Katsottua: elokuu 2022

Bill Phillips: Siinä meni napurisuhteet

Bill Phillipsin Siinä meni naapurisuhteet (There Goes the Neighborhood, 1992) jokseenkin täysin unohtunut elokuva. Wikipedian mukaan siitä ei edes ole virallista yhdysvaltalaista dvd-julkaisua. Kuitenkin se on oikein miellyttävä rikoskomedia, joka tuo monesti mieleen 1930- ja 40-lukujen klassisen Hollywood-screwballin.

Elokuvan alkuasetelmassa elämässään kompuroiva vankilapsykologi kuulee kuolemansairaalta asiakkaaltaan vuosikymmeniä vanhan saaliskätkön sijainnin. Samalla sen kuulee myös naapurisellin asukki, joka tosin merkitsee kadunnumeron väärin. Kätköpaikalla sijaitsee nykyään varakkaan keskiluokan lähiö, jonka asukkaat keskittyvät lähinnä toistensa kyttäämiseen.

Elokuvan huumori rakentuu osittain fyysisille gageille, mutta pitkälti se ponnistaa äkkivääristä hahmoista, absurdeista tilanteista ja oikeastaan aika sydämellisestä ihmiskuvasta. Vaikka vertasinkin Naapurisuhteita screwball-komediaan, ei siinä ole samanlaista vitsitykitystä. Useammin huumori kuitenkin osuu kuin menee huti.

Siinä meni naapurisuhteet tarjoaa lisäksi oivan areenan aikakauden varmoille sivuroolien vakionäyttelijöille. Pääpari Jeff Daniels ja Catherine O'Hara jäävät Harris Yulinin, Chazz Palminterin ja Hector Elizondon jalkoihin.

Michael Radford: Venetsian kauppias. Baz Luhrmann: Romeo + Julia

Michael Radfordin tulkinta Shakespearen Venetsian kauppiaasta (The Merchant of Venice, 2004) on aiheen ensimmäinen filmatisointi. Syy on helppo ymmärtää: näytelmän antama kuva juutalaisista ei ole ollut kovin helppo sovittaa yhteen 1900-luvun taiteenlajin kanssa. Radfordin yritys on kunniakas. Shylockin, juutalaisen rahanlainaajan, hahmo näyttäytyy nyt olosuhteiden ja yhteiskunnan ennakkoluulojen uhrina ja aikaansaannoksena. Näkökulman ojennus kunnioittaa kuitenkin alkuperäisteosta; jopa niin että se ei täysin vie tarinasta sen antisemitismiä. Täysin onnistunut ei Radfordin näkemys muutenkaan ole. Näytelmän traaginen, koominen ja hempeä aines eivät ole aivan tasapainossa. Parhaimmillaan elokuva kuitenkin on erittäin vakuuttava: se näyttää hyvältä, kuulostaa hyvältä ja keskeiset näyttelijät (Al Pacino Shylockina etenkin) ovat vahvoja rooleissaan.

Baz Luhrmannin uusluenta Romeosta ja Juliasta (Romeo + Juliet, 1996) on lähinnä vastenmielinen. Mutta niinpä on ohjaajan koko muukin tuotanto. Koko elokuva tuntuu Quentin Tarantinon kokkelihuuruiselta unelta, jonka läpi joku lukee Shakespearen näytelmää. Sitä Luhrmann todennäköisesti on halunnutkin. Kaikessa on kyse lopulta pinnasta, väreistä ja vauhdista – ainoat poikkeukset ovat alkuperäisen näytelmän sellaisenaan toistetut repliikit ja Claire Danes Juliana. Niin paljon kuin pidänkin Leonardo DiCapriosta, ei hän tässä elokuvassa vakuuta. Ehkäpä Luhrmann ei osannut ohjata nuorta näyttelijää, sillä edeltävissä ja välittömästi seuraavissa elokuvissaan tämä on paljon vakuuttavampi. Romeo + Julia on juuri semmoinen hyvin nolo äikänopen yritys tehdä jostain vanhasta cool ja hip, suuren budjetin nuorisoteatteria.

Stanley Tong: China Strike Force. Fruit Chan: Hollywood Hong Kong

Stanley Tongin ohjaama China Strike Force (Lèi Tìng Zhàn Jing, 2000) on Shanghaissa kuvattu hongkongilaistuotanto, johon on kuitenkin sekaantunut sen verran yhdysvaltalaisvoimia, että se kuvattiin sekä kiinaksi että englanniksi. Itse katsoin jälkimmäisen; aina on parempi ettei dubata, mutta esimerkiksi elokuvan japanilaisen Fujiwara Norikan englanti on melkoisen kömpelöä. Kyse on amerikkalaisen huumebisneksen leviämisestä manner-Kiinaan. Mutta se tietenkin on vain tekosyy näyttäville toimintakohtauksille (ja Coolion kömpelölle hönöilylle jenkkitrokarina). Pitkään saadaan pärjäillä muutamalla mukavan hengenvaarallisella stuntilla – ei ihan Jackie Chan -tasoa mutta sinne päin – Lamborghinin ja formulan kilpa-ajolla liikenteen seassa. Kunnon turpiinmättäjäiset ja komeimmat koreografiat on kuitenkin jätetty loppumetreille. Muuten edetään kevyen huulenheiton ja perinteisten juonikuvioiden parissa.

Aivan toisenlaista estetiikkaa edustaa Fruit Chanin Hollywood Hong Kong (Heung gong yau gok Hor lei wood, 2001). Draamakomedia on tyyliltään lähempänä eurooppalaista kuin amerikkalaista elokuvaa. Sen keskushahmona on Shanghaista saapuva prostituoitu, jonka paikallinen nettipornoon koukuttunut nuorimies tilaa itselleen. Nainen ystävystyy sikateurastajan perheeseen, jonka muodostavat lihava isä ja kaksi lihavaa poikaa. Lisäksi kuvioon kuuluu tieteilijä, joka haluaa kasvattaa ihmissikiön emakon sisässä. Sitten hommat alkavat mennä synkempään suuntaan ja jo valmiiksi nyrjähtänyt huumori saa mustia sävyjä. Elokuva sijoittuu pieneen hongkongilaiseen hökkelikylään, jonka laidalla seisoo valtaisa Hollywood -niminen ostoskeskus- ja asuntokompleksi; siitä elokuvan nimi. Asetelmassa ja paljossa muussakin on nähtävissä hallinnon kritiikkiä.

Raja Amari: Satiinin puna. Iciar Bolláin: Sade kuuluu meille

Tunisialaisen Raja Amarin Satiinin puna (Al-satan al-akhmar, 2002) kertoo naisesta, jonka mies on kuollut, päivät kuluvat kotona ja tytärkin on alkanut itsenäistyä. Sattumalta hän päätyy tytärtä etsiessään kabareehen ja ajautuu itsekin tanssimaan yleisölle. Perinteisestä vatsatanssista löytyy symboli ja keino vapautumiselle ja oman itsen löytämiselle. Elokuva kritisoi selvästi muttei erityisen alleviivaavasti naisten asemaa yhteiskunnassa –vapaa voi olla vain miehille tanssiessa. Miesten rooli elokuvassa onkin olla lähinnä niljaisia tuijottajia tai tuomitsevia kyttääjiä. Satiinin puna on suurelta osin hyvin vähäeleinen, mikä on vahvassa ristiriidassa tanssikohtausten aivan toisenlaisen dynamiikan kanssa. Pienistä puutteistaan huolimatta se on vaikuttava, intensiivinenkin elokuva. Pääosan esittäjän, palestiinalaisen Hiam Abbassin, tuotantoon pitäisi tutustua enemmänkin.

"Emme tee taidetta vaan propagandaa", sanoo hahmo Iciar Bolláinin elokuvassa Sade kuuluu meille (Tambien la lluvia, 2010). Se ei peittele haluaan sanoa; niin kuin Paul Lavertyn käsikirjoitukset yleensäkään. Elokuva kertoo filmiryhmästä, joka on kuvaamassa omaa elokuvaansa Kolumbuksen ja espanjalaisten saapumisesta Amerikan mantereelle. Budjettisyistä kuvaukset tehdään Boliviassa, jossa sattumalta samaan aikaan alkavat veden yksityistämisen aiheuttamat mellakat. Sade kuuluu meille rinnastaa tehokkaasti nykyaikaisen riistokapitalismin, elokuvantekijöiden kustannuslaskelmoinnin ja 1400-luvun kristittyjen suorittaman alkuperäiskansojen sorron. Hyvin selvästä tendenssistään huolimatta se onnistuu samalla olevan erittäin koskettava ja kaunis. Sade kuuluu meille on kaikin puolin kansainvälinen elokuva: paitsi että se kuvattiin Boliviassa, on se espanajalais–meksikolais–ranskalainen yhteistuotanto, jossa espanjan lisäksi puhutaan paikallista ketšuan kieltä.

Maïwenn: Polisse. Nicole Garcia: Charlie sanoo

Maïwennin ohjaama Polisse (2011) on dokumentaarisella tyylillä kuvattu elokuva Pariisin poliisin lastensuojeluyksiköstä. Sen erittäin lyhyet, välähtävät kohtaukset ja nopeat leikkaukset kuvaavat niin poliisin työtä kuin vapaa-aika, rankka ja traaginen vaihtelee koko ajan humoristisen kanssa (joskin huumorin laadusta en ole aina ihan varma). Tulos on monipuolinen läpileikkaus paitsi työstä mutta myös yhteiskunnasta. Joku voisi syyttää Polissea sosiaalipornoksi, mutta eipä se päähenkilöitäänkään esitä kovin kunniakkaassa valossa. He tekevät valtaisaa työmääräänsä jaksamisensa kustannuksella, tekevät virheitä elämässään eivätkä aina myönnä sitä. Elokuvan kertomukset perustuvat tositapauksiin, joita ohjaaja todisti seuratessaan todellisen lastensuojelun arkea. Kaleidoskooppimainen on sana, jota en mielelläni käytä, mutta Polissen tapauksessa se lienee paikallaan.

Nicole Garcian Charlie sanoo (Selon Charlie, 2006) kertoo joukosta miehiä, joiden elämät korkeintaan koskettavat toisiaan hetkellisesti – kunnes yhteentörmäyksiä sitten alkaakin tulla. Miehet ovat keskenään hyvin erilaisia; on pikkurikollista, tieteilijää, opettajaa, pormestaria, tennistähteä ja duunaria. Nimihenkilö on yhden poika, jonka isällä on salasuhde pojan opettajan vaimon kanssa. Naiset ovat kaikessa sivustaseuraajia, kuitenkin usein päämäärätietoisempia kuin miehensä, poikansa ja rakastajansa. Kaiken kaikkiaan kyse lienee ihmisten irrallisuudesta, kohtaamisten satunnaisuudesta ja toisaalta sattuman oikullisuudesta. Tällainen moniääninen, risteävien tarinoiden kudos ei ole ihan helppo laji käsitellä, ja niinpä nytkin osa säikeistä jää toisen alle. Parhaimmillaan se on kuitenkin inhimillisesti koskettava ja oivaltava. Kokonaisuus jää reilusti pinnan ylle.

Katsottua: toukokuu 2022

Alfred Hitchcock: Minä tunnustan

Minä tunnustan (I Confess, 1953) mainitaan yleensä yhtenä Alfred Hitchcockin vähäisemmistä elokuvista. Syy lienee siinä, että se pettää odotukset. Minä tunnustan on ohjaajalleen tyypillinen "väärä mies"-teeman muunnelma, mutta se ei yritäkään olla jännäri vaan pikemminkin melodraama. Murhaaja tunnustaa tekonsa papille ripissä, eikä pappi paljasta tietojaan edes silloin, kun hän itse on syytettynä. Sen sijaan, että elokuva yrittäisi luoda jännitystä siitä, kuka teki ja mitä tai miten kaikki vielä päättyykään, siitä muodostuu tutkielma motiiveista, ihmisten välisistä suhteista ja velvollisuudentunnosta.

Minä tunnustan perustuu Paul Anthelmen näytelmään, minkä peruina elokuvassakin on paljon dialogia ja tarinaa kuljetetaan enemmän repliikkien kuin toiminnan kautta. Hitchcock kuitenkin tuo mukaan visuaalisen kerroksen, jonka tehtävä on välittää katsojalle hahmojen mielenmaisemaa. Vinksahtaneet kuvakulmat, tarkat kameran liikkeet ja tiukat rajaukset nostavat elokuvan aivan muuksi kuin pelkäksi filmatuksi näytelmäksi.

Yksi kestävimmistä kritiikin aiheista elokuvassa on Montgomery Clift pääroolissa. Vaikka hänen läsnäolonsa onkin vaikuttavaa, hänen pappinsa saattaa tuntua turhan avuttomalta, nahjusmaiselta. Mutta – näin ainoastaan jos häntä yrittää survoa jännityselokuvan sankarin muottiin. Hän on nimenomaan sellaisen antiteesi. Pappi käy ilmiselvästi valtaisaa sisäistä kamppailua moraalinsa, uskonsa ja itsekkään selviytymistarpeensa välillä. Se hänestä tekee kyvyttömän toimimaan.

George Stevens: Annie Oakley – mestariampuja. Louis King: Ukkospilvi

George Stevensin Annie Oakley – mestariampuja (1935) kuvaa nimihenkilönsä kautta legendaarista Buffalo-Billin lännensirkusta. Jostain perähikiältä show'hun napataan taitava ampuja – joka sattuu olemaan nainen. Ennakkoluulot eivät estä vetonaulaksi muodostumista – samoin käy myös intiaanipäällikkö Istuvan härän kanssa. Tarinan keskiössä on kuitenkin Oakleyn ja toisen taituriampujan, Toby Walkerin välinen kisailu ja romanssi. Yhtäläisyydet tosielämän esikuviin ovat löyhät (Walker on fiktiivinen hahmo), mutta elokuva on yllättävän vetävä. Lännensirkus on näyttävä filmattunakin ja Barbara Stanwyck pääosassa lumoava. Moroni Olsenin viikset ovat sekä näyttävät että lumoavat.

Louis Kingin Ukkospilvi (Green Grass of Wyoming, 1948) perustuu Mary O'Haran Flicka-romaanisarjaan ja onkin oikein stereotyyppisen heppakirjan filmiversio. Tarinaa on lähinnä nimeksi. Ensin kehitellään kertomusta alkoholisoituneen raviohjastajaisoisänsä kanssa elävästä heppatytöstä ja tämän "kielletystä romanssista" naapuritallin silo-otsaisen nuorenisännän kanssa. Sitten rakennetaan semifantastista kertomusta villiorista (elokuvan nimiheppa), joka viettelee tammat karkaamaan aitauksistaan. Välillä Burl Ives laulaa. Lopuksi sukupolvet ottavat mittaa toisistaan raveissa. Ukkospilvi on melko kömpelöä elokuvaa, joskin pitkissä, pelkkiä hevosia seuraavissa jaksoissa on lumovoimaa. Kuitenkin se on lopulta ihan miellyttävä elokuva, jos vain saa sisäisen hevoshullunsa eloon.

Joel & Ethan Coen: Sietämätöntä julmuutta. Karim Hussain: Subconcious Cruelty

Coenin veljesten Sietämätöntä julmuutta (Intolerable Cruelty, 2003) alkaa ponnaripäisen Geoffrey Rushin laulaessa "The Boxeria" avoautossaan. Ihastuttava kohtaus! Sitten seuraa coenilisittainkin tiukasti sanaileva romanttis-kyyninen komedia. Osallisina ovat etenkin omaisuuden mukanaan tuomaa vapautta halajava pintaliitäjä-ex-rouva ja lipeväkielinen mutta ammatillisesti ehtynyt lakimies, sivustoja turvaa vinksahtanut hahmokavalkadi. Tyylilaji lähestyy klassista Hollywoodin screwball-komediaa, George Clooneyssa on Cary Grantin karismaa ja vaikka Catherine Zeta-Jones ei olekaan Katherine Hepburn, hän on tavallista vetreämpi, käsikirjoituksen ansiosta uskoakseni.

Jos pyydän ajattelemaan arthouse-kauhuelokuvaa, todennäköisesti ajattelet Karim Hussainin Subconcious Crueltya (2000). Se on nimittäin juuri sellaista, mitä syntyy kun sinänsä lahjakas elokuvaopiskelija alkaa tehdä kokeilevaa taidetta. Subconcious Cruelty on episodielokuva, jonka tarinoita yhdistää lähinnä elämän ja kuoleman löyhä tematiikkaa. Episodit ovat keskenään hyvin erilaisia niin kuviltaan ja kuin kerronnaltaan. Se kuitenkin näyttää aina hemmetin komealta. Argentoa on katseltua ja välillä kuvallinen alleviivailu on vähän liikaa, mutta kuvaus ja leikkaus ovat voimakkaita. Sisältöä ei vain ole oikein nimeksikään. Ensimmäistä tarinaa kuljettaa kertojaääni, joka on kuin huonon, ranskalaisen Edgar Allan Poe -fanin kirjoittama. Se kertoo miehestä, joka siittää siskolleen lapsen ja tappaa tämän syntymän hetkellä. Toinen osa on melkeinpä musiikkivideomainen, lyhyt mutta komea kuvavyöry ihmisistä, jotka hyvin kirjaimellisesti yhtyvät luontoon. Kolmas episodi kertoo kai sitten urbaanin ihmisen ahdistuksesta; kaupunkikuvaa, kolkkoja yksiöitä, bodyhorror-unia, noisea soundtrackilla, syödyksi tuleva Jeesus... Hämmentävä elokuva – ei missään nimessä hyvä mutta en voi sanoa huonoksikaan. Oikeassa mielentilassa voisi olla hyvinkin vaikuttava.

Clint Eastwood: J. Edgar. Baz Luhrmann: The Great Gatsby

Clint Eastwoodin ohjaama J. Edgar (2011) on hankala tapaus. Periaatteessa sen asiat ovat kunnossa: Leonardo DiCaprio pääosassa on loistava, ajankuva on komeasti luotua, FBI-pomo J. Edgar Hoover on aiheena antoisa. Mutta, mutta... Lopputulos on oudon muodoton. Se on läpileikkaus 1900-luvun Yhdysvalloista ja poliisityön kehityksestä, joka kerrotaan fragmentaarisesti Hooverin muistelmien kautta. Se on enemmänkin yksittäistä kohtausten, välillä loisteliaidenkin, kavalkadi yhtenäisen kokonaisuuden sijasta. Toisaalta tapahtumien runsaus kääntyy tavallaan myös voitoksi, sillä epälineaarinen kerronta pirstaloi tarinaa taajaan ja vaatii katsojan keskittymistä. Katsojalta odotetaan myös yleistietoutta (amerikkalaisesta) lähihistoriasta. Valitettavan poikkeuksen tekee Hooverin itsensä hahmo. Huonompi näyttelijä kuin DiCaprio olisi tehnyt käsikirjoituksen Hooverista irvokkaan – niin paljon alleviivaillaan hänen äitisuhdettaan, mahdollista homoseksuaalisuuttaan ja omahyväistä julkisuushakuisuuttaan. Varmasti ne ovat ihan oikeita piirteitä hänen hahmossaan, mutta vastapainoksi kaivattaisiin muutakin, vähemmän kärjistettyä.

Ideatasolla F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun ja ohjaaja Baz Luhrmannin yhdistelmä tuntuu oikealta. 1920-luvun yltiöpäisen kohtuuttomuuden kuvaus ja elokuvantekijä, jolle extravagantti näyttävyys on kaikki kaikessa. Mutta niin, Kultahatussa olisi kyllä sisältöäkin... Luhrmannin filmatisoinnista (The Great Gatsby, 2013) semmoista on turha etsiä. Ylettömyyttä ei parodioida ja kritisoida, se fetisoidaan. Myönnän, että hänen hedonistinen ilotulitustyylinsä ei sovi minulle tippaakaan, mutta en sittenkään ole ainoa joka on kokenut elokuvan ontoksi. Jos haluaisin nähdä räikeitä värejä, jatkuvaa audiovisuaalista tykitystä, alati pyörivää kameraa, poseerausta ja kuulla modernia musiikkia melkein satavuotiaassa miljöössä – no jaa, en haluaisi. Olen liian tosikko nauttimaan tällaisesta hyperaktiivisesta estetiikasta. Onneksi elokuvassa on DiCaprio, jälleen hyvässä vedossa. Hänen luonteva ja dynaaminen Gatsbynsa on kuin toiselta planeetalta kaikkien muiden, groteskien ilveilijöiden joukossa.

Norman Jewison: ...Ja oikeutta kaikille. Robert Mulligan: Kuin surmaisi satakielen

Norman Jewisonin ...Ja oikeutta kaikille (...And Justice for All, 1979) käsittelee oikeutta, oikeudenmukaisuutta, moraalia, etiikkaa. Al Pacino esittää puolustusasianajajaa, joka yrittää toimia oikein oman edun ja taloudellisen voiton järjestelmässä järjestelmässä. Silo-otsaisista lähtökohdista huolimatta elokuva ei ole marenkihöttöä vaan syvästi inhimillinen. Se on sitä 70-lukulaista laatu-Hollywoodia, joka olisi jossain vaihtoehtomenneisyydessä jäänyt valtavirraksi megaluokan blockbustereiden sijasta. Se tasapainottelee hienosti painokkaan sanottavansa ja keveämpien, satiiristen hetkiensä välillä. Valerie Curtinin ja Barry Levinsonin käsikirjoitus on loistelias (ja sai ansaitun Oscar-ehdokkuuden) – dialogi on tiheää ja taidokasta ja oikeasti vie asioita eteenpäin (vrt. tarantinolainen höpötys), monen oikeustapauksen kuljettaminen ristitysten ja lomittain pysyy hallinnassa. Pacino tekee kovaäänisen mutta yllättävän nöyrän pääroolin.

Robert Mulliganin ohjaus Harper Leen romaanista Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mocking Vire, 1961) on paitsi oikeussalidraama ja tendessielokuva myös paljon myötä. Lainopillinen osuus on elokuvan keskipiste: Gregory Peckin komeasti esittämä asianajaja puolustaa mustaa miestä 1930-luvun Alabamassa. Tätä syytetään valkoisen nuoren naisen raiskauksesta. Rasismin kritiikki on alleviivattua eikä nykyvinkkelistä aivan ongelmatonta (mustat ovat aika passiivisia, kun valkoinen mies hoitaa heidän puolustamisensa), mutta saarnaavaksi se ei käy. Lainopillista osuutta kehystää nostalgian sävyttämä asianajajan lasten näkökulma. Nämä kipuilevat siinä missä aikuisetkin ennakkoluulojen kanssa, oli kyse sitten tyttöjen roolista tai tarinoista naapurissa asuvasta "ihmishirviöstä".