Satunnaisia pohdintoja, kritiikkejä, ajatelmia asioista joilla on sielu

keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Conanin lukijanovellit 1987–88

Robert E. Howardin 1930-luvulla luoma pulpbarbaarin perushahmo Conan on elänyt monta elämää. Alkuperäisten Howardin kertomusten jälkeen Conanin hahmoa ovat omissa romaaneissaan ja novelleissaan hyödyntäneet useat tekijät. Arnold Schwarzeneggerin roolisuoritus kahdessa 1980-luvun elokuvassa lienee hahmon tunnetuin ilmentymä; myöhemmät Conan-filmatisoinnit jäävät niiden varjoon ja hyvä niin. Ja sitten ovat sarjakuvat, joiden kautta Conan tuli tutuksi suomalaisille.


Tämä teksti ei kerro Conanista, mutta hänen nimikkolehtensä kautta pääsemme varsinaisen aiheemme äärelle. Suomessa yritetiin julkaista Conan-sarjakuvaa ensimmäisen kerran 1975–76 Tapterin toimesta, mutta lehti lopetettiin viiteen numeroon. Uusi alku koitti 1984, kun Semic aloitti Conan barbaari -lehden, joka jatkoikin 12 vuotta. Tämänkin jälkeen kimmerialaisbarbaaria on sarjakuvissa nähty suomeksi Egmontin albumeissa. Nyt haluamme tarkentaa huomiomme Semicin lehden vuosiin 1986–1988. Tuolloin värillisen lehden rinnalla alkoi ilmestyä mustavalkoisia spesiaalialbumeita. Kolme ensimmäistä näistä numeroitiin vielä peruslehden jatkumoon (2/86, 2/87 ja 5/87), mutta seuraavan vuoden neljä mustavalkoista lehteä julkaistiin ilman numerointia. Mustavalko-Conanit sisälsivät paitsi värillistä emojulkaisua pidempiä tarinoita myös pientä ekstraa: lukijakirjeiden lisäksi oli artikkeleita esimerkiksi hyperborisista jumalista, ilmeisesti paljon kaivattu roolipelipalsta – ja lukijanovelleja.

Nämä lukijoiden novellit ovat nyt mielenkiintomme kohteina. Kahdessa ensimmäisessä mustavalkoalbumissa (Kun jumala herää, 2/86, ja Liekkiveitsi, 2/87) ei sellaista vielä ollut, mutta kaikissa lopuissa kyllä. Viidessä lehdessä julkaistiin yhteensä seitsemän novellia muun muassa sellaisilta muista yhteyksistä tutuilta kirjoittajilta kuin Toni Jerrman, Anssi Hynynen ja Jukka Laajarinne. Novellit ovat harrastajamaisia, monin tavoin kömpelöitä ja pääosin varsin geneerisiä lajityyppikertomuksia. Suomalaista miekka & magia -tyyppistä fantasiaa ei kuitenkaan tuohon aikaan ollut juurikaan julkaistu missään, joitain aivan yksittäisiä tarinoita lukuun ottamatta. Eipä niitä sen jälkeenkään ole liiaksi asti kirjoitettu. Muutamien irtonovellien lisäksi mainittakoon Juri Nummelinin Viimeinen bjarmialainen (Kuoriaiskirjat 2013) ja Juha Jyrkkään Oivas Repänen: Kainoan musta linna (Kuoriaiskirjat 2017) sekä Petri Hiltusen sarjakuvissaan aloittama Praedor-tarusto (sarjakuvaa julkaistiin myös näissä Conaneissa). Siksikin Conaneissa julkaistut pienimuotoiset tarinat muodostavat oman mielenkiintoisen kokonaisuutensa.

Ensimmäinen Conan-lukijanovelli ilmestyi Yanaidarin zombiet -albumissa (5/87). Kyseessä on "barbaariharrastaja" Anssi Hynysen "Sepän oppipoika". Novellin alussa nuori miekkamies herää tyrmän lattialta verissä päin. Lyhyessä takaumassa selvitetään hänen lähteneen perinteiseen tyyliin kostamaan isänsä kuolemaa ja tuhoamaan Vuoren Kuningatarta. Kaikki tarinassa on perinteistä ja klišeistä, mutta kirjoittaja tietää tämän itsekin: "Entä mitä sitten seurasi? Tuskin mitään uutta teille, jotka olette niin moneen kertaan kuulleet taisteluista, joita käydään ahtaissa portaikoissa ja sokkeloisissa käytävissä pakenijan ja takaa-ajajain välillä." Novelli ei ole lainkaan niin kehnosti kirjoitettu kuin voisi luulla. Toki se on paikoin haparoiva, mutta sellaisenaan se on myös viihdyttävä ja hyvä aloittaja Conanin lukijanovellien sarjalle. Hynysen novellin ohessa lehden toimitus ennakoikin "oikeaa barbaarinovellien tulvaa" nyt, kun alkuun oli päästy.

Toimitukseen saapuneesta tulvasta emme tiedä, mutta ainakin seuraavassa Salaliitto-albumissa julkaistiin jälleen uusi novelli, "Mustan jumalan sola". Tällä kertaa kirjoittaja oli Jan-Erik Ehrström, joka oli myös kuvittanut tekstinsä. Tarina kertoo pelkkään lannevaatteeseen sonnustautuneesta, pitkästä ja lihaksikkaasta kimmerialaisbarbaarista, joka kiroaa Cromin nimeen. Conan tämä ei kuitenkaan ole – vaan Raxxon. Barbaarimme joutuu väijytykseen kapeassa solassa Aisirin vuorilla, mutta selviytyy siitä onnensa ja miekkansa ansiosta. Sattumalta Raxxon kuitenkin ajautuu juuri sinne, mihin häntä väijyneet miehet hänet halusivatkin – uhriksi heidän jumalalleen. Tarinaa kuljetetaan melko sujuvasti ja varsinkin mustan jumalan pesäluolaa kuvataan mallikkaasti. Samoin jumalana palvottu olento itsessään on kekseliäs, nykyään se ehkä mainittaisiin "lovecraftilaisena": "Mustuus aivan kuin huokui siitä, sen jokaisesta ihohuokosesta, samalla tavoin kuin kuumuus huokuu vasta taotusta säilästä. – – [Olento] koostui monesta eri eliöstä, joukossa niin ihminen, karhu ja joukko villisti kiemurtelevia matoja kuin nuoren puun vesa, joka kasvoi karhun kidasta." Kaiken pohjustuksen jälkeen tuntuu vain kovin turhauttavalta, että olento saadaan hengiltä kahdessa tekstikappaleessa teurastusveistä heilauttelemalla. Siitä huolimatta "Mustan jumalan sola" jatkaa Anssi Hynysen novellin tiellä: Se on häpeämättömän klišeinen mutta juuri siksi hauska lukea. Kotikutoisessa vakavuudessa, jolla aloitteleva tekijä tekstin on kirjoittanut, on samaa viehätystä kuin muussakin 80-luvun scifissä ja fantasiassa.

Vuoden 1988 toinen mustavalko-Conan sisälsikin sitten kaksi lukijanovellia. Tekstit ovat vielä lyhyempiä kuin edellisten lehtien parisivuiset kertomukset. Molemmat mahtuvat samalle aukeamalla roolipelipalstan kanssa, olkoonkin pienellä kirjasimella ladottuna. Keskenään kaksi novellia ovat hyvin erilaiset. Yhteistä niille on, ettei kumpikaan ole leimallisesti barbaaritarina vaan niiden henkilöt voisivat olla keitä tahansa miekkaa kantavia kulkijoita. Ensimmäisestä tekstistä vastaa Paul Laane, joka luultavasti on sama mies kuin myöhempien aikojen kuvataiteilija ja lautapelisuunnittelija. Hänen kertomuksensa "Yötaivaan varjo…" (miksi kolme pistettä?) olisi oikein hyvä 15-vuotiaan kouluaine. Tarinassa sinänsä on ideaa ja tapahtumia riittää. Kovin kömpelösti juttu vaan etenee, ja tarina sotureista, jotka sattumalta yrittävät yöpyä lepakko-olioiden hallitsemassa kaupungissa, ei ole kovin dramaattinen. Kirjoittajan tyyli on kyllä kallellaan mahtipontisuuteen. Novellin on turha uskotella olevan kadonnut helmi tai edes mielenkiintoinen alaviite kotimaisessa fantasiakirjallisuudessa – ei, se on niitä lukemistojuttuja, joilla on ollut iso merkitys vain kirjoittajalleen.

Ei Ilmiantajan toinenkaan lukijanovelli paljon kummoisempi ole. Mielenkiintoisemmaksi sen tekee oikeastaan vain, että sen kirjoittaja on tuleva Finlandia Junior -ehdokas Jukka Laajarinne (näin ainakin oletan, vaikka kaiman mahdollisuus on aina olemassa). Itse asiassa Conanissa julkaistu "Peto" on aivan ensimmäisiä julkaistuja Laajarinteen novelleja, ellei ensimmäinen. En itse ainakaan löytänyt äkkiä aiempia julkaisuja; samaan aikaan hänen piirroksiaan kyllä julkaistiin scifilehdissä. Laajarinteen koottujen kertomusten niteessä "Peto" tulee olemaan huvittava, alaikäisenä kirjoitettu johdantokertomus mutta ei sen kummempaa. "Peto" rakentuu yhdelle vitsille – niin, vitsille, sillä parodiasta on kyse. Aluksi seurataan valtavaa, verenhimoista hämähäkkiä, "lajinsa suurinta edustaa koko Karakondassa", jonka odotus viimein päättyy, kun se huomaa ihmisen lähestyvän. Näkökulma vaihtuu  Rathur-nimiseen miekkamieheen, jonka kasvavaa pelkoa kuvataan hyvin. Muutenkin novellissa on melko tehokasta kuvailua, joka omassa tyylitietoudessaan vie lukijan luottamaan tarinan ennalta arvattavuuteen. Lopun twisti onkin siksi kaikessa halpuudessaan yllättävä: hämähäkki, vaikka onkin suurikokoinen, paljastuu kaikesta huolimatta jalalla liiskattavaksi.

Myös Vaaniva kuolema -albumissa on kaksi lukijatuotosta. Ensimmäisestä vastaa Toni Jerrman, joka oli tuolloin jo vakiintunut scififandomin aktiivi, tuttu nimi etenkin Tähtivaeltaja-lehden päätoimittajana. Jerrmanin novelleja ilmestyi 80-luvulla scifilehdissä, Tähtivaeltajan lisäksi sen edeltäjässä Time and Spacessa sekä Spinissä. Conanin sivuilla julkaistu kertomus "Gibil, miekka" on itse asiassa ilmestynyt aiemmin Time and Spacen numerossa 8 vuonna 1983. Lehdessä ei ole mainintaa, että kyse on vanhasta tekstistä. Kirjoittaessaan novellin Jerrman on ollut alle parikymppinen. Se näkyykin tekstissä, mahdollisesti tahattomana, koomisuutena. Ylipäänsä Jerrmanin julkaistut novellit ovat olleet joko satiirisia tai mahtipontisia. "Gibil, miekka" on niin pompöösi, että se saattaakin oikeasti olla parodia. Tarina alkaa, kun nimetön ihmisyyden puolustaja valmistautuu taistelemaan demoniarmeijaa vastaan. Onneksi hänellä on apunaan miekka, jolla tuntuu olevan lähes oma tahtonsa. Mieleen tulee Moorcockin Stormbringer. Tarina alkaa sankaripönötyksellä: "seisoinhan kukkulalla hehkuen valoa pimeyteen", jatkuu demoninlahtauksella: huutaen valon, tuhon ja tulen loitsuja syöksyn mielipuolisesti miekkaa heiluttaen läpi hirvittävän lauman", minkä jälkeen laskeudutaan mustasta portista Manalaan. Siellä otetaan matsi Saatanan kanssa: "Aivoni vikisevät pienuuttaan, mutta sitten tunnen käsissäni raudan kylmyyden ja elämän värinän." Ja jottei tarina lässähtäisi kaiken tämän pullistelun jälkeen, on lopetus teinieksistentialismia parhaimmillaan: "Herään Manalan portin sijoilta ja tiedän, ettei maailmassa ole enää mitään pahaa. Kuitenkin kylmyys tuntuu leviävän sisälläni ja tunnen kuolevani. Viimeisillä voimillani avaan silmäni nähdäkseni maailman, jonka tein hyväksi. En kuitenkaan näe mitään. Kaikki on tuhoutunut. Kaikessa oli ollut jotain pahaa…" Tällaista tekstiä ei enää tänä päivänä julkaista missään! "Gibil, miekka" on ehdottomasti Conanissa julkaistuista lukijanovelleista nautittavin.

Dorian Greyn, jonka oletan nimimerkiksi, novelli "Punaisen villisian bardi" on toista maata. Ensinnäkään se ei kerro nimihahmosta vaan kyseinen bardi itse kertoo tarinaa. Miksi tarinalle on täytynyt kehittää kuuden virkkeen mittainen kehyskertomus, joka ei tuo siihen mitään lisää (paitsi ne kuusi virkettä), on mysteeri. Mysteeri sen sijaan ei ole, miten tarina on syntynyt. Niin selvästi noudatetaan roolipelin kaavaa, että lukija voi kuvitella juttuaan kertovan bardin heittävän noppaa joka kappaleen alussa. Tarinassa nuori seikkailija Marv, joka on muuten taas yksi sankariksi halajava sepänpoika, lähtee kotoaan Matkalle. Tie kulkee putkimaisesti kohtaamisesta toiseen. Välillä valitaan vaihtoehtoisista reiteistä toinen, ja silloin tällöin tielle tulee esineitä, joita Marv kerää vastaisuuden varalle. Lukijalle selostetaan, millaisin asein örkit hyökkäävät ja miksi ne ovat kehnompia kuin Marvin löytämä miekka. Kauan sitten maasta löydetty hopea-avain sopii kuin sattumalta aivan toisaalta paljastuvaan oveen. Esimerkkejä on turha jatkaa. Samanlaisia juttuja saatiin pian lukea monista roolipeleille pyhitetyistä pienlehdistä, joten kai näillä lukijansa oli. Ainakin niistä saatiin vertailukohtia ja ehkä ideoitakin omiin pelisessioihin.

Velhon tytär on viimeinen ilmestynyt tämänmuotoinen Conan. En tunne syitä siihen, miksi mustavalkoisen albumin julkaiseminen päättyi. Albumissa ei ole lukijoiden kirjepalstaa, jolla loppumista selitettäisiin. Sitä on mahdollisesti käsitelty väri-Conanin puolella. Velhon tyttäressä ei ole enää myöskään roolipelisivuja. Sarjakuvien lisäksi mukana on ainoastaan lukijanovelli "Kosto". Sen kirjoittaja, nimimerkki Ged the Greenhair, tuli tutuksi aiempien numeroiden roolipeli- ja lukijapalstoilta. Edellisessä lehdessä nimimerkki kehui Laajarinteen "Petoa" ja mainitsi aiempien novellien olleen "jotensakin naiveja tai mitäänsanomattomia". Miten hän siis itse suoriutui tekstillään? "Kosto" on itse asiassa varsin hyvä kioskinovelli. Se sijoittuu miekkasankarien sotaisaan aikaan, mutta aiheeltaan muistuttaa hieman klassisen kauhuperinteen kostotarinoita. Kertomuksessa armeija (jonka jäsenillä on  kovasti myöhempien aikojen pikkuponeja tai soturikissoja muistuttavia nimiä kuten Pohjatuuli, Hopeakyynel ja Vihersilmä) on tuhonnut sodasta erossa pysytelleen Ugroldin kylän. Muiden juhliessa Tuomituuli-niminen kenraali potee tunnontuskia kylän hävityksestä. Myöhemmin tuhoon osallistuneita sankareita alkaa kuolla. Lukijan ei ole vaikea yhdistää tapahtumiin aiemmin kerrottuja yksityiskohtia: Ugroldin vanha druidi on kironnut hyökkääjät, Ugroldissa palvottiin apinajumalaa, Ugroldissa pyydystetty ihmisapina on karannut eläintemyyjältä. Tyylipuhtaasti tarina vielä loppuu käänteeseen, jossa suohon upotetun hirviön märkä käsi laskeutuu sankarin olalle. Ennalta arvattavuudestaan huolimatta "Kosto" on mukava pikku lukemistojuttu. Siinä ei ole mitään erikoista, mutta se on tarpeeksi hyvin kirjoitettu, jotta sen ääressä viihtyy kahden sivun verran.

Mustavalkoisissa Conan-albumeissa ilmestyneet seitsemän lukijanovellia eivät ole millään tavoin kirjallisesti merkittäviä tai edes kovin hyviä. Ne ovat vain pieni kuriositeetti kotimaisen fantaskirjallisuuden historiassa. Conan on kuitenkin tarjonnut yhden mahdollisen väylän nuorille kirjoittajille saada tekstejään näkyville aikana, jolloin netti ei ollut jokaisen mahdollisuus. Ajan scifilehdet julkaisivat kyllä harrastelijanovelleja (mitä ei nykyään uskoisi, sillä lehdissä julkaistavien tekstien taso on huimasti korkeampi kuin lapsenkenkäisellä 80-luvulla), mutta fandom oli sisäänpäinlämpiävä jo silloin eivätkä scifiseurojen lehdet olleet muutenkaan itsestäänselvästi kaikkien ulottuvilla. Samaan aikaan vielä ilmestyneet perinteiset lukemistolehdet eivät juuri julkaisseet fantasiaa. Harmi ettei albumi-Conan ja sen lukijoilleen tarjoama julkaisukanava jatkaneet kauempaa. Alkukankeuksien jälkeen sen sivuilla olisi voitu nähdä hyvinkin mielenkiintoisia kertomuksia. Nyt meillä on kourallinen lyhyitä, toki monin tavoin kömpelöitä mutta samalla myös varsin valaiseva välähdyksiä kotimaiseen miekka & magia -fantasiaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti