Pentti Harjumaa: Kyselen kulkijoilta. Proosarunoja. Rovaniemi 1972: Pentti Harjumaa. 36 s.
Pentti Harjumaan omakustanteena ilmestynyt runokokoelma Kyselen kulkijoilta ilmoittaa alaotsikossaan sisältävänsä "proosarunoja". Yhtä hyvin se voisi olla myös vaikka runollista proosaa tai vaikka ihan pelkkää proosaa. Tarinoita hän ei kerro, mutta hyvin epärunollinen kieli, tiukan realistinen aiheisto ja lakoninen tyyli saavat mietteet helposti parin seuraavan vuosikymmenen kotimaiseen lyhytproosaan. Toki olihan jo Harjumaan vihkosen ilmestymisen aikaan käytetty paljon samansuuntaisia keinoja. Hänen teksteissään ei kuitenkaan ole sellaista intensiteettiä ja äärimmilleen hiottua muotoa, joka tekisi teksteistä erityisesti lyriikkaa.
Harjumaa on hyvin yhteiskunnallinen kirjoittaja. Aiheet liikkuvat silloisen nykymaailman epäkohdissa, taloudessa Lapin riistossa, pasifismissa, mutta käväistäänpä välillä myös metafyysisemmissä pohdinnassa, kun puheena on kuolema ja elämän tarkoituksellisuuskin. Toimittajataustan huomaa halussa nähdä asioiden kääntöpuolelle, hakea selityksiä ilmiöille.
Käsittääkseni Harjumaa, joka kuoli viime tammikuussa, julkaisi valtaosan kaunokirjallisesta tuotannostaan oma- ja muina pienkustanteina. Sellaisenaan hän on mielenkiintoinen kuriositeetti suomalaisen kirjallisuuden aluskasvillisuudessa.
Harjumaa on hyvin yhteiskunnallinen kirjoittaja. Aiheet liikkuvat silloisen nykymaailman epäkohdissa, taloudessa Lapin riistossa, pasifismissa, mutta käväistäänpä välillä myös metafyysisemmissä pohdinnassa, kun puheena on kuolema ja elämän tarkoituksellisuuskin. Toimittajataustan huomaa halussa nähdä asioiden kääntöpuolelle, hakea selityksiä ilmiöille.
Käsittääkseni Harjumaa, joka kuoli viime tammikuussa, julkaisi valtaosan kaunokirjallisesta tuotannostaan oma- ja muina pienkustanteina. Sellaisenaan hän on mielenkiintoinen kuriositeetti suomalaisen kirjallisuuden aluskasvillisuudessa.
Aikakone 3/1992. Tampere 1992: Aikakone-yhdistys. 72 s.
Aikakoneen vuoden 1992 kolmosnumero (joka taisi ilmestyä vasta seuraavan vuoden puolella) on monin tavoin erityinen suomalaisten scifilehtien joukossa. Ensinnäkin sen teema, AIDS, on poikkeuksellinen mediassa, joka tieteellisimmilläänkin käsittelee lähinnä tähtitiedettä. AIDS on ja oli varsinkin tuolloin kuitenkin mahdollisimman kaukana spekulatiivisuudesta, fantasiasta tai ihmeen tunnusta.
Teemaa ei lopulta käsitellä erityisen laajalti. Parin aihetta sivuavan artikkelin lisäksi on lehden kaunokirjallinen puoli, ja juuri se lieneekin ollut pontimena koko numerolle. Lehden kaksi kertomusta ovat nimittäin komeita, vaikuttavia, synkkiä, jylhiä visioita AIDSista. Dan Simmonsin novelli Kaikki Draculan lapset (All Dracula's Children, 1991) toimi pohjana myöhemmälle romaanille Yön lapset. Siinä yhdistyvät hi-virus, Romanian vallankumous ja vampirismi. Vielä huikeampi on Norman Spinradin pienoisromaanin mittainen Ruttovuoden päiväkirjat (Journals of the Plague Years, 1988). Neljän eri kertojan muistelmat tulevaisuuden maailmasta, joka on kulkutaudin rapauttama, nivoutuvat kiehtovasti yhteen. Moniäänisyyttä korostaa kokeellinen ratkaisu suomennuttaa jokaisen kertomus eri kääntäjällä.
Kuisma Suopela: Pakkosiirto. [Kuopio] 1978: SOPO. 48 s.
Käsittääkseni runovihko Pakkosiirto (1978) on Kuisma Suopelan ainoa kurjajulkaisu. Sen kustantajaksi on merkitty SOPO, joka on yhtä kuin Suomen ortodoksisen pappisseminaarin oppilasyhdistys. On kuitenkin turha pelätä, että sisältö olisi millään tavalla uskonnollista tai edes erityisen henkistä. Suopela lyriikka on hyvin tavanomaista aikansa runoutta, mutta ei missään nimessä huonolla tavalla. Itse asiassa hänen vaara-Suomen kuvastonsa, hiljaisen surumielinen luontoromantiikkansa on oikein hallittua ja sellaisenaan vahvaa. Kuvauksissa on semmoista polamerimäistä tarkkuutta. Vasta kokoelman loppupuoli, sinälle osoitetut melko tavanomaiset tunnerunot lässähtävät, eivätkä nekään epäonnistuneita ole.
Suopela valmistui kokoelman ilmestymisen jälkeen papiksi ja toimi työssä kolmisenkymmentä vuotta. Hän nousi otsikoihin kymmenkunta vuotta sitten, kun ortodoksinen kirkko eväsi hänen pappisoikeutensa, koska leskeksi jäänyt Suopela aikoi avioitua toisen kerran.
Suopela valmistui kokoelman ilmestymisen jälkeen papiksi ja toimi työssä kolmisenkymmentä vuotta. Hän nousi otsikoihin kymmenkunta vuotta sitten, kun ortodoksinen kirkko eväsi hänen pappisoikeutensa, koska leskeksi jäänyt Suopela aikoi avioitua toisen kerran.
Panu Rajala: Suomussalmen sulttaani. Ilmari Kiannon elämä. Helsinki 2018: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 525 s. Kirjokansi 154.
Panu Rajalan kirjoittama kirjailija Ilmari Kiannon elämäkerta Suomussalmen sulttaani on fyysisesti järkäle. Sivuja on kuudettasataa ja paperi on tukevaa. Sisällöltään teos on perussujuva, populaaristi kirjoitettu monografia, jonka taustatyö on tehty huolella ja jonka kirjoittajan rutinoitunut ammattitaito näkyy. Jonkin verran teksti olisi kyllä kaivannut kustannustoimittajan viilailua. Varsinkin silloin kun Rajala käyttää lähteenä Kiannon kaunokirjallistettuja versioita tämän elämänvaiheista, ollaan paikoin hieman haitarilla jäillä. Romaanihenkilöiden ja tosielämän ihmisten suorasukainen rinnastus ja jopa nimien käyttö ristiin eivät aina tunnu erityisen uskottavalta. Samoin välillä huomaa kirjoittajan nojaavan vahvasti Kiannon nuorimman lapsen, isänsä kulttuurista perintöä pitkään vaalineen Raija-Liisa Kiannon kertomaan. Vaikkei häntä mitenkään epäuskottavana todistajana voi pitää, mutta lukijassa herää vääjäämättä pieni epäilys joissain kohdin.
Kirja luo Kiannosta uskoakseni varsin todenmukaisen kuvan: ristiriitaisen ja siloittelemattoman. Kianto oli äärimmäisyysihminen, joka ei pystynyt tunteenpaloltaan hyödyntämään lahjakkuuttaan kuin osittain. Hän oli sosiaalisesti ilmeisen vaikea ihminen, narsistisia piirteitä osoittanut ja auktoriteettipakoinen hahmo, joka käytännössä aloitti kotimaisen tunnustuskirjallisuuden. Hän teki yksityisestä julkista häpeilemättä mutta kääntäen heikkoutensa vahvuuksiksi. Kyllä sellainen ansaitseekin muistomerkkinsä.
Kirja luo Kiannosta uskoakseni varsin todenmukaisen kuvan: ristiriitaisen ja siloittelemattoman. Kianto oli äärimmäisyysihminen, joka ei pystynyt tunteenpaloltaan hyödyntämään lahjakkuuttaan kuin osittain. Hän oli sosiaalisesti ilmeisen vaikea ihminen, narsistisia piirteitä osoittanut ja auktoriteettipakoinen hahmo, joka käytännössä aloitti kotimaisen tunnustuskirjallisuuden. Hän teki yksityisestä julkista häpeilemättä mutta kääntäen heikkoutensa vahvuuksiksi. Kyllä sellainen ansaitseekin muistomerkkinsä.
Isaac Asimovin science fiction-valikoima 1. Hyvinkää 1981: Viihdeviikarit. 128 s.
1950-luvun lopussa ilmestyneen Aikamme tieteislukemiston jälkeen ei Suomessa juuri ilmestynyt kioskiscifiä. Perry Rhodan taitaa olla ainoita, ja sekin jaksoi vain vuoden. Scifilehtienkin kulta-aika alkaa vasta 1980-luvun alkupuolella. Tähän väliin osui Viihdeviikarien yritys tieteislukemistoksi, amerikkalaisen Isaac Asimov's Science Fiction Magazinen suomenkielinen laitos. Vuonna 1981 alkanut sarja jatkui pari vuotta, yhdeksän numeron verran.
Isaac Asimovin science fiction-valikoiman (sic!) ensimmäinen osa ei paljoa lupaillut. Sen sisältö on luvattoman löysää, eikä edes ole scifiä kuin nimeksi. Tietysti pitää muistaa että tuolloin vielä scifi oli kattokäsite isolle osalle siitä, mitä nykyään kutsutaan spekulatiiviseksi fiktioksi. Kaikki valikoiman tekstit ovat vuodelta 1979.
Valikoiman aloittaa Sydney J. Van Scyocin Vuorella on siivet sinänsä ihan kiva mutta auttamattoman mitäänsanomaton fantasiajuttu. Asimovin oma Ei mitään ilman vastalahjaa on klišeinen ja tavanomainen kertomus siitä, miten muinainen muukalaisten väliintulo on tehnyt ihmiskunnasta mitä se on. Barry B. Longyearin Unia on fandomhassuttelu, sisäänpäin lämpiävää naureskelua omalle skenelle.
Puolet niteestä vie sen päättävä Frederik Pohlin pienoisromaani Sapattivuosi. Sen Pohl myöhemmin liitti osaksi The Cool War -romaaniaan, ja suomennos puolestaan ilmestyi myöhemmin Book Studiolta niputettuna toisen Pohl-kertomuksen kanssa. Sapattivuosi on kummallisen nykivästi etenevä pseudojännäri papista, joka energiakriisin keskellä palkataan outoon peiteoperaatioon. Mysteerin selvittämisen tai jännityksen sijasta Pohl keskittyy Papin toistaitoiseen pällistelyyn ja seksuaalisen puutteen keskenkasvuiseen kuvaamiseen. Tieteiselementit ovat tarinassa niin köykäisiä, että sen paikka tässä julkaisussa on ihmeteltävä.
Jos olisin vuonna 1981 (olettaen että olisin elänyt silloin) ottanut tutustuakseni scifiin tämän kokoelman avulla, innostus olisi lopahtanut alkuunsa.
Isaac Asimovin science fiction-valikoiman (sic!) ensimmäinen osa ei paljoa lupaillut. Sen sisältö on luvattoman löysää, eikä edes ole scifiä kuin nimeksi. Tietysti pitää muistaa että tuolloin vielä scifi oli kattokäsite isolle osalle siitä, mitä nykyään kutsutaan spekulatiiviseksi fiktioksi. Kaikki valikoiman tekstit ovat vuodelta 1979.
Valikoiman aloittaa Sydney J. Van Scyocin Vuorella on siivet sinänsä ihan kiva mutta auttamattoman mitäänsanomaton fantasiajuttu. Asimovin oma Ei mitään ilman vastalahjaa on klišeinen ja tavanomainen kertomus siitä, miten muinainen muukalaisten väliintulo on tehnyt ihmiskunnasta mitä se on. Barry B. Longyearin Unia on fandomhassuttelu, sisäänpäin lämpiävää naureskelua omalle skenelle.
Puolet niteestä vie sen päättävä Frederik Pohlin pienoisromaani Sapattivuosi. Sen Pohl myöhemmin liitti osaksi The Cool War -romaaniaan, ja suomennos puolestaan ilmestyi myöhemmin Book Studiolta niputettuna toisen Pohl-kertomuksen kanssa. Sapattivuosi on kummallisen nykivästi etenevä pseudojännäri papista, joka energiakriisin keskellä palkataan outoon peiteoperaatioon. Mysteerin selvittämisen tai jännityksen sijasta Pohl keskittyy Papin toistaitoiseen pällistelyyn ja seksuaalisen puutteen keskenkasvuiseen kuvaamiseen. Tieteiselementit ovat tarinassa niin köykäisiä, että sen paikka tässä julkaisussa on ihmeteltävä.
Jos olisin vuonna 1981 (olettaen että olisin elänyt silloin) ottanut tutustuakseni scifiin tämän kokoelman avulla, innostus olisi lopahtanut alkuunsa.
Aikakone 1/1993. Tampere 1993: Aikakone-yhdistys. 68 s.
Portti 1/1993. Tampere 1993: Tampereen Science Fiction Seura. 156 s.
Tähtivaeltaja 1/1993. Helsinki 1993: Helsingin Science Fiction Seura.
Spin 1/1993. Turku 1993: Turun Science Fiction Seura.
Marvinella. Helsinki 1993: Helsingin yliopiston Science Fiction Klubi. 40 s.
Vuoden 1993 kunkin kotimaisen scifilehden ykkösnumerot osoittavat hyvin, miten laajalla alalla tuolloin skenessä liikuttiin ja miten perustavaa laatua olivat lehtien väliset erot.
Aikakone aloitti vuoden (ymmärtääkseni tosin hyvin paljon myöhässä) perinteisellä planeetta-aiheisella teemanumerollaan. Merkurius-aiheen ympärillä käytännössä koko lehti. Novellit Sinisalolta ja Kasvilta ovat vähän löysät, mutta Tervonen kirjoittaa terävästi. Noursen klassikkonovelli 1950-luvulta on vanhentunut mutta kiehtova. 1993 Aikakone edusti eniten kovaa tieteisfiktiota maamme lehdistä, vaikka seuraava numero olikin jo kuningas Arthurin ympärille koottu.
Portti sisältää tasan yhden scifinovellin, Soikkelin loistavan edellisvuoden novellikisan voittajan. Muuten lehti koostuu vampyyriteemasta. Tämä on teinivuosieni varmaan eniten selattu lehti, mistä saa syyttää Nikkosen uskomatonta vampyyrielokuvien filmografiaa (ja Alasen artikkelin kuvitusta, jossa ei tisseistä kitsastella). Mielenkiintoinen lisä numeroon on Jarkko Laineen osuus: oma novelli ja toinen suomennettu. Portti oli ja on vahvimmin alan lehdistä kirjallisin ja "akateemisinkin".
Tähtivaeltaja keskittyy lähes tyystin kauhuun ja nimenomaan semmoiseen moderniin lättäysmeininkiin. Simmonsin novelli on hieno. Artikkelit ovat anarkistisia ja roiseja, sisäpiiri saa haluamansa. Satunnainen lukija ei ymmärtäisi kannen scifi-mainintaa.
Spin palasi perinteiseen niittiselkäiseen ulkoasuun. Sisältö on selvästi zinemäisinä näistä, uutisia, arvosteluja, keskustelua. Ei kaunokirjallisuutta.
Marvin aloitti vuoden keveällä naisteemalehdellä, josta ei paljon mainittavaa jäänyt käteen. Alienistin ja Mytagon vuoden numeroita minulla ei ole.
Aikakone aloitti vuoden (ymmärtääkseni tosin hyvin paljon myöhässä) perinteisellä planeetta-aiheisella teemanumerollaan. Merkurius-aiheen ympärillä käytännössä koko lehti. Novellit Sinisalolta ja Kasvilta ovat vähän löysät, mutta Tervonen kirjoittaa terävästi. Noursen klassikkonovelli 1950-luvulta on vanhentunut mutta kiehtova. 1993 Aikakone edusti eniten kovaa tieteisfiktiota maamme lehdistä, vaikka seuraava numero olikin jo kuningas Arthurin ympärille koottu.
Portti sisältää tasan yhden scifinovellin, Soikkelin loistavan edellisvuoden novellikisan voittajan. Muuten lehti koostuu vampyyriteemasta. Tämä on teinivuosieni varmaan eniten selattu lehti, mistä saa syyttää Nikkosen uskomatonta vampyyrielokuvien filmografiaa (ja Alasen artikkelin kuvitusta, jossa ei tisseistä kitsastella). Mielenkiintoinen lisä numeroon on Jarkko Laineen osuus: oma novelli ja toinen suomennettu. Portti oli ja on vahvimmin alan lehdistä kirjallisin ja "akateemisinkin".
Tähtivaeltaja keskittyy lähes tyystin kauhuun ja nimenomaan semmoiseen moderniin lättäysmeininkiin. Simmonsin novelli on hieno. Artikkelit ovat anarkistisia ja roiseja, sisäpiiri saa haluamansa. Satunnainen lukija ei ymmärtäisi kannen scifi-mainintaa.
Spin palasi perinteiseen niittiselkäiseen ulkoasuun. Sisältö on selvästi zinemäisinä näistä, uutisia, arvosteluja, keskustelua. Ei kaunokirjallisuutta.
Marvin aloitti vuoden keveällä naisteemalehdellä, josta ei paljon mainittavaa jäänyt käteen. Alienistin ja Mytagon vuoden numeroita minulla ei ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti