Suomikauhun sirpaleita -otsikon alla on tarkoitus nostaa esiin Suomessa kirjoitetun kauhukirjallisuuden unohdettuja tai muuten ylenkatsottuja teoksia. Useimmiten unohdukseen on syynsä, kuten pieni levinneisyys tai laadullinen kehnous. Monia pienipainoksisia kauhunovellikokoelmia on kyllä nostettu esiin esimerkiksi alan bibliografioissa, mutta varsinkin yksittäiset kauhunovellit jäävät helposti huomiotta. Tällaiset yksittäiset novellit ovat voineet ilmestyä lukemistolehdissä tai novellikokoelmissa, joiden pääpaino on muualla kuin kauhussa tai fantasiassa ja jotka siksi ovat jääneet vaille perinteisen harrastajiston huomiota. Yksittäisiä kertomuksia ovat viime vuosina tehneet tunnetuiksi esimerkiksi Juri Nummelin ja Matti Järvinen toimittamissaan antologioissa.
*************
Tauno Karilas (koonnut)
Pieni juttukirja
Iloisia ja jännittäviä kertomuksia mennieltä [sic] vuosilta
Jyväskylä: K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1950, 250 s, sid.
Tauno Karilas (1900–1980) oli kirjailija, joka muistetaan varsinkin nuorille suunnatuista romaaneistaan ja toimittamistaan kasku- ja pakinakokoelmista. Lisäksi Karilas kirjoitti ja kokosi monenlaista muutakin kirjallisuutta sekä toimitti esimerkiksi suojeluskuntien Hakkapeliitta-lehteä.
Vuonna 1950 ilmestynyt Pieni juttukirja muodostui ilmeisesti Suuren kaskukirjan (1948)sivutuotteena. Lyhyessä esipuheessaan Karilas kertoo, että kaskuja kerätessään hänelle on jäänyt haltuun paljon tarinoita, joita hän ei ole halunnut pelkistää kaskun tiiviiseen muotoon. Näistä hieman pidemmistä, edelleen kuitenkin pienimuotoisista, kertomuksista on koottu Pieni juttukirja. Alaotsikkonsa mukaisesti se sisältää "iloisia ja jännittäviä kertomuksia menneiltä vuosilta" (nimiösivulla on ladontavirhe "mennieltä"), yhteensä 36 kappaletta. Lukemiston kertomukset ovat aiheiltaan, tyyliltään ja hengeltään hyvin moninaisia. On huvittavia, melkein vitsimäisiä pikkutarinoita, on eksoottisiin paikkoihin sijoittuvia erä- ja seikkailujuttuja, on historiallisia selviytymiskertomuksia. Joskus Karilas kirjaa tarinan lainausmerkkeihin ja mainitsee sen olevan peräisin jostain vanhasta lehdestä tai muistelmasta. Tarkempia lähteitä ei mainita, enkä voi olla aivan varma, ovatko kaikki mainitut henkilöt, joiden nimiin tarinoita laitetaan, todellisia vai eivät. Tämähän tietysti on tyypillistä kaskuille – ei ole niin tärkeää, onko tarina totta, kunhan se voisi olla totta. Välillä jutut puolestaan kerrotaan kuin mikä tahansa kirjallisuuden kertomus, jolloin niitä ei erota novellista kuin toimittajan ilmoitus. Kokonaisuutena kirja muistuttaa hieman Valittuja paloja, joissa monenlainen kevyt proosa limittyy toisiinsa, eikä faktan ja fiktion rajaa lopulta aina edes erota.
Pieni juttukirja sisältää myös yhden kauhukertomuksen. "Aution talon kummitus" päättää kokoelman synkkään sävyyn. Se on nelisivuinen, hyvin perinteikäs nuotiokauhutarina. Kehyskertomuksessa keski-ikäinen amerikkalainen liikemies, joka on "kertonut seuraavan tositarinan", törmää junassa "luhistumisen partaalla" olevaan nuorukaiseen. Tämä kertoo tarinansa liikemiehelle. Yhdeksän vuotta aiemmin nuori mies oli ollut mukana järjestämässä erään salaisen opiskelijayhdistyksen initiaatiokoetta, jossa yhdistykseen tuoreet jäsenet joutuisivat vuorollaan viipymään kummitustalossa puoli tuntia. Kukaan alokkaista ei kuitenkaan ollut palannut, ja nuorukainen itse oli lähtenyt hakemaan heitä pois talosta. Sisältä hän oli löytänyt yhden tovereistaan hulluksi tulleena, takomassa räystäskourua verisellä vasaralla. Tarina päättyy loppukäänteeseen, jonka mukaan joka vuosi yksi koettelemuksesta hengissä selvinnyt on tullut samalla tavoin hulluksi – ja "Huomenna [– –] on yhdeksäs vuosipäivä, ja minä olen ainoa, joka vielä on elossa…"
"Aution talon kummitus" on tyypillinen lukemistotarina, klišeinen ja loppukäänteen varaan rakentuva kertakäyttökertomus. Se on juuri sellainen tarina, jonka voisi kuvitella kerrottavan kesäleirillä illan hämärryttyä. Tämän vuoksi siinä on myös omaa viehätystään. Kömpelö juoni aukkoineen (mitä muille taloon menneille tapahtui, ei kerrota, puhutaan vain niistä, jotka selvisivät odottaessaan ulkona) ikään kuin kuuluu lajiin, samoin kuin sinänsä täysin tarpeeton kehyskertomus. Lisäulottuvuuden pieni juttu saa kontekstistaan tässä kokoelmassa: kirjan kertomustenhan väitetään olevan totta… Siitä huolimatta teksti tekee mieli laittaa Tauno Karilaan nimiin. Vaikka tarina itsessään olisikin muualta kuultu (ja mikäpä klassinen kummitusjuttu ei lopulta olisi?), on sen ilmiasu, se miten tarina kerrotaan, hyvin kaunokirjallinen. "Aution talon kummitus" olisi voitu sisältönsä ja muotonsa puolesta aivan hyvin julkaista jossain aikansa lukemistolehdessäkin. Se on kaukana kadonneesta suomikauhun helmestä – se ei ole edes kovin hyvä kertomus – mutta mielenkiintoinen kuriositeetti se joka tapauksessa on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti