Mile 81 ja vähän muitakin sähkökirjoja - mietteitä Stephen Kingin äärellä #10

I

Kun Stephen Kingin Riding the Bullet ilmestyi vuonna 2000, se oli sensaatio. Syy ei ollut kertomuksessa itsessään vaan mediassa, jossa se julkaistiin. Riding the Bullet oli nimittäin ensimmäinen suurille markkinoille suunnattu sähkökirja.

Totta kai kirjallisuutta oli julkaistu sähköisesti edellisenkin vuosituhannen puolella, monenlaista ja monessa muodossa. Riding the Bullet ei ollut edes ensimmäinen Kingin sähköinen julkaisu. Esimerkiksi edellisvuonna oli ilmestynyt cd-rom-muodossa Stephen King's F13 -niminen multimediapaketti, joka sisälsi tavanomaisten Windowsin työpöytäteemojen ja näytönsäästäjien lisäksi myös novellin "Everything's Eventual". Mikään aiempi ei kuitenkaan ollut ollut niin suuri ilmiö kuin Kingin kummitusjuttu. Kustantaja Simon & Schuster onnistui markkinoinnissaan niin hyvin, että ensimmäisen vuorokauden aikana tiedostoa oli myyty liki puoli miljoonaa ja siinä sivussa serverit kaatuivat ja ihmismielet pahoittuivat.

Pahennusta nostatti muutamakin asia. Riding the Bullet herätti aivan samoja kysymyksiä kuin mikä tahansa muukin sähköinen teos: pitääkö pelkästä lukuoikeudesta maksaa? paljonko sitten olisi kohtuullinen maksu? saako ostaja päättää, montako kopioita ja missä muodossa teoksesta tekee? Riding the Bulletin tiedosto oli kopiosuojattu, ja myös tekstin tulostaminen oli estetty. Ihmiset eivät olleet tyytyväisiä – tai ainakaan kovaääninen vähemmistö ei ollut. Iso osa sadoista tuhansista lataajista kuitenkin oli mielissään. Vaikutti siltä, että kirjankustantamisessa oli alkamassa uusi aika.

Uusi aika kyllä koitti hiljalleen, mutta ei ihan niin sujuvasti tai siinä muodossa, kuin Kingin tempauksen ajateltiin ennakoivan. King itse koetteli digitaalisten lukijoiden rajoja The Plant -jatkokertomuksellaan, jota hän kaupitteli luku kerrallaan nettisivuillaan. Projekti jäi kesken, kun kävi selväksi, ettei valtaosa lataajista ollut valmis edes nimelliseen yhden dollarin hintaan. Seuraavaa isoa askelta sähkökirjan historiassa saatiin odottaa vuoteen 2007, kun verkkokauppajätti Amazon lanseerasi Kindle-sähkökirjanlukijansa ja siihen liittyvän palvelun. Ja kukapa olisi ollut edesauttamassa Kindlen alkuvuosia ellei Stephen King.

Vuonna 2009 ilmestyi hänen kertomuksensa Ur. Paitsi että sen tarinassa Kindlellä on aivan oleellinen rooli, se oli pitkään luettavissa ainoastaan Amazonin laitteella. Tällainen tietysti sai aikaan pahaa verta monissa lukijoissa, koska jos halusi saada Urin luettavakseen, ei siihen ollut muita (laillisia) keinoja kuin maksaa Amazonille. Seuraavina vuosina Kingiltä ilmestyi muutamia karkeasti pienoisromaanin mittaisia kertomuksia nimenomaan sähkökirjoina. Pitkä novelli Mile 81 (Simon & Schuster 2011), yhteistyönä Stewart O'Nanin kanssa syntynyt baseball-aiheinen kertomus A Face in the Crowd (Simon & Schuster 2012) ja aseenkanto-oikeutta käsittelevä pamfletti Guns (Philtrum Press 2013) ilmestyivät Amazonin "Kindle Singleinä".

Ur ja Mile 81 sisältyivät myöhemmin Kingin The Bazaar of Bad Dreams -kokoelmaan (2015), mutta A Face in the Crowd ja Guns eivät toistaiseksi ole luettavissa kuin sähköisinä julkaisuina.

II

Mile 81 on monella tapaa arkkityyppinen Stephen King -kertomus. Melkein kuin King kirjoittaisi pastissia alkuaikojen tuotannostaan. Kertomus sisältää useita perinteisen King-tarinan peruselementtejä, kuten aikuisia kekseliäämmät lapsihahmot, arkipäiväisen mutta uhkaavaksi muuttuvan miljöön, yliluonnollisen auton ja lähes itseironista huumoria. Kertomus ei ole missään nimessä suurta kirjallisuutta eikä edes erityisen ikimuistoinen hetki tekijänsäkään tuotannossa, mutta siitä henkii hauskuus – King on todennäköisesti nauttinut sen kirjoittamisesta.

Mile 81 sijoittuu mainelaisen valtatien levähdyspaikalle, jonka liiketoiminta on lakkautettu ja josta on tullut sittemmin lähinnä teinien ryypiskely- ja naiskentelupaikka. Levikkeelle saapuu likainen farmariauto, joka alkaa aterioida sitä varomattomasti lähestyvillä ihmisillä. Juonen lähtökohta on juuri niin naurettava tai nautittava kuin lukijan oma näkökulma vain sallii. Se että tapahtumat laittaa liikkeelle voima, joka on oikeastaan tosi typerä, sallii kuitenkin Kingille kirjoittajana monia etuoikeuksia.

Ensinnäkin King saa luvan olla suuremmin välittämättä tarinankerronnan lainalaisuuksista, siitä miten tarina "kuuluu kertoa". Novellin rakenne on oikeastaan hyvin samankaltainen kuin melkein kolmekymmentä vuotta varhaisemmassa Ihmissuden vuosi -pienoisromaanissa (josta voi lukea lisää täältä). Novellin jokainen luku marssittaa levähdyspaikalle uuden auton ja sen mukana tietysti lisää uhreja. Luvut etenevät melkein kaavamaisesti: esitellään auton matkustaja tai matkustajat, jotka ihmettelevät levähdyspaikalla nököttävää farmaria, ja kerrotaan pari kuvaavaa anekdoottia heistä ennen kuin he astuvat liian lähelle autoa ja tulevat imaistuksi sen sisuksiin. Variaatiota on oikeastaan hyvin vähän, mutta jälleen kerran King osoittaa, että hänen vahvuutensa ei ole niinkään tarinassa tai juonenkäänteissä vaan henkilöissä. Ei kukaan Mile 81:n hahmoista nouse erityisen vahvaksi sinänsä, mutta heissä kaikissa on sarjakuvamaista charmia, jokainen on omanlaisensa kiehtova pikku karikatyyri. Näiden ihmiskuvien kanssa King sitten leikittelee jutustelemalla heistä yhtä ja toista ja sitten syöttämällä heidät autolle sopivien ällöefektien kera.

Tämä onkin toinen Kingin itselleen sallimista seikoista: hän voi irrotella tarinallaan melko vapaasti. Kun kertomus ei ota itseään vakavasti (kuinka se voisikaan?), sen raameissa voi keskittyä pelkkään jutuniskentään. Koska tarina etenee luvuittain melkein syklisesti, se tarjoaa kertojalle mahdollisuuden pieniin sisäistarinoihin. Ainahan Kingillä on takaumia ja välillä hyvinkin laajoja vilkaisuja hahmojensa menneisyyksiin, mutta Mile 81:n kohdalla kerronnassa on tietynlaista rupattelevuutta. Se tuo mieleen ne jutut, joita joku tarinan levähdyspaikan kahvion entisistä vakiasiakkaista olisi voinut kertoilla innokkaille kuulijoilleen nurkkapöydässä. Sävy lähestyy esimerkiksi novellin "Siihen kasvaa kiinni" (It Grows on You, 1973) tai romaanin Buick 8 (From a Buick 8, 2002) kerrontaa. Tämänkaltaisessa kertomuksessa voi kertoa oikeastaan ihan mitä tahansa, jos kuulijat vain saa lumoutumaan. Voi vaikka kertoa avaruudesta tulleesta ihmissyöjäperheautosta.

Buick 8 on sikälikin hyvä vertailukohta, että myös siinä on yliluonnollinen, "elävä" auto. Lisää samanlaisia tapauksia Kingin tuotannossa ovat Keltatakkiset alhaiset miehet -kertomuksen (Low Men in Yellow Coats, 1999) autot sekä tietenkin romaanin Christine, tappaja-auton (Christine, 1983) nimikko-Plymouth. Christinen elokuvaversioon itse asiassa viitataankin suoraan Mile 81:ssa, joten King on hyvin tietoinen näistä alluusioista itsekin. Siinä missä mainituissa tarinoissa autojen voimien taustalla on jokin yliluonnollinen voima, henkiolento tai muu vastaava, Mile 81:n farmarin vihjataan tulevan avaruudesta. Onko se edes oikeasti auto, ei ole varmaa – mahdollisesti jokin on vain ottanut auton muodon. Tämä puolestaan tuo mieleen novellin "Rekat" (Trucks, 1973) ja etenkin sen filmatisoinnin Maximum Overdrive (1986), jonka King itse käsikirjoitti ja ohjasi. Elokuvaversiossa Maapallon ohittava komeetta saa kaikki planeetan laitteet toimimaan itsenäisesti ja hyökkäämään ihmisten kimppuun.

III

Tavallaan erikoisin osuus Mile 81:a on sen ensimmäinen luku. Siinä nuori poika, Pete Simmons, joutuu isoveljensä lemppaamaksi ja päättää siksi lähteä yksin tutkimaan levähdyspaikan hylättyä liikekeskusta. Peten harhailua ja havainnointia tyhjissä liiketiloissa seurataan pitkään. Luku päättyy hieman teennäisen oloisesti siihen, että Pete ottaa maistiaiset löytämästään viinapullosta ja nukahtaa hiprakkaansa. Peten liikkeillä on hyvin vähän mitään tekemistä muun tarinan kanssa. Toki hän tekee paluun lopussa ja häätää salaperäisen auto-olennon (melkein satumaisen näppärästi suurennuslasilla), mutta tällainen juonenkäänne ei olisi vaatinut millään muotoa pitkää alkulukua pohjustuksekseen.

Voisiko olla niin, että Peten tarinan on alun perin pitänyt olla jotain aivan muuta – jotain mikä ei ole päässyt alkua pidemmälle ja joka on sitten liitetty tyystin toisenlaiseen tarinaa? Tämä luultavasti on minulta ylitulkintaa, mutta kertomuksen aloitus tuntuu joka tapauksessa kummalliselta. Voihan toki olla niinkin, että Kingillä on ollut tarkoituksena kirjoittaa juuri Ihmissuden vuoden tyyliin hieman laajempi kertomus, jossa levähdyspaikalle saapuu jos jonkinmoista väkeä. Mutta kun kirjoittaja on huomannut alkavansa toistaa samanlaista kaavaa hyvin nopeasti, hän on luopunut ideasta ja kirjoittanut pikaisen lopetuksen. Tällaisia ideoita, joita ei ole viety (tai osattu viedä?) aivan loppuun asti, tuntuu olevan Kingin viime vuosien teoksissa jonkin verran.

Eräs tällainen useitakin puolittaisia ideoita sisältävä teos on samana vuonna Mile 81:n kanssa ilmestynyt massiivinen romaani 22.11.63. Se todellakin on kimppu monenmoista, mikä ei ole kokonaisuuden kannalta millään tavalla oleellista mutta mitä ei myöskään ole raaskittu jättää pois. Tuolloin vielä ilmestymättömästä romaanista on pitkähkö katkelma Mile 81:n lopussa.

Pimeä yö, tähdetön taivas - mietteitä Stephen Kingin äärellä #9

Stephen King

Pimeä yö, tähdetön taivas

Tammi, 2012 (alkuteos Full Dark, No Stars, 2010). 354 s. Sid. Suom. Ilkka Rekiaro.

I

Full Dark, No Stars ilmestyi alkukielisenä vuonna 2010, ja suomennos Pimeä yö, tähdetön taivas kaksi vuotta myöhemmin. Tässä vaiheessa Stephen Kingin uraa oli jo ehditty tottua erilaisiin muotokokeiluihin. Hänen tuotannolleen leimallisten tiiliskiviromaanien lisäksi Kingiltä oli ilmestynyt lyhytproosaa sekä kokoelmina että erikoisempina yksittäisniteinä, oli jatkokertomusta, oli kuvakirjaa, oli vain ääni- tai sähkökirjana ilmestyneitä kertomuksia, oli salanimillä kirjoitettuja teoksia ja niin edelleen.

Yksi Kingin tuotannon omalaatuisimmista muodoista on pienoisromaanikokoelma. Tämäntyyppistä julkaisulajia ei kovin paljon harrasteta. Jos kirjailija kirjoittaa jotain lyhyen romaanin tai pienoisromaanin (engl. novella) mittaista, on aivan luontevaa julkaista sellainen omana nimikkeenään. Noin satasivuinen kertomus on kioskipokkarin perusmitta, ja esimerkiksi Suomessa tällaisia tiiviitä romaaneja ovat kirjoittaneet jokseenkin jokainen laajan uran luonut kirjailija.

Stephen Kingin tapauksessa asia ei ole kuitenkaan ollut ihan niin yksioikoinen. Syy siihen on pitkälti kustannustoimintaa ohjaavissa voimissa. Ensinnäkin King on aina ollut erittäin tuottelias. Sen jälkeen, kun esikoisromaani Carrie ilmestyi 1974, on häneltä julkaistu lähes joka vuosi ainakin yksi uusi kirja. Ainoat poikkeukset ovat vuosi 1976 (jolloin silloinkin joulukuussa ilmestyi Richard Bachman -salanimen ensimmäinen romaani) ja 1988 (lukuun ottamatta paria erikoisjulkaisua, minkä lisäksi edellisvuonna oli ilmestynyt kolme uutta romaania ja yksi romaani ensimmäistä kertaa tavallisena kuluttajapainoksena). Kustantamoiden kannalta tällainen on ongelmallista, sillä pelkona on, että useat saman kirjailijan uutuudet syövät toistensa menekkiä. Tämähän on monesti myöhemmin osoittautunut Kingin kohdalla turhaksi peloksi (vuonna 1996 Yhdysvaltain kymmenen myydyimmän kirjan listalla oli parhaimmillaan seitsemän Kingin teosta), mutta siihen meni aikaa.

Ensimmäinen keino helpottaa ylikuumenemista oli ottaa käyttöön nom de plume, pseudonyymi, salanimi. Richard Bachmanina King pystyi julkaisemaan viisi kirjaa, jotka poikkesivat viimeistä lukuun ottamatta hänen tavanomaisemmasta kauhu- ja fantasiaprofiilistaan. Sittemmin Bachmanilta on ilmestynyt vielä pari "postuumia" teosta. Toinen tapa oli julkaista romaaneja, joiden King "ei uskonut kiinnostavan tavallista yleisöään", rajoitettuina painoksina pieniltä erikoiskustantajilta. Näin alkoi esimerkiksi Musta torni -sarjan julkaisuhistoria.

Kolmas tapa oli alkaa niputtaa yhteen kertomuksia, jotka olivat liian pitkiä novelleiksi mutta tarpeeksi lyhyitä pinottavaksi samoihin kansiin. Kingin pienoisromaanit ovat sellaisia, joista monet joku muu kirjoittaja olisi ilomielin julkaissut omina niteinään. Kustantajan näkökulmasta kuitenkin oletettiin, että Kingin lukijat janosivat paksuja kirjoja ja siksi olisivat vieroksuneet ohkaisia, hieman yli satasivuisia julkaisuja. Ensimmäinen Kingin pienoisromaanikokoelmista, Different Seasons (suomeksi kahdessa osassa ensin Kauhun vuodenajat, sittemmin muutamalla muullakin nimellä), oli sikälikin riski, että se oli suurelta osin kaikkea muuta kuin kauhua. Different Seasons loi kuitenkin mallin tulevalle muodolle. Se sisälsi neljä kertomusta, jotka oli sidottu toisiinsa löyhästi. Neljästä pienoisromaanista kolme oli realistisia vailla minkäänlaista yliluonnollisuutta. Vain päätöskertomuksessa oli perinteisempiä kauhutehoja. Mielestäni kokoelma on edelleen yksi Kingin uran vahvimmista teoksista. Se on sitä sekä tarinoidensa että kielensä puolesta.

Toinen vastaava kokoelma ilmestyi 1990. Four Past Midnight (suom. Sydänyö; ks. tarkemmin ajatuksiani täältä) on hengeltään hyvin erilainen kuin edeltäjänsä. Sen kaikki neljä kertomusta ovat kauhufantasiaa ja kieltämättä sellaisia, että omina kirjasinaan ne eivät jaksaisi kantaa ihan loppuun saakka. Kokoelmana ne saavat toisistaan vipuvoimaa vaikka ovatkin täysin itsenäisiä tarinoita. Aivan toista maata on sen sijaan vuoden 1999 Hearts in Atlantis (suom. Pedon sydän), jonka viisi kertomusta vaihtelevat puhtaasta romaanista novelleihin. Kertomukset kuitenkin liittyvät toisiinsa niin tiukasti, että kirjan voi lukea aivan hyvin myös romaanina. Yhteenkuuluvuus on sikäli melkoinen saavutus, että King käsittelee kirjassaan hyvin realistisesti 1960-luvun opiskelijaliikehdintää, toisaalta hieman maagisen realismin henkeen sotaveteraaniutta ja kytkee tähän kaikkeen myös Mustan tornin avoimen yliluonnollisuuden.

Vuonna 2010 ilmestyi sitten Pimeä yö, tähdetön taivas. Uudella vuosituhannella oli Kingiltä alettu julkaista viimein ohuempiakin kirjoja (The Colorado Kid vuonna 2005), ja varsinkin sähkökirja julkaisumediana oli avannut tällaisia mahdollisuuksia. Pimeä yö, tähdetön taivas olikin jälleen hieman erilainen kokonaisuus kuin aiemmat pienoisromaanikokoelmat. Sen tekstejä yhdistävät teemat ja aiheet. Vaikka ne eivät sinänsä liity toisiinsa, ne kuuluvat yhteen. Kertomukset tuskin ovat syntyneet ilman toisiaan.

II

Pimeää yötä lukiessani huomasin pohtivani monia rajoja. En välttämättä sellaisia, joita teos itsessään koettelisi. Pikemminkin kyse on omien ja muiden luomien odotusten aiheuttamista rajaviivoista. Otetaan esimerkiksi tekstilaji. Olen yllä puhunut pienoisromaaneista. Ja kyllä, Pimeän yön tekstit ovat pääosin pienoisromaaneja – ne ovat pitkähköjä ja kantaisivat itsensä yksinäänkin. Vain yksi kertomuksista on selvästi jotain muuta. Mutta: Suomennoksen jälkisanoissa King on laitettu puhumaan "novelleista". Alkutekstissä vastaava sana on "story". Stephen Kingin virallinen verkkosivusto sen sijaan nimeää jokaisen kertomuksista "short storyksi" novellan sijaan (novella-sanaa käytetään sivustolla kyllä monen muun sellaisen tarinan kohdalla, joihin se ei mielestäni sovi). Ilmeisesti ainakin osittain taustalla ovat Suomen ja Yhdysvaltojen erilaiset tavat määritellä. Jälkimmäisessä kategoriat perustuvat usein sanamääriin, meillä Suomessa johonkin epämääräisempään kerronnallisuuden ja tarinan rakenteen seikkoihin (ja nyt ei edes yritetä lähteä pohtimaan, olisiko sana novelli varattava vai tietynlaisille, ns. korkeakirjallisille lyhytkertomuksille). Ja jottei asia olisi turhan selvä, on suomenkielisen laitoksen takakannessa käytetty sanaa "pienoisromaani".

Tällainen on lopulta semanttista knoppailua. Entä tarinoiden sisältö? Vaikken yleensä juuri lue kirjojen takakansitekstejä, tässä tapauksessa haluan pysähtyä sen pariin hetkeksi. Tammi käyttää mainospuheessaan sellaisia sanamuotoja kuin "puistattavan hyytävä", "synkkä", "yönpimeä" – ja onpa kritiikkisitaateista saatu irrotettua myös klassinen "kauhun kuningas". Saatan tulkita liikaa, mutta minusta kuulostaa, että kustantaja yrittää epätoivoisesti viitata kauhugenreen joutumatta sanomaan suoraan, että kauhusta ei varsinaisesti ole kyse. Mersumies-trilogian kanssa Tammi käytti toista taktiikkaa ja antoi kirjoille alaotsikoksi "trillerin", jottei kukaan kauhua etsivä joutuisi pettymään rikoskertomuksen parissa. Nyt puolestaan yritetään uskotella, että luvassa on kauhua, vaikka rikostarinoistahan nämäkin ovat. 

King on koko uransa kirjoittanut rikosfiktiota. Aivan ensimmäisten julkaistujen novellien joukossa on monta ei-yliluonnollista kertomusta, jotka kuvaavat rikosta ja rikollisia. Romaanipuolella sen sijaan hänet leimattiin alusta asti kauhukirjailijaksi (ks. aiheesta esim. Kingin essee "On Becoming a Brand Name"). Suomessa tätä mainetta korostettiin pitkään jo kirjojen nimissä. Yllä jo mainittiin, kuinka Different Seasons kääntyi Kauhun vuodenajoiksi, vaikka sisällössä ei kovin paljon kauhua ollutkaan. Oli miten oli, Kingin kirjatuotannosta iso osa on kauhua tai ainakin yliluonnollista proosaa. Yliluonnolliset elementit jättävätkin helposti varjoonsa niiden alla olevat rikosjuonet. Esimerkiksi jo Kosketuksessa (Dead Zone, 1979) on poliittisen salamurhan aihe, ja Pimeä puoli (The Dark Half, 1989; ks. tarkemmin ajatuksiani täältä) on pohjimmiltaan kovaksikeitetty rikosjuttu huolimatta siitä, että rikollinen onkin lihaksi tullut sivupersoona. Niiden välissä ilmestyi Piina (Misery, 1987), täysin ei-yliluonnollinen romaani, joka kuitenkin myytiin "psykologisena kauhuna" mieluummin kuin rikosfiktiona tai edes epämääräisesti "trillerinä".

Kolmas Pimeän yön herättämä rajankäynti liittyy Kingin kirjoitustyyliin. Vaikka Kingin maine suuren yleisön mittakaavassa on pelottavan kertojan, eivät kauhua laajemmin lukevat pidä häntä millään tavoin kovin kummoisena kauhukirjailijana. Kingin vahvuudet liittyvätkin enemmän hänen psykologiseen silmäänsä ja yhteisön kuvaukseensa. Kingin kauhutehoja vesittävät yleensä paitsi lavea ja rönsyävä kerronta myös hänen mieltymyksensä huumoriin. Hyvin usein hän katkaisee kiristyvän tunnelman jollain koomisella sivuhuomautuksella. Jokin sinänsä kauhea asia esimerkiksi voi tuoda henkilöhahmon mieleen huvittavan muiston. Tarkoitus on varmaankin usein tehostaa kauhistuttavuutta ankkuroimalla se hahmon ja lukijan arkielämään, mutta useimmiten käy päinvastoin ja jännite lässähtää. Näin ei kuitenkaan käy Pimeän yön kertomuksissa.

III

Pimeän yön kolme rikoskertomusta – 1922, Iso kuski ja Hyvä avioliitto – ovat kingiläisittäin poikkeuksellisen totisia, brutaaleja ja tylyjä. Niissä ei juurikaan pilkahtele huumori, korkeintaan tarinoiden alkupuolella kun asiat ovat vielä hyvin. Kokoelman alkuperäinen nimi Full Dark, No Stars on erittäin osuva. Nämä tarinat ovat synkkiä.

Mainitut kolme kertomusta kuvaavat rikoksia mutta vieläkin enemmän rikosten vaikutuksia. Ne saattavat laukaista uusia pahantekoja, ne todennäköisesti levittävät kärsimystä sivullisiinkin (uhreja eivät ole vain rikosten suorat kohteet vaan myös omaiset ja yhteisö), ja rikos saa tavalla tai toisella rangaistuksensa. Rangaistus ei välttämättä tule viranomaisilta – tässä kokoelmassa ei itse asiassa koskaan – vaan joko tekijän itsensä sisältä (1922), rikoksen uhrilta (Iso kuski) tai tekijän läheiseltä (Hyvä avioliitto). Pimeä yö käsitteleekin koston dilemmaa: onko oikein rangaista rikoksesta uudella rikoksella?

Pimeän yön ihmiskuva on lohduton. King sanoo jälkisanoissaan halunneensa "kirjoittaa siitä, mitä ihmiset saattaisivat tehdä ja miten he saattaisivat käyttäytyä tietyissä kiperissä tilanteissa". Hän viitannee tarinoidensa päähenkilöihin, mutta itse näen tämän liittyvän oikeastaan jokaiseen kirjan henkilöön. Synkimmillään se tarkoittaa kaikkia niitä kertoja, kun ihminen tekee jotain, mikä yleisesti mielletään vääräksi tai pahaksi. Mikä saa ihmisen tappamaan, ehkäpä jopa useita kertoja, ja siinä sivussa elämään näennäisen tavallista elämää? Kun Ison kuskin päähenkilö Tess lähtee kostamaan hänelle tehtyä vääryyttä, on lukijan helppo ymmärtää häntä. Sen sijaan häneen itseensä kohdistunutta silmitöntä väkivaltaa ei perustella. Se vain tapahtuu, ja lukijan on itse tehtävä päätelmänsä. Helpoin ratkaisu on todeta, että sellaista sattuu, maailmassa on pahuutta, jotkut ihmiset ovat sairaita ja niin edelleen. King kuitenkin pakottaa miettimään pidemmälle. Entä sitten kun läheiset edesauttavat varsinaisen rikoksentekijän "pahuutta" ja "sairautta"? Entä sitten kun silmittömän pahoihin tekoihin toistuvasti kykenevä ihminen on samaan aikaan mitä rakastavin ja rakastettavin perheenjäsen?

King ei kaunistele. 1922 kuvaa murhan ja sen jälkipuinnin tarkasti mutta lähes toteavasti. Melkein kuin yhteiskunnallinen realisti kuvaisi teollista työtä. Vasta seuraamukset ovat se kammottava osuus, kun teon aiheuttamat aallot alkavat iskeytyä ympärillä oleviin. Iso kuski vetää lukijan osaksi raiskausta, hirvittävää sellaista. Mieslukijana näkökulmani on varmasti rajoittunut, mutta kehtaan silti väittää Kingin löytäneen oikean tavan kirjoittaa kohtaus. Se on julma ja väkivaltainen muttei mässäile. Se ahdistaa lukijaa, mutta niin sen pitääkin. Kukaan ei taatusti ole raiskaajan puolella hetkeäkään. Hyvä avioliitto vie lukijan kenties kirjan rankimman kysymyksen äärelle: mitä jos lähimmäisesi ei olekaan sitä, minä olet häntä pitänyt vuosikausia; mitä jos koko elämäsi on ollut jonkun toisen valetta? Se on raskas kysymys eikä oikeastaan edes kovin harvinainen. Hyvässä avioliitossa valhe on sarjamurhaajan, mutta tavallisimmillaan se voi olla vaikkapa sarjapettäjän. Mittakaava vain on toinen.

IV

Olen toistaiseksi jättänyt mainitsematta Pimeän yön kolmannen kertomuksen, novellin "Kahden kauppa". Se poikkeaa ensi silmäyksellä muista teksteistä tyystin. Se on selvästi lyhyempi, ehdottomasti novellimittainen. Se sisältää yliluonnollisuuksia. Se ei kuvaa varsinaisesti rikosta, ei ainakaan siinä mielessä että lakeja rikottaisiin.

"Kahden kauppa" on oikeastaan eräänlainen faabeli, vertauskuva, satu. Vähän samaan tapaan kuin tuoreempi pienoisromaani Keveys (Elevation, 2018; ks. tarkemmin ajatuksiani täältä), joka tosin on aika paljon toiveikkaampi. Se alkaakin melkein kepeänä, vaikka alkutilanne on sarjakuvamaisen synkkä: syöpäsairas mies kohtaa paholaisen. Pimeän yön muiden kertomusten tapaan tämäkin tarina saa lopulta hyvin makaaberin sävyn. Mies saa elämälleen lisäaikaa, jos hän nimeää jonkun muun sijaiskärsijäkseen. Ja kärsiä joku toinen sitten saakin.

Kingin kerrontatyyli on koko ajan ulkopuolisen toteava, jälleen sadun tapaan. Ympäröivä maailma menee menojaan, hahmot kohtaavan monenlaista, ketkä hyviä ja ketkä huonoja asioita. Keneenkään ei yritetä samaistua. Silti lopputulos on kylmäävä. Voisiko joku oikeasti, jos saisi tilaisuuden käydä kauppaa paholaisen kanssa, tehdä näin? Ajatella, että kyllä elämä on mukavaa, kunhan vain itsellä menee hyvin muiden kustannuksella? Aika helppo meidän on myöntää, että kyllä totta kai, näinhän se menisi.

Yksinään "Kahden kauppa" olisi näppärä mutta hieman yhdentekevä moraalitaru. Mutta kun se on Pimeän yön muiden tarinoiden joukossa, se saa kummasti lisäpontta. Se on yllättävä kahden realistisen julman kertomuksen jälkeen. Ensin lukijaan iskee epäusko siitä, mitä hän on lukemassa, mutta aiempien tarinoiden synkät varjot sävyttävät myös "Kahden kauppaa", muistuttavat mistä siinäkin on pohjimmiltaan kyse. Novellin lopussa lukija voi naurahtaa sen liioitellulle häijyydelle – mutta nauru tarttuu kurkkuun, kun siirrytään jälleen Hyvän avioliiton realistiseen julmuuteen. "Kahden kauppa" on hengähdystauko, hetken suvantovaihe, mutta tarpeellinen ja tehokas.

V

King sitoo Pimeän yön kertomuksia toisiinsa mielenkiintoisesti. Kyse ei ole nokkelista ristiviittauksista. Tarinoissa ei esiinny samoja henkilöitä tai edes paikkoja, eikä niissä viitata toistensa tapahtumiin (saati Mustaan torniin, herran kiitos). Yhtymäkohdat ovat hyvin hienovaraisia, melkein alitajuisia.

Tietenkin kertomusten teemat ja aiheet risteävät. Koston, itsekkyyden tai tekojen seuraamusten toistuva käsittely vaikuttaa tekstien välillä ja saa lukijan yksittäisten kertomusten sijasta kokonaisuutta. King varioi taitavasti näitä johtoajatuksiaan. Tarinat rinnastuvat toisiinsa, ja jopa jotkin tilanteet samaistuvat lukijan mielessä helposti, mutta risteyskohdissa polut vievät uusiin suuntiin.

Toinen, paljon pienempi keino, on käyttää peräkkäisissä tarinoissa joitain toistuvia avainsanoja. Esimerkiksi jokin hieman epätavallisempi sanonta tai vertaus voi kertautua seuraavassa kertomuksessa. Tai vaikkapa ammatti, kuten kirjastonhoitaja joka esiintyy sekä 1922:ssa että Isossa kuskissa. Tällaiset ristipistot eivät ole millään tavoin alleviivattuja tai välttämättä huomattavaksi tarkoitettuja. Lukija voi tietenkin panna ne merkille, ehkä jopa ärsyyntyä moisista "kömpelöistä toistoista". Ne ovat kuitenkin yllättävän vaikuttava tapa saada tarinat limittymään toisiinsa lukijan mielessä.

Pimeä yö, tähdetön taivas pitäisi lukea yhtenä teoksena neljän erillisen sijasta. Tämän vuoksi on harmillista, että kirjan kertomuksista kolme on filmattu omina itsenäisinä elokuvinaan. En ole nähnyt niistä ainoatakaan, joten en voi arvioida onnistumista. Pelkään kuitenkin, että jotain kirjan ominaislaadusta on kadotettu sovitusten myötä. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivätkö elokuvaversiot voisi olla toimivia ja päteviä omina teoksinaan. Hyvän avioliiton on sovittanut King itse ja Ison kuskin Richard Christian Matheson, joten ainakin ammattilaiset ovat olleet asialla. En voi kuitenkaan olla tekemättä vertausta Kauhun vuodenajat -kokoelmaan. Senkin neljästä tarinasta kolme on filmattu, ja jokainen elokuvista on hieno. Jotain kuitenkin puuttuu, ja se jokin on tarinoiden välinen jännite, niiden vaikutus toisiinsa.

VI

King päätyi itse kuitenkin sekoittamaan kokonaisuuttaan. Full Dark, No Starsin pokkaripainokseen (2011) nimittäin sisällytettiin uusi novelli. "Under the Weather" -nimistä tarinaa voi kyllä pitää ikään kuin klassikkolevyn remasteroidun cd-painoksen bonusraitana, jonka voi kyllä kuunnella mutta jota ei miellä varsinaisesti levyyn kuuluvaksi. Tällainen lukutapa on perusteltu, sillä "Under the Weather" julkaistiin myöhemmin Kingin novellikokoelmassa The Bazaar of Bad Dreams (2015; ei suomennettu).

Mutta silti. Alkuperäinen Pimeä yö, tähdetön taivas on sen verran harkittu kokonaisuus, että ylimääräisen tarinan liittäminen entisten jatkoksi tuntuu jotenkin painokkaalta. Todennäköisesti tulkitsen liikaa. Luultavimmin King kirjoitti kokoelman jo ilmestyttyä novellin, jonka koki jollain tavalla vielä liittyvän aiempien kertomusten jatkumoon ja pokkarilaitos tuntui sopivalta väliltä saada se julkaistuksi. Mikäs siinä.

"Under the Weather" on paljon muuta kirjaa kevyempää tekoa. Se on yhden idean, vieläpä oikeastaan loppukäänteen, ympärillä rakentuva pienimuotoinen tarina. Kyllä, se on eräänlainen rikosjuttu, juuri sellaista sorttia joka julkaisupaikasta riippuen voidaan lukea myös kauhuna. Se ei millään tavalla liity Pimeän yön kostotematiikkaan, mutta voisi kyllä vastata kysymykseen siitä, mihin kaikkeen ihminen on valmis, kun olosuhteet antavat mahdollisuuden. Lihaa luiden ympärille "Under the Weather" saa mainostoimistomiljööstä, mutta novellin painavuuteen se ei juuri tuo mitään uutta. Arkipäiväinen ympäristö korkeintaan korostaa ajatusta tavallisesta ihmisestä erikoisessa tilanteessa.

"Under the Weather" on kuin hiljainen coda muun kokoelman vivahteikkaammalle sinfonialle. Se kestää lukemisen, mutta olen tyytyväinen, ettei sitä sisällytetty suomennokseen.

Katsottua: heinäkuu 2021

Johan Renck: Tshernobyl

Lukion ryhmänohjaajani kertoi miten vuonna 1986 hän oli huhtikuisena iltapäivänä lähtenyt kotiin päin koululta, kuulemma yo-kirjoitusten jälkeen vaikken ole ihan varma kirjoitettiinko tuolloin huhtikuussa. Hän oli pyöräillyt leppeässä kevätsateessa ja nauttinut olostaan. Kotona uutiset olivat kertoneet, että Tshernobylin ydinvoimalassa oli räjähtänyt ja eteläiset tuulet olivat kuljettaneet säteilyä Suomeen asti.

RO:ni kertoi tämän tarinan noin vuonna 2000. silloin ydinvoimalaonnettomuudesta oli noin 14 vuotta, paljon vähemmän kuin vuosituhannenvaihteeseen on tästä hetkestä. Silloin se tuntui kaukaiselta menneisyydeltä (olen syntynyt 1983), mutta nyt tajuan, ettei aikaa ollut kulunut kuin hetki.

Craig Mazinin Tshernobyl-minisarja (Chernobyl, 2019) käy läpi tapahtumat ukrainalaisen Tsernobylin ydinvoimalan onnettomuudesta huhtikuussa 1986 ja sen jälkilöylyistä. Tarina on dramatisoitu, ei täysin dokumentaarinen mutta toteava tyyliltään. Tapahtumat ovat riittävän karmaisevia itsessään. Sarja (tai elokuvahan tämä on) tuo lähelle inhimillisen tragedian, niin uhrien kuin vastuussa olleidenkin. Tietysti Neuvostoliiton kömpelyyttä myöntää ja ratkaista katastrofi alleviivataan, amerikkalais-brittiläisen yhteistuotannon ollessa kyseessä, mutta jos sormella osoittelun voi unohtaa, on sarja tehokas, ahdistavakin kokemus. Tietenkin neuvostobyrokratia on on ontunut pahasti onnettomuuden joka vaiheessa, mutta syyn vyöryttäminen kommunismin niskoille, on kovin yksisilmäistä.

Kuitenkin tarinan ydin on siinä, että yksilöt törmäävät yksi toisensa jälkeen aivan liian suuriin vastoinkäymisiin, joita he eivät kykene hallitsemaan, ehkei edes ymmärtämään. Sosiaaliset roolit kuitenkin pakottavat jokaisen yrittämään säilyttämään kasvonsa, selittämään selittämättömän ja esittämään, että hallitsematon on halussa. Voiko suurempaa inhimillistä murhenäytelmää olla?

Neuvostokansalainenlainenkin saa kyllä ymmärrystä sarjan edetessä muttei silloinkaan järjestelmän osana, korkeintaan typerän viattomana uhrina. Tarina kerrotaan kuin kylmän sodan aikaisessa agenttitrilleissä siltä osin, että itäeurooppalainen on aina vieras, toinen. Kaiken yllä on epäilys, varmuus siitä että asiat eivät ole niin kuin väitetään. Se tuo elokuvaan ylimääräisen tason mutta samalla estää nauttimasta teoksesta täysin.

Itselleni järisyttävintä on, että teoksen on ohjannut ruotsalainen Johan Renck, joka 1999-luvulla europoppaili musiikkilistoilla artistinimellä Stakka Bo.

Martin Scorsese: Silence. Yorgos Lanthimos: The Lobster

Martin Scorsesen Silence (2016) perustuu Shusaku Endon romaaniin ja kertoo portugalilaisten jesuiittojen matkasta 1600-luvun Japanissa. Japanissa kristityt ovat vainottuja, niin ulkomaalaiset kuin japanilaisetkin. Kaksi jesuiittaa ovat tulleet maahan etsimään oppi-isäänsä, jonka huhutaan luopuneen uskostaan ja ryhtyneen noudattamaan buddhalaista elämäntapaa.

Elokuva on hidas ja mietiskelevä, vähän samaan tapaan kuin aiempikin Scorsesen Aasiaan sijoittuva elokuva, Kundun. Kuvat ovat kauniita, tarina monipolvinen ja kokonaisuus ajatuksia herättävä. Toinen selvä vertailukohta ohjaajan uralla on Kristuksen viimeiset kärsimykset, uskontoa ja hengellisyyttä käsittelevä elokuva sekin.

Yorgos Lanthimosista on tulossa hiljalleen uusi suosikkini nykyohjaajista. The Lobster (2015) on hienosti kirjoitettu, hyvin uniikki elokuva. Sen tarina sijoittuu jonkinlaiseen vinksahtaneeseen vaihtoehtotodellisuuteen. Kun ihminen jää sinkuksi, hänellä on 45 päivää aikaa pariutua, tai muuten hänet muutetaan valitsemakseen eläimeksi.

Elokuva yhtä aikaa vieraannuttaa katsojaa staattisilla, hyvin itsetietoisilla kuvilla, eleettömällä näyttelemisellä ja jousimusiikilla, joka välimerkittää tapahtumia. Ja silti The Lobster menee ihon alle, tekee vahvan vaikutuksen vastaanottavaan mieleen. Siinä sivussa on hyvä satirisoida tosimaailman parisuhdeteollisuutta, -viihdettä ja elämäntapasuorittamista.

Luettua: heinäkuu 2021

Irja-Leena Evijärvi: Kaarle Krohn. Elämä ja toiminta. Helsinki 1963: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 138 s. Suomi 110:2.

Helmi Krohn: Isäni Julius Krohn ja hänen sukunsa. Helsinki 1942: Otava. 177 s. 

Irja-Leena Evijärven Kaarle Krohn. Elämä ja toiminta ei ole varsinainen elämäkerta. Pikemminkin se on kokoelma pieniä välähdyksiä kohteensa elämän eri puolilta. Pääpaino on toki elämänvaiheissa, mutta mitään kattavaa kronikkaa ei ole pyrittykään tekemään. Kaarle Krohn, kielitieteilijä ja folkloristi, on paitsi osa suomalaista kulttuurihistoriaa myös paikallishistoriaa minulle. Hän rakennutti nimittäin Vehkalahdelle, nykyiseen Haminaan, Suviranta-nimisen huvilan toista sataa vuotta sitten. Siellä se on pystyssä yhä, ympärillään luonnonsuojelualue.

Kaarle Krohnin sisar, Helmi Krohn, kirjoitti sota-aikaan puolestaan teoksen heidän isästään. Isäni Julius Krohn ja hänen sukunsa keskittyy varsinaisen keskushenkilönsä lisäksi myös suvun taustoihin. Todellinen kosmopoliittisuku on levinnyt pitkin Eurooppaa jo varhaisessa vaiheessa, ja sen ensimmäinen todellinen suomalaisjäsen oli juuri Julius Krohn. Hän oli monella tapaa muutenkin esikuvallinen fennomaani, suomalaisuusaatteelle lähes kaiken elämänsä antanut, kielitieteilijä ja kansanperinteen tutkija hänkin. Helmi Krohnin kirja ei ole tyypillinen lähisukulaisen kirjoittama muistelmateos, vaan kirjoittaja etäännyttää itsensä vahvasti tekstistä ja kirjoittaa (ainakin pitkälti) objektiivisesti.

Krohnin laaja suku on mielenkiintoinen osa Suomen kulttuurihistoriaa ja toki nykypäivääkin. Jo pelkästään Juliuksen lapset – professorit Kaarle ja Ilmari, kirjailijat Helmi, Aino (Kallas) ja Aune – olisivat vaikuttava oksa sukupuussa. Mutta kun heidän jälkeläisensä ja Juliuksen omien sisarusten jälkeläisetkin ovat olleet aikaansaavia kulttuuripersoonia, on pakko nostaa henkistä hattua koko klaanille.

Viljo Tarkiainen: Henrik Gabriel Porthan. Helsinki 1948: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 84 s. Tietolipas 6.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Tietolipas-sarjan kuudentena niteenä ilmestyi vuonna 1948 professori Viljo Tarkiaisen tiivis katsaus Henrik Gabriel Porthaniin. Porthan (1739 - 1804) oli monitieteilijä ja kirjamies sekä merkittävä fennofiili. Hänen laaja-alaisuuttaan kuvaa hyvin Tarkiaisen teoksen lukujako: Porthania esitellään kansanrunouden, historian, estetiikan, kirjallisuuden ja maantieteen tutkijana, lehtimiehenä sekä opettajana. Tarkiaiselta jää jokseenkin käsittelemättä Porthanin toiminta ja merkitys Turun akatemian kirjaston hoitajana ja fennican keräilijänä. Kirjanen onkin nimenomaan tieteilijä Porthanin esittely, hänen muuta toimintaansa ja elämäänsä lähinnä sivutaan.

Pertti Lassila: Ihanteiden isänmaa. Julius Krohnin romanttinen fennomania ja kirjallisuus. Helsinki 2003: Yliopistopaino. 327 s.

Pertti Lassilan Ihanteiden isänmaa taitaa olla definitiivinen Julius Krohnin elämän ja etenkin tuotannon esittely. Elämäkertana se ei sinänsä tuo paljon uutta jo aiemmin tiedettyyn (mikä ei ole yllättävää, sillä siksi julkinen hahmo Krohn oli). Sen sijaan Lassila käy läpi systemaattisesti Krohnin uraa tiedemiehenä, hänen kirjoituksiaan, toimintaansa fennomaanina, hänen uskonnollisuuttaan. Tulos on kattava ja juuri sopivassa määrin arvottava.

Juhani Salokannel: Hengen paloa & painettua sanaa. Renqvist-Reenpäät kustantajina 1815–2015. Helsinki 2015: Otava. 344 s.

Tuore Bibliophiloksen Heikki A. Reenpää -numero kannusti tarttumaan Hengen paloa & painettua sanaa -teokseen, jonka nappasin mukaan kahdella eurolla jokunen viikko sitten Goodwillistä.

Juhani Salokannel korostaa esipuheessaan, että kirja keskittyy nimenomaan henkilöihin, ei Otavaan. Näinhän se ei kuitenkaan mene – se kertoo nimenomaan Otavan vaiheista, vaikka näkökulma yrittääkin olla kustantamoa pyörittäneissä ihmisissä. Renqvisteistä ja myöhemmin Reenpäistä valokeilaan pääsevät ne, jotka ovat osallistuneet Otavan johtamiseen. Käytännössä tämä tarkoittaa jatkumoa Alvar Renqvist – Heikki Reenpää & veljet – Heikki A., Erkki & Olli Reenpää – Antti Reenpää. Tarina sentään alkaa kantaisä Heikki Kukkosesta, myöhemmästä herätysjohtaja Henrik Renqvististä, joka hänkin puuhaili kirjankustantamisen kanssa.

Ihmisistä ei lopulta kerrota kovinkaan paljoa, lähinnä hehkutetaan heidän merkitystään Otavalle. Kaikki kunnia toki menestyneille tekijämiehille. Salokanteleen teos on kuitenkin niin kritiikitön, että lukija ei voi uskoa kaiken tulleen kerrotuksi. Voisiko tosin muuten ollakaan, kun kirjan kustantaja on samalla sen aihe?

Salokannel kirjoittaa nykyään niin yleisellä tavalla, tarinoiden ja eläytyen. Hän ei raportoi tiukkoja faktoja vaan maalailee ja pyrkii elävöittämään. Itse en ole tällaisen tyylin ihailija mutta tiedän monen muun olevan. Ainakin aikakausien ja ajan hengen kontekstualisointi onnistuu. Toisaalta Salokannel innostuu välillä kontekstinsa kanssa vähän liiaksikin ja kirjoittaa pitkät pätkät Sillanpäästä ja Hirvisaaresta.

Hengen paloa & painettua sanaa on vankka perusteos aiheestaan, joskin itse olisin kaivannut hieman toisenlaista käsittelyn tapaa.

Heikki A. Reenpää: Pojanpoika. Helsinki 1998: Otava. 253 s.

Kirjamies Heikki A. Reenpään ensimmäinen muistelmateos Pojanpoika jakautuu oikeastaan kahtia. Ensin käydään läpi lapsuutta ja kouluvuosia, sen jälkeen sota-aikaa. Varsinkin alkupuolella teksti on sävyltään nostalgisen lämmin, pienten muistikuvien ja lempeän huumorin yhdistelmä. Sodasta sen sijaan kirjoitetaan paitsi yksityiskohtaisemmin myös laajemmin, yleisemmällä tasolla. Ajankuva on vahvaa.

Teoksen suurin ongelma on sama kuin monella muullakin muistelmalla. Välillä tekstistä tulee pelkkää listaa suurista miehistä, joita kirjoittaja on tavannut. Lapsuudenystävätkin supistuvat vanhempiensa asemaan tai heidän itsensä tuleviin ammatteihin. Tietysti Reenpään yhteydessä ei yläluokkaisuutta voi välttää, mutta välillä se häiritsee jopa minun kaltaistani elitistiä. Kun ensin on pitkään kuvailtu, miten talvisodan ensimmäinen ilmahyökkäys pelotti, ja sitten jatketaan kuvailemaan, miten helpottavaa oli päästä turvaan isän huvilalle, tietää ainakin tämä lukija kuuluvansa alempaan kastiin.

Pojanpoika on sujuvaa luettavaa, mutta yksinään se ei ihan kanna. Siksi onkin tartuttava jatko-osaan välittömästi.

Heikki A. Reenpää: Pikku-Heikki. Helsinki 2000: Otava. 279 s.

Heikki A. Reenpään muistelmien toinen osa, Pikku-Heikki, on edeltäjäänsä paljon painavampi teos. Se keskittyy lähinnä Reenpään uraan kustannusalalla. Hieman kuvataan Otavan vaiheita, esitellään muutamia kirjailijoita ja kerrotaan monenlaisia anekdootteja. Nimien pudottelu ei tässä yhteydessä tunnu yhtä vaivaannuttavalta kuin aiemmassa Pojanpojassa. Lisäksi pysähdellään moniin muihinkin Reenpään aktiviteetteihin, niin Ateneumin pyörittämiseen, kirjojen keräilyyn kuin metsästykseenkin. Omat suosikkilukuni käsittelivät Seitsemän veljeksen ensipainoksen hankintaa ja Tawaststjernan Sibelius-teoksen työstämistä.

Vaikka erilaista asiaa on enemmän kuin edellisessä osassa ja vaikka kokonaisuus ei siksi ole aivan yhtä koherentti, muodostuu Pikku-Heikistä aarrearkkumainen kokoelma monenlaista kiehtovaa. Harmi, että Reenpää lopetti muistelun tähän. Hän eli vielä kaksikymmentä vuotta, kuoli vasta viime syksynä 98-vuotiaana.

Samuli S.: Novelleja. Helsinki 1876: K. E. Holm. 147 s.

Fennomaanien piiriin kuulunut sanomalehtimies ja opettaja Samuli Suomalainen ehti myös suomentaa ja kirjoittaa omaakin kaunokirjallisuutta. Novelleja-niminen kokoelma ilmestyi kirjoittajanimellä Samuli S. vuonna 1876. Kustantaja oli K. E. Holm.

Novelleja sisältää kuusi kertomusta. Niistä neljä pisintä ovat kepeitä ihmissuhdejuttuja, humoristisia ja runsasdialogisia. Nykylukijalle huumori tuntuu liiaksi kesäteatterimaiselta, mutta edelleen rivien välistä pystyy huomaamaan pyrkimystä leppeään satiiriin. Kaksi muuta novellia ovat synkempiä tilannekuvia. Varsinkin kokoelman päättävässä Hallayönä-kertomuksessa on tehokkaan surumielinen tunnelma ja sisäistarinansa kautta ripaus jopa kauhuromantiikkaa. Kovin ovat pateettisia kuitenkin nämä vakavammat tekstit, mutta pitää muistaa, että ihanteet tulivat yhä romantiikan ajalta.

Kirjan kappaleeni on leimojen perusteella kuulunut aikoinaan Hurukselan piirikirjaston kokoelmiin, mutta minulle se on tullut erään kymenlaaksolainen oppilaitoksen varaston kautta. "Suomalaisen kansakoulun ystävät" -leima on sikäli kiintoisa, että kyseinen yhdistys perustettiin 1889 eli kolmetoista vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. Liekö yhdistys jakanut vanhoja kirjoja kouluille? Sidonta joka tapauksessa on tehty vasta Kymenlaaksossa, sillä sidosasu on yhtenäinen muiden hallussani olevien, samasta lähteestä tulleiden kirjojen kanssa.

Veli Granö, Martti Honkanen, Erkki Pirtola: Itse tehty elämä. ITSE / DIY  Lives. Helsinki 2000: Maahenki. 237 s.

Minua on aina kiinnostanut kaikenlainen hieman epäkesko taide. Semmoinen joka ei noudata perinteitä tai säännönmukaisuuksia. Oli kyse sitten omakustannekirjallisuudesta, findie-elokuvista tai pienlevymerkkien julkaisemasta musiikista, se on todennäköisesti ainakin mielenkiintoista.

Kuvataiteen suhteen olen noviisi, mutta silläkin kentällä omaehtoisempi laita tuntuu useimmiten kiinnostavimmalta. Suomen kontekstissa tämä tarkoittaa yleensä ns. ITE-taidetta. Termi on lähtöisin 1999 toteutetusta Veli Granön hankkeesta, jossa pyrittiin kartoittamaan Suomen outsider-taidetta. Vuosituhannen vaihteessa saatiin aikaan niin ITE-taiteen näyttelyä kuin tämä kirjajulkaisukin. Granön lisäksi etukannessa on Martti Honkasen ja Erkki Pirtolan nimet, mutta yhtä hyvin siinä voisi olla ainakin tusina muutakin.

Kirja sisältää teoreettista pohdintaa taiteesta, ulkopuolisuudesta ja tekemisen meiningistä. Yhtenä keskeisenä osana on Pirtolan teksti, jossa hän esittelee suomalaista takapihataidekulttuuria (sitä mikä on stereotyyppisintä ITEä). Granö puolestaan esittelee joukon valokuvaajia, jotka ovat dokumentoineet hieman toisenlaista outsider- ja underground-taidetta: tatuointeja, ajoneuvojen koristelua, graffiteja... Kokonaisuus on runsaudessaan hajanainen mutta kuvaa hienosti nykykansantaiteen moninaisuutta. Historiallisesta perspektiivistä on hauska huomata, miten paljon vaikkapa tatuointien asema on muuttunut vielä tuolloisestakin alakulttuurista nykyisen kaltaiseksi kansanhuviksi.

Itse tehty elämä on perusteos, jota myöhemmät julkaisut ovat sitten täydentäneet omista näkökulmistaan.