Luettua: lokakuu 2022

Pentti Harjumaa: Kyselen kulkijoilta. Proosarunoja. Rovaniemi 1972: Pentti Harjumaa. 36 s.

Pentti Harjumaan omakustanteena ilmestynyt runokokoelma Kyselen kulkijoilta ilmoittaa alaotsikossaan sisältävänsä "proosarunoja". Yhtä hyvin se voisi olla myös vaikka runollista proosaa tai vaikka ihan pelkkää proosaa. Tarinoita hän ei kerro, mutta hyvin epärunollinen kieli, tiukan realistinen aiheisto ja lakoninen tyyli saavat mietteet helposti parin seuraavan vuosikymmenen kotimaiseen lyhytproosaan. Toki olihan jo Harjumaan vihkosen ilmestymisen aikaan käytetty paljon samansuuntaisia keinoja. Hänen teksteissään ei kuitenkaan ole sellaista intensiteettiä ja äärimmilleen hiottua muotoa, joka tekisi teksteistä erityisesti lyriikkaa.

Harjumaa on hyvin yhteiskunnallinen kirjoittaja. Aiheet liikkuvat silloisen nykymaailman epäkohdissa, taloudessa Lapin riistossa, pasifismissa, mutta käväistäänpä välillä myös metafyysisemmissä pohdinnassa, kun puheena on kuolema ja elämän tarkoituksellisuuskin. Toimittajataustan huomaa halussa nähdä asioiden kääntöpuolelle, hakea selityksiä ilmiöille.

Käsittääkseni Harjumaa, joka kuoli viime tammikuussa, julkaisi valtaosan kaunokirjallisesta tuotannostaan oma- ja muina pienkustanteina. Sellaisenaan hän on mielenkiintoinen kuriositeetti suomalaisen kirjallisuuden aluskasvillisuudessa.

Aikakone 3/1992. Tampere 1992: Aikakone-yhdistys. 72 s.

Aikakoneen vuoden 1992 kolmosnumero (joka taisi ilmestyä vasta seuraavan vuoden puolella) on monin tavoin erityinen suomalaisten scifilehtien joukossa. Ensinnäkin sen teema, AIDS, on poikkeuksellinen mediassa, joka tieteellisimmilläänkin käsittelee lähinnä tähtitiedettä. AIDS on ja oli varsinkin tuolloin kuitenkin mahdollisimman kaukana spekulatiivisuudesta, fantasiasta tai ihmeen tunnusta.

Teemaa ei lopulta käsitellä erityisen laajalti. Parin aihetta sivuavan artikkelin lisäksi on lehden kaunokirjallinen puoli, ja juuri se lieneekin ollut pontimena koko numerolle. Lehden kaksi kertomusta ovat nimittäin komeita, vaikuttavia, synkkiä, jylhiä visioita AIDSista. Dan Simmonsin novelli Kaikki Draculan lapset (All Dracula's Children, 1991) toimi pohjana myöhemmälle romaanille Yön lapset. Siinä yhdistyvät hi-virus, Romanian vallankumous ja vampirismi. Vielä huikeampi on Norman Spinradin pienoisromaanin mittainen Ruttovuoden päiväkirjat (Journals of the Plague Years, 1988). Neljän eri kertojan muistelmat tulevaisuuden maailmasta, joka on kulkutaudin rapauttama, nivoutuvat kiehtovasti yhteen. Moniäänisyyttä korostaa kokeellinen ratkaisu suomennuttaa jokaisen kertomus eri kääntäjällä.

Kuisma Suopela: Pakkosiirto. [Kuopio] 1978: SOPO. 48 s.

Käsittääkseni runovihko Pakkosiirto (1978) on Kuisma Suopelan ainoa kurjajulkaisu. Sen kustantajaksi on merkitty SOPO, joka on yhtä kuin Suomen ortodoksisen pappisseminaarin oppilasyhdistys. On kuitenkin turha pelätä, että sisältö olisi millään tavalla uskonnollista tai edes erityisen henkistä. Suopela lyriikka on hyvin tavanomaista aikansa runoutta, mutta ei missään nimessä huonolla tavalla. Itse asiassa hänen vaara-Suomen kuvastonsa, hiljaisen surumielinen luontoromantiikkansa on oikein hallittua ja sellaisenaan vahvaa. Kuvauksissa on semmoista polamerimäistä tarkkuutta. Vasta kokoelman loppupuoli, sinälle osoitetut melko tavanomaiset tunnerunot lässähtävät, eivätkä nekään epäonnistuneita ole.

Suopela valmistui kokoelman ilmestymisen jälkeen papiksi ja toimi työssä kolmisenkymmentä vuotta. Hän nousi otsikoihin kymmenkunta vuotta sitten, kun ortodoksinen kirkko eväsi hänen pappisoikeutensa, koska leskeksi jäänyt Suopela aikoi avioitua toisen kerran.

Panu Rajala: Suomussalmen sulttaani. Ilmari Kiannon elämä. Helsinki 2018: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 525 s. Kirjokansi 154.

Panu Rajalan kirjoittama kirjailija Ilmari Kiannon elämäkerta Suomussalmen sulttaani on fyysisesti järkäle. Sivuja on kuudettasataa ja paperi on tukevaa. Sisällöltään teos on perussujuva, populaaristi kirjoitettu monografia, jonka taustatyö on tehty huolella ja jonka kirjoittajan rutinoitunut ammattitaito näkyy. Jonkin verran teksti olisi kyllä kaivannut kustannustoimittajan viilailua. Varsinkin silloin kun Rajala käyttää lähteenä Kiannon kaunokirjallistettuja versioita tämän elämänvaiheista, ollaan paikoin hieman haitarilla jäillä. Romaanihenkilöiden ja tosielämän ihmisten suorasukainen rinnastus ja jopa nimien käyttö ristiin eivät aina tunnu erityisen uskottavalta. Samoin välillä huomaa kirjoittajan nojaavan vahvasti Kiannon nuorimman lapsen, isänsä kulttuurista perintöä pitkään vaalineen Raija-Liisa Kiannon kertomaan. Vaikkei häntä mitenkään epäuskottavana todistajana voi pitää, mutta lukijassa herää vääjäämättä pieni epäilys joissain kohdin.

Kirja luo Kiannosta uskoakseni varsin todenmukaisen kuvan: ristiriitaisen ja siloittelemattoman. Kianto oli äärimmäisyysihminen, joka ei pystynyt tunteenpaloltaan hyödyntämään lahjakkuuttaan kuin osittain. Hän oli sosiaalisesti ilmeisen vaikea ihminen, narsistisia piirteitä osoittanut ja auktoriteettipakoinen hahmo, joka käytännössä aloitti kotimaisen tunnustuskirjallisuuden. Hän teki yksityisestä julkista häpeilemättä mutta kääntäen heikkoutensa vahvuuksiksi. Kyllä sellainen ansaitseekin muistomerkkinsä.

Isaac Asimovin science fiction-valikoima 1. Hyvinkää 1981: Viihdeviikarit. 128 s.

1950-luvun lopussa ilmestyneen Aikamme tieteislukemiston jälkeen ei Suomessa juuri ilmestynyt kioskiscifiä. Perry Rhodan taitaa olla ainoita, ja sekin jaksoi vain vuoden. Scifilehtienkin kulta-aika alkaa vasta 1980-luvun alkupuolella. Tähän väliin osui Viihdeviikarien yritys tieteislukemistoksi, amerikkalaisen Isaac Asimov's Science Fiction Magazinen suomenkielinen laitos. Vuonna 1981 alkanut sarja jatkui pari vuotta, yhdeksän numeron verran.

Isaac Asimovin science fiction-valikoiman (sic!) ensimmäinen osa ei paljoa lupaillut. Sen sisältö on luvattoman löysää, eikä edes ole scifiä kuin nimeksi. Tietysti pitää muistaa että tuolloin vielä scifi oli kattokäsite isolle osalle siitä, mitä nykyään kutsutaan spekulatiiviseksi fiktioksi. Kaikki valikoiman tekstit ovat vuodelta 1979.

Valikoiman aloittaa Sydney J. Van Scyocin Vuorella on siivet sinänsä ihan kiva mutta auttamattoman mitäänsanomaton fantasiajuttu. Asimovin oma Ei mitään ilman vastalahjaa on klišeinen ja tavanomainen kertomus siitä, miten muinainen muukalaisten väliintulo on tehnyt ihmiskunnasta mitä se on. Barry B. Longyearin Unia on fandomhassuttelu, sisäänpäin lämpiävää naureskelua omalle skenelle.

Puolet niteestä vie sen päättävä Frederik Pohlin pienoisromaani Sapattivuosi. Sen Pohl myöhemmin liitti osaksi The Cool War -romaaniaan, ja suomennos puolestaan ilmestyi myöhemmin Book Studiolta niputettuna toisen Pohl-kertomuksen kanssa. Sapattivuosi on kummallisen nykivästi etenevä pseudojännäri papista, joka energiakriisin keskellä palkataan outoon peiteoperaatioon. Mysteerin selvittämisen tai jännityksen sijasta Pohl keskittyy Papin toistaitoiseen pällistelyyn ja seksuaalisen puutteen keskenkasvuiseen kuvaamiseen. Tieteiselementit ovat tarinassa niin köykäisiä, että sen paikka tässä julkaisussa on ihmeteltävä.

Jos olisin vuonna 1981 (olettaen että olisin elänyt silloin) ottanut tutustuakseni scifiin tämän kokoelman avulla, innostus olisi lopahtanut alkuunsa.

Aikakone 1/1993. Tampere 1993: Aikakone-yhdistys. 68 s.

Portti 1/1993. Tampere 1993: Tampereen Science Fiction Seura. 156 s.

Tähtivaeltaja 1/1993. Helsinki 1993: Helsingin Science Fiction Seura.

Spin 1/1993. Turku 1993: Turun Science Fiction Seura.

Marvinella. Helsinki 1993: Helsingin yliopiston Science Fiction Klubi. 40 s.

Vuoden 1993 kunkin kotimaisen scifilehden ykkösnumerot osoittavat hyvin, miten laajalla alalla tuolloin skenessä liikuttiin ja miten perustavaa laatua olivat lehtien väliset erot.

Aikakone aloitti vuoden (ymmärtääkseni tosin hyvin paljon myöhässä) perinteisellä planeetta-aiheisella teemanumerollaan. Merkurius-aiheen ympärillä käytännössä koko lehti. Novellit Sinisalolta ja Kasvilta ovat vähän löysät, mutta Tervonen kirjoittaa terävästi. Noursen klassikkonovelli 1950-luvulta on vanhentunut mutta kiehtova. 1993 Aikakone edusti eniten kovaa tieteisfiktiota maamme lehdistä, vaikka seuraava numero olikin jo kuningas Arthurin ympärille koottu.

Portti sisältää tasan yhden scifinovellin, Soikkelin loistavan edellisvuoden novellikisan voittajan. Muuten lehti koostuu vampyyriteemasta. Tämä on teinivuosieni varmaan eniten selattu lehti, mistä saa syyttää Nikkosen uskomatonta vampyyrielokuvien filmografiaa (ja Alasen artikkelin kuvitusta, jossa ei tisseistä kitsastella). Mielenkiintoinen lisä numeroon on Jarkko Laineen osuus: oma novelli ja toinen suomennettu. Portti oli ja on vahvimmin alan lehdistä kirjallisin ja "akateemisinkin".

Tähtivaeltaja keskittyy lähes tyystin kauhuun ja nimenomaan semmoiseen moderniin lättäysmeininkiin. Simmonsin novelli on hieno. Artikkelit ovat anarkistisia ja roiseja, sisäpiiri saa haluamansa. Satunnainen lukija ei ymmärtäisi kannen scifi-mainintaa.

Spin palasi perinteiseen niittiselkäiseen ulkoasuun. Sisältö on selvästi zinemäisinä näistä, uutisia, arvosteluja, keskustelua. Ei kaunokirjallisuutta.

Marvin aloitti vuoden keveällä naisteemalehdellä, josta ei paljon mainittavaa jäänyt käteen. Alienistin ja Mytagon vuoden numeroita minulla ei ole.

Luettua: syyskuu 2022

Vanhan kirjallisuuden vuosikirja 9. Vammala 1996: Suomen vanhan kirjallisuuden päivät.

Vanhan kirjallisuuden vuosikirja 9 vuodelta 1994 on taas hieman sekalaisempi kokoelma. On aapisen historiaa (Martti Parvion viimeinen kirjoitus, Bibliophiloksessakin ilmestynyt Agricolan Abckirian taustaselvitys, jota aihetta myös Simo Heininen jatkaa), on Hannes Sihvon pakinoiva esitys Pertti Virtarannan urasta, on parikin mainiota kirjoitelmaa Aaro Hellaakoskesta, Saara Liljan katsaus antiikin luomiskertomuksiin, Marja Itkonen-Kailan muistelmia antiikin tekstin kääntämisestä, Kaisa Neimalan poimintoja imatralaisen nuorison lukutottumuksista... Paljon on kaikenlaista kiinnostavaa, vaikkei kokonaisuus kovin painava olekaan.

Risto Oikarinen: Katumusharjoituksia. Helsinki 2008: Gummerus. 51 s.

Teologi–runoilija Risto Oikarisen toinen runokokoelma Katumusharjoituksia liikkuu uskonnollisen kuvaston seassa. Se ei kuitenkaan ole uskonnollista runoutta, ei ainakaan tunnustuksellista. Päinvastoin monia uskontoon liittyviä kuvia käsitellään melko ironisesti. Luostariviitekehyksen avulla käsitellään ulkokultaisuutta, aitoutta, rehellisyyttä – niin ulkoisen kuin sisäisen etsinnän kontekstissa. Usein Oikarisen proosarunot ovat myös humoristisia, vaikkeivät välttämättä mitenkään hauskoja. Niiden sävy on hallitun leikittelevä ja parhaimmillaan ne ovat salakavalan iskeviä.

Harmi ettei Oikarinen ole lupaavan alun jälkeen jatkanut runojen parissa. Edellisestä hänen runokokoelmastaan on jo kymmenen vuotta.

Ilmari Calamnius: Margareeta. Sydämmen säveliä. Helsinki 1907: Otava. 68 s.

Vuonna 1900 Ilmari Kianto oli 26-vuotias, vielä Calamnius sukunimeltään ja elämäkertatietojen mukaan naisasioissa kovin kokematon. Silloin hän kirjoitti myös runokokoelman Margareeta (alaotsikoltaan Sydämmen säveliä), joissa nuorukaisen patoutuneet tunteet todella tihkuvat joka rivillä mahlaa ja visvaa.

Margareeta on huono kirja. Siis ei edes sillä tavalla huono, että aika olisi mennyt sen ohi. Ei, se on juuri niin naiivia lemmenluritusta, pettyneen nuoren miehen katkeraa tilitystä ja menetetyn rakkauden sydäntuskaa. Ilmeisesti julkaisuaikana kokoelma sai jonkin verran kiitosta avoimuudestaan. 120 vuoden jälkeen seksuaaliset vihjaukset ja pseudo-incel-ininä eivät jaksa puhutella. Calamnius-Kianto taitaa kyllä runomitan sikäli, että tavut on kyllä laskettu, mutta muuten tekstit ovat rakenteeltaankin kömpelöitä. Puoliriimiä on paljon. Osa rikotusta rakenteesta on tahallista; Margareetan riimittömyys ja lähes proosarunomaiset piirteet herättivät kiinnostusta aikanaan suuntaan ja toiseen.

Hellyyttävin yksityiskohta on (ainakin oman kappaleeni) kannessa oleva kirjailijan nimi, joka on kirjoitettu väärin "Calmanius". Vai eikös tuo oletettu l:kin ole oikeastaan s....

Spin 2/1992. Turku 1992: Turun Science Fiction Seura. 8 s.

Spin 3/1992. Turku 1992: Turun Science Fiction Seura. 8 s.

Spin 4/1992. Turku 1992: Turun Science Fiction Seura. 8 s.

Vuonna 1992 Turun scifiseuran lehti Spin ilmestyi muutaman numeron ajan erikoisessa muodossa. Lehti oli käytännössä B3-kokoinen paperiarkki, joka oli taitettu kahdesti. Ilmeisesti muutoksesta piti tulla pysyvä ja lehden ilmestyä kuudesti vuodessa. Ilmestymistiheys saavutettiinkin seuraavana vuonna, mutta Spin oli jo palannut perinteisemmäksi nidotuksi ja useampisivuiseksi lehdeksi silloin. Siispä numero 4/92 oli paitsi viimeinen Ben Roimolan toimittama Spin myös viimeinen tämänmuotoinen.

Sisällöltään kolme taittolehteä ovat oikeastaan hyvin tyypillisiä scifizinejä, paitsi että niistä on karsittu kuvitus ja novellit. Ainoastaan yksi Hannu Väisäsen raapale on päässyt lehteen. Yksi pikkuklassikko kuitenkin on mukana, joskin se on sittemmin saanut huomattavan synkän sävyn. Kolmosnumeron kirjepalstalla nimittäin ilmestyi Boris Hurtan pieni humoristinen "artikkeli", jonka nimi on Miten science fictionin harrastajan tulee menetellä, jos putoaa heikkoihin jäihin .

A. Conan Doyle: The Stark Munro Letters. Being a Series  of Twelve Letters Written by J. Stark Munro, M.B., to His Friend and Former Fellow-student, Herbert Swanborough, of Lowell, Massachusetts, During the Years 1881–1884. 1995: The Project Gutenberg. – Ilmestyi alun perin 1894–1895.

Arthur Conan Doylen The Stark Munro Letters on nimensä mukaisesti kirjeromaani. Se perustuu jossain määrin – ymmärtääkseni melko paljonkin – hänen omiin kokemuksiinsa aloittelevana lääkärinä. Sen kuudessatoista (eikä kahdestatoista kuten pitkä alaotsikko väittää) kirjeessä päähenkilö kertoo vaiheistaan ennen oman praktiikan avaamista ja avioitumista. Kirjeet liittyvät toisiinsa juuri niin löyhästi kuin oikeastikin, ja romaani on pikemminkin kertomusten ketju kuin yhtenäinen tarina.

Suurin osa tohtori Munron jutelmista on koomisia sattumuksia höystettynä muutamilla traagisemmillakin. Suurin huumorin aihe on hänen kollegansa ja ailahtelevainen toverinsa Cullingworth (joka perustuu Doylen entiseen ystävään, George Duddiin). Tämä saa omat bisneksensä kukoistamaan tekemällä vastaanotostaan suuren show'n ja suunnittelee siinä sivussa sotilaskäyttöön magneettia, joka nappaa luodit ilmasta ennen kuin ne osuvat maaliinsa. Mistään hauskasta teoksesta ei lopulta kuitenkaan ole kyse, sillä koomista ainesta tasapainottavat Munron runsaat pohdiskelut eritoten uskontoon ja uskoon liittyen. Nämäkin heijastavat suoraan Doylen, ainaisen totuuden etsijän tuumailuja.

Lievästä hajanaisuudestaan huolimatta The Stark Munro Letters on Doylen onnistuneimpia romaaneja – joista alan olla jo perillä ihan kohtuullisesti. Suurin syy on sen vaivattomuus. Doylen ei tarvitse todistella oppineisuuttaan, kuten historiallisissa kertomuksissaan, eikä hän juuri koskaan sorru itselleen tyypilliseen patetiaan. The Stark Munro Letters on hyvin vilpitön romaani.

Andy Crow: Seitsemän kuuta & ripaus ajatonta. Tampere 2016: Hexen Press.

Andy Crow'n runokokoelma Seitsemän kuuta & ripaus ajatonta taitaa olla sekä kirjoittajansa että kustantajansa Hexenin esikoisjulkaisu. Tyylillisesti liikutaan perinteisen (kauhu)romantiikan tyylilajissa. Kauhuelementit ovat lähinnä surullisia ja synkkiä tunnelmia sekä olemassaolon musertavuutta, ei niinkään suoranaisia horror-tehoja, joskin jonkin verran kirjaimellisia fantasiatrooppeja kuvastossa kohtaakin. Romantiikka on kuitenkin vahvasti läsnä; Baudelairen hengityksen haistaa toistuvasti ja kuolevan runoilijamarttyyrin varjo peittää joka sivun, ainakin alareunan verran.

Teknisesti Crow'n – nimestään huolimatta suomalainen tekijä – runot ovat innokkaan yrittäjän tasoa. Runopoikakliseet kukkivat näillä riveillä ja yritys syvyyteen kompastuu usein banaaliudeksi. Lisäksi runoja vaivaa oudosti ontuva epämetriikka: usein sanajärjestys ja riimien tavoittelu saa runot tuntumaan mitallisilta, mitä ne eivät kuitenkaan ole. Vaikutelma on häiritsevä, eikä suinkaan hyvällä tavalla.