Four Past Midnight
Simon & Schuster Audio, 2016 (alkup. 1990), 29 t 39 min, lukijat Willem Dafoe, James Woods, Ken Howard, Tim Sample
I
Vuosituhannen vaihteen lukioikäisenä Stephen King -connoisseurina tapasin sanoa, että King on parhaimmillaan pienoisromaaneissaan. Eikä äänessäni ollut kuin häivähdys koketeerausta. Pidin Kingiä nimenomaan loistavana novellikirjailijana, mutta hänen rönsyilevä ja joka suuntaan paisuva kerrontatapansa kasvatti tiiviinkin idean yli äyräidensä. Niinpä novellia pidempi mutta romaania pienimuotoisempi – niin pituudeltaan kuin rakenteeltaankin – muoto tuntui minusta hänelle sopivimmalta.
Totuuden nimissä kuka tahansa toinen kirjailija olisi julkaissut Kingin pienoisromaaneiksi (novella) kutsumansa tekstit romaaneina. Näin varsinkin Suomessa, jossa novellin ja romaanin ero on rakenteellinen (karkeasti ottaen: novellissa on yksi tapahtuma, romaanissa monta) toisin kuin vaikkapa Yhdysvalloissa, joissa short storyn ja novelin väliin mahtuu ainakin novella ja novelette tekstiin käytetyn sanamäärän mukaan. Joka tapauksessa King ei julkaissut näitä pienoisromaanejaan itsenäisinä niteinä vaan osana erinäisiä kokoelmia. Different Seasons (1982) sisälsi neljä proosatekstiä, josta vain yksi oli varsinaisesti novelli ja muut jotain enemmän. Vuonna 1985 ilmestyneen Skeleton Crew -kokoelman avasi paljon perinteistä novellia pidempi The Mist. Vasta 2000-luvulla tällaiset väliinputoajamittaisen kertomukset ovat alkaneet ilmestyä omina kirjoinaan: The Colorado Kid (2005) olisi aivan hyvin voinut olla osa kokoelmaa, johon olisi kuulunut myös Blockade Billy (2010).
Väitteeni Kingistä loistavana pienoisromaanikirjailijana rakentui kahden kokoelman varaan. Different Seasons (suomeksi kahdessa osassa aluperin Kauhun vuodenajan I & II ja sittemmin monin muin nimin kulloinkin valkokankaalla pyörineen filmatisoinnin mukaan) kirvoitti toisenkin maksiimin, joka ei taatusti ollut ensimmäisenkään vertaa puhtaasti oma ajatukseni: Stephen King on parempi kirjailija kuin kauhukirjailija. Kokoelman neljästä kertomuksesta vain yksi, se lyhin ja novellimaisin, lähestyy kauhukirjallisuutta. Muut kertomukset olivat sitä, mitä amerikkalainen markkinointi- ja lokerointikoneisto kutsuu mainstreamiksi tai literaryksi. Se on säilynyt yhtenä selvimmistä suosikeistani Kingin tuotannossa myöhempienkin lukukertojen jälkeen. Toinen väitteeni perusta oli vuonna 1990 ilmestynyt kokoelma Four Past Midnight (suomeksi Sydänyö). Sen luin uskoakseni 13–14-vuotiaana, joten mielipiteeni on ollut aloittelevan harrastelijan ja kokemukseltaan vähäisen amatöörin tärkeilyä. Mutta kukapa olisi omasta mielestään viisaampi kuin lukiolainen?
Siinä missä aiempi pienoisromaanikokoelma oli aiheiltaan selvä sivuaskel kauhukirjailijan uralta, on Four Past Midnightin kattaus juuri sitä, mitä Kingiltä odotettiin sen julkaisun aikaan. Tarinoiden keskiössä on kauhufiktion laarista noukitut ideat, joskin scifin ja dekkarin keinojakin käytetään. Kirja kuitenkin ajoittuu Kingin uralla vaiheeseen, jossa hän alkoi kokeilla kykyjään selvästi aiempaa alleviivatummin "tiedostavana" kirjoittajana. Pian ilmestyi niin sanottu naistrilogia feministinen (Gerald's Game, Dolores Claiborne, Rose Madder) äänenpainoineen ja muissakin 1990-luvun teoksissa käsitellään näkyvästi teemoja kuten usko ja jumala, vanheneminen, yhteisö (joka on ollut Kingin tuotannon keskeisiä teemoja ihan alusta asti)…
Sen jälkeen, kun luin Sydänyön 90-luvun lopussa yläkoululaisen innolla, en ollut palannut teokseen. Kaksi kirjan tarinoista on filmattu, mutta vain tv-sovitus Langolieerit (1995) olin nähnyt jo ennen lukemista. En ole varma, näinkö sitäkään enää myöhemmin – toista filmatisointia (Secret Window, 2004) en ole tähän päivään mennessä katsonut. Palasin kirjan ääreen kaksikymmentä vuotta myöhemmin, tällä kertaa englannin kielellä äänikirjamuodossa.
II
"Meille aika on neljäs ulottuvuus ja me tiedämme että se on olemassa mutta me emme näe sitä. Me emme edes oikein tunne sen kuluvan vaikka silloin kun olemme oikein pitkästyneitä luulemme tuntevamme." ("Aurinkokoira", Sydänyö s. 780; suom. Ilkka Rekiaro)
Four Past Midnightin neljää kertomusta yhdistää ajan käsite. Jo teoksen nimi vie ajatukset tähän suuntaan (myös suomennoksen vaikka siitä puuttuukin alkuperäisnimeen kuuluva ajan eteneminen). Jokainen tarinoista kyseenalaistaa tavallaan ajan itsestäänselvyyden. Selvimmin tämä näkyy aloitustarinassa "The Langoliers", jossa hyvin konkreettisesti näytetään, miten käy menneelle ajalle. "Secret Window, Secret Garden" ja "The Library Policeman" puolestaan keskittyvät muistoihin ja siihen, miten taakse jätetty aika löytyy nykyhetkessä päähenkilöiden edestä. Sikermän päättävä "The Sun Dog" käsittelee valokuvausta, jonka pitäisi omalla tavallaan pysäyttää ja säilöä aika – vaan entäpä jos valokuvan aika ei päätykään? Kuin ajan kulumista korostamaan on jokaiseen kertomuksen novelleista pieni johdanto, joka on otsikoitu vuorokauden ensimmäisten minuuttien mukaan (esimerkiksi "One Past Midnight").
Kokoelman aloitustarina "The Langoliers" on se, jonka itse muistan parhaiten teini-iän lukukerraltani. Sen perusidea kiehtoi nuorta mieltä, ja tarinan hahmot ovat jääneet mieleen monipuolisena ja dynaamisena ryhmänä. Nyt uudelleen luettuna en kyllä ymmärrä miksi. Tarinan ytimessä on hyvin peruskingiläinen idea joukosta keskenään erilaisia ihmisiä odottamattomassa tilanteessa, josta selvitäkseen heidän on kyettävä eroistaan huolimatta tekemään yhteistyötä. Mukana on tavanomainen kattaus: on erityiskykyinen lapsi, demoniensa riivaama pahis, ongelmissaan vahvistuva perusjantteri, rakkautta etsivä naishahmo, mystinen ja vähän vaarallinenkin mieshahmo, ärsyttävä nuori… Klišeiden ja perustyyppien käyttö on niin yksioikoista ja itsestäänselvää, että lukeminen (tai kuunteleminen minun tapauksessani) on melkein vaivaannuttavaa. Alusta asti on jokseenkin selvää, miten kullekin tulee käymään – yllätettävää on vain sen verran, minkä pahis valitsee aseekseen ja kenen kyytiin nainen lähtee.
"The Langoliersin" scifin kanssa flirttaileva perusidea on edelleen kiehtova. Mihin mennyt aika menee, on aikamatkustustakin sivuava kysymys, johon King antaa mielenkiintoisen vastauksen. Se ei ole omaperäinen, mutta ratkaisun esittäminen hyvin konkreettisena ja fyysisenä on tehokas, ja se saa lisäpontta kytkeytyessään Craig Toomeyn lapsuudenpelkoihin. Valitettavasti idea jää lähinnä kehykseksi hyvin perinteiselle toimintakohtaus- ja pakojuonelle. Toomeyn traumaattinen lapsuus yrittää antaa tarinalle psykologista näkökulmaa, samoin kuin Brian Engleä heti aluksi kohtaavat vaikeudet. Niiden tarjoama lisä valitettavasti jää hyvin pintapuoliseksi ja päälleliimatuksi, eikä kertomus kasva tapahtumiaan suuremmaksi. Henkilöistäkään kukaan ei ole erityisen mieleenjäävä. Kingillä on vastaavia ahdinkoon joutuvia juokkioita ja hahmoja yllin kyllin (esim. The Mist tai Desperation) ja paljon ikimuistoisemmin luonnosteltuina. Ensimmäisen lukukerran jälkeen Craig Toomey kyllä on jäänyt mieleeni repimään ohuita paperisuikaleitaan, mutta laitan tämän mieluummin filmatisoinnin kuin alkuperäisromaanin piikkiin.
Myös seuraava kertomus, "Secret Window, Secret Garden", oli jäänyt mieleeni vahvana lukukokemuksena, ei vähiten loppukäänteensä vuoksi. Tällä lukukerralla ratkaisu ei tietenkään tullut yllätyksenä, mutta nähdäkseni sen ei ole tarkoituskaan tulla. Teini-iässä vain en ole osannut ehkä kaikkia vihjauksia ja huomautuksia lukea kirjoittajan tarkoittamalla tavalla. Tällä kuuntelukerralla ratkaisua tunnuttiin kyllä pohjustavan pitkään. Ylipäänsä vaikutelma itseään ja todellisuutta alati enemmän epäilevästä kirjailijasta on saatu aikaan taitavasti. Lukija ei ehkä ylläty paljastuksen äärellä, mutta matka sitä kohti on vaikuttava ja jää mieleen.
Mort Raineyn avioero vertautuu "The Langoliersin" kapteeni Englen omaan. Siinä missä ero on aloituskertomuksessa vain tarinan rekvisiittaa, "Secret Window'ssa" se luo aidosti syvyyttä henkilöihin sekä näiden toimiin ja motiiveihin. Rainey ei kykene käsittelemään eronsa herättämiä tunteita. Ne kuitenkin puskevat pintaan väkisin, hyvin epätoivoisella tavalla. Rainey yrittää tukahduttaa tosiasioita viimeiseen asti – on ilmeisesti yrittänyt aina, sillä erokriisin lisäksi hänen alitajuntansa nostaa nyt esiin nuorena ja aloittelevana kirjailijana tehdyn plagiointitapauksen. Kuluneesti voi sanoa, ettei menneisyyttä pääse pakoon. Tässä tarinassa King osoittaa sen tehokkaasti.
"Secret Window, Secret Garden" yhdistyy monella tavoin Kingin muuhun tuotantoon. Kirjailijapäähenkilö on tietenkin perinteinen kingmäisyys. Kirjailijan identiteetin ja tekijyyden kysymyksiä käsitellään samansuuntaisesti esimerkiksi myös The Dark Half -romaanissa sekä The Dark Tower -sarjan myöhemmissä osissa. Aiheeltaan "Secret Window" asettuu Kingin tuotannon ei-yliluonnolliseen osaan. Se alkoi jo Richard Bachmanin salanimellä julkaistulla Rage-romaanilla mutta pääsi todella vauhtiin vasta ensimmäisessä pienoisromaanikokoelmassa Different Seasons. "Secret Window, Secret Garden" on osoitus siitä, että pienoisromaani on ollut Kingille sopiva muoto kokeilla realistisempaa, jollain tavoin myös aiempaa enemmän psykologisoivaa, tarinankerrontaa.
"Secret Window, Secret Garden" jää kuitenkin kokoelman ainoaksi realistiseksi kertomukseksi. Seuraavana vuorossa oleva "The Library Policeman" on paluu perinteisempää, vahvasti yliluonnollisempaan Kingiin. Tässäkin kertomuksessa menneisyyden tukahdutetut muistot konkretisoituvat nykyhetkessä. Jos aiemmassa tarinassa päähenkilön mieli kääntyi häntä vastaan kriisin keskellä, "The Library Policemanissa" piilotettu muisto toimii energianlähteenä päähenkilön ulkopuoliselle voimalle. Taustana toimii Kingille tyypillinen pikkukaupunki ihmisineen, menneisyyksineen, tarinoineen, legendoineen ja monenlaisine ihmiskohtaloineen. Tässä tarinassa muiston elävyys nykyajassa laajenee yksilön yli, koskemaan koko yhteisöä. Idea on mielenkiintoinen, mutta toteutus ei yllä aivan sen tasolle. King lataa kertomukseen niin paljon elementtejä, että se hukkuu omaan mahdottomuuteensa. Jokaisella henkilöllä tuntuu olevan traumansa, joita selitellään pitkästi omissa alajuonteissaan. Pahin tällainen osuu kohtaan, jossa pitkään selvitelty arvoitus on viimeinkin ratkeamassa ja lukija jo odottaa loppuhuipennukseen pääsyä. Sen sijaan tarina pysähtyy tyystin ja siirtyy pitkään takaumaan, jossa toki taustoitetaan ja selitellään asioita mutta joka lähinnä tuhoaa kaiken sen työläästi kasatun jännitteen, joka jutussa muuten vielä olisi. "The Library Policeman" olisi kaivannut täydellisen uudelleenkirjoittamisen. Kingillä on tuntunut olevan aivan liikaa ajatuksia yhteen kertomukseen, minkä takia kokonaisuus on hyvin hatara, rönsyilevä ja lopulta kuin väkisin kasassa pysyvä. Se muistuttaa vanhaa EC-sarjakuvalehteä, jonka toisiinsa liittyvät tarinat yritetään kertoa naama peruslukemilla.
Osoittaa hyvin, miten subjektiivisista asioista nyt puhutaan, että King-tutkija Stephen Spignesi kirjassaan The Essential Stephen King (2003) nostaa "The Library Policemanin" parhaaksi Four Past Midnightin kertomuksista. Hän kuvaa sitä adjektiiveilla "powerful" ja "frightening" ja nostaa esille varsinkin kirjastopoliisin hahmon. Spignesi lainaa myös toista King-asiantuntijaa, Kevin Quigleytä, joka pitää "The Library Policemania" niin pelottavana, ettei ole lukenut sitä kuin kerran. Spignesi muuten nostaa myös kokoelma seuraavan tarinan paremmaksi kuin "Secret Window'n", joten voinemme puhua makueroista.
Kokoelman päättää "The Sun Dog". Nimen Sun viittaa Polaroid-kameraan, jonka päähenkilö Kevin Delevan saa 15-vuotislahjakseen (suomennos "Aurinkokoira" jää lukijalle käsittämättömäksi). "The Sun Dogia" vaivaa paljolti samat ongelmat kuin edellistäkin. Perusidea sinänsä on mielenkiintoinen – kamera ei kuvaa sitä, mitä pitäisi, vaan näyttää jossain vieraassa ulottuvuudessa kameraa uhkaavasti lähenevän koiran – mutta jälleen ylimääräistä sälää on niin paljon, että kokonaisuus leviää kappaleiksi. Pitkän aikaa tarina seuraa Keviniä ja tämän isää (joiden välisen suhteen kuvaus on sivumennen sanoen "The Sun Dogin" parhaita puolia), mutta yhtäkkiä näkökulma vaihtuukin aivan toiseksi. King on ilmeisesti ollut niin ihastunut ajatukseen kuvata kummallisia esoterian harrastajia, joille "riivattua" kameraa kaupitellaan, ettei häntä ole haitannut, miten tarina siitä kärsii. Tulos on hyvin samankaltainen kuin "The Library Policemanissa": tunnelma lässähtää, oleelliset hahmot unohtuvat, lukija ei enää jaksa olla kiinnostunut loppuratkaisusta. Onkin pieni ihme, että aivan loppuun King saa ladattua vielä kerran jännitettä. Tarinan huippukohta on kuin onkin melko vaikuttava, vaikka sekin uhkaa pitkittyä liiaksi. Lisäksi epilogi jättää lukijan suuhun mukavalla tavalla häiritsevän maun.
Oikeastaan "The Sun Dogin" olisi pitänyt olla pienimuotoinen ja tiivis tunnelmapala, mutta nyt se on vain roiskahtanut liian moneen suuntaan. Yhden vähäisen lisäarvon se saa kytkeytyessään muuhun King-kaanoniin: romukauppias Pop Merrill on "The Bodysta" ja Needful Thingsistä tutun Ace Merrillin setä (tai eno).
III
Four Past Midnight ilmestyi äänikirjana samana vuonna printtilaitoksen kanssa. Tavalliseen tapaan kokoelman jokaisen tekstin lukee eri henkilö. Mitä jää kaipaamaan, on Stephen Kingin oma ääni, joka olisi sopinut erinomaisesti lukemaan jokaista tarinaa edeltävät lyhyet johdantotekstit. Nyt nämä puuttuvat kokonaan, mikä on suuri puute. Johdantotekstit kytkevät tarinat toisiinsa ja tekevät Four Past Midnightista kokonaisuuden pelkän kokoelman sijasta.
Onneksi teoksen lukijat on valittu taiten. Vaikuttavinta jälkeä tekee "The Library Policemanin" lukeva näyttelijä Ken Howard. Monipuolisesti ääntään käyttävä Howard korostaa tarinan sarjakuvamaisuutta, mikä aidosti elävöittää poukkoilevaa kertomusta. Varsinkin hänen hahmotelmansa nimihenkilöstä, lievästi lispaavasta kirjastopoliisista on kylmäävä. Melkein yhtä hyvää työtä tekee "Secret Window, Secret Gardenin" lukeva näyttelijä James Woods. Hänen etelävaltiolaisittain venyvä aksenttinsa toimii tarinassa erittäin tehokkaasti, etenkin John Shooterin roolissa. Jostain syystä Woodsin puhetapa tekee siitä minulle vielä piirun verran enemmän rikostarinan, pulppokkareiden perillisen.
Willem Dafoen, näyttelijä hänkin, suoritus "The Langoliersissa" voisi olla loistava – ja paikoin onkin! – mutta kuunteluelämystä haittaa äänityksen laatu. Välillä hänen kumiseva äänensä puuroutuu epäselväksi ja ainakin ei-natiivin englanninpuhujan on välillä vaikea pysyä kerronnassa mukana. Äänenlaatuun kyllä tottuu, mutta paikoin seuraaminen vaatii keskittymistä. Tämä on sääli, sillä Dafoe on tunnettu vaikuttavasta äänestään ja taidostaan käyttää sitä. "The Langoliersissa" hän onnistuu hahmottamaan toistakymmentä keskenään hyvin erilaista henkilöä.
"The Sun Dogin" luennasta vastaa humoristi Tim Sample, joka lienee kokoelman lukijoista suomalaisille tuntemattomin. Hänet on luultavasti valittu tehtävään vahvan mainelaisen aksenttinsa vuoksi. Se tulee käyttöön, kun Sample lukee Pop Merrillin osuudet. Merrill on monin tavoin stereotyyppinen hahmo, ja Samplen paksu vanhan miehen puhetyyli lisää siihen vielä yhden kerrostuman. Lopputulos on karikatyyrimäisyydestään huolimatta hieno. Muun kertomuksen Sample hoitaa ammattilaisen otteella.
LÄHTEET
Vuosituhannen vaihteen lukioikäisenä Stephen King -connoisseurina tapasin sanoa, että King on parhaimmillaan pienoisromaaneissaan. Eikä äänessäni ollut kuin häivähdys koketeerausta. Pidin Kingiä nimenomaan loistavana novellikirjailijana, mutta hänen rönsyilevä ja joka suuntaan paisuva kerrontatapansa kasvatti tiiviinkin idean yli äyräidensä. Niinpä novellia pidempi mutta romaania pienimuotoisempi – niin pituudeltaan kuin rakenteeltaankin – muoto tuntui minusta hänelle sopivimmalta.
Totuuden nimissä kuka tahansa toinen kirjailija olisi julkaissut Kingin pienoisromaaneiksi (novella) kutsumansa tekstit romaaneina. Näin varsinkin Suomessa, jossa novellin ja romaanin ero on rakenteellinen (karkeasti ottaen: novellissa on yksi tapahtuma, romaanissa monta) toisin kuin vaikkapa Yhdysvalloissa, joissa short storyn ja novelin väliin mahtuu ainakin novella ja novelette tekstiin käytetyn sanamäärän mukaan. Joka tapauksessa King ei julkaissut näitä pienoisromaanejaan itsenäisinä niteinä vaan osana erinäisiä kokoelmia. Different Seasons (1982) sisälsi neljä proosatekstiä, josta vain yksi oli varsinaisesti novelli ja muut jotain enemmän. Vuonna 1985 ilmestyneen Skeleton Crew -kokoelman avasi paljon perinteistä novellia pidempi The Mist. Vasta 2000-luvulla tällaiset väliinputoajamittaisen kertomukset ovat alkaneet ilmestyä omina kirjoinaan: The Colorado Kid (2005) olisi aivan hyvin voinut olla osa kokoelmaa, johon olisi kuulunut myös Blockade Billy (2010).
Väitteeni Kingistä loistavana pienoisromaanikirjailijana rakentui kahden kokoelman varaan. Different Seasons (suomeksi kahdessa osassa aluperin Kauhun vuodenajan I & II ja sittemmin monin muin nimin kulloinkin valkokankaalla pyörineen filmatisoinnin mukaan) kirvoitti toisenkin maksiimin, joka ei taatusti ollut ensimmäisenkään vertaa puhtaasti oma ajatukseni: Stephen King on parempi kirjailija kuin kauhukirjailija. Kokoelman neljästä kertomuksesta vain yksi, se lyhin ja novellimaisin, lähestyy kauhukirjallisuutta. Muut kertomukset olivat sitä, mitä amerikkalainen markkinointi- ja lokerointikoneisto kutsuu mainstreamiksi tai literaryksi. Se on säilynyt yhtenä selvimmistä suosikeistani Kingin tuotannossa myöhempienkin lukukertojen jälkeen. Toinen väitteeni perusta oli vuonna 1990 ilmestynyt kokoelma Four Past Midnight (suomeksi Sydänyö). Sen luin uskoakseni 13–14-vuotiaana, joten mielipiteeni on ollut aloittelevan harrastelijan ja kokemukseltaan vähäisen amatöörin tärkeilyä. Mutta kukapa olisi omasta mielestään viisaampi kuin lukiolainen?
Siinä missä aiempi pienoisromaanikokoelma oli aiheiltaan selvä sivuaskel kauhukirjailijan uralta, on Four Past Midnightin kattaus juuri sitä, mitä Kingiltä odotettiin sen julkaisun aikaan. Tarinoiden keskiössä on kauhufiktion laarista noukitut ideat, joskin scifin ja dekkarin keinojakin käytetään. Kirja kuitenkin ajoittuu Kingin uralla vaiheeseen, jossa hän alkoi kokeilla kykyjään selvästi aiempaa alleviivatummin "tiedostavana" kirjoittajana. Pian ilmestyi niin sanottu naistrilogia feministinen (Gerald's Game, Dolores Claiborne, Rose Madder) äänenpainoineen ja muissakin 1990-luvun teoksissa käsitellään näkyvästi teemoja kuten usko ja jumala, vanheneminen, yhteisö (joka on ollut Kingin tuotannon keskeisiä teemoja ihan alusta asti)…
Sen jälkeen, kun luin Sydänyön 90-luvun lopussa yläkoululaisen innolla, en ollut palannut teokseen. Kaksi kirjan tarinoista on filmattu, mutta vain tv-sovitus Langolieerit (1995) olin nähnyt jo ennen lukemista. En ole varma, näinkö sitäkään enää myöhemmin – toista filmatisointia (Secret Window, 2004) en ole tähän päivään mennessä katsonut. Palasin kirjan ääreen kaksikymmentä vuotta myöhemmin, tällä kertaa englannin kielellä äänikirjamuodossa.
II
"Meille aika on neljäs ulottuvuus ja me tiedämme että se on olemassa mutta me emme näe sitä. Me emme edes oikein tunne sen kuluvan vaikka silloin kun olemme oikein pitkästyneitä luulemme tuntevamme." ("Aurinkokoira", Sydänyö s. 780; suom. Ilkka Rekiaro)
Four Past Midnightin neljää kertomusta yhdistää ajan käsite. Jo teoksen nimi vie ajatukset tähän suuntaan (myös suomennoksen vaikka siitä puuttuukin alkuperäisnimeen kuuluva ajan eteneminen). Jokainen tarinoista kyseenalaistaa tavallaan ajan itsestäänselvyyden. Selvimmin tämä näkyy aloitustarinassa "The Langoliers", jossa hyvin konkreettisesti näytetään, miten käy menneelle ajalle. "Secret Window, Secret Garden" ja "The Library Policeman" puolestaan keskittyvät muistoihin ja siihen, miten taakse jätetty aika löytyy nykyhetkessä päähenkilöiden edestä. Sikermän päättävä "The Sun Dog" käsittelee valokuvausta, jonka pitäisi omalla tavallaan pysäyttää ja säilöä aika – vaan entäpä jos valokuvan aika ei päätykään? Kuin ajan kulumista korostamaan on jokaiseen kertomuksen novelleista pieni johdanto, joka on otsikoitu vuorokauden ensimmäisten minuuttien mukaan (esimerkiksi "One Past Midnight").
Kokoelman aloitustarina "The Langoliers" on se, jonka itse muistan parhaiten teini-iän lukukerraltani. Sen perusidea kiehtoi nuorta mieltä, ja tarinan hahmot ovat jääneet mieleen monipuolisena ja dynaamisena ryhmänä. Nyt uudelleen luettuna en kyllä ymmärrä miksi. Tarinan ytimessä on hyvin peruskingiläinen idea joukosta keskenään erilaisia ihmisiä odottamattomassa tilanteessa, josta selvitäkseen heidän on kyettävä eroistaan huolimatta tekemään yhteistyötä. Mukana on tavanomainen kattaus: on erityiskykyinen lapsi, demoniensa riivaama pahis, ongelmissaan vahvistuva perusjantteri, rakkautta etsivä naishahmo, mystinen ja vähän vaarallinenkin mieshahmo, ärsyttävä nuori… Klišeiden ja perustyyppien käyttö on niin yksioikoista ja itsestäänselvää, että lukeminen (tai kuunteleminen minun tapauksessani) on melkein vaivaannuttavaa. Alusta asti on jokseenkin selvää, miten kullekin tulee käymään – yllätettävää on vain sen verran, minkä pahis valitsee aseekseen ja kenen kyytiin nainen lähtee.
"The Langoliersin" scifin kanssa flirttaileva perusidea on edelleen kiehtova. Mihin mennyt aika menee, on aikamatkustustakin sivuava kysymys, johon King antaa mielenkiintoisen vastauksen. Se ei ole omaperäinen, mutta ratkaisun esittäminen hyvin konkreettisena ja fyysisenä on tehokas, ja se saa lisäpontta kytkeytyessään Craig Toomeyn lapsuudenpelkoihin. Valitettavasti idea jää lähinnä kehykseksi hyvin perinteiselle toimintakohtaus- ja pakojuonelle. Toomeyn traumaattinen lapsuus yrittää antaa tarinalle psykologista näkökulmaa, samoin kuin Brian Engleä heti aluksi kohtaavat vaikeudet. Niiden tarjoama lisä valitettavasti jää hyvin pintapuoliseksi ja päälleliimatuksi, eikä kertomus kasva tapahtumiaan suuremmaksi. Henkilöistäkään kukaan ei ole erityisen mieleenjäävä. Kingillä on vastaavia ahdinkoon joutuvia juokkioita ja hahmoja yllin kyllin (esim. The Mist tai Desperation) ja paljon ikimuistoisemmin luonnosteltuina. Ensimmäisen lukukerran jälkeen Craig Toomey kyllä on jäänyt mieleeni repimään ohuita paperisuikaleitaan, mutta laitan tämän mieluummin filmatisoinnin kuin alkuperäisromaanin piikkiin.
Myös seuraava kertomus, "Secret Window, Secret Garden", oli jäänyt mieleeni vahvana lukukokemuksena, ei vähiten loppukäänteensä vuoksi. Tällä lukukerralla ratkaisu ei tietenkään tullut yllätyksenä, mutta nähdäkseni sen ei ole tarkoituskaan tulla. Teini-iässä vain en ole osannut ehkä kaikkia vihjauksia ja huomautuksia lukea kirjoittajan tarkoittamalla tavalla. Tällä kuuntelukerralla ratkaisua tunnuttiin kyllä pohjustavan pitkään. Ylipäänsä vaikutelma itseään ja todellisuutta alati enemmän epäilevästä kirjailijasta on saatu aikaan taitavasti. Lukija ei ehkä ylläty paljastuksen äärellä, mutta matka sitä kohti on vaikuttava ja jää mieleen.
Mort Raineyn avioero vertautuu "The Langoliersin" kapteeni Englen omaan. Siinä missä ero on aloituskertomuksessa vain tarinan rekvisiittaa, "Secret Window'ssa" se luo aidosti syvyyttä henkilöihin sekä näiden toimiin ja motiiveihin. Rainey ei kykene käsittelemään eronsa herättämiä tunteita. Ne kuitenkin puskevat pintaan väkisin, hyvin epätoivoisella tavalla. Rainey yrittää tukahduttaa tosiasioita viimeiseen asti – on ilmeisesti yrittänyt aina, sillä erokriisin lisäksi hänen alitajuntansa nostaa nyt esiin nuorena ja aloittelevana kirjailijana tehdyn plagiointitapauksen. Kuluneesti voi sanoa, ettei menneisyyttä pääse pakoon. Tässä tarinassa King osoittaa sen tehokkaasti.
"Secret Window, Secret Garden" yhdistyy monella tavoin Kingin muuhun tuotantoon. Kirjailijapäähenkilö on tietenkin perinteinen kingmäisyys. Kirjailijan identiteetin ja tekijyyden kysymyksiä käsitellään samansuuntaisesti esimerkiksi myös The Dark Half -romaanissa sekä The Dark Tower -sarjan myöhemmissä osissa. Aiheeltaan "Secret Window" asettuu Kingin tuotannon ei-yliluonnolliseen osaan. Se alkoi jo Richard Bachmanin salanimellä julkaistulla Rage-romaanilla mutta pääsi todella vauhtiin vasta ensimmäisessä pienoisromaanikokoelmassa Different Seasons. "Secret Window, Secret Garden" on osoitus siitä, että pienoisromaani on ollut Kingille sopiva muoto kokeilla realistisempaa, jollain tavoin myös aiempaa enemmän psykologisoivaa, tarinankerrontaa.
"Secret Window, Secret Garden" jää kuitenkin kokoelman ainoaksi realistiseksi kertomukseksi. Seuraavana vuorossa oleva "The Library Policeman" on paluu perinteisempää, vahvasti yliluonnollisempaan Kingiin. Tässäkin kertomuksessa menneisyyden tukahdutetut muistot konkretisoituvat nykyhetkessä. Jos aiemmassa tarinassa päähenkilön mieli kääntyi häntä vastaan kriisin keskellä, "The Library Policemanissa" piilotettu muisto toimii energianlähteenä päähenkilön ulkopuoliselle voimalle. Taustana toimii Kingille tyypillinen pikkukaupunki ihmisineen, menneisyyksineen, tarinoineen, legendoineen ja monenlaisine ihmiskohtaloineen. Tässä tarinassa muiston elävyys nykyajassa laajenee yksilön yli, koskemaan koko yhteisöä. Idea on mielenkiintoinen, mutta toteutus ei yllä aivan sen tasolle. King lataa kertomukseen niin paljon elementtejä, että se hukkuu omaan mahdottomuuteensa. Jokaisella henkilöllä tuntuu olevan traumansa, joita selitellään pitkästi omissa alajuonteissaan. Pahin tällainen osuu kohtaan, jossa pitkään selvitelty arvoitus on viimeinkin ratkeamassa ja lukija jo odottaa loppuhuipennukseen pääsyä. Sen sijaan tarina pysähtyy tyystin ja siirtyy pitkään takaumaan, jossa toki taustoitetaan ja selitellään asioita mutta joka lähinnä tuhoaa kaiken sen työläästi kasatun jännitteen, joka jutussa muuten vielä olisi. "The Library Policeman" olisi kaivannut täydellisen uudelleenkirjoittamisen. Kingillä on tuntunut olevan aivan liikaa ajatuksia yhteen kertomukseen, minkä takia kokonaisuus on hyvin hatara, rönsyilevä ja lopulta kuin väkisin kasassa pysyvä. Se muistuttaa vanhaa EC-sarjakuvalehteä, jonka toisiinsa liittyvät tarinat yritetään kertoa naama peruslukemilla.
Osoittaa hyvin, miten subjektiivisista asioista nyt puhutaan, että King-tutkija Stephen Spignesi kirjassaan The Essential Stephen King (2003) nostaa "The Library Policemanin" parhaaksi Four Past Midnightin kertomuksista. Hän kuvaa sitä adjektiiveilla "powerful" ja "frightening" ja nostaa esille varsinkin kirjastopoliisin hahmon. Spignesi lainaa myös toista King-asiantuntijaa, Kevin Quigleytä, joka pitää "The Library Policemania" niin pelottavana, ettei ole lukenut sitä kuin kerran. Spignesi muuten nostaa myös kokoelma seuraavan tarinan paremmaksi kuin "Secret Window'n", joten voinemme puhua makueroista.
Kokoelman päättää "The Sun Dog". Nimen Sun viittaa Polaroid-kameraan, jonka päähenkilö Kevin Delevan saa 15-vuotislahjakseen (suomennos "Aurinkokoira" jää lukijalle käsittämättömäksi). "The Sun Dogia" vaivaa paljolti samat ongelmat kuin edellistäkin. Perusidea sinänsä on mielenkiintoinen – kamera ei kuvaa sitä, mitä pitäisi, vaan näyttää jossain vieraassa ulottuvuudessa kameraa uhkaavasti lähenevän koiran – mutta jälleen ylimääräistä sälää on niin paljon, että kokonaisuus leviää kappaleiksi. Pitkän aikaa tarina seuraa Keviniä ja tämän isää (joiden välisen suhteen kuvaus on sivumennen sanoen "The Sun Dogin" parhaita puolia), mutta yhtäkkiä näkökulma vaihtuukin aivan toiseksi. King on ilmeisesti ollut niin ihastunut ajatukseen kuvata kummallisia esoterian harrastajia, joille "riivattua" kameraa kaupitellaan, ettei häntä ole haitannut, miten tarina siitä kärsii. Tulos on hyvin samankaltainen kuin "The Library Policemanissa": tunnelma lässähtää, oleelliset hahmot unohtuvat, lukija ei enää jaksa olla kiinnostunut loppuratkaisusta. Onkin pieni ihme, että aivan loppuun King saa ladattua vielä kerran jännitettä. Tarinan huippukohta on kuin onkin melko vaikuttava, vaikka sekin uhkaa pitkittyä liiaksi. Lisäksi epilogi jättää lukijan suuhun mukavalla tavalla häiritsevän maun.
Oikeastaan "The Sun Dogin" olisi pitänyt olla pienimuotoinen ja tiivis tunnelmapala, mutta nyt se on vain roiskahtanut liian moneen suuntaan. Yhden vähäisen lisäarvon se saa kytkeytyessään muuhun King-kaanoniin: romukauppias Pop Merrill on "The Bodysta" ja Needful Thingsistä tutun Ace Merrillin setä (tai eno).
III
Four Past Midnight ilmestyi äänikirjana samana vuonna printtilaitoksen kanssa. Tavalliseen tapaan kokoelman jokaisen tekstin lukee eri henkilö. Mitä jää kaipaamaan, on Stephen Kingin oma ääni, joka olisi sopinut erinomaisesti lukemaan jokaista tarinaa edeltävät lyhyet johdantotekstit. Nyt nämä puuttuvat kokonaan, mikä on suuri puute. Johdantotekstit kytkevät tarinat toisiinsa ja tekevät Four Past Midnightista kokonaisuuden pelkän kokoelman sijasta.
Onneksi teoksen lukijat on valittu taiten. Vaikuttavinta jälkeä tekee "The Library Policemanin" lukeva näyttelijä Ken Howard. Monipuolisesti ääntään käyttävä Howard korostaa tarinan sarjakuvamaisuutta, mikä aidosti elävöittää poukkoilevaa kertomusta. Varsinkin hänen hahmotelmansa nimihenkilöstä, lievästi lispaavasta kirjastopoliisista on kylmäävä. Melkein yhtä hyvää työtä tekee "Secret Window, Secret Gardenin" lukeva näyttelijä James Woods. Hänen etelävaltiolaisittain venyvä aksenttinsa toimii tarinassa erittäin tehokkaasti, etenkin John Shooterin roolissa. Jostain syystä Woodsin puhetapa tekee siitä minulle vielä piirun verran enemmän rikostarinan, pulppokkareiden perillisen.
Willem Dafoen, näyttelijä hänkin, suoritus "The Langoliersissa" voisi olla loistava – ja paikoin onkin! – mutta kuunteluelämystä haittaa äänityksen laatu. Välillä hänen kumiseva äänensä puuroutuu epäselväksi ja ainakin ei-natiivin englanninpuhujan on välillä vaikea pysyä kerronnassa mukana. Äänenlaatuun kyllä tottuu, mutta paikoin seuraaminen vaatii keskittymistä. Tämä on sääli, sillä Dafoe on tunnettu vaikuttavasta äänestään ja taidostaan käyttää sitä. "The Langoliersissa" hän onnistuu hahmottamaan toistakymmentä keskenään hyvin erilaista henkilöä.
"The Sun Dogin" luennasta vastaa humoristi Tim Sample, joka lienee kokoelman lukijoista suomalaisille tuntemattomin. Hänet on luultavasti valittu tehtävään vahvan mainelaisen aksenttinsa vuoksi. Se tulee käyttöön, kun Sample lukee Pop Merrillin osuudet. Merrill on monin tavoin stereotyyppinen hahmo, ja Samplen paksu vanhan miehen puhetyyli lisää siihen vielä yhden kerrostuman. Lopputulos on karikatyyrimäisyydestään huolimatta hieno. Muun kertomuksen Sample hoitaa ammattilaisen otteella.
LÄHTEET
KING, Stephen 1991: Sydänyö (Four Past Midnight, 1990). Helsinki: Tammi. Suom. Ilkka Rekiaro
SPIGNESI, Stephen J. 2003: The Essential Stephen King. Ranking of The Greatest Novels, Short Stories, Movies, and Other Creations of the World's Most Popular Writer. Franklin Lakes, NJ: New Page Books. A Division of Career Press, Inc.
SPIGNESI, Stephen J. 2003: The Essential Stephen King. Ranking of The Greatest Novels, Short Stories, Movies, and Other Creations of the World's Most Popular Writer. Franklin Lakes, NJ: New Page Books. A Division of Career Press, Inc.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti