Archie Mayo: Vaarallisia vaimoja kiertueella. George Marshall: Kultainen hetki
Glenn Miller oli aikansa suosituimpia amerikkalaismuusikkoja. Oli vääjäämätöntä, että hän päätyisi elokuviinkin. Valitettavasti filmiesiintymiset jäivät kahteen, kun Milleriä kuljettanut lentokone katosi toisen maailmansodan aikana. Millerin toinen elokuva Vaarallisia vaimoja kiertueella (Orchestra Wives, 1942) on parhaimmillaan – yllätys – musiikkikohtauksissa. Suuren swing-yhtyeen soitantaa on kuvattu antaumuksella ja rytmiä ymmärtäen. Kuvissa on energiaa ja kuvakieltä, joka ennakoi myöhempiä konserttielokuvia. Musiikin lisäksi elokuvassa on tarina nuoresta naisesta, joka nykykielellä (tai ainakin viisikymmentä vuotta vanhalla) olisi bändäri. Hän päätyykin pikanaimisiin yhtyeen trumpetistin kanssa ja siitä mukaan kiertueelle. Muusikonvaimojen ja keikkaleskien kautta elokuva saa odottamattoman vakavia sävyjä. Petollisuuden ja epärehellisyyden kulttuuri on liitetty muusikoihin aina – samoin kuin naisiin.
James Stewart piti Kultaista hetkeä (Pot o' Gold, 1941) huonoimpana elokuvanaan. Voi olla että hän oli oikeassa, mutta se vain kertoo hänen tuotantonsa korkeasta tasosta. Ei Kultainen hetki kummoinen elokuva ole mutta ihan sympaattinen juttu kuitenkin. Entinen musiikkikauppias päätyy huuliharpistiksi bändiin, joka sattuu harjoittelemaan miehen sedän kadulla, eikä ilkeä setä tietenkään voi sietää musiikkia vaan haluaa häätää yhtyeen. Elokuvan pohjana on samanniminen radio-ohjelma, ensimmäinen joka keräsi kuulijoita jakamalla rahaa. Vastaavaan ohjelmaan päätyy myös miehemme, joskin yhteys on melko löyhä. Seuraa perinteisiä väärinkäsityksiä, puolinäppärää dialogia ja romanttinen kuvio Paulette Goddardin kanssa. Käsikirjoitus on hölmö ja ohjaus on riskitöntä mutta näyttelijöistä irtoaa silti tekemisen meininkiä.
James Stewart piti Kultaista hetkeä (Pot o' Gold, 1941) huonoimpana elokuvanaan. Voi olla että hän oli oikeassa, mutta se vain kertoo hänen tuotantonsa korkeasta tasosta. Ei Kultainen hetki kummoinen elokuva ole mutta ihan sympaattinen juttu kuitenkin. Entinen musiikkikauppias päätyy huuliharpistiksi bändiin, joka sattuu harjoittelemaan miehen sedän kadulla, eikä ilkeä setä tietenkään voi sietää musiikkia vaan haluaa häätää yhtyeen. Elokuvan pohjana on samanniminen radio-ohjelma, ensimmäinen joka keräsi kuulijoita jakamalla rahaa. Vastaavaan ohjelmaan päätyy myös miehemme, joskin yhteys on melko löyhä. Seuraa perinteisiä väärinkäsityksiä, puolinäppärää dialogia ja romanttinen kuvio Paulette Goddardin kanssa. Käsikirjoitus on hölmö ja ohjaus on riskitöntä mutta näyttelijöistä irtoaa silti tekemisen meininkiä.
Albert Pyun: Kickboxer II – The Road Back. Joseph Zito: Punainen skorpioni
Ensimmäinen Kickboxer, jossa Jean-Claude van Damme oli pääosassa, oli yksi lapsuuteni kovimmista elokuvista. Kakkososassa (Kickboxer II – The Road Back, 1991) ei van Dammea näy. Sen sijaan hänen hahmonsa veljeä esittää Sasha Mitchell, Dallasista tuttu ilmeetön pökkelö. Elokuva sisältää hikistä ylävartaloalastomuutta (miesten), diippiä isottelua kun kapitalistit yrittävät kaapata paljon kovempien duunareitten bisnekset ja halpaa synamusaa. Ollaan siis amerikkalaisen mätkintägenren ytimessä. Tarina etenee perinteisesti: altavastaaja ottaa ensin turpaan ja on menettää kaikki, sitten motivaatio ja aasialainen valmentaja löytyvät ja pahis kaatuu ryminällä. Tong Po on edelleen yhtä karmea kuin ollessani lapsi; itämainen elukka joka hakkaa kunnon amerikkalaisia! Kymmenminuuttinen lopputaistelu kestäisi 15 sekuntia ellei se olisi niin hidastettu.
Dolph Lundgren puolestaan oli kaikista kovin koska, hei, se oli He-Man! Ja vielä Rocky nelosen Ivan Drago! 1988 hän oli kuitenkin Punaisen skorpionin (Red Scorpion) pääosassa. Elokuvassa Lundgrenin esittämä neukkusotilas lähetetään jonnekin päin Afrikkaa taistelemaan antikommunistisia voimia vastaan. Pelottavinta koko hommassa on hänen hahmonsa kampaus. Kässärissä ei ole mitään järkeä, mutta ruumiita tulee ja Little Richard soi. Ammuskelua ja takaa-ajoja – kaipaako sitä muutakin muka? No joo, kaipaa kyllä. Punainen skorpioni on semmoista krapula-aamun viihdettä jota ei kaipaa enää muulloin elämäänsä. Jenkit ovat ok, ryssät ovat pahoja ja mustat viattomia luonnonihmisiä.
Dolph Lundgren puolestaan oli kaikista kovin koska, hei, se oli He-Man! Ja vielä Rocky nelosen Ivan Drago! 1988 hän oli kuitenkin Punaisen skorpionin (Red Scorpion) pääosassa. Elokuvassa Lundgrenin esittämä neukkusotilas lähetetään jonnekin päin Afrikkaa taistelemaan antikommunistisia voimia vastaan. Pelottavinta koko hommassa on hänen hahmonsa kampaus. Kässärissä ei ole mitään järkeä, mutta ruumiita tulee ja Little Richard soi. Ammuskelua ja takaa-ajoja – kaipaako sitä muutakin muka? No joo, kaipaa kyllä. Punainen skorpioni on semmoista krapula-aamun viihdettä jota ei kaipaa enää muulloin elämäänsä. Jenkit ovat ok, ryssät ovat pahoja ja mustat viattomia luonnonihmisiä.
Abdellatif Kechiche: Adèlen elämät. Osat 1 ja 2
Abdellatif Kechichen ohjaama Adèlen elämä. Osat 1 ja 2 (La vie d'Adele. Chapitres 1 & 2, 2013) on paperilla aika tavanomainen tarina. Nuori nainen etsii itseään ja identiteettiään, etenkin seksuaalisuuttaan, muutaman vuoden ajan lukiosta päiväkodinopettajan uran alkutaipaleelle. Mutta oleellista onkin tapa, jolla elokuva tarinansa esittää. Adèlen elämä on kasvojen elokuvaa. Melkein koko kolmituntisen elokuvan ajan kamera on hyvin lähellä näyttelijöiden kasvoja. Jokainen tunnetila dokumentoidaan, käänteet eivät tapahdu paikoissa vaan ilmeissä.
Tällainen elokuva nousee tai kaatuu näyttelijöihinsä. Pääosan Adèle Exarchopoulos on uskomattoman elävä. Ei tule äkkiä mieleen vastaavia suorituksia viime vuosikymmeniltä. Ohjaajalta ei ole huono veto eräässä kohtauksessa rinnastaa hänen kasvonsa Louise Brooksiin. Lea Seydoux ei ole missään määrin huono hänkään, tosin paljon näyttelemistyyliltään esittävämpi kuin Exarchopoulos.
Yleensä en nykyään (sen jälkeen kun pääsin teini-iästä) erikoisemmin innostu eksplisiittisistä seksikohtauksista. Ja tässä niitä on – huipentumana seitsenminuuttinen vartaloita nuoleva kahden naisen välinen multihuipentuma. Mutta jotenkin ne nousevat itsensä yläpuolelle tällä kertaa. Kiihkeät, kameran alleviivaamat sänkykohtaukset herättävät mutta saavat myöhemmin ymmärtämään oleellisemmat asiat: rakkauden, kaipauksen, minuuden. Okei, kohtauksissa on aika selvä mieskatse (jonka läsnäolosta on kiusallisen tietoinen), mutta lataus pakottaa ajattelemaan, viimeistään silloin kun päähenkilöiden suhde muuttuu arkisemmaksi, muutakin kuin kiimaa polttoaineekseen vaativaksi. Elokuva tiivistää kyllä ihmissuhteet, etenkin homoseksuaaliset, liiaksi pelkäksi seksiksi, mutta loppua kohden se oppii päähenkilönsä mukana, että kyse on paljon, paljon muustakin.
Ja onhan tässä semmoinen joukkoon kuulumattomuuden teemakin. Joukko voi olla koulutovereitten piiri, yhteiskuntaluokka, ammattiryhmä... Jotenkin pitää löytää tapansa olla muiden joukossa, itseään unohtamatta. Se ei vain onnistu ennen kuin on löytänyt itsensä.
Tällainen elokuva nousee tai kaatuu näyttelijöihinsä. Pääosan Adèle Exarchopoulos on uskomattoman elävä. Ei tule äkkiä mieleen vastaavia suorituksia viime vuosikymmeniltä. Ohjaajalta ei ole huono veto eräässä kohtauksessa rinnastaa hänen kasvonsa Louise Brooksiin. Lea Seydoux ei ole missään määrin huono hänkään, tosin paljon näyttelemistyyliltään esittävämpi kuin Exarchopoulos.
Yleensä en nykyään (sen jälkeen kun pääsin teini-iästä) erikoisemmin innostu eksplisiittisistä seksikohtauksista. Ja tässä niitä on – huipentumana seitsenminuuttinen vartaloita nuoleva kahden naisen välinen multihuipentuma. Mutta jotenkin ne nousevat itsensä yläpuolelle tällä kertaa. Kiihkeät, kameran alleviivaamat sänkykohtaukset herättävät mutta saavat myöhemmin ymmärtämään oleellisemmat asiat: rakkauden, kaipauksen, minuuden. Okei, kohtauksissa on aika selvä mieskatse (jonka läsnäolosta on kiusallisen tietoinen), mutta lataus pakottaa ajattelemaan, viimeistään silloin kun päähenkilöiden suhde muuttuu arkisemmaksi, muutakin kuin kiimaa polttoaineekseen vaativaksi. Elokuva tiivistää kyllä ihmissuhteet, etenkin homoseksuaaliset, liiaksi pelkäksi seksiksi, mutta loppua kohden se oppii päähenkilönsä mukana, että kyse on paljon, paljon muustakin.
Ja onhan tässä semmoinen joukkoon kuulumattomuuden teemakin. Joukko voi olla koulutovereitten piiri, yhteiskuntaluokka, ammattiryhmä... Jotenkin pitää löytää tapansa olla muiden joukossa, itseään unohtamatta. Se ei vain onnistu ennen kuin on löytänyt itsensä.
Peter Weir: Kuolleiden runoilijoiden seura
Peter Weirin Kuolleiden runoilijoiden seura (Dead Poets Society, 1989) on elokuva, joka on kulkenut mukanani pitkään. Muistan kirjoittaneeni siitä jonkinlaisen esseen lukiossa, joskin olin nähnyt elokuvan varmasti jo aiemmin. Muutamana vuonna opettajaurani alussa näytin sen ysiluokkalaisilleni jonkinlaisena peruskoulun päätepisteenä. Nyt katselukertojen väliin oli kertynyt jo monta vuotta, ja hämmennyin siitä, miten paljon olen napannut elokuvasta itselleni.
Kuolleiden runoilijoiden seura kertoo joukosta 1950-luvun sisäoppilaitoksen poikia. He saavat uuden äidinkielenopettajan, jonka epätavalliset metodit (nykynäkökulmasta ihan pätevät) tekevät poikiin vaikutuksen ja saavat nämä kapinoimaan omalla akateemisella tavallaan auktoriteetteja vastaan. Tarina on katkeransuloinen kasvukertomus, mutta minulle se on ollut aina elokuva opettamisesta ja siihen liittyvästä vastuusta.
Paljon olen tosiaan ominut elokuvasta itselleni. Ei tästä ole kuin pari viikkoa, kun käskin oppilaat seisomaan pulpeteille tai sanoin seiskoille tarkoituksenani olevan saada heidät ajattelemaan kriittisesti seuraavan kolmen vuoden aikana. Ja joka kerta kun työurani aikana vastaan on tullut kuolema, aina traaginen, ja aina kun oma työ tuntuu turhalta, mitä tapahtuu hyvin usein, olen miettinyt Robin Williamsin esittämää John Keatingia.
Mike Newell: Ihana huhtikuu. Neljät häät ja yhdet hautajaiset
Ihana huhtikuu (Enchanted April, 1991) on helläkätinen tutkielma peribrittiläisistä yhteiskunnan tukipylväistä: perheestä ja luokasta. Kaksi 1920-luvun keskiluokkaista kotirouvaa päättävät karata miehiään ja arkeaan lomamatkalle Italiaan. Mukaan he ottavat kaksi entuudestaan tuntematonta, selvästi yläluokkaisempaa naista. Jokaisella on syynsä irtiottoon, jokaisella on kipukohtansa. Elokuva hyödyntää runsaasti sisäistä monologia, eksyneitä ihmishahmoja paratiisimaisessa ympäristössä. Etäältä kukin näkee viat elämässään. Elokuva rakentuu pienieleisestä näyttelijäntyöstä, toteavasta mutta tarkasta kuvauksesta ja hienovaraisesta ohjauksesta joka antaa tilaa paitsi näyttelijöille myös miljöölle. Näyttelijät ovatkin sitten hieno ensemble.
Aikansa yleisösuosikki Neljät häät ja yhdet hautajaiset (Four Weddings and a Funeral, 1994) puolestaan on paljon dynaamisempi elokuva. Tekisi mieli antaa siitä kunnia Richard Curtisin käsikirjoitukselle. Curtis on aina ollut paitsi tarkka englantilaisen yhteiskunnan kommentaattori myös verraton liikkuvan kuvan ymmärtäjä. Newell omaksuu Curtisin tyylilajin loistavasti. Tarinahan keskittyy pariutumisikäisten keskiluokkaisten pariutumisiin. Se ei kuitenkaan ole pääasia. Oleellista on kuiva huumori, täsmällinen sanailu ja hienot roolisuoritukset. Aikamoinen ensemble on tässäkin koolla, yhdenlainen tekoaikansa brittiläinen kokoontumisajo.
Aikansa yleisösuosikki Neljät häät ja yhdet hautajaiset (Four Weddings and a Funeral, 1994) puolestaan on paljon dynaamisempi elokuva. Tekisi mieli antaa siitä kunnia Richard Curtisin käsikirjoitukselle. Curtis on aina ollut paitsi tarkka englantilaisen yhteiskunnan kommentaattori myös verraton liikkuvan kuvan ymmärtäjä. Newell omaksuu Curtisin tyylilajin loistavasti. Tarinahan keskittyy pariutumisikäisten keskiluokkaisten pariutumisiin. Se ei kuitenkaan ole pääasia. Oleellista on kuiva huumori, täsmällinen sanailu ja hienot roolisuoritukset. Aikamoinen ensemble on tässäkin koolla, yhdenlainen tekoaikansa brittiläinen kokoontumisajo.
Sidney Lumet: Before the Devil Knows You're Dead
Sidney Lumetin viimeiseksi ohjaukseksi jäi Before the Devil Knows You're Dead (2007). Se on klassisiin mittoihin kasvava perhetragedia. Rahavaikeuksissa olevat veljekset päättävät ryöstää vanhempiensa jalokiviliikkeen ja sitten kaikki meneekin alamäkeen. Kelly Mastersonin käsikirjoitus etenee epälineaarisesti ajassa hyppien mutta pysyy koossa taitavasti. Sama pätee Lumetin ohjaukseen. Kaikki on paikallaan. Tyypilliseen tapaansa Lumet antaa tilaa näyttelijöille, jotka ovatkin tässä tapauksessa tasokas joukko. Philip Seymour Hoffman ja Ethan Hawke veljeksinä, Marisa Tomei heidän kummankin naisenaan ja Albert Finney heidän isänään tekevät kaikki intensiivistä työtä.
Jay Russell: Vesihevonen – legenda syvyyksistä
Jay Russellin ohjaama Vesihevonen – legenda syvyyksistä (The Water Horse: Legend of the Deep, 2007) on harmillisen vähälle huomiolle jäänyt elokuva. Skotlannin maisemia, toisen maailmansodan ajankuvaa, lapsuuden ihmeentuntua ja Loch Nessin hirviön yhdistävä tarina on helppo sivuuttaa pelkkänä ennalta arvattavana tehoste-elokuvana. Se kuitenkin eroaa amerikkalaisista serkuistaan siinä, että tarinassa on sydäntä mukana. Sota tuo mukanaan syvempiäkin tasoja kuin pelkkä järvenpohja, ja vaikkei niitä alleviivaillakaan suuremmin, antavat ne elokuvalle lisää painokkuutta.
Alex Etel pääosan hieman eksyneenä poikana on osuva, mutta vahvimman roolin tekee Emily Watson hänen äitinään. Elokuva perustuu Dick King-Smithin kirjaan.
Alex Etel pääosan hieman eksyneenä poikana on osuva, mutta vahvimman roolin tekee Emily Watson hänen äitinään. Elokuva perustuu Dick King-Smithin kirjaan.
Alexander Payne: About Schmidt. Sideways
Nykyelokuvassa ("nyky") on harvaa yhtä häiritsevää kuvaa kuin otos Jack Nicholsonin tekohymystä, kun hänen esittämänsä hahmo kuuntelee hänelle osoitettuja eläkepuheita elokuvassa About Schmidt (2002). Minkä takia me lopulta raadammekaan, tienaamme, luomme nimeä itsellemme ja teeskentelemme olevamme jotain? Näitä pohtii eläköityvä Schmidt, jonka on tarkoitus työuran jälkeen nauttia elämästä vaimon ja matkailuauton kanssa. Valitettavasti vaimo kuolee ja matkaan on lähdettävä yksin. Erittäin tehokkaan ja napakan alun jälkeen elokuva menettää tehojaan hieman mutta on silti harvinaisen tehokas amerikkalaisfilmi. Nicholson tekee hyvin epätyypillisen roolin, jossa hänen hullunhymynsä saa ihan uuden merkityksen eksyneen vanhuksen kasvoilla.
Sidewaysissa (2004) masentunut äidinkielenopettaja lähtee viettämään hetkessä elävän näyttelijäystävänsä kanssa tämän jonkinsorttista polttariviikonloppua. Paljon maistellaan viinejä ja pädetään nippelitiedolla, mutta elokuvan pointti on jossain muualla. Päähenkilö Miles on elämää huonosti larppaava, keski-ikäistyvä tyyppi, joka peittelee alkoholismiaan viinitietoudellaan. Kaveri Jack puolestaan pakoilee vastuun ottamista – ja on tavallaan ihan yhtä pihalla kuin Mileskin. Payne antaa ymmärrystä oman elämänsä luusereille; tämmöisiähän me kaikki oikeasti olemme.
Payne on taitava ohjaaja (ja käsikirjoittaja). Hän pitää paketin kasassa, tekee jäntevää elokuvaa. Hän ei kuitenkaan kikkaile kuvilla, paitsi kun on tarpeen. Kerronta on toteavaa mutta dynaamista. Tyylissä on paljon samaa kuin vaikkapa Wes Andersonissa tai Todd Solondzissa. Asenne on kuitenkin toinen. Kepeä, humaani huumori yhdistyy hänellä keskiluokkaisen ihmismielen lätäkönpohjiin. Sivistyneen maailman ihmisten ongelmat eivät oikeastaan ole kummoisia, mutta heille itselleen ne ovat koko elämä.
Sidewaysissa (2004) masentunut äidinkielenopettaja lähtee viettämään hetkessä elävän näyttelijäystävänsä kanssa tämän jonkinsorttista polttariviikonloppua. Paljon maistellaan viinejä ja pädetään nippelitiedolla, mutta elokuvan pointti on jossain muualla. Päähenkilö Miles on elämää huonosti larppaava, keski-ikäistyvä tyyppi, joka peittelee alkoholismiaan viinitietoudellaan. Kaveri Jack puolestaan pakoilee vastuun ottamista – ja on tavallaan ihan yhtä pihalla kuin Mileskin. Payne antaa ymmärrystä oman elämänsä luusereille; tämmöisiähän me kaikki oikeasti olemme.
Payne on taitava ohjaaja (ja käsikirjoittaja). Hän pitää paketin kasassa, tekee jäntevää elokuvaa. Hän ei kuitenkaan kikkaile kuvilla, paitsi kun on tarpeen. Kerronta on toteavaa mutta dynaamista. Tyylissä on paljon samaa kuin vaikkapa Wes Andersonissa tai Todd Solondzissa. Asenne on kuitenkin toinen. Kepeä, humaani huumori yhdistyy hänellä keskiluokkaisen ihmismielen lätäkönpohjiin. Sivistyneen maailman ihmisten ongelmat eivät oikeastaan ole kummoisia, mutta heille itselleen ne ovat koko elämä.
Isaac Florentine: Muukalainen. Steve Barnett: Oikeuden tehtävä. Richard Brandes: Martial Law
Rasiallinen kakkakonvehteja: 90-luvun turpiinvetoelokuvaa:
Isaac Florentinen Muukalainen (Savate, 1995) on oikeastaan länkkäri. Ranskalaissotilas vaeltelee 1800-luvun alun Meksikossa etsimässä ystävänsä murhaajaa morriconelaisen musiikin soidessa. Hän sattuu olemaan "maailman ensimmäinen kickboxeri" ja päätyykin osallistumaan kamppailulajiturnaukseen voittaakseen rehdeille farmareille rahat, joilla nämä voivat lunastaa maansa ahneilta pahiksilta. B-elokuvahan tämä tietysti on mutta yllättävän viihdyttävä yhdistelmä Leonen länkkäreitä ja martial arts -elokuvaa. Pääosassa on potkunyrkkeilyn mm-mies Olivier Gruner.
Oikeuden tehtävä (Mission of Justice, 1992) on paljon perinteisempi mätkintäleffa. Suoraan videolla julkaistussa kikkareessa Brigitte Nielsenin esittämä pormestariehdokas saa vastaansa budopökkelö Jeff Wincottin. Korruptioon kypsynyt kyttä siirtyy katupartiointiin, eikä tarinalla muutenkaan ole väliä. Paljon on rintalihaspornoa ja yksi-ilmeistä pönötystä. Sentään pari mainiotakin murjontakohtausta.
Martial Law (1991) on perusmätkettä, semmoista mitä olisi rakastanut kymmenvuotiaana. Chad McQueen ja Cynthia Rothrock ovat mustan vyön videoleffakaratekoja ja esittävät poliisiparia, jonka erikoisuutena on pistää rosmoja kungfulla nenuun. David Carradine on sentään kunnon kelmi.
Oikeuden tehtävä (Mission of Justice, 1992) on paljon perinteisempi mätkintäleffa. Suoraan videolla julkaistussa kikkareessa Brigitte Nielsenin esittämä pormestariehdokas saa vastaansa budopökkelö Jeff Wincottin. Korruptioon kypsynyt kyttä siirtyy katupartiointiin, eikä tarinalla muutenkaan ole väliä. Paljon on rintalihaspornoa ja yksi-ilmeistä pönötystä. Sentään pari mainiotakin murjontakohtausta.
Martial Law (1991) on perusmätkettä, semmoista mitä olisi rakastanut kymmenvuotiaana. Chad McQueen ja Cynthia Rothrock ovat mustan vyön videoleffakaratekoja ja esittävät poliisiparia, jonka erikoisuutena on pistää rosmoja kungfulla nenuun. David Carradine on sentään kunnon kelmi.
Brett Rattner: Rush Hour – rankka pari. Rush Hour 2. Rush Hour 3
Sen jälkeen kun Jackie Chan oli saanut läpimurtonsa Yhdysvalloissa Bronxin hurrikaani -elokuvalla, hän pääsi viimeinkin ison budjetin Hollywood-pääosiin. Uran tämän vaiheen lippulaiva oli Rush Hour – rankka pari (1998). Koomisen buddy-toimintaleffan perinteinen viitekehys parittaa hänet Chris Tuckerin kanssa. Yhdistelmä puri ja tulos oli suosio ja kaksi jatko-osaa (kaikki ohj. Brett Ratner). Joidenkin (kuten minun) mielestä samalla Jackie Chan menetti jotain paljon oleellista hahmostaan ja nautittavuudestaan esiintyjänä. Jenkit eivät vieläkään osanneet liittää hänen visuaalisesti näyttävää kungfu-slapstickiään omaan elokuvaperintöönsä. Monen kameran ja tiheän leikkauksen tekniikka ei palvele Chanin fyysistä loistokkuutta. Erityismaininta tulee sen sijaan Hollywoodin monien sivuosapersoonien nostamisesta esiin ja kiinan kielen runsaasta käytöstä.
Ensimmäinen Rush Hour rakentuu perinteisen kulttuurien yhteentörmäyksen teeman varaan, paljon Chinatown-eksotiikkaa. Kehyksenä on juoni kaapatusta kiinalaisdiplomaatin tyttärestä ja häntä etsivästä eriparisesta etsiväparista. Varsinainen sisältö on kuitenkin kielipuolen mutta fyysisesti venyvän Chanin ja alati höpöttävän Tuckerin yhdistelmä. Kemia kieltämättä toimii.
Kakkososa (2001) ei ollut yhtä paljon jenkkien mieleen. Se onkin paljon "hongkongimpi" kuin ykkönen, etenkin taistelukoreografioiltaan. Hauskat hetkensä tässäkin on ja joitain kekseliäitä mättöhetkiä, ja Chanin ja Don Cheadlen yhteenotto on jo ajatuksena messevä. Tarina on kaavamainen, mutta kuka näitä tarinan vuoksi katsoo?
Kolmas osa ilmestyi vuosia myöhemmin (2007) pääparin kaupallisen huipun jo mentyä. Filmi on vaihtunut filtteröityyn digikuvaan, joka on yksinkertaisesti rumaa ja mahdollisesti hienot stuntit hukkuvat konekiväärileikkauksiin. Huumori on väkinäistä ja. Anyway – ollaan Ranskassa ja Max von Sydow ja Roman Polanski ovat menossa mukana(!). Lopputaistelussa on yritystä. Jätän geopoliittiset tulkinnat muille.
Ensimmäinen Rush Hour rakentuu perinteisen kulttuurien yhteentörmäyksen teeman varaan, paljon Chinatown-eksotiikkaa. Kehyksenä on juoni kaapatusta kiinalaisdiplomaatin tyttärestä ja häntä etsivästä eriparisesta etsiväparista. Varsinainen sisältö on kuitenkin kielipuolen mutta fyysisesti venyvän Chanin ja alati höpöttävän Tuckerin yhdistelmä. Kemia kieltämättä toimii.
Kakkososa (2001) ei ollut yhtä paljon jenkkien mieleen. Se onkin paljon "hongkongimpi" kuin ykkönen, etenkin taistelukoreografioiltaan. Hauskat hetkensä tässäkin on ja joitain kekseliäitä mättöhetkiä, ja Chanin ja Don Cheadlen yhteenotto on jo ajatuksena messevä. Tarina on kaavamainen, mutta kuka näitä tarinan vuoksi katsoo?
Kolmas osa ilmestyi vuosia myöhemmin (2007) pääparin kaupallisen huipun jo mentyä. Filmi on vaihtunut filtteröityyn digikuvaan, joka on yksinkertaisesti rumaa ja mahdollisesti hienot stuntit hukkuvat konekiväärileikkauksiin. Huumori on väkinäistä ja. Anyway – ollaan Ranskassa ja Max von Sydow ja Roman Polanski ovat menossa mukana(!). Lopputaistelussa on yritystä. Jätän geopoliittiset tulkinnat muille.
Harald Zwart: The Karate Kid
Ilkeästi tekisi mieli ajatella muutamaa asiaa. Harald Zwartin The Karate Kidillä (2010) on aika vähän tekemistä alkuperäisen, vuoden 1984 elokuvan kanssa. Sen verran yhtäläisyyksiä kuitenkin on, että jollain muulla nimellä sitä olisi syytetty kopioksi. Karatea siinä ei kuitenkaan ole kuin nimeksi. Kiinassa kun ollaan, on lajikin kung fu. Kiinasta puheen ollen – aikamoista ison markkina-alueen nuoleskelua koko elokuva. Ainakin on muutama komea temppeliotos. Elokuva teemat ovat ihan jees – ulkopuolisuus, kiusaaminen, kulttuurierot –mutta sitten toisaalta on arveluttavaa käsitellä lapsihahmoja hyvin aikuisissa tilanteissa – heidän keskinäinen romantiikkansa ja väkivaltansa. Toki alkuperäistäkin Karate Kidiä syytettiin väkivallan glorifioinnista. Ja sitten on tietysti se, että pääosan esittäjälapsen vanhemmat ovat elokuvan tuottajia...
Ja sittenkin: Yllättävän hyvin The Karate Kid yltää edeltäjänsä tasolle. Jonkinlaista aitoa tunnevoimaa siinä on, ja lapsipääosien esittäjät hoitavat hommansa erittäin hyvin (vaikka pahis onkin överi mulkku). Entäs Jackie Chan, jonka takia elokuvan ylipäänsä katsoin? Kerrankin hän pääsee näyttelemään muutakin kuin perinteistä hahmoaan. Melkein kuin Chaplin Ritari Siniparrassa. Hänen ainoassa taistelukohtauksessaan on tuttua koomista kekseliäisyyttä mutta draamallisissa kohtauksissa Chan saa luotua oikeaa surumielisyyttä hahmoonsa. Osittain se tietysti johtuu siitä, että katsoja näkee lapsuudensankarinsa vanhenevan, mutta Chanissa on ihan omanlaistaan karismaankin. Mr. Miyagi hänen hahmonsa ei ole mutta ihan yhtä sympaattinen ukkeli joka tapauksessa. Elokuvan huippukohdassa ei suinkaan ole kyse nuoresta pojasta vaan Chanin esittämästä Hanista, joka pystyy päästämään irti surustaan ja omista aaveistaan. Saatoin hieman liikuttua.
Treenimontaašeissa maistuu vähän liikaa juusto, mutta ehkä se vain kuuluu lajityyppiin.
Ei kurkipotkua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti