Katsottua: lokakuu 2025

 Harry O. Hoyt: Kadonnut maailma.

Harry O. Hoytin ohjaama Kadonnut maailma (The Lost World, 1925) on edelleen yksi parhaista Arthur Conan Doyle -filmatisoinneista. Doylen romaani on pinnaltaan kepeä mutta yllättävän postmoderni seikkailukertomus sisältää myös kuolevan britti-imperiumin kaikuja, mutta sellaiset sävyt on siistitty pois elokuvaversiosta. Elokuvana Kadonnut maailma on puhdasta viihdettä ja modernin erikoistehostetoiminnan esivanhempi.

Maineeltaan kiistanalainen professori Challenger väittää löytäneensä Etelä-Amerikasta alueen, jolla yhä edelleen elää muinaisia dinosauruksia. Todistaakseen puheensa hän kokoaa retkikunnan, jonka tehtävänä on lähteä tutkimaan professorin väitteitä. Paikka tietenkin löytyy, ja seikkailijat joutuvat moniin täpäriin tilanteisiin dinosaurusten, uhkaavien apinaihmisten ja purkautuvan tulivuoren puristuksessa.

Välittömin viehätys Kadonneessa maailmassa johtuu sen tehosteista. Willis O'Brienin, joka pian jatkaisi King Kongin elävöittämiseen, stop motion -animaatio on yhä vaikuttaa, vaikka toki voi tuntua kömpelöltä nykyaikaisen cgi:n rinnalla. Efektien varjoon jää helposti kaikki muu, mikä elokuvassa toimii: Se on muutenkin hyvän näköinen, ja esimerkiksi kerronta on tavattoman luistavaa. Osuva on myös roolitus. Hahmot saavuttavat mukavasti romaaniesikuviensa elkeet. Jopa itse Challenger, joka kirjassa kuvataan suorastaan geoteskin valtavaksi, herää henkiin Wallace Beeryn nahoissa. Vaikka Beery ei ole sen suurempi kuin kukaan muista elokuvan miesnäyttelijöistä, hänen olemuksessaan on suhteettomuutta ja valtavaa uhmaa, joka korvaa fyysisiä mittoja.

Vuoden 2000 restaurointi ei ole aivan täydellinen, vaan myöhemmin Kadonneeseen maailmaan on saatu liitettyä lisää kuvaa. Muutoin se puolustaa edelleen paikkaansa varsin toimivana leikkauksena Robert Israelin musiikki on turvallista mutta tavoittaa elokuvan hengen mainiosti.

Ensimmäisen kerran kommentoin Kadonnutta maailmaa jo yli kymmenen vuotta sitten.

Mervyn LeRoy: Vaarallista kylvöä

Mervyn LeRoyn ohjaus Vaarallista kylvöä (The Bad Seed, 1956) perustuu William Marchin romaaniin Pimeät leikit ja siihen pohjautuvaan Maxwell Andersonin näytelmään. Psykologisen kauhukertomuksen aihio on kuin Manaajan esiaste. Yliluonnollisuuksien sijasta vain pahuutta selittää psykoanalyysi.

Parempiparkainen kotirouva alkaa epäillä kahdeksanvuotiasta tytärtään Rhodaa, kun tämän koulutoveri hukkuu retkellä. Vainaja on voittanut aiemmin käsialakilpailun, mistä haluamansa samaan tottunut Rhoda on ollut katkera. Lisäpontta äidin pelkoihin tuo hänen omasta lapsuudestaan taas pintaan nouseva ajatus, ettei hän olekaan vanhempiensa lapsi. Johtuuko pahuus kasvatuksesta vai onko se sittenkin periytyvää?

Elokuvan freudilainen viitekehys on jokseenkin selittelevä, mutta muutoin The Bad Seed esittää vastauksia samoihin kysymyksiin kuin mainittu Manaaja toista kymmentä vuotta myöhemmin: mikä lapsia nykyään vaivaa?

Näytelmä elokuvan takana paistaa selvästi läpi, sillä kerronta nojaa vahvasti dialogiin. Kuitenkin LeRoyn ja kuvaaja Harold Rossonin yhteistyö tarjoaa myös muutamia kuvauksellisia oivalluksia. Niiden lisäksi The Bad Seedin ehdoton vahvuus ovat sen loistavat näyttelijät, joista osa toistaa teatterissa tekemänsä roolin.

Vaarallista kylvöä on ajalleen poikkeuksellisen rohkea elokuva käsitellessään toisaalta lapsen pahuutta, toisaalta äidin romahtamista kasvatustyön mahdottomuudessa. Vastaavia teemoja alkoi pulpahdella pintaan amerikkalaisessa elokuvassa enemmän vasta seuraavilla vuosikymmenillä.

Vittorio De Sica: Indiscretion of an American Woman

Hollywoodin tuottajamoguli David O. Selznick halusi tuoreelle vaimolleen Jennifer Jonesille elokuvan näyttää taitojaan. Ohjaajaksi valikoitui Vittorio De Sica, pohjatekstiksi Cesare Zavattinin novelli ja käsikirjoittajan paikalla tuulen mukana pyyhälsivät niin Alberto Moravia kuin Truman Capotekin. Kuten odottaa saattaa, elokuvan tekoprosessi oli hirveää vääntöä – Selznick kun ei tunnetusti halunnut päästää muita kukkoja tunkiolleen. Niinpä sitten kun Stazione termini eli Terminal Station (1953) oli lopulta valmis, tuottaja silpoi siitä kolmanneksen pois, liitti alkuun irrallisen ja turhan prologin ja julkaisi sen nimellä Indiscretion of an American Woman.

Nyt katsomani versio on nimenomaan tuo jälkimmäinen, joskin ilman mainittua prologia. Tunnin mittaisenakin elokuva on vaikuttava – joskin pikakelauksen ja kollaašin tunteesta ei koskaan pääse irti. Vaikka Selznick yrittää pakottaa tarinasta yksinkertaista rakkausdraamaa, DeSican visio välittyy siltikin.

Amerikkalaisrouva on lomamatkallaan Italiassa kohdannut amerikan–italialaisen miehen ja rakastunut tähän. Stazione termini kuvaa lähtöä: nainen on nousemassa junaan mutta jää vielä yöksi asemalle selvittämään välinsä miehen kanssa. Hullu rakkaus ei voi lopulta kuin epäonnistua, mutta toteutumattomat mahdollisuudet ja valintojen epävarmuus säilyvät.

DeSican lisäksi komeaa jälkeä tekee myös kuvaaja G. R. Aldo. Jylhä mustavalkokuvaus tekee roomalaisasemasta dramaattisen ympäristön. Pääparin ympärillä on jatkuva hulina, joka tuo mieleen Jacques Tatin elokuvien ihmisjoukot. Kontrasti huvittavankin taustamaiseman ja päähenkilöiden syvien tunteiden välillä on vaikuttava. Jones onnistuu roolissaan naisena, jolle päätöksen tekeminen on repivän vaikeaa. Montgomery Clift häntä vastassa sen sijaan jää vähäulotteiseksi raasuksi.

Richard Fleischer: Rikollinen vietti

Aikansa kohuttu rikostapaus, niin sanottu Leopoldin ja Loebin tapaus 1920-luvun Chicagossa, kääntyi vuosikymmenet myöhemmin pariksikin merkittäväksi elokuvaksi. Alfred Hitchcockin Köysi on näistä tunnetumpi mutta Richard Fleischerin Rikollinen vietti (Compulsion, 1959) parempi. Se pohjautuu paitsi itse tapaukseen myös siitä kertovaan Meyer Levinin romaaniin.

Kaksi itseään nietzscheläisenä yli-ihmisenä pitävää oikeustieteen opiskelijaa on päättänyt kerätä erilaisia kokemuksia ilman, että antavat tunteille mitään arvoa. Lopulta tämä johtaa 14-vuotiaan koulupojan murhaamiseen. Täydelliseen rikokseen pyrkiminen kaatuu inhimillisiin erheisiin, ja nuorukaiset päätyvät oikeuden eteen. Elokuva kuvaa tarkkaan kahden huippuälykkään mutta epätasapainoisen nuoren epätervettä suhdetta – enkä tarkoita nyt verhottua homoseksuaalisuutta vaan esimerkiksi heidän välistään valtasuhdetta – ja etsii syitä rikokseen muun muassa kasvatuksesta ja sosiaalisesta sopeutumattomuudesta.

Rikollisen vietin näyttelijät saivat poikkeuksellisen yhteispalkinnon Cannesissa: pääosien huikea Dean Stockwell ja Bradford Dillman sekä heidän puolustusasianajajaansa esittävä Orson Welles palkittiin "parhaana näyttelijänä". Wellesin pitkä monologi on yksi oikeussalidraaman hienoja loppupuheenvuoroja (hahmon esikuvan, Clarence Darrow'n, puhe kesti tosielämässä kahdeksan tuntia). Näiden kolmen lisäksi vaikuttavan suorituksen tekee myös E. G. Marshall syyttäjän roolissa.

Richard Fleischer on erikoinen ohjaaja siinä mielessä, että hän on enemmän kuin pelkkä pätevä ammattimies muttei kuitenkaan vaikkapa mainitun Hitchcockin tapainen auteur. Hän onnistuu parhaimmillaan, kuten Rikollisessa vietissä, tekemään vaikuttavaa elokuvataidetta, mutta hänen elokuvistaan on vaikea osoittaa mitään ohjaajalleen tyypillistä visiota tai erityistä yhdistävää elementtiä. Osittain tämä lienee seurausta studioiden toiminnasta – Fleischer nähtiin niissä nimenomaan työläisenä, joka teki tasaisen hyvää jälkeä.

Jalmari Helander: Sisu

Jos Rambo olisi matkannut pitämään orgioita Kunniattomien paskiaisten kanssa Rovaniemen markkinoille, olisi yhdeksän kuukauden päästä saattanut kuoriutua jotain Jalmari Helanderin Sisun (2023) kaltaista. Sisu on suomalaisen miehen voimaantumisfantasia: kun perhe on viety ja kotimaa palaa, niin ainakin omalla työllä hankitusta omaisuudesta pidetään kiinni viimeiseen asti.

Suomalaisilla ei ole kovinkaan monta ikiaikaista viitekehystä, johon mies voisi kohdentaa maskuliinienergiansa virtauksia, mutta onneksi on toinen maailmansota. Sodassa vastustajan ”kuolemattomaksi” nimeämä sissi on vetäytynyt Lappiin etsimään kultaa, mutta sielläkin ikävät ulkomaalaiset tulevat häiritsemään juuri, kun suuri saalis on löytynyt. Ei siinä auta kuin näyttää, miten täkäläisellä sisulla kaataa yksin vaikka pikku armeijan.

Elokuvana Sisu lainaa rutkasti edellä mainitusta Tarantinon elokuvasta. Tarinan jako ”lukuihin” on suora laina, eivätkä natsit ole oikeita natseja vaan englantia puhuvia Korkeajännitys-sakuja. Englannin käyttö ja päähenkilön yliluonnollinen selviytymisvietti etäännyttävät tapahtumia todellisuudesta niin paljon, ettei kukaan vahingossakaan kuvittele katselevansa mitään realistista. Elokuva ei toisaalta kuitenkaan naura itselleen riittävästi. Ironia ei varmasti ole peittänyt monen katsojan tuntemaa isänmaallista ylevyyttä. Verisen väkivallan runsaus tuo mieleen myöhempien aikojen Rambo-elokuvat, mutta siinä missä niiden läträys on riemastuttavaa, Sisun tyyli tuntuu vaivaannuttavalta.

Sisun pelastava tekijä on Jorma Tommilan pääosasuoritus. Turhia puhumattomaan rooliin Tommilan jäyhänkarismaattiset kasvot ovat omiaan. Hänen kärsimyksiinsä (ja ilmeiseen sotatraumaansa) on paljon helpompi uskoa kuin Sylvester Stallonen botox-pumpattuun Ramboon. Toki muutkin näyttelijät hoitavat leiviskänsä asiallisesti ja saavat sarjakuvahahmot liikkumaan. Oikeastaan sama pätee ohjaukseen: Helander tekee sujuvaa elokuvaa virheittä, ”juuri niin kuin pitää”. Valitettavasti se tarkoittaa myös yllätyksettömyyttä. Mutta sehän kyllä tuntuu purevan katsojiin.

David Fincher: The Game – oletko valmis peliin?

David Fincherin ohjaama The Game (joka Suomessa sai todella hölmön alaotsikon) vuodelta 1997 on kuin käänteistä Hitchcockia: mies on oikea mutta kaikki muu väärää. Toisaalta se osuu elokuvahistorian vaiheeseen, jossa kerrottiin enenevissä määrin tarinoita siitä, miten todellisuuteen ei voinut luottaa. Matrix ja Truman Show kertoivat omanlaisensa näkemykset heti seuraavina vuosina.

The Game on kuvaus valtaisin kokoluokan "alternative reality gamesta", aiheesta jota on käsitelty fiktiossa aina G. K. Chestertonin vuoden 1905 Club of Queer Trade -novellikokoelmasta asti. Itsekäs ja kylmä sijoituspankkiiri joutuu puolihuolimattomuuttaan mukaan peliin, jossa hän joutuu kyseenalaistamaan muut ihmiset ja heidän motiivinsa. Kaikki on yhtä peliä – tekaistua todellisuutta – tai ehkä sittenkin häntä vain huijataan eikä mitään peliä edes ole. Sellaisenaan The Game on myös vainoharhaisuuteen vajoamisen kuvaus. Miltä maailma tuntuu, kun mihinkään ei voi luottaa ja kukaan ei välttämättä ole sitä mitä pitäisi. Elokuvan seesteinen lopetus näyttäytyy siksi ironisena – Fincher itse on verrannut sitä Dickensin Joulutarinaan – tai ehkä se sittenkin on vain suurta kusetusta?

Jos tarinaa lähtisi perkaamaan tarkasti, se ei olisi niin tiivis ja vakuuttava kuin elokuva antaa ymmärtää. Fincher kuitenkin pitää koko jutun niin taidokkaasti ohjauksessaan, että katsoja hyppää itsekin peliin antaumuksella. Viimeistään siinä vaiheessa, kun aseet otetaan esiin, peli tuntuu menettävän uskottavuuttaan, mutta sittenkin se saa kammettua itsensä kuiville. Paljolti on kiitos ohjaajan taidokasta rytmitystä ja toisaalta Michael Douglasia pääosassa. Douglas, joka esiintyy joka ikisessä kohtauksessa, on täydellinen roolissaan hiljalleen hajoavana tärkeilijänä.

Ken Loach: Poika ja haukka

Ken Loach oli pienen ihmisen asialla jo 1969, kun hän ohjasi läpimurtoteoksensa Kes eli Poika ja haukka).Barry Hinesin romaaniin A Kestrel for a Knave (1968) pohjaava elokuva on kaunis lapsuuden unelmien kuvaus. Billy on työläispoika, jota tölvivät kotona isoveli (ja kädettömyyttään yksinhuoltajaäiti) ja koulussa niin oppilastoverit kuin alati karjuvat opettajat (jakso tärkeilevän liikunnanopettajan kanssa on herkullinen!). Merkityksellisyyttä elämäänsä hän saa haukasta, jota alkaa kouluttaa.

Loachin vähäeleisen tyylin katkaisevat haukkakuvat, joissa on toteavuuden lisäksi muunkinlaista voimaa. Vaikka lintu on sidottu naruun, on näissä kohtauksissa tunne vapaudesta. Billyn ja haukan yhteistyö on kuin tanssia, joka hengittää aivan eri tavoin kuin tukahdutettu arki. David Bradleyssä on pääroolissa autenttista kasvuiän herkkyyttä, joka tuo mieleen Truffaut'n Doinel-elokuvat. Ihan oman viehätyksensä Kesiin tuo vahva Yorkshiren murre, jota tosin on laimennettu jälkidubbauksessa.

Harry O. Hoyt: Kadonnut maailma

Arthur Conan Doyle tunnetaan taatusti parhaiten Sherlock Holmesin luojana, mutta asianharrastajien keskuudessa aivan yhtä merkittävän pidetään hänen toista hahmoaan, professori George Edward Challengeria. Professori Challenger esiintyi kolmessa romaanissa ja kahdessa novellissa vuosien 1912–1928 aikana. Hahmona hän on hyvin toisenlainen kuin kylmän analyyttinen Holmes. Challenger on äkkipikainen, räiskyvä ja aggressiivinenkin mies. Kahta hahmoa yhdistää ylivertainen älykkyys – ja sen mukana ylimielisyys kanssaihmisiä kohtaan (Challengerista lisää ks. Salin 1992).

Challenger-kertomuksista kuuluisin on ensimmäinen, romaani The Lost World (1912; suom. Kadonnut maailma 1916). Se on myös ainoa professorista kertova tarina, joka on filmattu. Elokuvaversioita onkin sitten kertynyt sen edestä: Kadonneesta maailmasta on nähty valkokankaalla yhteensä viisi eri versiota, joiden lisäksi on olemassa tv:lle tehdyt elokuva ja sarja. Kuuluisin ja monella tapaa merkittävin näistä on Harry O. Hoytin vuonna 1925 ohjaama versio.

Romaanin ja elokuvan tarinat eroavat monissa kohdissa toisistaan. Molemmissa pääpaino on kuitenkin vauhdikkaalla seikkailulla. Alussa Challenger on päätynyt pilkan kohteeksi ilmoitettuaan löytäneensä Etelä-Amerikasta elossa olevia dinosauruksia. Todistaakseen väitteensä hän kokoaa retkikunnan matkustamaan Amazon-virtaa myöten tasangolle, jolla esihistorialliset eläimet ovat saaneet jatkaa elämäänsä. Retkikunta on kaikkien perinteiden mukaisesti erilaisista yksilöistä koostuva. Perinteisen sankari rooli jakaantuu nuoren lehtimiehen, joka haluaa todistaa rohkeutensa kihlatulleen, ja iäkkäämmän seikkailijan osiksi. He myös kilpailevat ryhmän ainoan naisen, tasangon löytäneen ja sille kadonneen tiedemiehen tyttären, suosiosta.

Elokuvan ensimmäinen kolmannes on vauhdikasta ja sujuvaa hahmojen esittelyä, matkan alustusta ja kepeää toimintaa. Myöhemminkin välillä pilkahteleva huumori saa alkupuolella räväkimmät hetkensä, kun fyysisyys saa melkein farssin piirteitä (painivien miesten pyöriminen sylikkäin talosta rappuja pitkin ulos kadulle sekä banaaniin liukastuminen!). Elokuva saa energisen ja hienosti rytmitetyn lähdön. Sen jälkeen vauhti tasaantuu, kun siirrytään Amazonasille ja kuvat tunnelmoivat maisemissa ja eksoottisissa eläimissä.

Tutkimusryhmän päästessä tasangolle, nähdään se, mistä elokuva parhaiten muistetaan: stop motion -animoidut dinosaurukset. Willis O'Brienin toteuttamat hirmuliskot ovat edelleenkin vaikuttava näky, vaikka tekniikka oli vielä hiomatonta. Animoidut kuvat on kuitenkin liitetty muuhun maisemaan sulavasti, ja parhaimmillaan niiden liike on hyvinkin taidokasta. O'Brien jatkoi tekniikan kehittelyä Kadonneen maailman jälkeen, ja hänen suurin saavutuksensa nähtiin kahdeksan vuotta myöhemmin, kun King Kong muutti maailmaa. Yhteydet King Kongiin ovat hämmentävät selviä jo animaatiojaksoissa. Molemmat elokuvat sisältävät esimerkiksi samankaltaisia jättiläisolentojen kaksinkamppailuja. Myöhemmin yhteneväisyydet käyvät vielä ilmeisemmiksi.

Elokuvan loppuhuipennuksessa professori Challenger valmistautuu esittelemään todisteensa epäilevällä tiedeyhteisölle. Hän on rahdannut mukanaan elävän brontosauruksen, joka kuitenkin pääsee karkuun aiheuttamaan paniikkia ja tuhoa Lontoon kaduille. King Kongin tekijät eivät häpeilleet kopioida ideaa sellaisenaan (samaa jatkumoa, nimeä myöten, edustaa Steven Spielbergin Kadonnut maailma – Jurassic Park kuusikymmentä vuotta Kongin jälkeen). Brontosaurus ei sentään kiipeä rakennuksia pitkin, mutta näyttävää kaaosta se saa aikaan. Viimeiseksi se tuhoaa Tower Bridgen ja putoaa Thamesiin.

Keskivaiheilla Kadonnutta maailmaa vaivaa lievä epätasaisuus. Animaatioista ollaan ilmiselvästi niin ylpeitä, että niitä näytetään paikoin liian pitkään, eikä toistoltakaan aivan vältytä. Myös samanaikaisten juonen eri osien kuljettaminen puurouttaa kerrontaa välillä. Loppua kohden kerronta kuitenkin taas jäntevöityy, ja Lontoon-osuus on erittäin sujuva. Elokuvallisesti Kadonnut maailma ei tyylittele suuresti, vaikka viidakkonäkymissä on joitain hienoja häivytyksiä ja kaukokuvat tasangosta (toistuvinakin) luovat tilan tuntua. Ohjauksen painotus on silti tarinassa ja etenkin efekteissä.

Wallace Beery professori Challengerin roolissa on vaikuttava. Beery saa Doylen kirjallisen hahmon fyysistymään luontevasti; liioittelun raja ei ole koskaan kaukana, mutta eipä se ole Doylenkaan Challengerilla. Samoin hyvät roolit tekevät Lewis Stone herrasmiesseikkailuja Roxtonina ja Bessie Love hauraana Paula Whitena. Sen sijaan lehtimies-Malonea esittävä Lloyd Hughes on liian pehmeä roolissaan. Se luultavasti on osittain tarkoituksellistakin, mutta varsinkin alussa Malone hahmottuu kovin karikatyyriseksi, mistä on vaikea päästä eroon myöhemmin hahmon vakavoituessa.

Kadonnutta maailmaa on ajan mittaan esitetty monenlaisena leikkauksena. Alkuperäinen versio kesti noin 105 minuuttia, mutta vuonna 1929 elokuva vedettiin pois jakelusta ja kaikki tunnetut kopiot tuhottiin. Kiertoon jäi vain pahasti silvottu, alle tunnin mittainen versio. Vasta 1992 löytyi lähes täysmittainen kopio. Tällä hetkellä täydellisin versio Kadonneesta maailmasta kestää 93 minuuttia. Tämä leikkaus on ylivertainen aiempaan tunnin mittaiseen verrattuna; jälkimmäinen sisälsi lähinnä vain dinosauruskuvat. (Bourne.)

Lähteet
Bourne, Mark: "The Lost World (1925)". The DVD Journal.
Salin, Petri 1992: "Professori Challenger". Portti 1/1992 s. 106–111.


Professori Challenger -bibliografia

• The Lost World, Hodder & Stoughton 1912. Suom. Kadonnut maailma, K. J. Gummerus Oy 1916 (Matti Hela); lyh. suom. Kadonnut maailma, Pellervo-Seura 1948 (Tauno Karilas).
• The Poison Belt, Hodder & Stoughton 1913. Suom. Myrkkyvyöhyke, Arvi A. Karisto oy 1922 (A. J. Salonen).
• The Land of Mist, Hutchinson & Co. 1926.
• "When the World Screamed", Liberty Feb 25—Mar 3 1928. Suom. "Kun Maa kirkui", Kun Maa kirkui ja muita epätavallisia tarinoita, WSOY 1992 (Sari Kallioinen & Anita Puumalainen).
• "The Disintegration Machine", The Strand Magazine Jan 1929. Suom. "Nemorin disintegraattori", Portti 1/1992 (Matti Rosvall).