänyt Suopela aikoi avioitua toisen kerran.

Panu Rajala: Suomussalmen sulttaani. Ilmari Kiannon elämä. Helsinki 2018: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 525 s. Kirjokansi 154.

Panu Rajalan kirjoittama kirjailija Ilmari Kiannon elämäkerta Suomussalmen sulttaani on fyysisesti järkäle. Sivuja on kuudettasataa ja paperi on tukevaa. Sisällöltään teos on perussujuva, populaaristi kirjoitettu monografia, jonka taustatyö on tehty huolella ja jonka kirjoittajan rutinoitunut ammattitaito näkyy. Jonkin verran teksti olisi kyllä kaivannut kustannustoimittajan viilailua. Varsinkin silloin kun Rajala käyttää lähteenä Kiannon kaunokirjallistettuja versioita tämän elämänvaiheista, ollaan paikoin hieman haitarilla jäillä. Romaanihenkilöiden ja tosielämän ihmisten suorasukainen rinnastus ja jopa nimien käyttö ristiin eivät aina tunnu erityisen uskottavalta. Samoin välillä huomaa kirjoittajan nojaavan vahvasti Kiannon nuorimman lapsen, isänsä kulttuurista perintöä pitkään vaalineen Raija-Liisa Kiannon kertomaan. Vaikkei häntä mitenkään epäuskottavana todistajana voi pitää, mutta lukijassa herää vääjäämättä pieni epäilys joissain kohdin.

Kirja luo Kiannosta uskoakseni varsin todenmukaisen kuvan: ristiriitaisen ja siloittelemattoman. Kianto oli äärimmäisyysihminen, joka ei pystynyt tunteenpaloltaan hyödyntämään lahjakkuuttaan kuin osittain. Hän oli sosiaalisesti ilmeisen vaikea ihminen, narsistisia piirteitä osoittanut ja auktoriteettipakoinen hahmo, joka käytännössä aloitti kotimaisen tunnustuskirjallisuuden. Hän teki yksityisestä julkista häpeilemättä mutta kääntäen heikkoutensa vahvuuksiksi. Kyllä sellainen ansaitseekin muistomerkkinsä.

Isaac Asimovin science fiction-valikoima 1. Hyvinkää 1981: Viihdeviikarit. 128 s.

1950-luvun lopussa ilmestyneen Aikamme tieteislukemiston jälkeen ei Suomessa juuri ilmestynyt kioskiscifiä. Perry Rhodan taitaa olla ainoita, ja sekin jaksoi vain vuoden. Scifilehtienkin kulta-aika alkaa vasta 1980-luvun alkupuolella. Tähän väliin osui Viihdeviikarien yritys tieteislukemistoksi, amerikkalaisen Isaac Asimov's Science Fiction Magazinen suomenkielinen laitos. Vuonna 1981 alkanut sarja jatkui pari vuotta, yhdeksän numeron verran.

Isaac Asimovin science fiction-valikoiman (sic!) ensimmäinen osa ei paljoa lupaillut. Sen sisältö on luvattoman löysää, eikä edes ole scifiä kuin nimeksi. Tietysti pitää muistaa että tuolloin vielä scifi oli kattokäsite isolle osalle siitä, mitä nykyään kutsutaan spekulatiiviseksi fiktioksi. Kaikki valikoiman tekstit ovat vuodelta 1979.

Valikoiman aloittaa Sydney J. Van Scyocin Vuorella on siivet sinänsä ihan kiva mutta auttamattoman mitäänsanomaton fantasiajuttu. Asimovin oma Ei mitään ilman vastalahjaa on klišeinen ja tavanomainen kertomus siitä, miten muinainen muukalaisten väliintulo on tehnyt ihmiskunnasta mitä se on. Barry B. Longyearin Unia on fandomhassuttelu, sisäänpäin lämpiävää naureskelua omalle skenelle.

Puolet niteestä vie sen päättävä Frederik Pohlin pienoisromaani Sapattivuosi. Sen Pohl myöhemmin liitti osaksi The Cool War -romaaniaan, ja suomennos puolestaan ilmestyi myöhemmin Book Studiolta niputettuna toisen Pohl-kertomuksen kanssa. Sapattivuosi on kummallisen nykivästi etenevä pseudojännäri papista, joka energiakriisin keskellä palkataan outoon peiteoperaatioon. Mysteerin selvittämisen tai jännityksen sijasta Pohl keskittyy Papin toistaitoiseen pällistelyyn ja seksuaalisen puutteen keskenkasvuiseen kuvaamiseen. Tieteiselementit ovat tarinassa niin köykäisiä, että sen paikka tässä julkaisussa on ihmeteltävä.

Jos olisin vuonna 1981 (olettaen että olisin elänyt silloin) ottanut tutustuakseni scifiin tämän kokoelman avulla, innostus olisi lopahtanut alkuunsa.

Aikakone 1/1993. Tampere 1993: Aikakone-yhdistys. 68 s.

Portti 1/1993. Tampere 1993: Tampereen Science Fiction Seura. 156 s.

Tähtivaeltaja 1/1993. Helsinki 1993: Helsingin Science Fiction Seura.

Spin 1/1993. Turku 1993: Turun Science Fiction Seura.

Marvinella. Helsinki 1993: Helsingin yliopiston Science Fiction Klubi. 40 s.

Vuoden 1993 kunkin kotimaisen scifilehden ykkösnumerot osoittavat hyvin, miten laajalla alalla tuolloin skenessä liikuttiin ja miten perustavaa laatua olivat lehtien väliset erot.

Aikakone aloitti vuoden (ymmärtääkseni tosin hyvin paljon myöhässä) perinteisellä planeetta-aiheisella teemanumerollaan. Merkurius-aiheen ympärillä käytännössä koko lehti. Novellit Sinisalolta ja Kasvilta ovat vähän löysät, mutta Tervonen kirjoittaa terävästi. Noursen klassikkonovelli 1950-luvulta on vanhentunut mutta kiehtova. 1993 Aikakone edusti eniten kovaa tieteisfiktiota maamme lehdistä, vaikka seuraava numero olikin jo kuningas Arthurin ympärille koottu.

Portti sisältää tasan yhden scifinovellin, Soikkelin loistavan edellisvuoden novellikisan voittajan. Muuten lehti koostuu vampyyriteemasta. Tämä on teinivuosieni varmaan eniten selattu lehti, mistä saa syyttää Nikkosen uskomatonta vampyyrielokuvien filmografiaa (ja Alasen artikkelin kuvitusta, jossa ei tisseistä kitsastella). Mielenkiintoinen lisä numeroon on Jarkko Laineen osuus: oma novelli ja toinen suomennettu. Portti oli ja on vahvimmin alan lehdistä kirjallisin ja "akateemisinkin".

Tähtivaeltaja keskittyy lähes tyystin kauhuun ja nimenomaan semmoiseen moderniin lättäysmeininkiin. Simmonsin novelli on hieno. Artikkelit ovat anarkistisia ja roiseja, sisäpiiri saa haluamansa. Satunnainen lukija ei ymmärtäisi kannen scifi-mainintaa.

Spin palasi perinteiseen niittiselkäiseen ulkoasuun. Sisältö on selvästi zinemäisinä näistä, uutisia, arvosteluja, keskustelua. Ei kaunokirjallisuutta.

Marvin aloitti vuoden keveällä naisteemalehdellä, josta ei paljon mainittavaa jäänyt käteen. Alienistin ja Mytagon vuoden numeroita minulla ei ole.