Katsottua: tammikuu 2023

Martin Zandvliet: Under sandet. Rick Rosenthal: Bad Boys

Tanskalainen Under sandet (2015; ohj. Martin Zandvliet) on erilainen sotaelokuva. Se kertoo saksalaissotilaiden joukosta, joka toisen maailmansodan päätyttyä kuljetetaan Tanskaan raivaamaan maan länsirannikkoa miinoista. Elokuva seuraa vähäeleisen sotilaiden, nuorten poikien, koulutusta, rantahiekassa varovasti ryömimistä, löydettyjen miinojen esiin kaivamista ja pikkutarkkaa purkamista. Olosuhteet ovat sodan hävinneille tietysti kehnot, paikallisilta ei sääliä saa, ei ruokaakaan. Jos raivaajalta sattuukin silpoutumaan raajat työssä, se on vain yksi sakemanni vähemmän. Kaikki myötätunnon pilkahdukset ovat hetkellisiä ja sammuvat helposti. Under sandet on yhtäaikaa inhimillinen ja brutaalin raadollinen kuvaus siitä, mitä ihmiselle tekee nähdä muut vihollisina tai itse olla se vihollinen; mitä siis sota tekee ihmiselle. Aihe on kulunut mutta valitettavan ikuinen. Tanskan alava rannikkomaisema ja elokuvan jatkuva ilta-aurinko ovat vaikuttavat kehykset yritykselle saada katsoja asettumaan viholliskuvien yläpuolelle.

Bad Boys (1983; ohj. Rick Rosenthal) on erilainen vankilaelokuva. Sen vankila on "youth detention center", nuorisovankila. Sinne lähetetään Sean Pennin esittämä nulkki, jonka ryöstöyritys on päättynyt lapsen yli ajamiseen. Lopulta myös kuolleen lapsen veli, aloitteleva huumekauppias, saapuu samaan paikkaan. Bad Boysissa on oikeastaan mukana monet genren klišeet, mutta koska hahmot ovat niin nuoria, pahimmillaan ihan lapsia, tarina saa kärpästenherramaisen sävyn – vankila maailmana pienoiskoossa pätee tässäkin tapauksessa. Elokuvallisesti se on perussujuva aikansa jenkkileffa, jossa on muutamia hienoja oivalluksia. Alkupuoli, ennen kahden nuorisorikollisen välienselvittelyä, on paljon dynaamisempi, mutta loppukohtauksessa on raakaa energiaa.

Peter Weir: Todistaja. The Plumber

Australialainen Peer Weir on melkein aina tasapainotellut taiteellisesti korkeatasoisen mutta nautittavan vaivattoman elokuvan kapealla aidalla. Todistaja (Witness, 1985) oli hänen ensimmäinen amerikkalaistuotantonsa. Siinä Harrison Fordin esittämä poliisi tutkii murhaa, jonka ainoa silminnäkijä on pieni amissipoika, ja päätyy itse pakosalle amissien pariin. Vaikka tarina ja amissimiljöö ovat itsessäänkin kiehtovia, on elokuvan varsinainen viehätys ja lumo pienissä yksityiskohdissa, olivat ne sitten kuvasommittelussa, nopeasti ohi kulkevissa sivuhahmoissa tai tavassa jolla kuva ja Maurice Jarren maalaileva musiikki yhdistyvät. Miellyttävää on sekin, ettei amissikulttuuria arvoteta, vaikka se esitetäänkin anomaliana ja jonain ihmeteltävänä; lopulta se kuitenkin on itsenään kunnioitettava kulttuuri, ei parempi tai huonompi kuin se missä tehdään ja katsellaan elokuvia. Kaiken tämän ytimessä on kuitenkin romanttinen juonne kahden eri kulttuurista lähtöisin olevan ihmisen välillä.

The Plumber (1979) puolestaan on hyvin toisenlainen elukka. Se on australialainen tv-elokuva tutkijanaisesta, joka saa vieraakseen putkimieheksi esittäytyvän ja kummallisesti käyttäytyvän hyypiön. Samalla hänen miehensä käy omaa taisteluaan päästä huippuvirkaan. Antropologinen kuvasto ja äänimaailma saavat aikaan erikoisia assosiaatioita. Elokuva välttelee genremääritelmiä. Sekä nainen että katsoja ovat pitkään epätietoisia, mikä hänen vieraansa todella on – katsotaanko absurdia komediaa yhteiskuntaluokista vai kauhuelokuvaa vaanijasta. Tunnelmaa kiristetään kaikessa rauhassa koko elokuvan ajan mutta koko ajan ilmiselvimpiä keinoja kierrellen ja vältellen. Ehkäpä antoisinta olisi jonkinlainen psykoanalyyttinen tulkinta putkimiehestä triksteri-idinä ja pariskunnasta ristiriitaisena egona ja superegona. Joka tapauksessa The Plumber on omaperäinen ja vaikuttava teos.

Mark Steven Johnson: Daredevil. Rob Bowman: Elektra

Mark Steven Johnsonin ohjaama Daredevil (2003) on melkeinpä arkkityyppinen supersankaelokuva post Burtonin Batman. Se esittelee päähahmon taustatarinan (poika saa silmilleen radioaktiivista ainetta, joka vie hänen näkönsä mutta saa muut aistit yliluonnollisen tarkoiksi), asettelee peruspelimerkit näyttämölle (Kingpin pääpahiksena, romanttinen suhde Elektraan) ja jättää kaikki mahdollisuudet moninaisille jatko-osille. Mallia on otettu Burtonin synkästä viittasankarista jopa siinä määrin, ettei elokuvan Daredevil eroa Batmanista oikeastaan kuin puvun väritykseltä. Elokuva yrittää olla synkistelevä mutta juuri niin sarjakuvamaisella tapaa kuin onkin sopivaa. Tekoajankohdan estetiikka Evanescenceineen ja välkkyvalotoimintakohtauksineen on makuasia mutta toimii. Ben Affleck on yllättävän hyvä pääosassa, Jennifer Garner vierellä myös. Sen sijaan Colin Farrell kiukuttelevana ja kiemurtelevana Napakymppinä on lähinnä nolo. Daredevil on ihan riittävän hyvä, jotta voi ihmetellä, miksei se kasvanut sarjaksi...

...paitsi että syy on ilmiselvä: 2005 ilmestyi Rob Bowmanin ohjaama Elektra, puoliksi jatko-osa, puoliksi spin-off. Garner palaa nimirooliin henkiinherätettynä ja yliluonnollisin voimin varustautuneena palkkatappajana. Näin älyttömistä premisseistä voisi saada aikaan vaikka kuinka hulvattoman jutun, mutta elokuva päätyy skitsoidiksi sotkuksi, jossa on kaikkea porilaisen progebändin näköisistä superroistoista savusienipilviksi muuttuviin ninjoihin ja mörkötakaumiin. Sarjakuvamainen synkkäily on kuitenkin vaihtunut pelkkään tunkkaiseen totisuuteen, joka lähinnä vaivaannuttaa. Onpa mukana vielä ärsyttävä kersahahmokin. Valitettavasti tämmöinen sekoilu tarkoitti sarjan loppua ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan. Toisaalta tuloksena seurasi uusi, onnistunut yritys vuosikymmentä myöhemmin. Ja sittenkin: Minusta Elektra ei ole ollenkaan niin huono kuin maineensa on. Onhan se tyhmä mutta sympaattisen tyhmä, vähän niin kuin idioottiserkku, jota oli kiva kiusata kesämökillä siitä, kun se laski alleen, mutta jonka kanssa oli ihan kiva kuitenkin potkia palloa seuraavana päivänä.

Joel & Ethan Coen: Inside Llewyn Davis. Burn After Reading

Inside Llewyn Davis (2013) on kertomus New Yorkin folkskenestä 1960-luvulla. Se on aihe josta saisi minun puolestani tehdä enemmänkin elokuvia. Etenkin jos niissä on niin hyvät musiikit kuin Coenien elokuvassa. Sinänsä juoni on yksinkertainen: nimihahmo on elämänsä kanssa kamppaileva muusikko, jonka duon toinen osapuoli on kuollut mutta jonka ympärillä on monenmoisia erikoisia tyyppejä. Pohjana ovat tosielämän folkkarin, Dave Van Ronkin elämänvaiheet. Elokuvan viehätys onkin jossain aivan muualla kuin tarinankäänteissä. Tunnelma on läpi elokuvan vahva, surumielinen tavalla jota Coenit eivät ole suuremmin harrastaneet. Sitä tukee epookin ruskea värimaailma ja rauhassa soljuva kuva. Ohjaajille perinteisiä groteskeja hahmoja ei ole kuin ehkä John Goodmanin eturauhasongelmainen jazzäijä, mutta kaikki ovat pikkuisen vinksallaan, miellyttävän kotikutoisella tavalla. Inside Llewyn Davis on muutenkin hirvittävän lämmin ja pieni elokuva, semmoinen jota on kiva kantaa taskussa ja joka on aina silloin tällöin kiva ottaa esille ihailtavaksi.

Ihan toisenlaisessa rekisterissä remuaa viisi vuotta aiempi Burn After Reading (2008). Paljon isoja nimiä, ekstravaganttiutta, stressaantuneen neurootikon mieleen tuova kerronta, äkkiväärä hahmokatras (Coenit saavat typecast -vakionaamoistakin irti uskomattomia nyansseja, katsokaa vaikka Jeffrey DeMunnin plastiikkakirurgia!), tiukkaa dialogia, tarkkasilmäistä kulttuurikritiikkiä (kuka muu vetäisi vakoojajuoneen mukaan kuntosaliyrittäjiä?)... John Malkovichin ja Tilda Swintonin roolittaminen aviopariksi on omanlaistaan neroutta; samoin sekä George Clooneyn että Brad Pittin höynäroolit yhdessä ja samassa elokuvassa. Paikoin tarina menee menojaan, mutta koko homman viehätys piileekin yksittäisissä vahvoissa kohtauksissa, hahmoissa, vuoropuheluissa, hetkissä... Kässäri on hemmetin hyvä! Samoin Richard Jenkins. Ylipäänsä Burn After Reading on yhtä ilotulitusta, jonka parissa ei draaman kaaresta välitä kun antaa vain rytistä. Niin kuin vaikkapa sen jakson aikana, jolloin ei kukaan sano sanaakaan moneen minuuttiin; ei ihan Hitchcockia mutta DePalmaa ainakin.

Stephen Fung: Enter the Phoenix. Troy Duffylla: The Boondock Saints

Stephen Fungin esikoisohjaus, länsimaalaisittain Enter the Phoenix (Daai lo oi mei lai, 2000) väärinymmärrysten rikoskomedia. Triadijohtaja kuolee, ja jotta rauha säilyisi, hänen hylkäämänsä poika noudetaan jatkamaan isänsä työtä. Paikalle päätyykin tämän gangstereita ihaileva ystävä. Tarina on mutkikas mutta elokuva soljuu niin sulavasti eteenpäin, etteivät mutkat juuri haittaa. Mikä sen sijaan voi alkuun haitata, on elokuvan pintapuolinen homofobisuus – oikean pojan homoudesta väännetään monta tyhmää vitsiä. Toisaalta se on myös aivan keskeinen teema elokuvassa. Lopulta hän kuitenkin on elokuvan sympaattisin ja vähiten naurettava hahmo. Tarkoituksena on varmasti tarjota peili katsojien omille ennakkoluuloille, joskin suomalaisesta näkökulmasta tapa on kömpelö. Kuvallisesti ja kerronnallisesti Enter the Phoenixissa on paljon nuoren ohjaajan kokeilun- ja kikkailunhalua, mutta se ei häiritse, kun muutoin ote on varma. Lopputaistelussakin on meininkiä. Ja saadaanpa loppuun Jackie Chankin iskemään silmää.

Sen sijaan homma ei ihan ole hallussa Troy Duffylla. Hänen esikoisensa (ensimmäinen kahdesta) The Boondock Saints (1999) haluaisi kovasti olla Tarantinoa mutta ei ihan osaa. Yritystä kyllä on: tyyliteltyä väkivaltaa, tyyliteltyä kameratyötä, tyyliteltyjä hahmoja. Ylipäänsä kaikki yrittää olla tyylikästä, mutta kahdesta bostonilaisesta irkkuveljeksestä, jotka lähtevät putsaamaan kaupunkia roistoista, kuvaavassa tarinassa ei ole paljon kertomista Yleensä tällä tavalla syntyy joko roskaa tai kulttikamaa – The Boondock Saints on jälkimmäistä. Eikä se täysin vailla viehätystä olekaan. Käänteissä on sopivasti älyttömyyttä ja hahmoilla monta siteerattavaa repliikkiä. Varsinkin Willem Dafoen FBI-agentti on kaikessa överiydessään vahva. Myös David Della Roccon vimmaisesti ylinäytelty lurjus on riemastuttava.

Eli Roth: Hostel Part II. Scott Spiegel: Hostel III

Eli Rothin ensimmäinen Hostel oli pettymys, kun sen vihdoin katsoin. Odotin maineen perusteella jotain poikkeuksellista ja rankkaa. Sainkin vain poseerausta ja lunastamattomia lupauksia. Vaan entäpä jatko-osat?

Hostel Part II (2007) on edelleen Rothin ohjaama (ja Quentin Tarantinon tuottama) ja jatkaa siitä mihin ykkönen loppui. Edelleen jenkkinuoriso on reissaamassa Slovakiassa ja kansainvälinen kidutusfetisistinen herrakerho huutokauppaa ja kiduttaa heitä huvikseen. Erona edelliseen osaan elokuva seuraa teinien lisäksi myös kahta alan miestä, jotka valmistautuvat ensimmäiseen sessioonsa pippaloissa. Vaikkei toinenkaan Hostel ole maineensa arvoinen, on elokuvan itäeurooppalaisessa gotiikassa lumovoimaa; sadistinen neukkuromantiikka puhuttelee tosin 80-luvun suomilasta hyvin eri tavoin kuin oletettua jenkkikatselijaa. Toisaalta Rothin luoma mielikuva itäeurooppalaisista ei ole erityisen mairitteleva. Verellä läträämiseen päästään tällä kertaa ajoissa, mutta valitettavasti senkin määrä jää aika vähäiseksi. Kunnon sleazen henkeen ei ylletä. Castingista tulee kyllä pisteitä: Näyttelijöistä on mainittava suomalaissyntyinen Vera Jordanova sekä Heather Matarazzo, jonka rooli on kuin jatkoa vanhalle suosikilleni, Todd Solondzin klassikolle Tervetuloa nukketaloon. Onpa siellä Takashi Miikekin yhtenä kiduttajista.

Hostel III:een (2011) ohjaajaksi vaihtui Scott Spiegel ja paikaksi Slovakian sijaan Las Vegas. Ihmiskauppa kannattaa sielläkin. Tarina seuraa polttariseuruetta, joka päätyy Vegasin syrjäkujille ja yleisön eteen. Kaikesta itsetarkoituksellisen epäkorrektista dialogista ja ruumiita (niin eläviä kuin kuolleitakin) nuolevasta kamerasta ja kaikesta gore-ilottelusta huolimatta kolmoselokuva on edeltäjiään keveämpi ja hauskempi. Hostel III läheneekin lajityypiltään perinteisempää toimintajännäriä kauhun sijasta. Rothin elokuvat tuntuvat siltä kuin hän oikeasti haluaisi kuvastonsa olevan aitoa, mutta Spiegelillä on tyylissään paljon enemmän leikillisyyttä.

Mike Nichols: Miehuuskoe. Sydney Pollack: Ammutaanhan hevosiakin

Minulle Hollywoodin kulta-aikaa on lyhyt kausi Haysin ohjeiston jälkeen ja ennen Tappajahaita. Silloin taiteellinen kunnianhimo, viihdyttävyys, kokeilevuus olivat voimissaan pelkän talousajattelun ja turvallisuuden sijasta.

Mike Nicholsin Miehuuskoe (The Graduate, 1967) on niitä elokuvia joista on sanottu ja kirjoitettu paljon mutta aina lisää tuntuu riittävän, kun se aukeaa uusin tavoin aikojen muuttuessa. Tarina nuoresta miehestä, joka ei oikein tiedä mitä elämällään tekisi ja jonka vanhempi nainen viettelee, on aikoinaan ollut radikaali kertomus sukupolvien kuilusta. Sittemmin siitä on tullut niin nostalginen nuoruuden kuin tunkkaisen naisvihamielisyyden kuvaus – kuuluisa on Roger Ebertin mielenmuutos päähenkilö Benjaminin suhteen sankarista hyypiöksi. Minusta hän on pikemminkin autismin kirjolla. Itse pidän Miehuuskokeesta suunnattomasti yli puolivälin, sitten se menee jotenkin sijoiltaan, kun Benjamin ihastuukin rakastajattarensa tyttäreen. Parasta elokuvassa on, miltä se kuulostaa. Sekä Simonin & Garfunkelin musiikki että aivan loistava äänisuunnittelu antavat Miehuuskokeelle ainutlaatuisen ilmeen.

Sydney Pollackin ohjaama, Horace McCoyn mainioon romaaniin perustuva Ammutaanhan hevosiakin (They Shoot Horses, Don't They?, 1969) kertoo epätoivoisista ihmisistä epätoivoisessa tilanteessa. Yhdysvaltain suuren laman aikaan ihmiset olivat valmiita moneen saadakseen ruokaa saatikka tienestiä. Yksi erikoisimmista ajan ilmentymistä oli tanssimaratonit, joissa kuukausiakin kestäneissä kiduttajaisissa vain viimeinen pari lattialla palkittiin. Simppeli kehys antaa tilaisuuden monille ihmiskohtaloille, taustoille ja unelmille. Mistään voimaantumisesta tai ihmisyyden riemuvoitosta ei kuitenkaan ole kyse. Päinvastoin: elokuva antaa hyvin raadollisen kuvan ihmisluonnosta. Matka Nälkäpeliin ei ole kovin pitkä. Pollack ohjaa varmaotteisesti mutta yksi iso ongelma elokuvassa on: Draamallisten koukkujen vuoksi rytmitys on pitänyt tehdä niin, että kisan monotonisuus ei välity katsojalle. Hänen on vaikea vakuuttaa, että kilpailijat tanssivat viikkotolkulla, vaikka he alkavatkin muistuttaa eläviä vainajia parketilla. Sen sijaan väsymys ja tuska välittyvät kyllä.

Steven Spielberg: Vakoojien silta. Sam Mendes: Matkalla Perditioniin

Steven Spielbergin Vakoojien silta (2015) alkaa oikeussalidraama ja jatkuu vakoojatrillerinä. Lisäksi se on historiallista epookkia kylmän sodan ajan vainoharhaisesta Yhdysvalloista: haarmaat puvut, siistit kampaukset, Edward Hopper -miljöö ja kommunisteja joka puolella. Coenin veljesten yhdessä Matt Charmanin kanssa kirjoittamassa ja tositapaukseen perustuvassa elokuvassa amerikkalainen vakuutusjuristi joutuu puolustamaan näytösoikeudenkäynnissä neuvostovakoojaa. Semmoinenhan ei varsinaisesti verenhimoista ja punapelkoista jenkkiä miellytä. Asia mutkistuu, kun vakoojaa halutaan käyttää vaihtokaupan välineenä kiinni jäänyttä amerikkalaissotilasta vastaan. Miljööksi vaihtuu juuri pystytettävä Berliinin muuri. Vakoojien silta tasapainottelee painokkaan sanomansa, tyylitellyn ajankuvansa ja viihdyttävän muotonsa välillä taidokkaasti. Välillä kieltämättä kaipaisi lisää tylyyttä mutta ainakaan Spielberg ei sorru liikaan sentimentaalisuuteen. Päinvastoin monessa kohdin sävy on melkein ironinen. Tai no jaa, onhan loppu aika sokerinen. Aluksi Tom Hanks kulmikkaan ja vähän änkyrän asianajajan roolissa tuntuu aluksi väärältä, mutta hän kaappaa osan nopeasti itselleen jimmystewartmaiseen tapaansa. Mark Rylance Neuvostoliiton asiamiehenä sen sijaan valloittaa alusta asti.

Erikoiselta tuntuu Hanksin rooli myös Sam Mendesin Matkalla Perditioniin (Road to Perditionissa, 2002), jossa hän esittää mafian palkkatappajaa. Ei hahmo silti mikään varsinainen pahis ole vaikka paljon pahaa tekeekin. Hän joutuu lähtemään pakoon poikansa kanssa sen jälkeen, kun hänen muu perheensä tapetaan. Max Allan Collinsin kirjoittamaan sarjakuvaan perustuva elokuva on hienosti hallittua, viimeiseen asti viilattua neonoiria. Tyylitelty ulkoasu, terrävät varjot ja pehmeästi liikkuva kamera ovat sekä perinnetietoisia että tunnelmallisia. Silti kaikki on turhankin sileää ja viimeisteltyä; kenties sarjakuvataustan syytä. Pieni särö ei olisi pahitteeksi.

Steven Spielberg: Maailmojen sota. Minority Report

Maailmojen sodalla (War of the Worlds, 2005) on käsittääkseni huono maine vaikka se saikin aikoinaan hyvät arvostelut. H. G. Wellsin klassikon uusioversio käynnistyy komeasti: on isän hommista pihalla oleva satamatyöläinen, kaksi tympääntynyttä alaikäistä sekä EMP:itä ja outoja sääilmiöitä aiheuttava taivasnäky. E. T.:n ilkeät serkuthan ne sieltä ovat tulossa. Tyyli on siihen nähden yllättävän rosoinen ja käsivarakuvaus siloittelematonta (tai sitten se on vain suomi-dvd:n kurja laatu), mikä tekee kaikesta heti vähän uskottavampaa kuin se ehkä ansaitsisi. Scifirymistelyn sijasta Maailmojen sota kääntyy apokalyptiseksi katastrofielokuvaksi, jossa ihminen yrittää lähinnä selvitä, kun todellisuus ympärillä hajoaa hetkessä. Lopulta suurimmaksi ongelmaksi elokuvalle muodostuu Cruisen epäuskottavuus pöljänä taviksena ja spielbergiläinen Kirkuva Kakara. Kohtaus Tim Robbinsin kanssa tuntuu liiaksi Jurassic Parkin kierrätykseltä, mutta samalla sen sanattomassa suspensessa on hitchcockilaista tehoa.

Muutamaa vuotta aiempi, Philip K. Dick -sovitus Minority Report (2002) liikkuu ihan eri rekisterissä. Se on kyberpunkdystopia, jossa tulevaisuuden murhat voidaan estää jo etukäteen selvänäkijöiden näkyjen perusteella. Washingtonin kaupungissa tästä on saatu hyviä tuloksia ja menetelmä halutaan kansalliseksi. Selvitetyistä tapauksista alkaa kuitenkin löytyä ongelmia, ja asiasta vihille pääsevä Cruisen hahmo joutuu osaksi – jälleen – Hitchcockin mieleen tuovaa väärän miehen kuviota. Elokuva toimii joka tasolla: Immersiivinen ulkoasu on osittain retrofuturiikkaa, osittain tekoaikansa tulevaisuudenkuvia jotka ovat vanhentuneet ihmeen vähän. Tarinan filosofinen puoli on painavaa ja dickimäisen kiehtovaa, joskin alun infodumppaus on vähän kömpelöä. Monimutkainen juoni ei kuitenkaan sorru liikaan selittelyyn kaikkine kiemuiroineenkaan. Samalla se on myös erittäin viihdyttävä toimintaelokuva.

Steve McQueenin: 12 Years a Slave. Steven Spielberg: Maailmojen sota. Minority Report

Steve McQueenin 12 Years a Slave (2013) ja Steven Spielbergin Lincoln (2012) käsittelevät Yhdysvaltain orjamenneisyyttä kovin eri näkökulmista. Edellinen kertoo vapaasta mustasta miehestä, joka kaapataan vuosikausiksi orjaksi, jälkimmäinen presidentti Lincolnin viimeisistä kuukausista, joiden aikana orjuus kiellettiin ja sisällissota lopetettiin.

Molemmat ovat komeita laatuelokuvia, jotka kommentoivat historiaa omasta ajastaan. 12 Years a Slave kuvaa mustien kokemaa väkivaltaa ja epäinhimillistämistä ja pahimmillaan hieroo sitä katsojan naamaan vähän turhankin voimakkaasti. Elokuvan brutaalius on sinänsä vaikuttavaa ja koskettavaa, mutta se ei onnistu kertomaan varsinaisesti mitään uutta. Ei silti etteikö se olisi yksilön kokemuksen kuvauksena vahva. Ainoastaan Brad Pittin valkoinen vapauttaja on kehno – se sananparren lehmän häntä. Ei voi välttyä ajatukselta, että elokuvassa on ikävästi hyvesignalointia. Mutta silti: elokuvana, ilman poliittisia silmälaseja päässä, 12 Years a Slave on vakuuttava teos.

Lincoln sortuu sekin osittain jälkiviisaaseen oikeamielisyyteen, mutta se on helppo hyväksyä, koska meidän näkökulmastamme orjuuden kannattajat yksinkertaisesti olivat hölmöjä perusteluineen. Presidentti uhkaa kyllä jäädä turhankin pyhimysmäiseksi hahmoksi. Onneksi Daniel Day-Lewis roolissa on upea, kuten on koko laatunäyttelijöiden ensemble hänen ympärilläänkin. Lincoln onnistuu myös melko ainutlaatuisessa tempussa saadessaan parlamentaarisesta äänestyksestä aidosti jännittävän kohtauksen.

William Friedkin: Manaaja. John Boorman: Manaaja II: Luopio

William Friedkinin Manaaja (The Exorcist, 1973) oli varmaankin yksi teinivuosieni katsotuimpia elokuvia. Oikeastaan snobistisen kauhuharrastajan ei olisi kuulunut siitä pitää, koska suuri yleisö sitä arvosti, mutta pidin silti. En kuitenkaan ollut katsonut sitä varmaan kahteenkymmeneen vuoteen ennen kuin nyt, enkä ikinä ollut nähnyt tätä vuoden 2000 leikkausta. William Peter Blattyn romaaniin perustuva elokuva on tietysti niin yleistietoa, että sitä on turha suuremmin kerrata: muinainen demoni riivaa 12-vuotiaan tytön, jonka sitten kaksi pappia pelastavat manauksessa. Teininä huomioni oli tietenkin Regan-tytön kärsimyksissä, tehosteissa ja lopun manauskohtauksessa, jotka kaikki ovat edelleenkin voimakkaita; etenkin manaus on hyvin raivokasta elokuvaa. Nyt kuitenkin huomasin, miten paljon Manaajassa on muutakin ja miten hyvää se muu on. Etenkin isä Karrasin hahmo ja häntä esittävä Jason Miller tekivät suuren vaikutuksen. Samoin Ellen Burstynin esittämä äiti, jota aiemmin pidin lähinnä ärsyttävänä, olikin nyt paljon ahdistavampi seurattava – asiaan vaikuttanee se, että itsestäni on tullut isä, jolla on kaksi suurin piirtein Reganin ikäistä tytärtä. Manaajan omaperäisyys tuntuu perustuvan hyvin pienieleisen ja lähes toteavan kuvauksen ja toisaalta vimmaisten kauhutehojen dynamiikkaan; se kyllä vetelee katsojaa naruista mutta ei halvoilla keinoilla. Manaaja on niitä harvinaisia kauhuelokuvia, jotka ovat myös hyviä elokuvia. — Katsoin elokuvan heti perään uusiksi, nyt ohjaajan kommenttiraidan kanssa, mitä en sitäkään ole tehnyt aikoihin. Valitettavasti Friedkin tyytyy lähinnä selostamaan elokuvaa eikä juuri avaa sen kuvakieltä tai tekemistä.

John Boormanin ohjaama jatko-osa, Manaaja II: Luopio (Exorcist II: The Heretic, 1977), sen sijaan on kunnianhimoinen mutta huonosti kirjoitettu ja naurettava sekasotku. Siinä on mielenkiintoisia ideoita, mutta oikein mikään ei toimi – eikä liity ensimmäiseen elokuvaan oikein mitenkään.

Katsottua: syyskuu 2021

Archie Mayo: Vaarallisia vaimoja kiertueella. George Marshall: Kultainen hetki

Glenn Miller oli aikansa suosituimpia amerikkalaismuusikkoja. Oli vääjäämätöntä, että hän päätyisi elokuviinkin. Valitettavasti filmiesiintymiset jäivät kahteen, kun Milleriä kuljettanut lentokone katosi toisen maailmansodan aikana. Millerin toinen elokuva Vaarallisia vaimoja kiertueella (Orchestra Wives, 1942) on parhaimmillaan – yllätys – musiikkikohtauksissa. Suuren swing-yhtyeen soitantaa on kuvattu antaumuksella ja rytmiä ymmärtäen. Kuvissa on energiaa ja kuvakieltä, joka ennakoi myöhempiä konserttielokuvia. Musiikin lisäksi elokuvassa on tarina nuoresta naisesta, joka nykykielellä (tai ainakin viisikymmentä vuotta vanhalla) olisi bändäri. Hän päätyykin pikanaimisiin yhtyeen trumpetistin kanssa ja siitä mukaan kiertueelle. Muusikonvaimojen ja keikkaleskien kautta elokuva saa odottamattoman vakavia sävyjä. Petollisuuden ja epärehellisyyden kulttuuri on liitetty muusikoihin aina – samoin kuin naisiin.

James Stewart piti Kultaista hetkeä (Pot o' Gold, 1941) huonoimpana elokuvanaan. Voi olla että hän oli oikeassa, mutta se vain kertoo hänen tuotantonsa korkeasta tasosta. Ei Kultainen hetki kummoinen elokuva ole mutta ihan sympaattinen juttu kuitenkin. Entinen musiikkikauppias päätyy huuliharpistiksi bändiin, joka sattuu harjoittelemaan miehen sedän kadulla, eikä ilkeä setä tietenkään voi sietää musiikkia vaan haluaa häätää yhtyeen. Elokuvan pohjana on samanniminen radio-ohjelma, ensimmäinen joka keräsi kuulijoita jakamalla rahaa. Vastaavaan ohjelmaan päätyy myös miehemme, joskin yhteys on melko löyhä. Seuraa perinteisiä väärinkäsityksiä, puolinäppärää dialogia ja romanttinen kuvio Paulette Goddardin kanssa. Käsikirjoitus on hölmö ja ohjaus on riskitöntä mutta näyttelijöistä irtoaa silti tekemisen meininkiä.

Albert Pyun: Kickboxer II – The Road Back. Joseph Zito: Punainen skorpioni

Ensimmäinen Kickboxer, jossa Jean-Claude van Damme oli pääosassa, oli yksi lapsuuteni kovimmista elokuvista. Kakkososassa (Kickboxer II – The Road Back, 1991) ei van Dammea näy. Sen sijaan hänen hahmonsa veljeä esittää Sasha Mitchell, Dallasista tuttu ilmeetön pökkelö. Elokuva sisältää hikistä ylävartaloalastomuutta (miesten), diippiä isottelua kun kapitalistit yrittävät kaapata paljon kovempien duunareitten bisnekset ja halpaa synamusaa. Ollaan siis amerikkalaisen mätkintägenren ytimessä. Tarina etenee perinteisesti: altavastaaja ottaa ensin turpaan ja on menettää kaikki, sitten motivaatio ja aasialainen valmentaja löytyvät ja pahis kaatuu ryminällä. Tong Po on edelleen yhtä karmea kuin ollessani lapsi; itämainen elukka joka hakkaa kunnon amerikkalaisia! Kymmenminuuttinen lopputaistelu kestäisi 15 sekuntia ellei se olisi niin hidastettu.

Dolph Lundgren puolestaan oli kaikista kovin koska, hei, se oli He-Man! Ja vielä Rocky nelosen Ivan Drago! 1988 hän oli kuitenkin Punaisen skorpionin (Red Scorpion) pääosassa. Elokuvassa Lundgrenin esittämä neukkusotilas lähetetään jonnekin päin Afrikkaa taistelemaan antikommunistisia voimia vastaan. Pelottavinta koko hommassa on hänen hahmonsa kampaus. Kässärissä ei ole mitään järkeä, mutta ruumiita tulee ja Little Richard soi. Ammuskelua ja takaa-ajoja – kaipaako sitä muutakin muka? No joo, kaipaa kyllä. Punainen skorpioni on semmoista krapula-aamun viihdettä jota ei kaipaa enää muulloin elämäänsä. Jenkit ovat ok, ryssät ovat pahoja ja mustat viattomia luonnonihmisiä.

Abdellatif Kechiche: Adèlen elämät. Osat 1 ja 2

Abdellatif Kechichen ohjaama Adèlen elämä. Osat 1 ja 2 (La vie d'Adele. Chapitres 1 & 2, 2013) on paperilla aika tavanomainen tarina. Nuori nainen etsii itseään ja identiteettiään, etenkin seksuaalisuuttaan, muutaman vuoden ajan lukiosta päiväkodinopettajan uran alkutaipaleelle. Mutta oleellista onkin tapa, jolla elokuva tarinansa esittää. Adèlen elämä on kasvojen elokuvaa. Melkein koko kolmituntisen elokuvan ajan kamera on hyvin lähellä näyttelijöiden kasvoja. Jokainen tunnetila dokumentoidaan, käänteet eivät tapahdu paikoissa vaan ilmeissä.

Tällainen elokuva nousee tai kaatuu näyttelijöihinsä. Pääosan Adèle Exarchopoulos on uskomattoman elävä. Ei tule äkkiä mieleen vastaavia suorituksia viime vuosikymmeniltä. Ohjaajalta ei ole huono veto eräässä kohtauksessa rinnastaa hänen kasvonsa Louise Brooksiin. Lea Seydoux ei ole missään määrin huono hänkään, tosin paljon näyttelemistyyliltään esittävämpi kuin Exarchopoulos.

Yleensä en nykyään (sen jälkeen kun pääsin teini-iästä) erikoisemmin innostu eksplisiittisistä seksikohtauksista. Ja tässä niitä on – huipentumana seitsenminuuttinen vartaloita nuoleva kahden naisen välinen multihuipentuma. Mutta jotenkin ne nousevat itsensä yläpuolelle tällä kertaa. Kiihkeät, kameran alleviivaamat sänkykohtaukset herättävät mutta saavat myöhemmin ymmärtämään oleellisemmat asiat: rakkauden, kaipauksen, minuuden. Okei, kohtauksissa on aika selvä mieskatse (jonka läsnäolosta on kiusallisen tietoinen), mutta lataus pakottaa ajattelemaan, viimeistään silloin kun päähenkilöiden suhde muuttuu arkisemmaksi, muutakin kuin kiimaa polttoaineekseen vaativaksi. Elokuva tiivistää kyllä ihmissuhteet, etenkin homoseksuaaliset, liiaksi pelkäksi seksiksi, mutta loppua kohden se oppii päähenkilönsä mukana, että kyse on paljon, paljon muustakin.

Ja onhan tässä semmoinen joukkoon kuulumattomuuden teemakin. Joukko voi olla koulutovereitten piiri, yhteiskuntaluokka, ammattiryhmä... Jotenkin pitää löytää tapansa olla muiden joukossa, itseään unohtamatta. Se ei vain onnistu ennen kuin on löytänyt itsensä.

Peter Weir: Kuolleiden runoilijoiden seura

Peter Weirin Kuolleiden runoilijoiden seura (Dead Poets Society, 1989) on elokuva, joka on kulkenut mukanani pitkään. Muistan kirjoittaneeni siitä jonkinlaisen esseen lukiossa, joskin olin nähnyt elokuvan varmasti jo aiemmin. Muutamana vuonna opettajaurani alussa näytin sen ysiluokkalaisilleni jonkinlaisena peruskoulun päätepisteenä. Nyt katselukertojen väliin oli kertynyt jo monta vuotta, ja hämmennyin siitä, miten paljon olen napannut elokuvasta itselleni.

Kuolleiden runoilijoiden seura kertoo joukosta 1950-luvun sisäoppilaitoksen poikia. He saavat uuden äidinkielenopettajan, jonka epätavalliset metodit (nykynäkökulmasta ihan pätevät) tekevät poikiin vaikutuksen ja saavat nämä kapinoimaan omalla akateemisella tavallaan auktoriteetteja vastaan. Tarina on katkeransuloinen kasvukertomus, mutta minulle se on ollut aina elokuva opettamisesta ja siihen liittyvästä vastuusta.

Paljon olen tosiaan ominut elokuvasta itselleni. Ei tästä ole kuin pari viikkoa, kun käskin oppilaat seisomaan pulpeteille tai sanoin seiskoille tarkoituksenani olevan saada heidät ajattelemaan kriittisesti seuraavan kolmen vuoden aikana. Ja joka kerta kun työurani aikana vastaan on tullut kuolema, aina traaginen, ja aina kun oma työ tuntuu turhalta, mitä tapahtuu hyvin usein, olen miettinyt Robin Williamsin esittämää John Keatingia.

Mike Newell: Ihana huhtikuu. Neljät häät ja yhdet hautajaiset

Ihana huhtikuu (Enchanted April, 1991) on helläkätinen tutkielma peribrittiläisistä yhteiskunnan tukipylväistä: perheestä ja luokasta. Kaksi 1920-luvun keskiluokkaista kotirouvaa päättävät karata miehiään ja arkeaan lomamatkalle Italiaan. Mukaan he ottavat kaksi entuudestaan tuntematonta, selvästi yläluokkaisempaa naista. Jokaisella on syynsä irtiottoon, jokaisella on kipukohtansa. Elokuva hyödyntää runsaasti sisäistä monologia, eksyneitä ihmishahmoja paratiisimaisessa ympäristössä. Etäältä kukin näkee viat elämässään. Elokuva rakentuu pienieleisestä näyttelijäntyöstä, toteavasta mutta tarkasta kuvauksesta ja hienovaraisesta ohjauksesta joka antaa tilaa paitsi näyttelijöille myös miljöölle. Näyttelijät ovatkin sitten hieno ensemble.

Aikansa yleisösuosikki Neljät häät ja yhdet hautajaiset (Four Weddings and a Funeral, 1994) puolestaan on paljon dynaamisempi elokuva. Tekisi mieli antaa siitä kunnia Richard Curtisin käsikirjoitukselle. Curtis on aina ollut paitsi tarkka englantilaisen yhteiskunnan kommentaattori myös verraton liikkuvan kuvan ymmärtäjä. Newell omaksuu Curtisin tyylilajin loistavasti. Tarinahan keskittyy pariutumisikäisten keskiluokkaisten pariutumisiin. Se ei kuitenkaan ole pääasia. Oleellista on kuiva huumori, täsmällinen sanailu ja hienot roolisuoritukset. Aikamoinen ensemble on tässäkin koolla, yhdenlainen tekoaikansa brittiläinen kokoontumisajo.

Sidney Lumet: Before the Devil Knows You're Dead

Sidney Lumetin viimeiseksi ohjaukseksi jäi Before the Devil Knows You're Dead (2007). Se on klassisiin mittoihin kasvava perhetragedia. Rahavaikeuksissa olevat veljekset päättävät ryöstää vanhempiensa jalokiviliikkeen ja sitten kaikki meneekin alamäkeen. Kelly Mastersonin käsikirjoitus etenee epälineaarisesti ajassa hyppien mutta pysyy koossa taitavasti. Sama pätee Lumetin ohjaukseen. Kaikki on paikallaan. Tyypilliseen tapaansa Lumet antaa tilaa näyttelijöille, jotka ovatkin tässä tapauksessa tasokas joukko. Philip Seymour Hoffman ja Ethan Hawke veljeksinä, Marisa Tomei heidän kummankin naisenaan ja Albert Finney heidän isänään tekevät kaikki intensiivistä työtä.

Jay Russell: Vesihevonen – legenda syvyyksistä

Jay Russellin ohjaama Vesihevonen – legenda syvyyksistä (The Water Horse: Legend of the Deep, 2007) on harmillisen vähälle huomiolle jäänyt elokuva. Skotlannin maisemia, toisen maailmansodan ajankuvaa, lapsuuden ihmeentuntua ja Loch Nessin hirviön yhdistävä tarina on helppo sivuuttaa pelkkänä ennalta arvattavana tehoste-elokuvana. Se kuitenkin eroaa amerikkalaisista serkuistaan siinä, että tarinassa on sydäntä mukana. Sota tuo mukanaan syvempiäkin tasoja kuin pelkkä järvenpohja, ja vaikkei niitä alleviivaillakaan suuremmin, antavat ne elokuvalle lisää painokkuutta.

Alex Etel pääosan hieman eksyneenä poikana on osuva, mutta vahvimman roolin tekee Emily Watson hänen äitinään. Elokuva perustuu Dick King-Smithin kirjaan.

Alexander Payne: About Schmidt. Sideways

Nykyelokuvassa ("nyky") on harvaa yhtä häiritsevää kuvaa kuin otos Jack Nicholsonin tekohymystä, kun hänen esittämänsä hahmo kuuntelee hänelle osoitettuja eläkepuheita elokuvassa About Schmidt (2002). Minkä takia me lopulta raadammekaan, tienaamme, luomme nimeä itsellemme ja teeskentelemme olevamme jotain? Näitä pohtii eläköityvä Schmidt, jonka on tarkoitus työuran jälkeen nauttia elämästä vaimon ja matkailuauton kanssa. Valitettavasti vaimo kuolee ja matkaan on lähdettävä yksin. Erittäin tehokkaan ja napakan alun jälkeen elokuva menettää tehojaan hieman mutta on silti harvinaisen tehokas amerikkalaisfilmi. Nicholson tekee hyvin epätyypillisen roolin, jossa hänen hullunhymynsä saa ihan uuden merkityksen eksyneen vanhuksen kasvoilla.

Sidewaysissa (2004) masentunut äidinkielenopettaja lähtee viettämään hetkessä elävän näyttelijäystävänsä kanssa tämän jonkinsorttista polttariviikonloppua. Paljon maistellaan viinejä ja pädetään nippelitiedolla, mutta elokuvan pointti on jossain muualla. Päähenkilö Miles on elämää huonosti larppaava, keski-ikäistyvä tyyppi, joka peittelee alkoholismiaan viinitietoudellaan. Kaveri Jack puolestaan pakoilee vastuun ottamista – ja on tavallaan ihan yhtä pihalla kuin Mileskin. Payne antaa ymmärrystä oman elämänsä luusereille; tämmöisiähän me kaikki oikeasti olemme.

Payne on taitava ohjaaja (ja käsikirjoittaja). Hän pitää paketin kasassa, tekee jäntevää elokuvaa. Hän ei kuitenkaan kikkaile kuvilla, paitsi kun on tarpeen. Kerronta on toteavaa mutta dynaamista. Tyylissä on paljon samaa kuin vaikkapa Wes Andersonissa tai Todd Solondzissa. Asenne on kuitenkin toinen. Kepeä, humaani huumori yhdistyy hänellä keskiluokkaisen ihmismielen lätäkönpohjiin. Sivistyneen maailman ihmisten ongelmat eivät oikeastaan ole kummoisia, mutta heille itselleen ne ovat koko elämä.

Isaac Florentine: Muukalainen. Steve Barnett: Oikeuden tehtävä. Richard Brandes: Martial Law

Rasiallinen kakkakonvehteja: 90-luvun turpiinvetoelokuvaa:

Isaac Florentinen Muukalainen (Savate, 1995) on oikeastaan länkkäri. Ranskalaissotilas vaeltelee 1800-luvun alun Meksikossa etsimässä ystävänsä murhaajaa morriconelaisen musiikin soidessa. Hän sattuu olemaan "maailman ensimmäinen kickboxeri" ja päätyykin osallistumaan kamppailulajiturnaukseen voittaakseen rehdeille farmareille rahat, joilla nämä voivat lunastaa maansa ahneilta pahiksilta. B-elokuvahan tämä tietysti on mutta yllättävän viihdyttävä yhdistelmä Leonen länkkäreitä ja martial arts -elokuvaa. Pääosassa on potkunyrkkeilyn mm-mies Olivier Gruner.

Oikeuden tehtävä (Mission of Justice, 1992) on paljon perinteisempi mätkintäleffa. Suoraan videolla julkaistussa kikkareessa Brigitte Nielsenin esittämä pormestariehdokas saa vastaansa budopökkelö Jeff Wincottin. Korruptioon kypsynyt kyttä siirtyy katupartiointiin, eikä tarinalla muutenkaan ole väliä. Paljon on rintalihaspornoa ja yksi-ilmeistä pönötystä. Sentään pari mainiotakin murjontakohtausta.

Martial Law (1991) on perusmätkettä, semmoista mitä olisi rakastanut kymmenvuotiaana. Chad McQueen ja Cynthia Rothrock ovat mustan vyön videoleffakaratekoja ja esittävät poliisiparia, jonka erikoisuutena on pistää rosmoja kungfulla nenuun. David Carradine on sentään kunnon kelmi.

Brett Rattner: Rush Hour – rankka pari. Rush Hour 2. Rush Hour 3

Sen jälkeen kun Jackie Chan oli saanut läpimurtonsa Yhdysvalloissa Bronxin hurrikaani -elokuvalla, hän pääsi viimeinkin ison budjetin Hollywood-pääosiin. Uran tämän vaiheen lippulaiva oli Rush Hour – rankka pari (1998). Koomisen buddy-toimintaleffan perinteinen viitekehys parittaa hänet Chris Tuckerin kanssa. Yhdistelmä puri ja tulos oli suosio ja kaksi jatko-osaa (kaikki ohj. Brett Ratner). Joidenkin (kuten minun) mielestä samalla Jackie Chan menetti jotain paljon oleellista hahmostaan ja nautittavuudestaan esiintyjänä. Jenkit eivät vieläkään osanneet liittää hänen visuaalisesti näyttävää kungfu-slapstickiään omaan elokuvaperintöönsä. Monen kameran ja tiheän leikkauksen tekniikka ei palvele Chanin fyysistä loistokkuutta. Erityismaininta tulee sen sijaan Hollywoodin monien sivuosapersoonien nostamisesta esiin ja kiinan kielen runsaasta käytöstä.

Ensimmäinen Rush Hour rakentuu perinteisen kulttuurien yhteentörmäyksen teeman varaan, paljon Chinatown-eksotiikkaa. Kehyksenä on juoni kaapatusta kiinalaisdiplomaatin tyttärestä ja häntä etsivästä eriparisesta etsiväparista. Varsinainen sisältö on kuitenkin kielipuolen mutta fyysisesti venyvän Chanin ja alati höpöttävän Tuckerin yhdistelmä. Kemia kieltämättä toimii.

Kakkososa (2001) ei ollut yhtä paljon jenkkien mieleen. Se onkin paljon "hongkongimpi" kuin ykkönen, etenkin taistelukoreografioiltaan. Hauskat hetkensä tässäkin on ja joitain kekseliäitä mättöhetkiä, ja Chanin ja Don Cheadlen yhteenotto on jo ajatuksena messevä. Tarina on kaavamainen, mutta kuka näitä tarinan vuoksi katsoo?

Kolmas osa ilmestyi vuosia myöhemmin (2007) pääparin kaupallisen huipun jo mentyä. Filmi on vaihtunut filtteröityyn digikuvaan, joka on yksinkertaisesti rumaa ja mahdollisesti hienot stuntit hukkuvat konekiväärileikkauksiin. Huumori on väkinäistä ja. Anyway – ollaan Ranskassa ja Max von Sydow ja Roman Polanski ovat menossa mukana(!). Lopputaistelussa on yritystä. Jätän geopoliittiset tulkinnat muille.

Harald Zwart: The Karate Kid

Ilkeästi tekisi mieli ajatella muutamaa asiaa. Harald Zwartin The Karate Kidillä (2010) on aika vähän tekemistä alkuperäisen, vuoden 1984 elokuvan kanssa. Sen verran yhtäläisyyksiä kuitenkin on, että jollain muulla nimellä sitä olisi syytetty kopioksi. Karatea siinä ei kuitenkaan ole kuin nimeksi. Kiinassa kun ollaan, on lajikin kung fu. Kiinasta puheen ollen – aikamoista ison markkina-alueen nuoleskelua koko elokuva. Ainakin on muutama komea temppeliotos. Elokuva teemat ovat ihan jees – ulkopuolisuus, kiusaaminen, kulttuurierot –mutta sitten toisaalta on arveluttavaa käsitellä lapsihahmoja hyvin aikuisissa tilanteissa – heidän keskinäinen romantiikkansa ja väkivaltansa. Toki alkuperäistäkin Karate Kidiä syytettiin väkivallan glorifioinnista. Ja sitten on tietysti se, että pääosan esittäjälapsen vanhemmat ovat elokuvan tuottajia...

Ja sittenkin: Yllättävän hyvin The Karate Kid yltää edeltäjänsä tasolle. Jonkinlaista aitoa tunnevoimaa siinä on, ja lapsipääosien esittäjät hoitavat hommansa erittäin hyvin (vaikka pahis onkin överi mulkku). Entäs Jackie Chan, jonka takia elokuvan ylipäänsä katsoin? Kerrankin hän pääsee näyttelemään muutakin kuin perinteistä hahmoaan. Melkein kuin Chaplin Ritari Siniparrassa. Hänen ainoassa taistelukohtauksessaan on tuttua koomista kekseliäisyyttä mutta draamallisissa kohtauksissa Chan saa luotua oikeaa surumielisyyttä hahmoonsa. Osittain se tietysti johtuu siitä, että katsoja näkee lapsuudensankarinsa vanhenevan, mutta Chanissa on ihan omanlaistaan karismaankin. Mr. Miyagi hänen hahmonsa ei ole mutta ihan yhtä sympaattinen ukkeli joka tapauksessa. Elokuvan huippukohdassa ei suinkaan ole kyse nuoresta pojasta vaan Chanin esittämästä Hanista, joka pystyy päästämään irti surustaan ja omista aaveistaan. Saatoin hieman liikuttua.

Treenimontaašeissa maistuu vähän liikaa juusto, mutta ehkä se vain kuuluu lajityyppiin.

Ei kurkipotkua.