Satunnaisia pohdintoja, kritiikkejä, ajatelmia asioista joilla on sielu

tiistai 17. huhtikuuta 2018

Suomikauhun sirpaleita #2: "Sudet"

Aino Kallas
Seitsemän neitsyttä
Tarinoita
Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1948, 195 [+ 1] s

"Sudet – sudet", sävähti pahaenteisesti hänen päänsä halki.

Niin paljon kuin tekisikin mieli vaikuttavan retorisen tehon saamiseksi sanoa, ettei Aino Kallaksen nimeä ole totuttu yhdistämään kauhukirjallisuuteen, en tietenkään voi tehdä niin. Totta kai Aino Kallaksen (1878–1956) nimi yhdistetään juuri kauhukirjallisuuteen. Kallas on suomalaisen kirjallisuuden suuri klassikko, ja ketä pyydetään mainitsemaan yksi hänen teoksensa nimi, vastaa tämä todennäköisesti Sudenmorsian. Toisen nimeäminen tuottaakin sitten jo vaikeuksia, vaikka Kallas elämänsä aikana julkaisi kymmeniä nimikkeitä. Ja Sudenmorsian (1928) luonnollisesti on kotimaisen kauhukirjallisuuden esihistorian oleellisia nimiä. Suomenkielisen kauhuromaanien joukossa se sai olla aivan omassa yksinäisyydessään aina 1980-luvulle saakka. Virolaiseen kansantarinaan perustuva pienoisromaani on monella tapaa ainutlaatuinen kertomus kotimaisessa kirjallisuudessa, ja runollisesta ihmissusitarinasta otetaan yhtä edelleen säännöllisesti uusia painoksia.

Kirkkaana historianlehdiltä loistava Sudenmorsian estää helposti näkemästä, että Kallas kirjoitti paljon muutakin. Myös muuta epärealistista kirjallisuutta, sitä mikä nykyään sijoitettaisiin ehkäpä spekulatiivisen fiktion laajan sateenvarjon alle. Hän hyödynsi novelleissaan paljon virolaista tarinaperinnettä ja monesti hänen kertomuksensa lähentelevät sadun tunnelmia. Varsinaisia satuja Kallakselta ei tietääkseni ilmestynyt, vaan hänen novelleissaan on aina jokin "aikuismaisempi", satua vähemmän saarnaava ja lähinnä ihmeentuntuun keskittyvä henki. Tällaisia kertomuksia on ilmestynyt esimerkiksi kokoelmissa Pyhän joen kosto (1930) ja Seitsemän neitsyttä (1948).

Seitsemän neitsyen tarinoista suurin osa ylittää realismin. Monen kertomuksen sävy on  lyyrinen ja etäisen kansantarumainen. Näin myös silloin, kun käsitellään elementtejä, jotka toisessa rekisterissä kuuluisivat kauhufiktion piiriin. Joskus puolestaan lopputulos on riemastuttavaa fantasiaa, joka tuntuu melkein anakronistiselta ollakseen 40-luvun kotimaista kirjallisuutta eikä tänä päivänä julkaistua. Esimerkiksi "Hullaantunut järvi", jossa järvi päättää mieleenjuontumasta vaihtaa sijaintiaan, on hieno mielikuvituksellinen miniatyyri.

Tätä kovin tarumaista ja fantastista kontekstia vasten Seitsemän neitsyen novelli "Sudet" iskee lujaa. Vaikka "Sudet" sijoittuu kokoelman tarinoista toiseksi, jää se kummittelemaan myöhemmän lukukokemuksen ylle hyytävänä muistutuksena tosielämän raadollisuudesta. "Sudet" on pelottavan realistinen kertomus, melkein kaskumaisen toteavasti kerrottu ja lähes täysin vailla kokoelman muiden tekstien runollisuutta. Jälleen Kallas luo kauhutehoja susiaiheesta, mutta tällä kertaa ei lukijaa ole helpottamassa ihmissusitarusto tai balladimainen kerronta. "Susissa" Kallas piirtää lukijan eteen lyhyenä iskevän ja kiihkeän kamppailun, jonka kauhistuttavuus osuu ihmisen perusvaistoihin. Tarinassa äiti on pakkasiltana kolmen lapsensa kanssa matkalla vanhempiaan tapaamaan. Metsätaipaleella heidän rekensä perään käy susilauma. Vajaan neljän sivun lyhyessä ajassa Kallas kuvaa hengästyttävästi pelkäävän äidin rimpuilua toivottomassa tilanteessa sekä ratkaisua, joka järkyttävyydessään hakee vertaistaan. Äiti pelastaa itsensä ja kaksi lapsistaan uhraamalla kolmannen lapsen susille.

"Sudet" ei sijoitu perinteisen kauhukertomuksen rajoihin. Se ei sisällä minkäänlaisia yliluonnollisuuksia vaan päinvastoin tarjoaa lukijalle hyvin realistisen tilanteen ja aidon syyn pelolle. Nykylukija toki on etäytetty tilanteesta, koska rekiretket ovat korvautuneet lämpimillä ajomatkoilla katumaasturissa ja nälkäisien susien sijasta tiellä on syytä pelätä lähinnä peltipoliiseja. Jostain kulttuurisesta alitajunnasta kuitenkin kumpuaa samaistuminen nuoren äidin ahdinkoon. Kyllä suomalainen on kasvatettu sutta pelkäämään, vaikkei sellaista todellisuudessa olisi mahdollisuuttakaan nähdä koko elämän aikana. Kauhukirjallisuuden perinteistä "Sudet" eroaa myös sikäli, ettei siinä ole varsinaista pahuuden edustajaa. Sudet totta kai ovat tarinan ihmisille uhka, mutta ne ovat sitä luonnollisella tavalla, eivät pahuuttaan. Tässä mielessä novellin pelottava tilanne samaistuu vaikkapa katastrofitarinan uhkaavuuteen, jossa siinäkin luonnonvoimat ovat  ihmistä vastaan. "Susien" käsittelytapa kuitenkin on hyvin vahvasti kauhukertomusmainen. Äidin pelko ja paniikki ovat tarinan keskiössä, samoin kuin hänen eettisesti rankka päätöksensä uhrata yksi lapsista pelastaakseen kaksi muuta. Ollaan olemisen peruskysymysten, selviämisen ja eloonjäännin, toisaalta vastuun ja päätöksenteon vaikeuden äärellä. Nämähän ovat keskeisiä myös kauhukirjallisuudelle, kuten on myös hyvin konkreettinen väkivallan läsnäolo. Voi sanoa, että susille viskattu pikkulapsi on paljon tehokkaampi kauhukuva kuin yksikään splatterpunkvisio.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti