Jon Brewer: Jethro Tull. Their Fully Authorised Story

(Arvostelu on alunperin ilmestynyt Palasokeri.comissa 2008. Tekstiä on hieman stilisoitu.)

Jethro Tull

Their Fully Authorised Story in a 2-disc Deluxe Set

Emperor Media Holdings, Impact Film Sales, 2008.

O, T: Jon Brewer.

Brittiläisessä Classic Artists -sarjassa on aiemmin ilmestyneet Creamin, Moody Bluesin ja Yesin uria käsitelleet dvd:t. Sarjan neljäntenä julkaistiin heinäkuussa 2008 Jethro Tull – Their Fully Authorised Story -levy sopivasti yhtyeen 40-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Sarjan muita osia en ole nähnyt, mutta ainakin mainosmiehet väittävät Tull-osaa parhaaksi. Kahden levyn kokonaisuus sisältää uuden puolentoista tunnin mittaisen dokumentin lisäksi bonuksina Wim van der Lindenin Swing in -tv-dokumentin vuodelta 1969 ja kasan tuoreita haastatteluotoksia, joita ei itse ohjelmassa ole käytetty. Kotelo lupaa yhteispituudeksi noin kolmesataa minuuttia – ihan niin pitkästä jutusta ei sentään ole kyse, parisataa minuuttia riittää.

Ensimmäinen levy sisältää siis uuden dokumentin, joka sanoo käsittelevänsä koko Jethro Tullin pitkää uraa. Alku onkin erittäin lupaava. Tarina aloitetaan jo Tullin esiasteista The Bladesista ja John Evan Bandista. Tämä antaa kosolti uutta purtavaa vihkiytyneellekin fanille. Alkuperäisen, Jethro Tull -nimellä kulkeneen bändin muotoutumista ja ensimmäisen albumin (This Was, 1968) tekoa käsitellään pitkään ja varsin mielenkiintoisesti. Tässä vaiheessa dokumentista on kulunut jo kolmannes, joten luvassa on väistämättä kiirehdintää. Vaiheet Thick as A Brickiin asti käydään läpi vielä kohtuullisen säntillisesti, mutta sitten laitetaan isompi vaihe silmään. Omat suosikkikauteni eli A Passion Playstä Minstrel in The Galleryyn sekä pian sitä seurannut "folktrilogia" jätetään väliin kokonaan; vuoden 1973 jälkeisistä kuudesta levystä ei edes mainita ainuttakaan ennen A-albumia, joka ilmestyi 1980! Huomiota kiinnitetään vain käännekohtiin, kuten basisti John Glascockin kuolemaan ja yhtyeen hajottamiseen vuosikymmenen vaiheessa. 80-luvun syntikkakokeiluihin hidastetaan hetkeksi (tosin niistä kenties parasta, The Broadsword and The Beastia ei mainita laisinkaan). Vuoden 1989 Grammy-hölmöily sentään vielä muistetaan, mutta sen jälkeen ei tuoreempia enää muistella. Keikalla kuulemma on käyty ahkerasti, muuta näemmä ei ole suuremmin tehty.

Sisällön painotuksellisesta epätasaisuudesta huolimatta Their Fully Authorised Story pysyy voiton puolella, lähinnä kattavan haastattelumateriaalinsa vuoksi. Suurin osa merkittävimmistä Jethro Tullissa soittaneista muusikoista on mukana, samoin manageripari Ellis ja Wright, äänittäjä Robin Black ynnä muita mukana olleita. Muusikoista jäävät oikeastaan puuttumaan vain (luonnollisesti edesmenneitten Glascockin ja rumpali Mark Craneyn lisäksi) vain basistit Jeffrey Hammond ja Jonathan Noyce. Hammond on sentään kirjoittanut muistojaan levyn oheisvihkoseen ja perustelee poisjääntiään "vaatimattomuudellaan ja ujoudellaan". Noyce sen sijaan ihmetyttää – hän sentään soitti yhtyeessä 11 vuotta. (lisäys 2020: Noyce jätetään mainitsemassa myös toistakymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneessä, "virallisessa" The Ballad of Jethro Tull -kirjassa)

Merkille pantavaa haastattelumateriaalissa on, että vaikka monella suulla saadaan kuulla, että Jethro Tull on yhtä kuin Ian Anderson, ovat Andersonin omat kommentit selvästi vähemmistönä. Haastattelija(t?) ovat selvästi yrittäneet kaivaa entisistä jäsenistä esiin pahaa verta Andersonia kohtaan; tämä käy selväksi viimeistään bonushaastatteluja katsellessa. Kuitenkin ainoa, joka taitaa vielä katkeruutta kantaa, on alkuperäinen basisti Glenn Cornick. 25-vuotisjuhlavideolla aikoinaan verbaalista nyrkkiä vilautelleet Barrie Barlow ja John Evans sen sijaan ovat jo seestyneet sikäli. Lopulta Andersonista muodostuu dokumentin jäljiltä ainakin jossain määrin pikkumaisen despootin vaikutelma, mikä ei liene aivan väärä. Olisi silti ollut mielenkiintoista kuulla miehen oma mielipide asiasta.

Koska dvd-kokonaisuus on yhtyeen (kai lähinnä Andersonin) täysautorisoima, on mukana paljon musiikkinäytteitä ja etenkin vanhoja videokatkelmia. Varsinkin 60–70-lukujen taitteen pätkät ovat kiintoisia. Yleisesti ottaen konserttikatkelmien ja haastattelujen välinen dynamiikka on kunnossa, vaikka joitain ajallisia kummallisuuksia on. Toisaalta tämä on yhtyeen faneille tarkoitettu, ja he ehkä osaavat tajuta, että vaikka puhe on vuodesta 1971, niin kuva esittää 70-luvun lopun inkarnaatiota. Bonuksena mukana seuraava vuoden 1969 Swing in -tallenne on erittäin palkitseva lisä. Paitsi että saamme nähdä yhtyeen (lähinnä Andersonin, yllätys) yliopistokiertueella, pääsemme selailemaan Andersonin äidin leikekirjaa ja polttamaan liikennesakkoa.

Jethro Tull. Their Fully Authorised Story on lopulta varsin onnistunut paketti, jos oletetaan sen tarkoitetun nimenomaan niille, jotka jo valmiiksi ovat yhtyeen seuraajia. Mutta tämänhän dvd-formaatti mahdollistaa. Televisiokäyttöön ajateltuna ohjelma ei toimisi lainkaan yhtä hyvin, koska satunnainen katsoja ei sen perusteella saisi suinkaan kokonaiskäsitystä Jethro Tullista. Tällaisenaan se kuitenkin on paikoin rikaskin ja tarjoaa taatusti vannoutununeellekin fanille paljon uutta.

Kurki: s/t

(Arvostelu on aiemmin ilmestynyt Palasokeri.comissa 2008. Tekstiä on hieman stilisoitu.)

Kurki

Kurki

Olo Levyt OLOLP-001, OLODL-001, 2008. LP & mp3.
A1. Kaukaisen maan laulut; A2. Pilvilaivat; B1. Akasha; B2. Koti; B3. Perhosen siiven kuvioissa.

Kurki teki hatunnoston arvoisen tempun ja julkaisi nimettömän esikoisalbuminsa ainoastaan vinyyli- ja mp3-muodoissa. Oikeudenmukaista ja hyvää asiakaspalvelua on, että vinyylin ostajat saavat oikeudet myös nettilataukseen.

Kurjen ensimmäinen julkaisu, vielä Paha kurki -nimellä tehty Sumu on ystäväni, ilmestyi jo 2005. Tuo kahden kappaleen ep antoi odotuksia kokopitkältä vaikkei minua täysin vakuuttanutkaan. Paljosta hyvästä huolimatta tuon levyn kosketuspinta jäi kovin pieneksi, kappaleet soljuivat ohi liian helposti. Vahvan tunnelman ne kuitenkin synnyttivät.

Voimakkaat tunnetilat ovat myös albumin paras puoli. Hämyinen atmosfääri säilyy tiiviinä savuverhona läpi reilun puolituntisen kokonaisuuden. Tietynlainen tiiviys sävyttää koko levyä: Yhtyeen musisointi on sulavan yhtenäistä ja koossa pysyvää ja sellaisenaan nautittavan kuuloista. Toisaalta musiikki hahmottuu varsin heterogeeniseksi massaksi – huiput ja suvannot eivät ole kovin kaukana toisistaan. Silloinkin, kun yhtye ryhtyy irroittelemaan, on kitaran ärjyntä sidottu siihen sointikudelmaan, joka jatkuu alusta loppuun Kurjen musiikin maaperänä. Tämän voi nähdä sekä hyvänä että huonona asiana. Erinomainen tuotanto saa kuulijan uppoamaan musiikin maailmaan ja pysymään siellä – mutta käykö se tylsäksi? Onneksi levyllä ei ole yhtään liikaa pituutta, lähes päinvastoin.

Kurki on yhdistetty yleensä proge-otsakkeen alle ja osaksi viime vuosina Suomessa sieltä täältä ilmestyneiden progeyhtyeiden joukkoa. Totta on, että Kurjen kappaleet ovat pitkiä, monimutkaisiakin, täynnä paatosta ja valtavirran musiikkimakua haastavaa. Tekniseen näyttämisenhaluun ei kuitenkaan ryhdytä missään välissä (ellei tuotantokysymyksiä oteta huomioon), eikä itsetarkoituksellista vaikeutta ole suotta sekoitettu keitokseen. Perinnetietous toki kuultaa musiikista, ei vähiten saundimaailman nostalgisuudessa.

Näistäkin seikoista huolimatta en ole halukas yksioikoisen progeleiman myöntämiseen. Vähintään yhtä paljon Kurjen musiikkissa on kuultavissa postrockin kaikuja; hitaat kehityskaaret, kiristävä tunnelmointi, massiiviset äänivallit. Laulaja Kaiti Kinkin tyyli puolestaan sijoittuu mielessäni sellaisten “opistoyhtyeiden” (sanan kaikkein vähiten halveeraavassa merkityksessä!) kuin Kaisla tai Kentauri kanssa samalla radalle. Kink laulaa sinänsä kauniisti ja vahvasti tunnelmoiden. Kovin persoonallinen hänen äänensä tai tyylinsä ei ole, ja paikoin laiskaksi huokailuksi äityvä venyttely käy jopa ärysttäväksi maneeriksi. On kuitenkin huomattava, että suurta kehitystä ep:n ajoista on ehdottomasti kuultavissa.

Kurjen suurimmat heikkoudet johtuvat pääosin omaperäisyyden puutteesta. Kappaleissa ei lopulta ole oikein mitään erikoista. Kappaleet kulkevat utuisissa maisemissaan alusta loppuun luoden varsin vahvoja mielikuvia, mutta niiden ohi kuljettua ei mieleen ole jäänyt mitään. Melodiat eivät ole kummoisia vaikkeivat varmasti hyräiltäviksi ole tarkoitetutkaan. Sinänsä kekseliästä ja monipuolista instrumentaatiota haittaa sen tasapaksuus albumikokonaisuudessa: ensimmäisissä kappaleissa toimineet ratkaisut käyvät valitettavan tylsiksi, kun ne toistuvat läpi levyn. Tämä on oikeastaan pienoinen yllätys, sillä Sumu on ystäväni -ep:llä sekä sovitukset että sävellykset onnistuivat olemaan mielestäni muodoiltaan paljon rohkeampia.

Sanoitukset, jotka sävellysten tapaan on merkitty kollektiivisesti koko yhtyeen piikkiin, ovat ohutta pseudoälykästä virtaa. Musiikin tavoin ne luovat kuvan, joka haihtuu pois heti kappaleen päätyttyä: “Etääntyviä niittyjä / metsiä ja mantereita. / kaupungit pieninä saarina / korpimaiden syleilyssä”. Tässä tosin olisi hyvä paikka vetää yhtäläisyysmerkkejä 70-luvun suomiprogeilijoihin. Suurten sanojen on aina ollut vaikea sanoa yhtään mitään: “Maailman aava – laaja, rannaton / ihminen yksi aalonharja vain on”.

Näistä moitteista huolimatta ei kannata ajatella Kurjen esikoisen olevan mitenkään huono levy. Sitä se ei ole. Jos haluaa hetkeksi vajota toisiin maailmoihin, on tässä varsin mainio apu siihen. Lupaavia aineksi on niin paljon, että jos yhtye malttaa paneutua kappaleiden työstöön vielä hieman enemmän, on seuraavilta tuotoksilta odotettavissa mahdollisesti hyvinkin hienoja tuloksia.

Jakszyk, Fripp and Collins: A Scarcity of Miracles. A King Crimson ProjeKct

(Arvostelu on aiemmin julkaistu Jaakobin Wsi Testamenti -blogissa 2011.)

Jakszyk, Fripp and Collins

A Scarcity of Miracles

A King Crimson ProjeKct

Discipline Global Mobile DGM1101, 2011. CD

1. A Scarcity of Miracles; 2. The Price We Pay; 3. Secrets; 4. This House; 5. The Other Man; 6. the Light of Day

Samaan aikaan, kun Yesiltä julkaistaan uusi studioalbumi ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen, sattumalta myös King Crimsonin voi aistia ilmassa. Viimeksi Crimsolta ilmestyi studiolevy alkuvuodesta 2003, ja sen jälkeen on seuraavaa alustettu ja valmisteltu moneen otteeseen ilman konkreettisia tuloksia. Lähimmäs päästiin 2007–2009, kun Porcupine Treen rumpali Gavin Harrison liittyi yhtyeeseen ja viisihenkinen kokoonpano keikkailikin jonkin verran. 2008 DGMLiveltä ilmestyi yhtyeen Chicagon-konsertista verkkojulkaisu, joka on toistaiseksi jäänyt ainoaksi todisteeksi heidän rumpukeskeisestä tyylistään.

Robert Fripp on ilmoittanut, ettei hänellä ole tällä hetkellä kiinnostusta toimimaan King Crimsonin kanssa. Näinhän Fripp on toiminut ennenkin, ja tuloksena on ollut kaiken muun ohessa joukko ns. ProjeKct-julkaisuja, joilla emoyhtyeen jäsenet kokeilevat pienemmissä kokoonpanoissa. ProjeKctien kultahetki ajoittui 1990-luvun loppuvuosiin, mistä todisteena 1999 ilmestyi neljän levyn boksi ja seuraavana vuonna vielä ProjeKct X:n albumi. Pitkältä näiden väliaikaisyhtyeiden ideoiden varaan rakentuivat King Crimsonin kaksi toistaiseksi viimeisintä albumia, The ConstruKction of Light ja The Power to Believe.

Kaiken tämän jälkeen en ole vieläkään varma, onko uusi A Scarcity of Miracles todella “ProjeKct”? Levynkanteen on esiintyjäksi merkitty trio Jakszyk, Fripp and Collins. Heidän lisäkseen levyllä soittavat herrat Levin ja Harrison, molemmat siis aiempia Crimso-miehiä hekin. Syy, miksi rytmiryhmä ei ole päässyt esiintyjänimiksi asti vaan jää taustalle lähes sessiomusiikoiden osaan, on selitetty Frippin lyhyessä kansilehtitekstissä. Albumin musiikki sai alkunsa kahden kitaristin sessioista, joiden äänityksiä Jakko Jakszyk sitten rakensi eteenpäin. Pian Mel Collins kehitteli puhallinosuutensa osaksi musiikkia, minkä jälkeen “Gavin and TLev were willing to contribute”. Musiikki siis on lähtöisin nimitriolta, rytmiryhmä “vain” soittaa mukana. Mielestäni kuulostaa siltä, että Fripp yrittää lähinnä selitellä, ettei kyse ole oikeasta yhtyeestä – siis King Crimsonista – vaan jostain satunnaisemmasta. Vaikka onpa historia osoittanut tällaisenkin selityksen hataraksi: eikö In The Wake of Poseidon vuodelta 1970 ole aivan yhtä paljon hajanaisen muusikkojoukon toteuttama Frippin visio?

A Scarcity of Miraclesin musiikki ei kuulosta oikein miltään, mitä King Crimsoniin liittyen on aiemmin julkaistu. Jonkun mielestä se on väärin ja siksi ehdoton todiste siitä, ettei kyse ole King Crimsonista. Niinpä sitä väitettiin 1980-luvun alussakin, kun Discipline ilmestyi, mutta kuinka moni on valmis nyt väittämään, ettei 80-luvun väritrilogia kuuluisi Crimso-kaanoniin? A Scarcity of Miraclesin musiikillinen pohja rakentuu, ei yllättävästi levyn historiaa tuntien, Frippin ja Jakszykin kitaroinnille. Fripp keskittyy enemmän soundscapeillaan maalailuun, Jakszyk perinteisempään kitarointiin. Ajoittain vaikutelma saattaa kuitenkin olla hämäävä: Jakszyk soittaa myös koskettimia (joita viimeksi on kuultu KC-levyllä 1974, jollei oteta lukuun “Dinosaurin” mellotronpätkiäThrakilla) ja paikoin uhkaavana muriseva kitara on taatusti Frippin. Levyn ehdoton suola minulle on kuitenkin Mel Collinsin saksofoni- ja huiluosuudet. Collins soitti King Crimsonissa ensimmäisen kerran jo mainitulla In The Wake of Poseidonilla, kuului yhtyeeseen virallisesti sen lyhytaikaiseksi jääneessä Islands-kokoonpanossa ja soitti vielä Redillä studiomuusikkona 1974. Nyt hänen orgaaninen puhallinsaundinsa kaiken keinotekoisen digitaaliäänimassan seassa hengittävät uskomattoman vapaina ja poikkeuksetta vaikuttavina. Varsinkin nimikappaleen finaalissa on läsnä samaa ekstaattista vapautta kuin jo “Stalessin” sopraanofoneissa.

A Scarcity of Miracles on ehdottomasti laulupainotteinen levy. Pääosassa eivät ole pitkät kokeelliset improvisaatiot, joiden menosuunta ei lopussakaan ole välttämättä aivan selvä. Kappaleet ovat rakenteeltaan sidottuja uskoakseni Jakszykin kirjoittamiin laulumelodioihin, joiden sisässä kuitenkin tapahtuu paljon kaikenlaista yllättävää. Yleistunnelma levyllä on päällisin puolin rauhallisen kelluva, melankolinen ja surumielinen, mutta samaan aikaan pinnan alla on häkellyttävä intensiteetti ja räjähtämäisillään vellova voima. Mieleen tulevat Van Der Graaf Generatorin Godbluff-kauden albumit, mutta samanlaiseen vapautumiseen ja orgastisiin huippuihin ei KC-ProjeKct päästä musiikkiaan oikeastaan kertaakaan. Ja se saattaa olla lopulta hyvä asia, vaikka välillä kuulija toivookin, että yhtye antaisi vain mennä kuin VdGG “Pilgrimsissä”. Tällaisissa seikoissa kokoonpanon epäyhtyemäisyys kuuluu vahvimmin: musiikki on rakennettu studiossa, yhtye ei ole soittanut yhdessä – vapautusta ei voi tulla, kun jokainen on sidottu omiin valmiiksi soitettuihin osuuksiinsa. Lähin vertailukohta Frippin diskografiasta löytyy mielestäni David Sylvianin kanssa tehdystä The First Day -levystä (1993), jonka kanssa tämä uutukainen jakaa paljon tunnelmaa ja värisävyjä.

Vaikka A Scarcity of Miracles nojaakin vahvasti lauluun, ei kyse ole mistään yhteislaulumusiikista. Jakszykin melodiat eivät ole mieleenjääviä, ja varsinkin päätösraidalla “The Light of Day” käydään lähes atonaalisissa äänimaisemissa. Hänen sanoituksissaankaan ei ole mitään erityistä. Ne sisältävät varsin perinteisiä kielikuvia ja sopivasti avoimeksi jääviä sanavalintoja, jotta jokainen voi halutessaan täyttää tyhjät kohdat omilla menetyksillään ja kaipauksillaan. Jakszyk ei kuitenkaan ole laulajana mitenkään turha mies. Hän on perushyvä ja vakaa laulaja. Hänen äänensä ei ehkä ole mitenkään omaperäinen, mutta se kantaa ja varsinkin studiossa luomissaan lauluharmonioissa hän pääsee loistamaan.

Onko A Scarcity of Miracles King Crimson -levy? Huomaan ajattelevani sitä sellaisena, vaikka järki luettelee monta vastaperustetta. Väitän kuulevani sen Frippin paljon puhuman “spirit of King Crimsonin” olevan laskeutuneena soittajien yllä. Onko sillä sitten väliä, onko kyse KC:sta vai samojen muusikoiden ihan toisesta projektista? On sillä. Kuulija tulkitsee musiikin historiaa vasten, ja on ihan eri asia kuunnella vaikkapa tätä albumia yhtenä levynä muiden joukossa tai sitten King Crimson -jatkumon osana. Tulevaisuus näyttäköön, muodostuuko tämän ProjeKctin perusteella Crimson uusi suunta – silloin A Scarcity of Miracles tulkoon nostetuksi sille kuuluvaan asemaan.

Paanpa: Mehujääihmisten uneton uni

(Arvostelu on julkaistu aiemmin Palasokeri.comissa 2008.)

Paanpa

Mehujääihmisten uneton uni

Omakustanne, 2008. CD-R.
Pasi Palonen: laulu, syntetisaattorit, basso, kitarat, rumpukone.
1. Romantikko; 2. Avaruuspukuinen mies; 3. Jimmyn valinta; 4. Lähdin Tähtiakatemiaan; 5. Jimmy ei asu enää täällä; 6. T-32 (Rakkauslaulu robootille); 7. Minä <3 Hän; 8. Poika Tyhjäpää; 9. Liftariastronautin matka sinne ja takaisin; 10. Äänentähti

Paanpa on tamperelaisen Pasi Palosen yhden miehen projekti, jonka ensimmäinen demoäänite, Mehujääihmisten uneton uni ilmestyi viime kuussa. Musiikillisesti liikutaan jossain indie- ja avaruusrockin (mitä ne sitten lienevätkään!) kentällä.

Paanpan äänimaailma rakentuu pitkälti akustisen kitaran ja erilaisten syntetisaattorisaundien yhdistelmälle. Ajoittain käytetyt konerytmitkin ovat lähempänä rock- kuin dancemusiikkia. Mistään Hawkwindin kaltaisesta riffijumituksesta ei kuitenkaan ole kyse. Paikoin musiikkissa nimittäin on kuultavissa myös kotimainen iskelmäperinne; esimerkiksi "Jimmy ei asu enää täällä"- ja "Poika Tyhjäpää"-kappaleet herättävät itsessäni vahvoja kaikuja Sigistä! Tätä ei kuitenkaan pidä tulkita moitteeksi. Voimakas melodisuus, johon liittyvät hyvät koukut, sopii tyylilajiin. — Eikä Sigissä kai mitään vikaa ole…

Seikka, joka erottaa Paanpan eniten edukseen, on sanoitukset. Niissä ihmissuhdepohdinnat yhdistyvät kiehtovasti tieteisfiktion teemoihin. Levyn kappaleita yhdistää jonkinlainen kantava tarina, joka ei kuitenkaan ole niin hallitseva, että se haittaisi musiikkiin keskittymistä. Tämä kuitenkin korostaa vaikutelmaa kokonaisuudesta ja sitoo erillisiä kappaleita. Scifi-aiheisuus tekee muutoin perinteisistä kappaleista heti kiinnostavampia. Esimerkiksi kappaleesta "T-32 (Rakkauslaulu robootille)" löytyy levyn hulvattomin säepari: "sun virtapiirit on kauniit niin / sun runko on rujon vallaton".

Itseäni viehättävät Mehujääihmisten kappaleista eniten folkahtavimmat, kuten kaunis "Minä <3 hän" ja "Avaruuspukuinen mies". Voi melkein kuvitella, kuinka akustistaan näppäilevä androidi esittää näitä kadunkulmassa. Toisaalta vauhdikkaammista raidoissa on sellaisia helmiä kuin "Jimmyn valinta", joka jää jo ensimmäisellä kuuntelukerralla rullaamaan pään sisään. Levyn avaava "Romantikko" sekä "Liftariastronautin matka sinne ja takaisin" sen sijaan ovat mitättömimmät kappaleet. Tosin edellä mainitussa on mainio instrumentaaliosa ja sanoituksen tahallinen naiivius on hellyyttävää. Albumin lopettava "Äänentähti" on juuri sopivan pateettinen avaruusnostalgia päätökseksi.

Paanpan suurin heikkous on laulu. Muun musisoinnin ollessa koko ajan pätevää ja äänimailman viedessä kuulijaa mukanaan, hajottaa Palosen lauluääni kokemusta välillä harmillisesti. Monessa kappaleessa epävireinen ja kapea ääni toimii aivan kelvollisesti, mutta jos sävelväli kasvaa yhtään yli kriittisen pisteen, kärsii kokonaisuus. Palonen kuitenkin tiedostaa tämä, sillä suurin osa kappaleista on sävelletty hänelle sopivalle skaalalle. Kokonaisuuden kannalta voisi toisen äänen, kenties naisäänen, tuominen mukaan olla parantava veto. Paanpan musiikkia on kuitenkin vaikea kuvitella ilman Palosen ääntä, joka myös vaikuttaa naivistisen vaikutelman syntymiseen. Se tekee musiikin omalla tavallaan sympaattiseksi.

Mehujääihmisten uneton uni on oikein miellyttävä esikoinen Paanpalta. Parannettavaa tietysti on, mutta kokonaisuus toimii hämmästyttävän hyvin ollakseen demo. (Ja hei, kuka voisi vastustaa tuota kansikuvaa!) Odottamaan jäämme myös Paanpan toisen projektin, Popsicle Peoplen demoa, jonka ymmärtääkseni pitäisi senkin ilmestyä tämän syksyn aikana.

Demoa saa artistilta itseltään Mikseri.netin kautta.

Valley Below: Running Rites

(Arvostelu on julkaistu aiemmin Palasokeri.comissa 2007.)

Valley Below

Running Rites

VB Music VBCD001, 2007. CD

Heikki Jyväsjärvi: vocals, guitar, bass, keyboards, harmonium; AP Kivinen: vocals, acoustic guitar; Sami Syrjämäki: guitars, backing vocals, harmonica, flutes, glockenspiel; Jussi Jyväsjärvi: drums, percussion; Tuomo Tikkanen: bass

1. Souvenir; 2. Handyman; 3. Jukeboxing; 4. Selling Down the River; 5. Absence; 6. In Gratitude; 7. The Driver; 8. Capel Curig; 9. Running Rite; 10. Liverpool

Valley Below aloitti Heikki Jyväsjärven ja Ari-Pekka Kivisen akustisena projektina 2002. Huhtikuussa ilmestyneeseen esikoisalbumiinsa Running Rites mennessä yhtye oli kasvanut viisihenkiseksi, kun joukkoon olivat liittyneet basisti Tuomo Tikkanen sekä Jyväsjärven kanssa jo Toteemi-yhtyeessä soittaneet kitaristi Sami Syrjämäki ja rumpali Jussi Jyväsjärvi.

Running Ritesin materiaali on kypsynyt pitkään, sillä alkuperäinen duo esitti kappaleita jo viidettä vuotta sitten. Ajan jälki kuuluukin viimeistellyissä sovituksissa ja rennossa soitossa. Valley Below'n musiikista puhuttaessa on usein mainittu 90-luvun voimapopyhtyeet, kuten Teenage Fanclub, ja esimerkiksi kotimainen Bookends (jossa rumpali-Jyväsjärvi soittaa). Itselleni luontevampia ja tutumpia vertailukohtia ovat 60-luvun popyhtyeet aina Beatlesista ja Byrdsistä lähtien. Parhaiten näiden yhtyeiden vaikutus kuuluu Jyväsjärven ja Kivisen kuulaassa stemmalaulussa. Miesten äänet soivat kauniisti yhteen, ja heidän hieman "laiska" laulutyylinsä on parhaimmillaan rauhallisissa kappaleissa kuten "Selling Down The River".

Muutenkin yhtye taitaa parhaiten tunnelmoinnin. Rokkaavammista raidoista parhaiten kulkee tarttuvariffinen "Absence". Siinä nopea perusmelodia vaihtelee pitkäsointisemman kertosäkeistön kanssa ja nousut ja laskut ovat oikeaissa kohdissa. Running Ritesin kappaleita yhdistää se, että aluksi yksinkertaisilta ja helpoilta kuulostavat sävellykset alkavat kuuntelukertojen karttuessa kuulostaa yhä monimutkaisemmilta – hienoja yksityiskohtia paljastuu kärsivälliselle kuuntelijalle hiljalleen.

Levyn ehdoton huippukohta – tämän on ilmeisesti tiedostanut itse bändikin – on toiseksi viimeinen kappale "Running Rite". 7½-minuuttisessa, rauhallisesti alkavassa mutta vaivihkaa dramaattiseksi kasvavassa kappalessa yhtyeen kaikki vahvuudet osuvat yhteen samanaikaisesti: Melodiat ovat mieleen jääviä, ja laulajien äänet soivat täydellisesti yhdessä. Koko kappaletta leimaa ilmava tunnelma, aivan kuin yhtye leijailisi koko ajan hieman maanpinnan yläpuolella. Erityisesti rumputyöskentely on taidokkaan rentoa.

AP Kivisen englanninkieliset sanoitukset perustuvat usein sanaleikeille ja hienovaraiselle huumorille: "Many happy returns / now or never it's – heads or tails / And the year of the Deer / running in North Wales". Englanti ja englantilaisuus kuuluvat voimakkaasti sanoituksissa, mikä ei suinkaan ole huono asia. Capel Curigin virrat ja Liverpoolin pubit luovat sävellyksiä hyvin tukevan kodikkuuden ja lämpöisyyden.

Jos jotain moitittavaa Running Ritesista pitäisi nostaa esiin, on se kappaleiden pintapuolinen samankaltaisuus. Kikkailuun ei ole haluttu ryhtyä, joten saundimaailma jää välttämättäkin hieman kapeaksi. Nopeiden ja rauhallisten kappaleiden vuorottelulla levy on saatu hengittämään, mutta ajoittain soinnin pysyvyys uhkaa tylsistyttää. Ongelma pätee erityisesti levyn alkupuolella. Loppua kohden tuotanto monipuolistuu, ja viimeisen, "Liverpool"-kappaleen aloittavaa urkuharmoonia tekisi mieli ylistää nerokkuutena.

Kaisla: Vladivostok

(Arvostelu on julkaistu aiemmin Palasokeri.comissa 2004.)

Kaisla

Vladivostok

Kenola Music MAMMUCD0128, 2004. CD-EP.
Anna Valtonen: koskettimet, laulu; Anni Suominen: akustinen kitara, laulu; Janne Lassila: basso; Esa Perämäki: sähkökitara, akustinen kitara; Riku Koski: rummut; Heikki Rasi: perkussiot

1. Vladivostok; 2. Haava: 3. Frailty; 4. Julianna

Kaisla ja kalat -nimellä aloittanut yhtye sai alkunsa parisen vuotta sitten Oriveden opistossa ja ehti äänittää kaksi demoa. Nykyään yhtyeen jäsenet vaikuttavat Helsinki–Jyväskylä–Joensuu-linjalla. Viime vuoden alussa nimi lyheni muotoon Kaisla, ja yhtyeen ensimmäinen virallinen julkaisu, Vladivostok-EP, ilmestyi nyt joulun alla.

Yhtyettä on verrattu jonkin verran Ultra Brahan, mikä omasta mielestäni ei ole reilua Kaislaa kohtaa. On toki totta, että joukon keulalla on kaksi kauniisti toisiinsa sointuvaa naisääntä ja että sanoituksissa on keskivertopoppia enemmän mietittävää. Siinä missä Ultra Bra otti vaikutteita 70-luvun työväenmusiikista, pohjaa Kaisla enemmänkin kevyisiin jazzvaikutteisiin, joita se yhdistää rock- ja popidiomeihin.

Vladivostok jakautuu selkeästi kahtia, ensinnäkin käytetyn kielen vuoksi. EP:n kaksi ensimmäistä kappaletta ovat suomenkielisiä mutta kaksi jälkimmäistä lauletaan englanniksi. Toisaalta suomenkieliset kappaleet (molemmat kosketinsoittaja-solisti Anna Valtosen kirjoittamia) ovat agressiivisempia ja rokkaavampia kuin loppupuoli, jolla rauhoitutaan ja siirrytään tunnelmoivammalle linjalle. EP:n avaa nimikkoraita "Vladivostok", joka sisältyi jo edelliselle demolle. Kappale kulkee rytmiryhmän jyräävän iskun päällä, jolle kirkas laulu muodostaa tehokkaan vastineen. "Vladivostok" leikkii jonkin verran rytmin kanssa ja on muutenkin sopivan kimurantti – levyn ehdottomasti progein kappale siis! Toinen kappale, "Haava", on sitten suorempaa poprockia mutta moniosaisuudessaan oikein pätevää sellaista. Sanoituksetkin ovat oikeastaan perinteiset mutta sisältävät joitain mainioita oivalluksia. "Frailty" on sinänsä toimiva kevyt tunnelmointi mutta melko mitäänsanomaton minusta. Unohtuu heti loputtuaan. Esa Perämäen kitarointi tosin jättää suuhun hyvän maun. Lopetuskappale "Julianna" on rumpali Riku Kosken säveltämä ja laulajien yhdessä sanoittama. Kyseessä on varsin kaunis, pianovetoinen balladi, joka kuitenkin kasvaa ja voimistuu loppua kohden. Sanoitus on jälleen sopivan omaperäistä ja leikkii mukavasti klišeillä; tämän otoksen perusteella kumarran nimenomaan Valtosen sanoittajantaitoja kohti.

Kokonaisuutena Vladivostokista jää jälkeen hyvä vaikutelma. EP esittelee monipuolisen ja osaavan yhtyeen, jolla on varaa jatkaa useampaankin suuntaan. Jos "Frailty" vielä olisi vaihdettu johonkin omaperäisempään, olisi kyseessä hyvin vahva kokonaisuus. Paikoin samea tuotantokaan ei pääse haittaamaan, kun esitysten ja sävellysten taso on näin – valmis. Erityisen vaikutuksen tekevät molempien laulajien äänet, jotka eivät missään nimessä ole niitä perinteisen hentoja, joita valitettavasti Suomessa vieläkin niin usein kuulee tämänsuuntaisten bändien (mitä se sitten tarkoittaakin) naissolisteilta. Yhtälailla poikien soittotaidot ansaitsevat kiitosta. Harrastelijoista ei ole kyse. Ainoa toivomus minulta on, että Kaisla pysyttelisi tiiviisti suomen kielessä. Englanti ei mahdollista sitä tyylittelyä ja sävyttelyä, jota äidinkielisissä sanoituksissa on.