Katsottua: marraskuu 2024

Toivo Särkkä & Yrjö Norta: Runon kuningas ja laululintu. Jaakko Pakkasvirta: Runoilija ja muusa

Ennen kuin Toivo Särkän ja Yrjö Norran ohjaama Runon kuningas ja muuttolintu (1940) ilmestyi, oltiin huolissaan siitä, miten elokuva tahraisi kansallisrunoilijan. Ilmestymisen jälkeen huokaistiin helpotuksesta, kun suurmies sai sittenkin olla entisensä. Vuosikymmeniä myöhemmin elokuva sai maineen pönöttävän nationalistisena. Tänään katsoja näkee kenties enemmän vivahteita. Runon kuningas kertoo J. L. Runebergistä, joka poliittisista syistä "karkotetaan" Porvooseen. Siellä uhrautuvaan mutta kuuroutuvaan vaimoonsa kyllästynyt skaldi rakastuu parikymmentä vuotta nuorempaan Emilie Björksténiin. Nykykatsoja tunnistaa fanin ja ihaillun taiteilijan asetelman riskeineen ja sudenkuoppineen. Runeberg on tottunut saamaan kaiken, Björksten elää ja tuntee täysillä. Tarina kulkee tuttuja latuja, joskin ymmärtäväisen Fredrika-vaimon hahmo on erikoinen; ja syyllinen ei suinkaan ole viettelevä hupakko. Elokuvana Runon kuningas on turvallinen, varsinkin keskivaiheilla kovin staattinen. Ei se silti mitenkään kehno ole, ja varsinkin ajankuva lavastuksineen, vanhoine Porvooineen ja pienine porvarillisine askareineen on kiehtova. Lisäksi kuvaaja Marius Raichi (Theodor Lutzin kanssa?) on saavuttanut muutamia hienoja otoksia.

Osittain samankaltaisia polkuja kulkee Jaakko Pakkasvirran Runoilija ja muusa (1978). Eino Leinon tapauksessa ei tosin tarvitse pelätä skandaalia. Sillehän hänen jälkimaineensa suurelta osin rakentuu. Elokuva rakentuu sortuvan taiteilijaneron troopin varaan. Runoilija Leino joutuu naimisiin puolipakolla naimisiin Freya Schoultzin kanssa, jota lähinnä tuntuvat kiehtovan Leinon mukanaan tuomat seurapiirit. Tyrehtynyttä runosuontaan hän yrittää elvyttää ryyppäämällä. Ja sitten on tietysti hänen elämänsä toistuva romanttinen varjo, L. Onerva. Runoilija ja muusa toisaalta sisältää sekin paljon pönöttelyä (Leino tuntuu jatkuvasti puhuvan julkaistujen runojensa sanoin, ihmiset ympärillä ovat aikakauden suurhenkilöitä), toisaalta helposti tekotaiteelliseksi kääntyvää paatosta ja sitten paljon ihan aidosti koskettavaa. Alkoholismin kuvauksena se on parhaimmillaan. Myös kuvaus on komeaa – ruskeanlämmin värimaailma sulkee sisäänsä.

Matti Kassila: Hilmanpäivät. William Markus: Taikayö

Vuonna 1954 Suomen Filmiteollisuuden ensimmäisestä elokuvasta oli kulunut kaksikymmentä vuotta, joten oli juhlien aika. Sitä ei erityisemmin valitettavasti huomaa vuoden uusista filmeistä.

Matti Kassilan Agapetus-filmatisointia Hilmanpäivät pidetään yleensä melko onnistuneena. On totta, että se ylittää monen muun aikakauden farssin – pitkälti ohjaajansa ansiosta, uskon – mutta ei se sittenkään erityisen hyvä ole. Suomalaiseen pikkukaupunkiin noin vuorokauden ajalle sijoittuva hupailu saa nimensä alussa vietettävien nimipäivien vuoksi. Se onkin elokuvan vahvin osa. Kassilan ja kuvaaja Kalle Peronkosken omaperäiset sommitelmat ja kamera-ajot ovat eläväisiä ja yksinkertaisesti hauskoja. Samanlaista ilmeikkyyttä välähtelee elokuvassa aika ajoin, mutta yhtälailla usein juututaan teatterimaisiin dialogeihin. Jokseenkin episodimainen elokuva sisältää kyllä mainioita hahmoja ja vetäviä roolisuorituksia. Varsinkin Edvin Laineen omanarvontuntoinen vpk-päällikkö ja Tauno Palon liioiteltu mutta sympaattinen tuomari voisivat olla ikonisia. Aino Matsasta seuraa aina ilokseen. Kassilamaiseen kertojaäänen ja esimerkiksi pysäytyskuvien käyttö vihjaavat uudesta elokuvailmaisusta Suomessa.

William Markuksen esikoisohjaus Taikayö sen sijaan on hyvinkin perinteinen. Se ei tee mitään uutta, mutta en syyttäisi niinkään aivan pätevää ammattimies Markusta vaan Reino Helismaata, jonka käsikirjoitus on luultavasti ollut taas liuskan mittainen. Taikayö on kuin tukkilaisromanssista häpeilemättömän kliseerevyyn tehnyt kesäteatterituotanto (ilman tukinuittoa!). Eriparisten ideoiden liukuhihnalla mukana ovat kaikki genren arkkityypit ja monta laulunumeroa (Koivu ja sydän ensi kertaa). On kuitenkin sanottava, että missään vaiheessa ei sudita tyhjää, vaan kohtauksesta toiseen etenevä tarina kulkee kuin pikakelauksella. Tylsistyä ei ehdi vaikkei mitään odottamatonta näekään. Mukavaa on nähdä Siiri Angerkoski kerrankin tekevän tyyppiroolinsa rauhassa ja lempeästi. Markuksen ohjaus on perinteikästä mutta varmaa. Kokonaisuudessa on niin hyvä rytmi, että helposti jää harmittelemaan mitä ohjaaja olisi saanut aikaan kunnon käsikirjoituksesta.

Valentin Vaala: Varaventtiili. Aarne Tarkas: Opettajatar seikkailee

Nuori opettajatar muuttaa toiselle puolen maata virkaan ja panee sekaisin sikäläisen tapakulttuurin ja seurapiirit. Toisissa olosuhteissa Valentin Vaalan Varaventtiili (1942) olisi ihan "kansainvälisen tason" (eli hollywoodilainen) romanttinen komedia. Jatkosodan ollessa käynnissä ja suomalaisen kuvaustekniikan ollessa mitä oli, se kuitenkin jää kömpelöksi haparoinniksi. Ja ihan sellaisenaan Hilja Valtosen romaaniin perustuva elokuva ei kelpaisi missään muualla: pohjalainen miljöö ja henkinen ilmapiiri (jossa seurapiiri tarkoittaa kolmea takakireää körttiä) eivät auenne ihan helpolla niitä tuntemattomalle. Itsenäisesti ajatteleva ja sanavalmis päähahmo on silti universaali. On sääli, että Varaventtiili yrityksestä huolimatta jää kankeaksi ja tunkkaiseksi. Sen verran valovoimainen ja karismaattinen roolitus siinä on. Vaala ei arvostanut "teatterin pilaamia" näyttelijöitä, mutta kovin teatraalisen jäykkää replikointi on. Yrjö Kivimiehen dialogi ei hengitä kuin Lea Joutsenon tulkitsemana. Paljon antaa silti anteeksi Irma Seikkulan kasvoille, Olavi Reimaan äänelle ja nuoren Tapio Nurkan hiusrajalle. Pohjanmaan lumimaisema näyttäytyy vaikuttavana, silloin kun se pääsee kuviin.

Seikkula on opettaja myös Aarne Tarkaksen Opettajatar seikkailee -elokuvassa (1960). Ei kuitenkaan nimihenkilö, sillä se rooli kuuluu Leni Katajakoskelle. Yhteiskunnallisesta komediasta on nytkin kyse, ainakin aluksi. Tiukasta moraalistaan tunnetun opettajan kasvot päätyvät alastonmaalaukseen, jonka hänen torjumansa taiteilija on tehnyt; aikansa kostopornoa? Opettaja yrittää luonnollisesti varmistaa, ettei taulu pääse julki. Tähän asti Tarkaksen elokuva on ihan juoheva väärinkäsitysten hupailu (vaikkakin alastomina juoksevat tyttökoululaiset ja heitä kuolaava Tommi Rinteen tekoparta voivat tuntua kiusallista). Sitten juttu kiertyy rikosfarssiksi ja alkaa repsottaa saumoista. Leo Jokelan ja Risto Mäkelän tohelo rosmopari Arska ja Ville tekevät ensiesiintymisensä; mainioita ovat myös Uljas Kandolinin ja Hannes Häyrisen pollarit. He kaikki vain tuntuvat olevan ihan väärässä tarinassa. Tai sitten ensimmäinen puolituntinen oli. Tarkasmaiseen tapaan muotoseikat ovat yhtä kaikki kunnossa.

Timo Linnasalo: Vartioitu kylä 1944. Risto Orko: Aktivistit

Viimeinen sotakesä, syrjäkylä Kainuussa. Tappamisen traumatisoima kaukopartiomies tulee hermolomalle kotipuoleen. Kylää vartioi joukko sotilaita, venäläisdesanttien varalta. Ja kas, löytyyhän semmoinen, alkujaan suomalainen tosin. Alkuasetelma Timo Linnasalon elokuvaan Vartioitu kylä 1944 (1978) ei ole mutkikas, eikä sitä ole juonikaan. Desantin ja sotilaan kaksisäikeinen punalanka on vain keino sitoa kylämiljöö yhteen. Pienet välähdykset kyläläisistä ja siellä partioivista sotilaista on paljonpuhuva kudos. Sodan loppu ja häviö aavistetaan, mutta siihen reagoi jokainen tavallaan. Kuka lähtee Ruotsiin karkuun, kuka yrittää pitää kunnian rippeistä kiinni, kuka rakentaa taloa vaikka miehittäjä on vaaran takana. Elokuva perustuu Unto Heikuran kesäteatterikappaleeseen, mutta sitä ei pystyisi itse elokuvasta sanomaan. Niin komeasti Kuhmon ja Sonkajärven maisemat ovat oleellinen osa kaikkea. Fragmentaarinen kerronta ei ole täysin onnistunut, varsinkaan aluksi epäselvien takaumien osalta, mutta toisaalta se kannustaa katsomaan elokuvan toistamiseen. Kaiken keskellä soivan Heikki Valpolan valssin pitäisi olla yksi suomalaiselokuvan ikoneista.

Sotaa käydään Risto Orkon Aktivisteissakin (1939) mutta hyvin toiseen tapaan ja toisesta näkökulmasta. Juuri Venäjän vallankumouksen alla suomalaiset aktivistit vastustavat keisarin sortotoimia ja haaveilevat itsenäisyydestä. Tarina seuraa niin tsaarin santarmeihin soluttautunutta upseeria, emämaan tahtoon taipuneen suomalaissenaattorin tytärtä kuin maanalaista jääkärijoukkoa. Aktivistit on nationalistinen ja häpeämättömän propagandistinenkin elokuva, mikä ei yllätä lainkaan tekoajankohtansa huomioiden mutta mikä sai sensuurin kieltämään sen neljäksikymmeneksi vuodeksi. Kansallista uhoa ei silti voi pitää häiritsevänä. Aktivistit nimittäin on erittäin hyvä elokuva – aikansa kansainvälisten mallien mukainen, sujuva mutta painokas sotamelodraama. Etenkin ylöspano on komeaa: ajankuva on toteutettu puvustuksessa ja lavastuksessa näyttävästi, ja Charles Bauerin jyrkkävarjoinen kuvaus on vaikuttavaa.

Ismo Sajakorpi: Painajainen. Merkitty

Kukapa olisi uskonut, että modernin kauhuelokuvan Suomessa aloitti yksi Kivikasvoista... Kyllähän täällä oli alaa viistäviä aiheita filmattu jo ennen 1980-lukuakin, mutta kaipa korkeintaan Valkoista peuraa kehtaa ehtana kauhuelokuvana. Sen sijaan ohjaaja Ismo Sajakorven Mainistelevisiolla ohjaamat 80-luvun työt, Merkitty ja Painajainen, eivät ansainne kyseenalaistuksia.

Paitsi että ehkä sittenkin. Painajainen (1988) näet on oikeastaan tv-sarja, neliosainen ja noin kolmetuntinen. Ja joku aivan varmasti luokittelisi sen mieluummin "psykologiseksi jännitykseksi" tai muuksi mitään tarkoittamattomaksi. Oli miten oli, Painajainen oli koululaisena helvetin pelottava eikä sen teho ole vieläkään kadonnut. Kuva kaivossa kelluvasta Anna-Leena Härkösestä kulki mukana pitkään. Sajakorven kirjoittamakin tarina kertoo maalle vanhaan villaan muuttaneesta, alkoholisoituneesta taiteilijasta, joka menettää ulosajossa ja sitä seuranneessa kuukausien koomassa muististaan pitkän pätkän. Kylältä on edellisvuonna kadonnut 17-vuotias tyttö, ja taiteilija alkaa nähdä näkyjä tästä. Painajainen lähentelee yliluonnollista dekkaria, jossa selvänäkijän kanssa ratkaistaan rikosta. Tunnelma kuitenkin on niin painostava ja kiristetty, että se yliluonnollisuuden mahdollisuuteen yhdistettynä tuottaa aitoja kauhutehoja. Viehätykseen vaikuttaa oleellisesti myös se, että varsinaissuomalainen pikkukaupunki on miljöönä niin tunnistettava ja kotoinen, että vaikutus tulee lähelle katsojaa – ainakin tällaista 80-luvun nähnyttä. Tv-tuotannon heikkoudet näkyvät lähinnä kuvamateriaalissa; monesti harmittelee, kuinka komea Painajainen olisi filmille kuvattuna.

Muutamaa vuotta varhaisempi Merkitty (1984) on sekin Mainostelevision tuote mutta kestoltaan alle 50-minuuttinen elokuva. Myös siinä näkyy Sajakorven lajityyppitietoisuus, eikä tällä kertaa tarvitse edes miettiä, mistä lajityypistä on kyse. Tarinassa nuori nainen yrittää itsemurhaa, todetaan sairaalassa kuolleeksi mutta herääkin ruumishuoneelta. Normaaliin eloon palaaminen ei onnistu, kun toistuvat näyt silinteripäisestä olennosta alkavat vaivata. Merkitty on okkulttistista tai metafyysistä kauhua Poen, Hodgsonin ja muiden heidän aikalaistensa tyyliin. Kerronta on tiivistä aikapaineen vuoksi, mutta se kääntyy elokuvalle vain eduksi. Nytkin tv-teatterin tuotantoarvot hieman harmittavat, samoin kovin aggressiivisesti pauhaava musiikki.
Merkitty ja Painajainen ovat selvästi sisarteoksia samoine aiheineen ja näyttelijöineen, mutta myös siksi, että niissä toistuvat muutamat samat kuvatkin. Tieltä suistuva valkoinen Lada ja psykiatrisen sairaalan sisäpihaan saapuminen ovat ainakin samat.

Andrei Kontšalovski: Marian rakastajat. Tom Tykwer: Heaven

Andrei Kontšalovskin ohjaama ja osittain kirjoittama Marian rakastajat (Maria's Lovers, 1984) voisi olla kunnianhimoinen yritys käsitellä sotatraumaa. Toisen maailmansodan veteraani palaa kotikylille Pennsylvaniaan ja nai nuoruudenrakkautensa. Ajatus tästä on pitänyt hänet jokseenkin järjissään japanilaisten vankileirillä. Mies rakastaa naista niin paljon, että naiminen onnistuu vain papin edessä vaatteet päällä. Maksullisissa kuitenkin onnistuu, ja naisellekin olisi ottajia täyttämään tämän tarpeet. Tarinan lähtökohdat ovat hyvät näyttelijätkin tekevät aluksi hyvää työtä. Sitten käsikirjoituksen ongelmat alkavat näkyä: hahmojen psykologia on epäjohdonmukaista ja tarina etenee poukkoillen. Naisen halun kuvaamista voisi pitää edistyksellisenä, ja onhan se sitäkin aikanaan ollut, mutta kyllä elokuvan maailmankuva silti tuntuu kovin tukkoiselta. Asiaa eivät auta tirkistelevät ja nuolevat kuvat Nastassja Kinskin kehosta. Jää hämäräksi, mikä on ollut tekijöiden tarkoitus – julistaa rakkauden kaikkivoipuutta vai sodan kauheutta vai jotain ihan muuta. Ainekset ovat hyvät, jälki vähän mitä sattuu.

Tom Tykwerin Heaven (2002) sen sijaan on aivan muuta. Se on elokuvallisesti hallittu, sisällöltään vaikuttava ja jälkivaikutuksiltaan kaunis. Krzysztof Kieślowskin viimeiseen käsikirjoitukseen perustuva Heaven on hyvin hitchcockmainen väärä mies -muunnelma. Paitsi että jahdattavana on ihan oikea mies, ja mieskin on kyllä nainen. Kyseinen opettaja yrittää räjäyttää yrityspomon, joka pyörittää huumebisnestä koululaisillekin. Suunnitelma ei mene kuten pitää, ja nainen jää kiinni. Nuori karabinieeri rakastuu naiseen ja auttaa tämän pakoon. Tarina ei ole erikoinen mutta käsittelytapa on. Katsoja ei oikeastaan tiedä paljoakaan hahmojen motiiveista – niihin viitataan lopulta hyvin yliolkaisesti. Kuitenkin melkein kaikki nimenomaan tuntuu tapahtuvan oikein. Vääjäämättömyyden ja oikeuden tuntu on vahvana läpi elokuvan, mikä pakottaa katsojan miettimään omia pontimiaan. Maalailevan kauniit ja hitaat, väljän pianismin sävyttämät kuvat vaihtelevat Tykwerin ohjauksessa Alfred-sedän oppeja noudattavien suspense-hetkien kanssa. Harvoin kokonaisuus on silti näin eheä.

Luettua: elokuu 2024

Anu Kehusmaa (toim.): Haminan rauha 1809. The Treaty of Hamina 1809. Hamina 2009: Haminan kaupungin museo. 52 s. Haminan kaupungin museon julkaisuja nro 4.

Hamina Tattoon kunniaksi selailin hieman paikallishistoriaa. Koska Tattookin rakentuu loppujen lopuksi yhdenlaisen militaarisuuden varaan ja pönkittää välillä aikalaillakin nationalistisia ikoneja, on hyvä muistella kaupungin sotaisaa historiaa. Jos kaupunki kerran on alun perin rakennettu nimenomaan linnoitukseksi, mitä muuta voi odottaa?

Merkittävin yksittäinen kaupunkiin liittynyt historiallinen tapahtuma on varmastikin Haminan rauhan solmiminen syksyllä 1809. Ruotsin sotauho lässähti koko itäisen maan menettämiseen Venäjälle. Toisaalta Suomen kannalta on nähty merkinneen itsenäistymiskehityksen alkamista, kun autonomian saanut Suomi alkoi rakentaa tietoisesti identiteettiään ja kulttuuriaan.

Rauha solmimisen 200-vuotisjuhlien kunniaksi järjestettiin ties mitä, ja yhtenä juonteena oli esimerkiksi Haminan kaupungin museoiden järjestämä näyttely. Sen oheisena ilmestyi museoiden silloisen tutkijan Anu Lehusmaa toimittaja kirjanen on kauniisti taitettu, melko runsaasti kuvitettu ja kaksikielinen julkaisu taustoittaa rauhanneuvottelujen keskeisiä henkilöitä ja jotain kuriositeetteja, kuten paikallisten sukujen pieniä piirejä ja Suomen menettämisen merkitystä ruotsalaisille. Jälkimmäistä valottaa rauhanneuvottelija Skjöldebrandin aiheesta kirjoittama runo.

Haminan rauha 1809 -julkaisu ei ole painava sisällöltään mutta kiintoisa valikoima välähdyksiä aiheeseen, kuten tällaisen näyttelykirjan kuuluukin olla.

Kati Outinen: Niin lähelle kuin muistan. Hämeenlinna 2021: Karisto. 349 s.

Kati Outisen muistelmateos Niin lähelle kuin muistan on parillakin tapaa erikoinen genrensä edustaja. Näyttelijä–käsikirjoittaja–professori–ym. Outisen kirja on arjen puurtamisen ylistys. Se liukuu koko ajan kaltevalla pinnalla, jossa työ ja yksityiselämä eivät edes vaihtele vaan sulautuvat yhdeksi ja samaksi. Näinhän se melkein kaikilla onkin, mutta harvemmin kenenkään muistelmissa. Tavallisempaa on ylevöittää kirjoittaja–kertoja yleväksi työuransa sankariksi; siitähän hänet useimmiten tunnetaan ja sen vuoksi kirjaakin luetaan. Outinen sen sijaan saa työnsä kuulostamaan tasainen tyydyttävältä arjelta. Työkkärin kurssi ja Cannesin punainen matto ovat molemmat sitä samaa – ja kummastakin on jotain opittavaa.

Turha on myöskään odottaa skandaaleja tai namedroppailua. Vain Jouko Turkka saa omalla nimellään suoraa kritiikkiä (mutta myös ymmärrystä). Usein ihmisistä ei edes mainita kuin etunimi. Toki ne jotka ylistystä ansaitsevat, sitä saavat.

Outinen nojaa vahvasti tarkkoihin kalenterimerkintöihinsä, mikä näkyy välillä vähän kömpelönä listamaisuutena. Toisaalta sekin korostaa arkisuutta, kun Kaurismäen Kauas pilvet karkaavat -elokuvan kuvauksiakin käydään läpi aikataulujen kautta. Outisen elokuvaura jää muutamiin mainintoihin, mutta varsin tarkasti käsitellään hänen monologinsa Niin kauas kuin omat siivet kantaa, kenties hänen päätyönsä. Sen vaiheet ovatkin kiehtovaa luettavaa teatterin tekemisen ja ylipäätään työnteon kannalta.

Matti Kassila: Suurten elokuvaohjaajien jäljillä. Helsinki 2012: Teos. 288 s.

Matti Kassila jatkoi elokuvauransa jälkeen kirjailijana. Hänen viimeiseksi teoksekseen jäi Suurten elokuvaohjaajien jäljillä. Nimestään huolimatta kyseessä on henkilökohtainen muistelmateos, jossa ainoa jäljitettävä ohjaaja on Kassila itse.

Kirja on jaettu kouralliseen osioita maantieteen mukaan. Kassila käy läpi Ruotsia, Yhdysvaltoja, Neuvostoliittoa ja muutamaa muuta maata näkökulmanaan sikäläisen elokuvatuotannon vaikutus hänen töihinsä. Paikoin pohdiskelu on teräviä ammatillis-esteettisiä huomioita, esimerkiksi kun Ingmar Bergmania käsitellään laajasti, mutta useammin Kassila harhautuu muisteloihin omista vaiheistaan noissa maissa. Asiassa ei tietysti ole sinänsä mitään ongelmaa; teoksen nimi vain johtaa harhaan.

Kassilan kertomukset ovat pääosin viihdyttäviä ja kiintoisia, kuten hänen kuvatessaan kuvausolosuhteita Neuvostoliitossa. Pahimmillaan hän vaivaannuttaa lukijaa, kun toistuvasti matkalle osuu "kauniita neitosia", joiden katseessa näkyy "eroottinen kaipaus". Omaan alkoholismiin viitataan useita kertoja; ilmeisesti aiemmissa muistelmateoksissaan Kassila on käsitellyt sairauttaan perusteellisemmin.

Ohjaajista Bergmanin lisäksi tilaa saa suuremmin vain Risto Jarva. Kassila ei yritäkään pysyä objektiivisena tämän kohdalla vaan antaa menneiden kahnausten ja ideologisten erimielisyyksien näkyä. Sama pätee Kassilan kommentoidessa Peter von Baghia, jota sentään myöntää myös arvostavansa.

Yli 90-vuotiaalle kirjoittajalle antaa pieniä tyylillisiä kömpelyyksiä mielellään anteeksi. Sen sijaan voi vain ihailla, miten sujuvasti ja helposti Kassilan teksti soljuu eteenpäin. Hän oli hyvä kirjoittaja, jonka persoona vain tuli välillä liiaksi tielle.

[Kari Glödstaf:] Kurkistus kulisseihin. Forssan mykkäelokuvafestivaalit 2003–2023. [Forssa] 2024. 128 s.

Forssan mykkäelokuvafestivaalit järjestettiin tänä vuonna 25. kertaa, ja juhlan kunniaksi ilmestyi myös festivaalien historiikki. Isokokoinen, reilusti kuvitettu ja kovakantinen Kurkistus kulisseihin on nimenomaan juhlava ja esittelemänsä tapahtuman arvoinen.

Kirjan tekstistä vastaa festivaalien taiteellinen johtaja Kari Glödstaf. Hän on koonnut ja kirjannut monipuolisen ja vaihtelevan paketin, jossa Mykkisten monet puolet tulevat tasapainoisesti esiin. Luonnollisesti osansa saavat festivaalin taustat, mukaan lukien melkein alusta asti tapahtuman miljöönä toimineen Elävienkuvien teatterin vaiheet aina sen perustamisesta 1906 vuosituhannen vaihteen perusteelliseen kunnostamiseen. Jokainen festivaalivuosi käydään läpi erikoisuuksineen ja ohjelmistoineen. Hämmästyttävän hyvin vältellään toistoa ja esittelyt ovat paljolti muuta kuin listamaisia läpijuoksuja. Itse Forssassa vuodesta 2012 käyneenä on kiehtovaa huomata, millaisessa vaiheessa olen hypännyt junan kyytiin ja miten moni oletusarvona pitämäni seikka onkin saanut alkunsa vasta samaan aikaan oman vierailijuuteni kanssa.

Teoksen loppupuoli esittelee henkilöitä Mykkisten takana (ja edessä). Tekijät, talkoolaiset, muusikot ja yleisökin pääsevät ääneen. Vaikka tällaiseen historiikkiin kuuluukin nostalginen ylistys ja kaikenpuolinen tyytyväisyys, ei poikkipuolisiakaan sanoja ole sensuroitu. Tapahtuneita mokia, ongelmia ja riitoja ei piilotella, mikä ainakin näin ulkopuolisen seuraajan kannalta lisää kiitostenkin uskottavuutta. Erityisen mukavaa on toistuvana kävijänä saada kuulla vuodesta toiseen uudelleen näkemiensä henkilöiden taustoja – ja jopa nimiä!

Iso osa teosta on sen runsas kuvitus, jossa nähdään välähdyksiä koko historian varrelta. Hieno tyylitietoinen ja ilmava taitto menee kirjassa Mainostoimisto Synergian nimiin, mutta kirjattakoon kiitokset Susanna Kahariselle, jolle ne käsittääkseni kuuluvat.

Yksi puute kirjassa on, ja se on kirjoittajan itsensä jättäytyminen rivinväleihin. Glödstaf on tehnyt ison työn festivaalien ohjelmistosuunnittelussa ja elokuvien esittelyssä kohta kahdenkymmenen vuoden ajan. Hänen muistonsa tulevat nyt esiin yksittäisinä huomautuksina siellä täällä pitkin kirjaa.

Katsottua: lokakuu 2023

Teuvo Tulio: Intohimon vallassa. Roland af Hällström & Teuvo Tulio: Hornankoski

Intohimon vallassa (1947) aloittaa jälleen jotain uutta Teuvo Tulion elokuvissa, nimittäin uudelleenfilmatisoinnit. Johannes Linnankosken tarinaan perustuva Taistelu Heikkilän talosta oli Tulion ensimmäinen ohjaustyö. Nykyään se on kadonnut, mutta aiheen uusi filmatisointi on sen sijaan säilynyt. Kauhuromantiikka on mukana alusta asti jälleen, tällä kertaa kuitenkin Hollywoodin b-tuotantoja muistuttavana epäsikiönä, jossa halpa budjetti ja korkea kunnianhimo risteävät suomalaisittain ainutlaatuisella tavalla ja jalostuu jyrkäksi melodraamaksi. Ekspressionistisen jyrkät varjot sekä tarkkaan rajatut ja toisaalta sieltä täältä lainatut kuvat kertovat tarinaa alkoholisoituneesta miehestä ja naisesta, joka oikeasti rakastaa mitätöntä tukkimiestä, ottaa lopulta ohjat käsiinsä ja joutuu lopulta sen vuoksi murhatuksi. Tulion kerronta on pitkälti hyvin kuvallista, osittain jo ihan siksikin että arkkityyppisten kuvien lainailu ja varastelu niin itseltä kuin muiltakin on ollut taloudellisesti viisasta. Tulos on komean korni leikkaa–liimaa-askartelun ja tarkkasilmäisen kuvauksen kollaaši. Siegfriedmäinen Kullervo Kalske ja Regina Linnanheimo ovat komein pääosapari, jonka Suomessa kuvitella saattaa – ensin nuorina rakastuneina, sitten sadomasokistisen valtapelin nappuloina ruoskan molemmissa päissä.

Hornankoski (1949) on nimellisestä Roland af Hällströmin ohjaus, mutta nykyään sitä pidetään Tulion elokuvana. Totuus lienee jossain heidän yhteisvastuussaan. Aikamoisesta kollektiivimuhennoksesta on muutenkin kyse: valtava määrä lainattuja kuvia muista elokuvista ja klassinen Tulio-tarina. Merkittävän talon pojat rakastuvat samaan naiseen. Toinen on lähtenyt tukkilaiseksi, ja toinen on vilpillisyyteen sortuva talonpoika. Kosken rantamilla kelpaa käydä kohtalokas kolmiodraama. Tai oikeastaan neliö-, sillä myös veljesten äidillä on osansa tapahtumia ohjaavana mahtina. Sen verran muita tulioita rauhallisempi ja kerronnaltaan perinteisempi Hornankoski kuitenkin on, että jos ei Hällström saa siitä kunniaa, niin ainakin tuotantoyhtiö Fenno-Filmi. Joka tapauksessa se on suotta muiden varjoon jäänyt Tulio-elokuva, joka ansaitsee maineen klassisena draamana.

James L. Brooks: Elämä on ihanaa. Jon Avent: Paistetut vihreät tomaatit

James L. Brooksin Elämä on ihanaa (As Good as IT Gets, 1997) on hyvän elokuvan maineessa. Se maine ei ole oikein auennut minulle koskaan. Draamakomedia kärttyisästä, neuroottisesta ja kaikin tavoin rasistisesta ihmisvihaajasta joka löytää itsestään rakentavia tunteita, kun naapurin taiteilijan pikkukoira jää hänen hoteisiinsa, on ennalta-arvattava ja tavanomainen. Romanttinen juonne vakiokuppilan tarjoilija–yksinhuoltajaan on yhtä aikaa ilmiselvä ja hankala ottaa todesta. Yhteiskunnalliseksi kommentaariksikin kaikki jää melko pinnalliseksi, vaikka varovaista yritystä onkin. Kolmen tahoillaan kamppailevan päähenkilön ongelmista ja epätodennäköisistä suhteista olisi saanut irti paljon enemmänkin. Jäljelle jää kaksi vahvaa seikkaa: kepeää ja painokasta perinteisen Hollywood-komedian tapaan yhdistelevä, sydämellinen tyyli sekä hieno näyttelijätyö. Sekä Jack Nicholson että Helen Hunt voittivat pääosa-Oscarit. Greg Kinnearkin olisi voinut omansa ansaita. Ja Todd Solondz cameostaan.

Oscareista pääsi melkein osalliseksi myös Jon Avnetin Paistetut vihreät tomaatit (Fried Green Tomatoes, 1991). Fanny Flaggin romaaniin perustuva elokuva asettuu tekoaikansa muiden "naisfilmien" (ajattelen nyt vaikkapa Thelma & Louisea) joukkoon luontevasti; voimansa löytävistä, itsenäisistä naisista kertovien elokuvien. Alabamalaisen vanhainkodin asukki alkaa kertoa menneitä satunnaiselle vieraalle, joka saa vanhuksen tarinoista voimauttavan pakopaikan omasta vaihdevuotisesta kotirouvanelämästään. Ne keskittyvät etenkin nuoreen Idgieen, joka ei välitä muiden odotuksista tai hänelle varatusta naisen roolista. Paistetut vihreät tomaatit on häpeämätön, nostalgiaan nojaava tunnenarunveto, jossa jokainen nykäisy voittaa. Se tehdään kuitenkin niin hyväsydämisesti, että katsoja huomaa nopeasti olevansa pelkkä Pavlovin koira, joka kuolaa kun elokuva käskee kuolata. Etelävaltioromantiikka on niin taiten tarjoiltu, että suomalainenkin alkaa muistella lapsuuttaan Alabamassa.

Hanne Leminen: Tuhottu nuoruus. Matti Kassila: Kuriton sukupolvi

Kaksi perhettä, toinen työläinen ja toinen herraskainen. Edellinen köyhä ja monilapsinen mutta onnellinen, toinen varakas ydinperhe mutta rikki. Perheiden nuoret ovat rakastuneita, mutta luokkaero on todellinen. Hannu Lemisen ohjaama Tuhottu nuoruus (1947) on pohjimmiltaan valistuselokuva. Jo alkuteksteissä painotetaan Väestöliiton osuutta. Perhearjen kuvauksen ohessa kerrotaan yhteiskunnan apukeinoista vähävaraisten perheiden varalta. Ja sitten kun iskee tragedia, varoitetaan laittomista aborteista. Vastoin kaikkia odotuksia Leminen saa elokuvan toimimaan. Kyllähän siinä päälleliimatun tuntuista luennointia on ja sanomaa alleviivaillaan. Kuitenkin myös aitoa tunnetta Tuhotussa nuoruudessa on, ja etenkin työläisistä se välittää. Yhteiskunnallisuus ja eräänlainen semidokumentaarisuus tuovat mieleen italialaisen neorealismin, onpa mukana amatöörinäyttelijöitäkin. Osa ammattilaisista sen sijaan tuntuu olevan väärässä elokuvassa; yli kolmekymppiset Helena Kara ja Kullervo Kalske eivät oikein asetu nuoriksi hahmoikseen.

Yli-ikäisiä olivat myös Matti Kassilan ohjaaman Kurittoman sukupolven (1957) "nuoret". Mika Waltarin näytelmään ja kaksikymmentä vuotta aiemmin Wilho Ilmarin ohjaamaan filmiin perustuva elokuva kertoo 50-luvun sekoilevasta rokkinuorisosta. Sellaisiksi kolmenkympin molemmin puolin olevat näyttelijät luonnistuvat vain irvokkaasti. Mutta sepä toimii – farssimaisen irrottelun kautta nauretaan aiemman sukupolven näkökulmasta hölmöläisiltä vaikuttaville perillisille. Parhaiten mieleen jäävät suorastaan ekspressionistisen riehakkaat musiikkijaksot. Kaiken ytimessä on kuitenkin Tauno Palon esittämä höpsähtänyt professori, joka on omistanut elämänsä tutkimukselle, vaikka perhe viittaa semmoiselle kintaalla. Hän ihastuu poikansa tyttöystävään, mikä herättää pettymyksen aiempiin valintoihin. Ehkäpä yhteisymmärrys sukupolvien välillä sittenkin on löydettävissä.

Alexandre Aja: The Hills Have Eyes. Mirrors

Wes Cravenin alkuperäinen Yön silmät vuodelta 1977 on ihan aiheesta sleaze-klassikko. Niinpä oli ihan selvää, että 00-luvun kauhu-uusintojen huumassa sekin sai uuden olomuodon. Alexandre Ajan ohjaama uusi The Hills Have Eyes (2006) säilyttää oleelliset: eripurainen perhe (kolmea sukupolvea) on automatkalla läpi autiomaan, mutta reissuun tulee stoppi, kun mutanttikannibaalien perhe päättää napata heidät päivälliseksi. Erotuksena alkuperäisen degeneroituneesta mutta vain lievästi friikahtavasti perheestä uudessa versiossa klaani on oikeasti epämuodostunutta – syynä Yhdysvaltain vanhat ydinkokeet. Elokuvan alkupuolen tunnelma on uhkaavuudessaan vahva, mutta se lässähtää vanhaan ansaan: kun hirviö lopulta näytetään, se ei olekaan niin kauhea. Vaikka väkivalta on brutaalia ja visuaalista, mölisevät epäsikiöt ovat lähinnä koomisia. Jokin hölmössä estetiikassa saa syyttämään siitä ohjaus- ja käsikirjoitustiimin ranskalaisuutta. Onneksi suurin osa goresta on ihan ehtaa käsityötä, sillä cgi-efektit ovat välillä niin kömpelöitä, etteivät ne edes naurata.

Myös Ajan seuraava ohjaus oli uusintafilmatisointi, tavallaan. Mirrorsin (2008) oli tarkoitus olla Hollywood-näkemys korealaisesta elokuvasta, mutta Aja lähestyi aihetta lopulta hyvin vapaasti. Elokuva on periaatteessa omaperäinen kummitustalojuttu. Alkoholisoitunut ex-poliisi päätyy yövartijaksi palaneeseen tavarataloon, jossa on niin maar pirusti peilejä. Ja peileissä näkyy eri asioita kuin niiden ulkopuolella, lähinnä kaikkea veristä. Idea on kaikessa pöljyydessään yllättävän hyvä, ja sillä saa aikaan muutamat kekseliäät kohtaukset. Kokonaisuus on kuitenkin aika hutera ja jäsentymätön. Toisin kuin Kiefer Sutherlandin käyttämät kaksi ilmettä: huutaa ja ei huuda. Mirrors on mielestäni parempi kuin maineensa, mutta pitäisi varmaan etsiä katsottavaksi se alkuperäinen korealaiselokuva.

Barry Levinson: Sademies. Terry Gilliam: The Fisher King

Barry Levinsonin Sademies (Rain Man, 1988) on klassikko monella tapaa. Ensinnä se on laatudraama hollywoodilaisittain: sujuva ja helposti sulava, silti painokas ja koskettava. Toiseksi sen merkitys autismin tunnistamisessa ja tunnustamisessa on ollut valtava, sekä hyvässä että pahassa. Itsekäs nuori autokauppias saa kuulla, että hänen etäiseksi jääneen isänsä miljoonatestamentti meneekin veljelle, josta hän ei ole aiemmin kuullutkaan. Veli sattuu olemaan savant-autisti, jolta voisi kuvitella olevan helppo huijata puolet rahoista. Mikäpä olisi parempi syy kaappaukselle ja roadtripille. Dustin Hoffmanin hahmottelee Raymond-veljen huikean hienosti. Raymondin hahmo valitettavasti yhdisti suuren yleisön mielessä autismin ja savantismin, joka hänessä näyttäytyy ilmiömäisenä muistina ja matemaattisena lahjakkuutena. Se ei tietysti ole elokuvan vika. Päinvastoin sen ansiosta kumpikin piirre sai ennenkuulumatonta näkyvyyttä. Ohjaaja Levinson on niitä tekijöitä, joita Cahiers du Cineman tyypit olisivat nostaneet aikanaan esiin. Uusia töitä ei enää aikoihin ole tullut, joten ehkäpä retrospektiivinen tarkastelu olisi jo mahdollista?

Terry Gilliamin huumori osuu erikoiseen rakoon. Siinä on toisaalta amerikkalaista säkenöintiä ja toisaalta englantilaisen komiikan kuivakkaa älyllisyyttä. Gilliamin The Fisher Kingissä (1991) radion roska-dj aiheuttaa välillisesti joukkosurman ja alkoholisoituu ja syrjäytyy ja päätyy ritariksi spurgujen pyöreään pöytään. Sitä johtaa Robin Williamsin esittämä sankari, joka menetti vaimonsa tuossa massamurhassa. Entinen dj päätyy aseenkantajaksi Central Parkin don Quijotelle ja amoriksi tämän ihastukselle. King Fisher on ylistys laitapuolen kulkijoille. Semisurrealistinen, yhteiskunnallinen absurdismi on turhan hienosteleva leima Gilliamille mutta kelvatkoon. Jeff Bridgesin uraan se sopii ihan yhtä hyvin. Robin Williams on vimmainen, Amanda Plummer myös omalla pidätellyllä tavallaan. Hullua rakkautta se on tämäkin. Mutta Gilliamin ytimessä on rytmi, kompuroiva, rykäyksittäinen rytmi jossa rampa tanssii nilkuttaen ja kamera on aina kenallaan.

Christophe Barratier: Kuoropojat. Robert Benton: Billy Bathgate

Christophe Barratierin ohjaama Kuoropojat (Les Choristes, 2004) tekee heti alussa selväksi, mistä on kyse. Katsoja tietää välittömästi, että kyseessä on Kuolleiden runoilijoiden seuran hengenheimolainen, kevyesti nostalginen draama sisäoppilaitoksen pojista, joiden maailma järisee uuden ja innostavan opettajan myötä. Nyt kyse ei ole runoudesta vaan musiikista, mutta perusajatus on sama. Ongelmapoikien kouluun tulee uusi opettaja, joka ankaruuden sijasta ottaa keinoikseen huumorin ja oppilaiden laulattamisen. Yllätyksiä ei ole, mutta Kuoropojat on silti lempeä ja humaani elokuva ja sellaisena oikein miellyttävä. Vertailu sinänsä ei ole kovin reilua, sillä Kuoropojat pohjaa jo 1940-luvulla tehtyyn ranskalaiselokuvaan. Se ei keksi uutta mutta sentään varioi vanhoja teemoja taiten ja ilmaan liikaa sentimentaalisuutta. Kehyskertomuksessa Jacques Perrin toistaa Cinema Paradison roolinsa hämmentävän samankaltaisena.

E. L. Doctorow'n Gangsterin oppipoika on mainio romaani, yhdistelmä häpeilemätöntä nostalgiaa, halpaa rikoskirjallisuutta ja historiallisia yksityiskohtia ja ennen kaikkea taitavaa kieltä. Robert Bentonin filmatisointi, Billy Bathgate (1991), säilyttää materiaalistaan lähinnä pulpkirjalliset sävyt ja vahvan (semifantastisen) ajankuvan. Elokuva on kovin tavanomainen nuoren pojan kasvutarina rikollismaailmassa, toki suurella budjetilla kuorrutettu. Kaikki näyttää hyvältä, mutta henki ei oikein puhalla elokuvan maailmassa. Dustin Hoffmanin gangsteripomossa on nyansseja, mutta nekin hukkuvat turhan tasapaksun sälän sekaan. Jotain hyvääkin: Billy Bathgate onnistuu kertomaan tarinansa selvästi alle kahden tunnin kompuroimatta kerronnassaan, mikä ei ole ollenkaan itsestään selvä saavutus.

Russel Mulcahy: Highlander – kuolematon. Highlander II

On puhtaasti makuasia, onko idea ikuisista ja lähes kuolemattomista, jotka kamppailevat eloonjäännistään päänkatkomisen uhalla läpi maailmanhistorian, hyvä vai huono. Oli miten oli, Gregory Widenin idea kasvoi kuudeksi elokuvaksi ja kolmeksi tv-sarjaksi, ja se oli niitä peruskertomuksia, joiden parissa 80- ja 90-lukujen lapset kasvoivat. Russel Mulcahyn ohjaama ensimmäinen osa, Highlander – kuolematon (1986), kertoo Skotlannin ylämaalaisesta, joka päätyy nykyaikaan asti kilvoittelemaan kaltaistensa kanssa ikuisesta elämästä. Se jonka pää pysyy harteilla, on voittaja. "There can be only one", sanoo riikinkukkokoristeinen Sean Connery; "Who wants to live forever", laulaa Queen. Yhdistelmä tukkahevin säestämää 80-lukulaista toimintaa ja keskiaikafantasiaa toimi ainakin nuoreen meikäläiseen, jolle Highlander oli yksi henkilökohtaisia perusteoksia. Saagan ensimmäinen elokuva perustelee ja pohjustaa takaumissa tulevaa, esittelee nuoren skotin kokemat syytökset, kun hän vastoin odotuksia selviää klaanisodissa hengissä. Nykyajan New Yorkissa hän puolestaan säilyy miekkaa heiluttavalta takaa-ajajaltaan. Typerä tarinahan se on, eikä kehnosti esiintyvä Christopher Lambert auta asiaa yhtään. Lapsuuden sankareita ei kuitenkaan niin vain syrjäytetä; enkä tarkoita niinkään Lambertia kuin Clancy Brownia.

Ammattilainen osaa nokittaa hölmön idean naurettavaksi. Ohjaaja Mulcahy saa sankari viitan vain osittain, sillä tuotantotiimi se lopulta pilasi Highlander II:n (1991). Se on silti kunnianhimoinen epäonnistuminen. Se jatkaa tarinaa cyberpunk-tulevaisuuteen välittämättä liikaa logiikasta; joskin tämä "renegade version" (1995) yrittää korjata tilannetta vähän. Lyhyesti: kuolemattomat ovat aikamatkaajia, jotka jatkavat dekapitaatioleikkiään ekokatastrofin runtelemalla, kaukaisella 2020-luvulla. Komeannäköinen roskalava elokuvaksi, ja ehkäpä ykköstä viihdyttävämpi. Kuvaus on paikoin erittäin kekseliästä ja ideoita on vaikka kolmeen elokuvaan (tosin osa on pöllitty RoboCopista ja Total Recallista). Ja sittenkin kokonaisuus on epämääräinen pötkö kuin Saarioisen hernari suoraan purkista.

Peter Jackson: King Kong. Jordan Vogt-Roberts: Kong: Skull Island

Jostain syystä hyllystäni löytyi Peter Jacksonin King Kong (2005). Toki alkuperäinen elokuva on vankka suosikkini, ja Peter Jacksonkin oli yhteen aikaan liki jumalainen ohjaaja. Sitten hän siirtyi Yhdysvaltoihin – Sormusten herroja voin lähinnä sietää. Mikä sormustrilogiassa eniten minua on aina ärsyttänyt, on sen pitkitetyt toimintakohtaukset (ja typerät kaukaisuuteen tuijottelut), jotka riivaavat hieman tätäkin elokuvaa. Yli kolmen tunnin kesto ei tunnu perustellulta. Parasta King Kongissa on sen komea alkujakso, kollaaši 1920-luvun New Yorkista. Muutenkin ajankuva on hoidettu hienosti – välillä liiankin, sen verran yksioikoisia hahmot ovat arkkityyppisyydessään, vaikka niitä syvennetäänkin alkuperäisestä. Ylipäänsä King Kong on inhimillisempi kuin yksikään Sormusten herroista huolimatta siitä, että todellisessa pääosassa on lopulta cgi ja tehostemiesten hirviöintoilu saakin liki koomiset mittasuhteet. Spektaakkelin tuntua ei voi kieltää. Jackson taitaa massiiviset kohtaukset, joissa jännite säilyy ihailtavan hallitusti. Jack Black tekee ehkä uransa parhaan roolityön orsonwellesmäisenä ohjaajana lähes ilman tavanomaisia maneereitaan. Naomi Wattskin onnistuu tuomaan ääriperinteiseen hahmoonsa vivahteita Tukholma-syndroomasta alkaen. Toivoisinkin jatko-osaa, jossa keskityttäisiin hahmon traumastressiin ja normaalin elämän mahdottomuuteen.

Sen sijaan 2017 saatiin Kong: Pääkallosaari (Kong: Skull Island). Jordan Vogt-Robertsin ohjaus on kuitenkin reboot, ei jatko-osa. 1970-luvulla joukko Vietnamista vapautuvia sotilaita lähtee saaattamaan tutkimusryhmää aiemmin tuntemattomalle saarelle. Paljon aikaa menee ihan vain poseeraukseen, mutta sehän on ajan henki. Ja sitten kun jättiläisapina – ja moni muu olento – astuu lavalle, homma menee silkaksi hirviöfetisismiksi. Katsojaa kaipaa suurta elukkaa ja tuhoa ja sitä annostellaan taiten. Kong on fan serviceä sukupolvelleni: monta tuttua vanhaa naamaa (ns. Marvel-materiaalia), sarjakuvamainen tarinankuljetus, "vanhaa kunnon" seikkailutoimintaa.... Ei se elokuvana ole mitenkään kummoinen, mutta varmat dopamiiniryöpyt se tarjoaa vihkiytyneelle. Olisiko eka kerta kun länsimainen elokuva ymmärtää kaijūn hengen?

Scott spiegel: Intruder. From Dusk till Dawn 2: Texas Blood Money

Sam Raimin kaveri Scott Spiegel pääsi tositoimiin elokuvanteossa hankalaan aikaan. Kun hänen pitkä esikoisensa Intruder (1989) ilmestyi, oltiin vedenjakajalla, jossa b-tuotannot alkoivat ilmestyä yhä useammin videolla valkokankaiden sijaan. Intruder on täysverinen(!) slasher-elokuva, joka on jäänyt edeltäjiensä varjoon. Syynä on etenkin sen amatöörimäinen ote. Monista kekseliäistä kuvista huolimatta elokuvaa nimittäin leimaa harrastelijamaisuus. Se on innokkaiden harrastelijoiden työtä. Yhden paikan tarinassa pian lopettavan marketin työntekijöitä ja asiakkaita alkaa häiritä erään entisen poikaystävä, ja sitten väki alkaa kuolla yksitellen. Tarinankuljetus ei käy järkeen kuin juuri ja juuri, ja käsikirjoitus rakentuukin suurelle määrälle tyhjää dialogia. Halloweeniläinen tunnelmanluonti voisi toimia, jos tarinassa olisi edes jonkinlaista ideaa. Valitettavasti käsikirjoitus jää kovin mitättömäksi ja näyttelijät ovat kuin lukion ilmaisutaidon kurssilta. Visuaalisia ideoita sentään on, mutta Intruder on auttamatta jo syntyessään vanhentunut elokuva.

Vuonna 1998 Spiegel ohjasi jatkoa modernin roskaelokuvan klassikolle Hämärästä aamunkoittoon. Texas Blood Money -alaotsikon alla suoraan videolla ilmestynyt elokuva on ehtaa etelävaltioiden gotiikkaa. Texasilainen pikkunilkkien porukka lähtee Meksikoon pankkikeikalle, ja osa heistä päätyy ykkösosasta tuttuun vampyyrien juottolaan. Turhaa tarinaa ei tarvita, tyyli on pääasia ja kulmahapaiden odottelu. Erikoisia kamerakulmia käytetään tässäkin, ja kaikki on kuvattu kummallisen punaisessa sävyssä. Kumilepakoita on kuin Lugosin Draculassa, ja ykkösen goresta on jäljellä vain kaiku (jota muutama taitava leikkaus täydentää), mutta ei jatko-osa ihan pelkkää Kauhua kryptasta ole. Perinnetietoinen katsoja saa siitä monet naurut irti. Rehellistä roskaa, sanoisin, ja lievästi länkkärihenkistä toimintaa kauhun sijasta.

Bruce Campbell tekee kummassakin elokuvassa pikku cameon.

Miike Takashi: 1 puhelu tullut. Tarsem Singh: The Cell

En tiedä miksi, onko Akimoto Yasushin romaanin Chakushin ari taustalla aito urbaanilegenda. Ainakin se voisi olla. Vuonna 2003 Miike Takashi ohjasi sen pohjalta elokuvan 1 puhelu tullut, jossa opiskelijat alkavat saada omasta numerostaan puheluja. Soittaja jättää aina vastaajaan viestin, jossa kuuluu puhelimen omistajan viimeiset sanat. Seuraava uhri löytyy edellisen puhelimen yhteystiedoista. Modernihko näkemys ketjukirjekirouksesta siis. Idea on näppärä ja lopulta yllätyksellinenkin – slasher-kuviota säestetään salaperäisellä yliluonnollisuudella, niin kuin monessa muussakin vuosituhannen taitteen japanilaisessa kauhuelokuvassa. Japanilaista kerroksellisuutta, joka saattaa länsimaiselle näyttäytyä sekavuutena, tasapainottaa ohjaajan kyky hallita kuviaan ja rytmiä. Lisäksi Miikelle tyypillisiä groteskeja yksityiskohtia on jonkin verran. Mielenkiintoinen lisä on elokuvan mediakritiikki, kun oletettu seuraava kuolema halutaan näyttää suorana televisiossa. Loppuaan aikalaskurin vierellä ja arkisen studiopuuhastelun keskellä odottava nuori nainen on elokuvan kylmäävin kuva.

90-luvun jälkipuoliskon sarjamurhaajaelokuvan erikoisimpia ilmentymiä on Tarsem Singhin ohjaama The Cell (2000). Siinä murhaaja, uhrinsa masokistisia leikkejään varten muokkaava skitsofreenikko, saadaan kiinni jo alussa, mutta hänen viimeinen uhrinsa on teillä tietymättömillä ja hän itse jossain katatonian tuolla puolen. Kokeellisen teknologian avulla psykologi lähtee tutkimusmatkalle murhamiehen mieleen eräänlaisessa keinotodellisuudessa. Nämä sisäavaruudet ovat visuaalisesti häkellyttävän upeita surrealistisia painajaisia. Niissä selvästi on tekijöiden fokus, joskin tarina-aines on paljon mainettaan parempi. Harmi vaan, että pääosassa on – kai rahoittajien vaatimuksesta – Jennifer Lopez, jonka unissakävelijämäisyys toki sopii elokuvan maailmaan. Vincent D'Onofrio murhaajana sen sijaan on intensiivinen.