Eino Kauppinen: Runoilija ja arvostelija sekä muita tutkielmia Aleksis Kivestä. Helsinki 1966: Otava. 123 s.
Professori Eino Kauppinen erikoistui tutkijanurallaan etenkin Aleksis Kiveen ja Pentti Haanpäähän. Vuonna 1966 häneltä ilmestyi kokoelma Runoilija ja arvostelija sekä muita tutkielmia Aleksis Kivestä. Muodoltaan vaatimaton kirja muistuttaa paljon Otavan tuon ajan joulujulkaisuja: mielenkiintoista mutta triviaalia asiaa spesifille yleisölle sekä laajemmin kulttuurihistoriasta kiinnostuneille.
Kauppisen tutkielmat eivät ole missään nimessä akateemisia tai erityisen tieteellisiä. Lähteitä mainitaan harvakseltaan ja aiempaan tutkimukseen ei viittailla. Kyse on pienistä Kiven henkilö- ja julkaisuhistoriaan liittyvistä katsauksista. Nimiessee tarkastelee Seitsemän veljeksen saamaa arvostelua, yllättäen ei kuitenkaan Aug. Ahlqvistin klassista kostokritiikkiä. Sen sijaan tutkittavana on aikoinaan julkaisematta jäänyt Agathon Meurmanin aivan yhtä tyly ja kitkerä arvostelu, jonka Meurman kirjoitti heti romaanin neljän ensimmäisen luvun ilmestyttyä. Hän ei siis malttanut odottaa koko teosta, kun jo pöyristyi likipitäen samoista seikoista kuin Ahlqvist myöhemmin. Kummallekin tuntuu olleen ohittamaton synti, kun Kivi ohittaa romanttiset ideaalit rosoisemman, realistisen kuvauksen tieltä. Meurmanin ironiasta paistaa peittelemätön tuohtumus.
Murskakritiikin lisäksi Kauppinen käsittelee muitakin Kivi-myyttiin oleellisesti kuuluvia seikkoja. Hän pohtii Kiven tuhoisaa suhdetta alkoholiin ja tämän kroonista rahapulaa (ja anteliaita ystäviä). Samoin avataan myytin syntyhetkiä – hänen viimeisiä aikojaan mielisairauden kourissa ja jo ennen kuolemaa alkanutta Kiven elämäntarinan kirjaamista yleiseen muistiin. Eliel Aspelin-Haapkylästä alkaen on muistettu köyhä, sairas ja väärinymmärretty A. Kivi.
Teoksensa loppupuolella Kauppisella on jatkotutkimuksellinen näkökulma. Hän päivittää lyhyesti tietoja Nummisuutarien ilmestymisestä (kuka maksoi ja mitä maksoi) sekä Lean ensi-illan yhteydessä pääosaa esittäneelle Charlotta Raalle lahjoitetusta kultaisesta rannerenkaasta (mainitsinkin spesifin kohdeyleisön?). Lopuksi Kauppinen nostaa esiin monta vielä tuolloin käsittelemätöntä Kiveen liittyvää kysymystä. Uskoakseni kaikkiin niihin ei vieläkään ole löytynyt vastausta.
Kauppisen tutkielmat eivät ole missään nimessä akateemisia tai erityisen tieteellisiä. Lähteitä mainitaan harvakseltaan ja aiempaan tutkimukseen ei viittailla. Kyse on pienistä Kiven henkilö- ja julkaisuhistoriaan liittyvistä katsauksista. Nimiessee tarkastelee Seitsemän veljeksen saamaa arvostelua, yllättäen ei kuitenkaan Aug. Ahlqvistin klassista kostokritiikkiä. Sen sijaan tutkittavana on aikoinaan julkaisematta jäänyt Agathon Meurmanin aivan yhtä tyly ja kitkerä arvostelu, jonka Meurman kirjoitti heti romaanin neljän ensimmäisen luvun ilmestyttyä. Hän ei siis malttanut odottaa koko teosta, kun jo pöyristyi likipitäen samoista seikoista kuin Ahlqvist myöhemmin. Kummallekin tuntuu olleen ohittamaton synti, kun Kivi ohittaa romanttiset ideaalit rosoisemman, realistisen kuvauksen tieltä. Meurmanin ironiasta paistaa peittelemätön tuohtumus.
Murskakritiikin lisäksi Kauppinen käsittelee muitakin Kivi-myyttiin oleellisesti kuuluvia seikkoja. Hän pohtii Kiven tuhoisaa suhdetta alkoholiin ja tämän kroonista rahapulaa (ja anteliaita ystäviä). Samoin avataan myytin syntyhetkiä – hänen viimeisiä aikojaan mielisairauden kourissa ja jo ennen kuolemaa alkanutta Kiven elämäntarinan kirjaamista yleiseen muistiin. Eliel Aspelin-Haapkylästä alkaen on muistettu köyhä, sairas ja väärinymmärretty A. Kivi.
Teoksensa loppupuolella Kauppisella on jatkotutkimuksellinen näkökulma. Hän päivittää lyhyesti tietoja Nummisuutarien ilmestymisestä (kuka maksoi ja mitä maksoi) sekä Lean ensi-illan yhteydessä pääosaa esittäneelle Charlotta Raalle lahjoitetusta kultaisesta rannerenkaasta (mainitsinkin spesifin kohdeyleisön?). Lopuksi Kauppinen nostaa esiin monta vielä tuolloin käsittelemätöntä Kiveen liittyvää kysymystä. Uskoakseni kaikkiin niihin ei vieläkään ole löytynyt vastausta.
Kaarlo Bergbom ja Suomalaisen teatterin synty. Kaarlo Bergbomin kirjoitukset teatterioloistamme 1872. Helsinki 1960: Otava. 78 s. Otavan joulukirja.
Otavan joulukirjana 1960 ilmestyi kirjanen otsikolla Kaarlo Bergbom ja Suomalaisen teatterin synty. Se kokoaa yhteen kaksi suomalaisuus- ja teatterimies Bergbomin vaikutusvaltaista artikkelia vuodelta 1872. Niteen aloittaa professori Eino Kauppisen tiivis mutta informatiivinen kuvaus siitä kehityksestä, joka johti paitsi mainittuihin artikkeleihin myös Suomalaisen teatterin syntyyn.
Bergbom oli ollut jo pitkään aktiivinen yrittäessään saada suomen kieltä valtakunnalliselle ammattinäyttämölle; hän ei toki ollut ainoa, ja esimerkiksi Fredrik Cygnaeus esitti ajatusta julkisesti ensimmäisenä. Ruotsinkielinen teatterihan toimi jo pääkaupungissa, mutta suomen kieltä sorsittiin muutamastakin syystä. Usko suomenkielisen ohjelmiston, suomalaisten näyttelijöiden ja suomea osaavan yleisön riittämiseen oli vähäistä niiden keskuudessa, jotka rahahanoja säätivät. Hetki toimia koettiin olevan käsillä 1872, kun valtiopäivät jälleen kokoontuivat. Tuolloin talonpoikaissäädystä esitettiin, että Helsingin uudessa teatteritalossa alettaisiin esittää ohjelmistoa myös suomeksi. Asiaa tukemaan Kirjallisessa Kuukauslehdessä julkaistiin Bergbomin pitkä ja asiantunteva essee.
Bergbom on taitava kirjoittaja (kuuleman mukaan varsinkin ruotsiksi), ja hänen asiantuntemuksensa kuuluu tekstistä näin 150 vuotta myöhemminkin. Vastustajia kuitenkin riitti. Näistä näkyvin ja vaikutusvaltaisin oli Helsinginfors Dagbladin nimimerkki β eli teatterikriitikko K. Bremer. Bergbom vastasi nimimerkin esittämiin poleemisiin väitteisiin uudessa kirjoituksessaan, joka julkaistiin kolmessa osassa Morgonbladetissa. Siinä hän yksiselitteisen tehokkaasti, ilman iskuja vyön alle (ainakaan monta), kumoaa kritiikin ja vahvistaa omaa asiaansa. Epäilemättä Bergbomin kirjoituksilla oli oma osansa siinä, että vielä samana vuonna perustettiin Suomalainen teatteri eli nykyinen Kansallisteatteri – Bergbomin johdolla.
2020-luvun lukija huomaa keskustelussa paljon tuttua. Etenkin vastustajien diskurssi tuntuu olevan täynnä yhä eläviä ajatuksia taiteen elitistisyydestä ja Helsinki-keskeisyydestä, sen tuottamattomuudesta ja varsinkin valtionrahoituksen sopimattomuudesta moiseen turhuuteen. Kovin tuttua…
Bergbom oli ollut jo pitkään aktiivinen yrittäessään saada suomen kieltä valtakunnalliselle ammattinäyttämölle; hän ei toki ollut ainoa, ja esimerkiksi Fredrik Cygnaeus esitti ajatusta julkisesti ensimmäisenä. Ruotsinkielinen teatterihan toimi jo pääkaupungissa, mutta suomen kieltä sorsittiin muutamastakin syystä. Usko suomenkielisen ohjelmiston, suomalaisten näyttelijöiden ja suomea osaavan yleisön riittämiseen oli vähäistä niiden keskuudessa, jotka rahahanoja säätivät. Hetki toimia koettiin olevan käsillä 1872, kun valtiopäivät jälleen kokoontuivat. Tuolloin talonpoikaissäädystä esitettiin, että Helsingin uudessa teatteritalossa alettaisiin esittää ohjelmistoa myös suomeksi. Asiaa tukemaan Kirjallisessa Kuukauslehdessä julkaistiin Bergbomin pitkä ja asiantunteva essee.
Bergbom on taitava kirjoittaja (kuuleman mukaan varsinkin ruotsiksi), ja hänen asiantuntemuksensa kuuluu tekstistä näin 150 vuotta myöhemminkin. Vastustajia kuitenkin riitti. Näistä näkyvin ja vaikutusvaltaisin oli Helsinginfors Dagbladin nimimerkki β eli teatterikriitikko K. Bremer. Bergbom vastasi nimimerkin esittämiin poleemisiin väitteisiin uudessa kirjoituksessaan, joka julkaistiin kolmessa osassa Morgonbladetissa. Siinä hän yksiselitteisen tehokkaasti, ilman iskuja vyön alle (ainakaan monta), kumoaa kritiikin ja vahvistaa omaa asiaansa. Epäilemättä Bergbomin kirjoituksilla oli oma osansa siinä, että vielä samana vuonna perustettiin Suomalainen teatteri eli nykyinen Kansallisteatteri – Bergbomin johdolla.
2020-luvun lukija huomaa keskustelussa paljon tuttua. Etenkin vastustajien diskurssi tuntuu olevan täynnä yhä eläviä ajatuksia taiteen elitistisyydestä ja Helsinki-keskeisyydestä, sen tuottamattomuudesta ja varsinkin valtionrahoituksen sopimattomuudesta moiseen turhuuteen. Kovin tuttua…
Matti Järvinen (toim.): Synkkä satu. Synkkä satu ja muita vanhoja suomalaisia kauhukertomuksia ja kummitusjuttuja. Helsinki 2018: Nysalor-kustannus. 128 s.
Samoihin aikoihin vanhoja kauhukertomusten suomennoksia sisältäneen Pirunpullo-antologian kanssa Nysalor-kustannus julkaisi myös vastaavan kokoelman kotimaisilta kirjoittajilta. Matti Järvisen toimittama Synkkä satu sisältää 15 kauhuhenkistä tarinaa, joista valtaosa on vähän tunnettuja ja aiemmin vain kertaalleen julkaistuja.
Kokoelman tunnetuin nimi on varmasti Z. Topelius, jonka Tuhkakeskiviikon morsian on uusi, Järvisen oma suomennos, joka julkaistiin edellisvuonna pikku vihkosena. Se ei ole erityisen hyvä, mutta hajanaisessa rakenteessaan mielenkiintoinen muunnelma perinteisestä kummitusaiheesta. Järviseltä on mukana toinenkin oma suomennos, Fredrik Berndtsonin nimitarina. Toinen tunnetuimmasta päästä lienee Samuli Paulaharjun kertomus, joka on säilynyt elossa Tunturien yöpuolta -teoksessa meidän päiviimme asti. Kovissa kansissa on aiemmin julkaistu myös Jalmari Karan ja Knut Karmanteen tarinat.
Sen sijaan kaikki muut ovat alkujaan lehtinovelleja, jotka ovat painuneet enemmän tai vähemmän unohduksiin ennen Järvisen kirjallista arkeologiaa. Osa teksteistä sivuaa kauhutematiikkaa vain hiukan: Elvira Willmanin Murhaenkeli on proosarunomainen tuhofantasia muinaisesta egyptistä, Selma Anttilan Rakkaus ja kuolema vertauskuvallinen satu. Muutoin kuitenkin ollaan ihan ehdan kauhutarinan tai ainakin kummitusjutun äärellä.
Mielenkiintoinen juonne ovat kaukomaiden eksotiikasta voimaansa saavat kertomukset, kuten Karan Okura, Karmanteen Tiflisin kummitus ja Eino I. Parmasen Fakiirin kosto. Vieraan (kulttuurin) pelko on tietysti nykyajan valossa ongelmallista ja leimaavaa, mutta ei se tekstien tehoa syö. Tuskin on sattumaa, että näissä tarinoissa on vahvimmin mukana myös eroottisuus.
Synkän sadun todelliset löydöt ovat Aaro Vallinmäen kekseliäs kummittelu, Olli Karilan kansatieteellinen noitatarina Liperistä sekä Hilda Tihlän kummitusjuttua ironisoiva mutta niiden kertomisen merkityksellisyydestä muistuttava sisäistarinoiden kimara.
Synkkä satu on epätasainen kokoelma, mutta sellainenhan arkistovalikoiman pitääkin olla. Kehnokin teksti voi olla erittäin kiintoisa ja historiaa valaiseva.
Kokoelman tunnetuin nimi on varmasti Z. Topelius, jonka Tuhkakeskiviikon morsian on uusi, Järvisen oma suomennos, joka julkaistiin edellisvuonna pikku vihkosena. Se ei ole erityisen hyvä, mutta hajanaisessa rakenteessaan mielenkiintoinen muunnelma perinteisestä kummitusaiheesta. Järviseltä on mukana toinenkin oma suomennos, Fredrik Berndtsonin nimitarina. Toinen tunnetuimmasta päästä lienee Samuli Paulaharjun kertomus, joka on säilynyt elossa Tunturien yöpuolta -teoksessa meidän päiviimme asti. Kovissa kansissa on aiemmin julkaistu myös Jalmari Karan ja Knut Karmanteen tarinat.
Sen sijaan kaikki muut ovat alkujaan lehtinovelleja, jotka ovat painuneet enemmän tai vähemmän unohduksiin ennen Järvisen kirjallista arkeologiaa. Osa teksteistä sivuaa kauhutematiikkaa vain hiukan: Elvira Willmanin Murhaenkeli on proosarunomainen tuhofantasia muinaisesta egyptistä, Selma Anttilan Rakkaus ja kuolema vertauskuvallinen satu. Muutoin kuitenkin ollaan ihan ehdan kauhutarinan tai ainakin kummitusjutun äärellä.
Mielenkiintoinen juonne ovat kaukomaiden eksotiikasta voimaansa saavat kertomukset, kuten Karan Okura, Karmanteen Tiflisin kummitus ja Eino I. Parmasen Fakiirin kosto. Vieraan (kulttuurin) pelko on tietysti nykyajan valossa ongelmallista ja leimaavaa, mutta ei se tekstien tehoa syö. Tuskin on sattumaa, että näissä tarinoissa on vahvimmin mukana myös eroottisuus.
Synkän sadun todelliset löydöt ovat Aaro Vallinmäen kekseliäs kummittelu, Olli Karilan kansatieteellinen noitatarina Liperistä sekä Hilda Tihlän kummitusjuttua ironisoiva mutta niiden kertomisen merkityksellisyydestä muistuttava sisäistarinoiden kimara.
Synkkä satu on epätasainen kokoelma, mutta sellainenhan arkistovalikoiman pitääkin olla. Kehnokin teksti voi olla erittäin kiintoisa ja historiaa valaiseva.
Aleksis Kivi: Kauhukertomukset. Turku 2019: Kustantamo Helmivyö. 39 s. Toim. Juri Nummelin.
Aleksis Kiven kauhukertomukset voi tuntua lähes oksymoronilta. Vaan ei ole. Vaikka Seitsemän veljestä yleisessä kansantajussa liitetään orastavaan realismiin, on vähintään sen toinen jalka tiukasti romanttisessa perinteessä. Parhaiten tämä näkyy romaanin useissa sisäiskertomuksissa, joilla Aapo viihdyttää veljiään.
Juuri näistä tarinoista muodostuu valtaosa Juri Nummelinin toimittamasta kirjasesta Kauhukertomuksia. Osana suomalaisen kauhukirjallisuuden historian kirjoittamista Nummelin julkaisi muutamia tällaisia pieniä niteitä. Oikeastaanhan kokoelmaa olisi helppo pitää täysin turhana: Seitsemän veljeksen tarinat on monesti aiemminkin julkaistu omillaan. Niiden lisäksi kokoelmassa on vain yksi toisaalla aiemmin ilmestynyt kertomus.
Vaikka Kiven tarinat ovat tutut ja moneen kertaan luetut, ovat ne näin tarjoiltuna kuitenkin omanlaisensa elämys. Osana Seitsemää veljestä ne limittyvät Jukolan poikien elämään sitä elähdyttävinä irtaantumisina. Kauhukertomuksiksi nimettynä alla ne lukee eri tavalla, erilaisen lukuohjeen kautta. Lukija keskittyy huomaamaan tarinoiden goottilaisia ja yliluonnollisia piirteitä.
Kiven kertomukset muistuttavat kansantarinaa tai satua. Ilmeisesti ainakin Vuoripeikot todella pohjautuu englantilaiseen perinteeseen. Niissä esiintyy kuninkaallisia ja peikkoja, ja kerronnan tapa on etäinen, sikälikin satua muistuttava. Kiven kauhuelementit liittyvät eritoten tunnelmaan ja miljööhön, joissa gotiikan perinne yhdistyy suomalaisiin maisemiin; kesäöihin, metsiin ja kirkontorneihin. Kauhistuttavuus syntyy kuolemattoman sielun uhasta, kun peikko imee neitokaisen verettömäksi muttei elottomaksi tai kun nuorten rakkautta uhmaava aatelismies seivästää nämä mutta kärsii itse, kun näkee nuorten kuoleman levollisuuden.
Vaikkei Kivi koskaan varsinaista kauhua kirjoittanut, ovat hänen pienet tarinansa oiva osoitus Suomessa harvinaisesta goottilaisesta kirjallisuudesta. Mieltä lämmittää etenkin se, että kirjoittaja on juuri Kivi, realismin luvatussa maassa kansalliskirjailijaksi nostettu. Kirjasta täydentää Nummelinin asiallinen esipuhe.
Juuri näistä tarinoista muodostuu valtaosa Juri Nummelinin toimittamasta kirjasesta Kauhukertomuksia. Osana suomalaisen kauhukirjallisuuden historian kirjoittamista Nummelin julkaisi muutamia tällaisia pieniä niteitä. Oikeastaanhan kokoelmaa olisi helppo pitää täysin turhana: Seitsemän veljeksen tarinat on monesti aiemminkin julkaistu omillaan. Niiden lisäksi kokoelmassa on vain yksi toisaalla aiemmin ilmestynyt kertomus.
Vaikka Kiven tarinat ovat tutut ja moneen kertaan luetut, ovat ne näin tarjoiltuna kuitenkin omanlaisensa elämys. Osana Seitsemää veljestä ne limittyvät Jukolan poikien elämään sitä elähdyttävinä irtaantumisina. Kauhukertomuksiksi nimettynä alla ne lukee eri tavalla, erilaisen lukuohjeen kautta. Lukija keskittyy huomaamaan tarinoiden goottilaisia ja yliluonnollisia piirteitä.
Kiven kertomukset muistuttavat kansantarinaa tai satua. Ilmeisesti ainakin Vuoripeikot todella pohjautuu englantilaiseen perinteeseen. Niissä esiintyy kuninkaallisia ja peikkoja, ja kerronnan tapa on etäinen, sikälikin satua muistuttava. Kiven kauhuelementit liittyvät eritoten tunnelmaan ja miljööhön, joissa gotiikan perinne yhdistyy suomalaisiin maisemiin; kesäöihin, metsiin ja kirkontorneihin. Kauhistuttavuus syntyy kuolemattoman sielun uhasta, kun peikko imee neitokaisen verettömäksi muttei elottomaksi tai kun nuorten rakkautta uhmaava aatelismies seivästää nämä mutta kärsii itse, kun näkee nuorten kuoleman levollisuuden.
Vaikkei Kivi koskaan varsinaista kauhua kirjoittanut, ovat hänen pienet tarinansa oiva osoitus Suomessa harvinaisesta goottilaisesta kirjallisuudesta. Mieltä lämmittää etenkin se, että kirjoittaja on juuri Kivi, realismin luvatussa maassa kansalliskirjailijaksi nostettu. Kirjasta täydentää Nummelinin asiallinen esipuhe.
Helmi Krohn: Emilie Bergbom. Elämä ja työt. Helsinki 1917: Otava. 272 s.
Historiankirjoitus on tunnetusti ollut kovin miehistä. Niin historiaan jääneet, kirjoituksen kohteena olleet ovat miehiä, ja heistä ovat lähinnä kirjoittaneet miehet. Suomalaisuuden ja suomenmielisyyden vaiheet ovat hyvin pitkälti nimenomaan suurmiesten kavalkadia. Vasta viime aikoina ovat heidän leveiden selkiensä takaa päässeet esiin vaimot, tyttäret ja siskot.
Helmi Krohn oli jo aikanaan näitä tekijöitä, maineikkaitten isänsä ja veljiensä rinnalla merkittävä hahmo, joskin sisarusparvesta varmaankin tunnetuimmaksi on jäänyt Helmin sisko, Aino Kallas. Monipuolinen kirjailija Krohn kirjoitti 1917 elämäkerran aiemmasta kulttuurivaikuttajasta, Emilie Bergbomista.
Kuten kirjailija itsekin mainitsee, Bergbomista on mahdoton puhua ilman hänen veljeään Kaarloa. Krohnin kirja onkin oikeastaan Bergbomin sisarusten ja Suomalaisen teatterin alkuvaiheiden kronikka. Näkökulma vain sattuu olemaan Emilien.
Jo parikymppisenä nuorempien sisarustensa kasvattajaksi jäänyt Emilie piti myöhemmälläkin iällä langat tiukasti käsissään, kun Suomalainen teatteri Kaarlo-veljen johdolla perustettiin. Hän oli virallista asemaansa suurempi hahmo, teatterin järki ja kuri taiteellisemman veljen tunteikkuudelle. Emiliellä on selvää, mistä hän piti ja mistä ei, eikä hän antanut kenenkään kävellä ylitseen. Hänen ja Kaarlon muodostama työpari on erikoinen – kymmenisen vuotta vanhempi sisko oli veljelleen ensin äidinkorvike, sitten paras ystävä, työtoveri ja elämänkumppani.
Krohn nojaa kirjassaan paljon Bergbomin kirjeenvaihtoon. Paljon pääseekin lukemaan katkelmia, joissa ollaan huolissaan teatterin taloudesta, arvostellaan näyttelijöitä ja ihan vain kerrotaan kuulumisia. Rivien välissä tosin vaikuttaa siltä, että paljon Krohnilla lienee myös omaa sisäpiiritietoaan, isänsä ja muiden läheltä todistaneiden kertomuksia. Mitenkään puolueeton elämäkerturi Krohn ei ole mutta ei myöskään ihaile kritiikittä kohdettaan. Hänen teoksensa on yhä erittäin lukukelpoinen – mikä onkin hyvä, koska tuoreempaakaan vaihtoehtoa ei taida olla tarjolla.
Helmi Krohn oli jo aikanaan näitä tekijöitä, maineikkaitten isänsä ja veljiensä rinnalla merkittävä hahmo, joskin sisarusparvesta varmaankin tunnetuimmaksi on jäänyt Helmin sisko, Aino Kallas. Monipuolinen kirjailija Krohn kirjoitti 1917 elämäkerran aiemmasta kulttuurivaikuttajasta, Emilie Bergbomista.
Kuten kirjailija itsekin mainitsee, Bergbomista on mahdoton puhua ilman hänen veljeään Kaarloa. Krohnin kirja onkin oikeastaan Bergbomin sisarusten ja Suomalaisen teatterin alkuvaiheiden kronikka. Näkökulma vain sattuu olemaan Emilien.
Jo parikymppisenä nuorempien sisarustensa kasvattajaksi jäänyt Emilie piti myöhemmälläkin iällä langat tiukasti käsissään, kun Suomalainen teatteri Kaarlo-veljen johdolla perustettiin. Hän oli virallista asemaansa suurempi hahmo, teatterin järki ja kuri taiteellisemman veljen tunteikkuudelle. Emiliellä on selvää, mistä hän piti ja mistä ei, eikä hän antanut kenenkään kävellä ylitseen. Hänen ja Kaarlon muodostama työpari on erikoinen – kymmenisen vuotta vanhempi sisko oli veljelleen ensin äidinkorvike, sitten paras ystävä, työtoveri ja elämänkumppani.
Krohn nojaa kirjassaan paljon Bergbomin kirjeenvaihtoon. Paljon pääseekin lukemaan katkelmia, joissa ollaan huolissaan teatterin taloudesta, arvostellaan näyttelijöitä ja ihan vain kerrotaan kuulumisia. Rivien välissä tosin vaikuttaa siltä, että paljon Krohnilla lienee myös omaa sisäpiiritietoaan, isänsä ja muiden läheltä todistaneiden kertomuksia. Mitenkään puolueeton elämäkerturi Krohn ei ole mutta ei myöskään ihaile kritiikittä kohdettaan. Hänen teoksensa on yhä erittäin lukukelpoinen – mikä onkin hyvä, koska tuoreempaakaan vaihtoehtoa ei taida olla tarjolla.
Aarni Voipio: Virsien pyhä runous. Porvoo 1955: WSOY. 102 s. 2. p., ilmestynyt alun perin 1941.
Odotin jokseenkin vääriä asioita. Kenties kirjahistoriallista katsausta suomalaisen virsikirjan vaiheisiin? Tai ehkä kotimaisen virsirunouden keinojen ja piirteiden analyysia? Oli miten oli, teologian professori Aarni Voipion Virsien pyhä runous ei vastannut odotuksiin.
Alun perin kristillisiä opintokerhoja varten kirjoitettu ja toisessa painoksessaan ihan kouluhallintoa myöten hyväksytetty kirja on pintapuolinen katsaus silloisen uuden virsikirjan sisällöstä. Voipio käy virren historiallisia vaiheita läpi alkaen Raamatun psalmeista ja pysähtyen niin katolisen ja reformaation ajan käytänteihin kuin myöhempiin pohjoisiin ilmiöihin kuin herännäisyydenkin Siionin virsiin.
Punainen lanka on nimenomaan siinä, mistä vuoden 1938 virsikirjan sisältö on lähtöisin ja miten se näkyy. Niinpä varhaisimmat suomalaiset virsikirjat, Jaakko Finnon ja Hemminki Maskulaisen kokoelmat, ohitetaan lähinnä maininnalla niiden harvinaisuudesta. Niistä toki on sittemmin kirjoitettu kyllä tarkemmin. Mukavasti tilaa saavat 1800-luvun uudistuskomiteat, etenkin Runebergin ja Lönnrotin sekä vähemmässä määrin Julius Krohnin osuudet niissä. Voipio keskittyy nimenomaan virsirunouteen. Musiikilliseen näkökulmaan riittää yksi luku kuudestatoista.
Tieteelliseksi ei Voipio ole kirjaansa tarkoittanut, ja hän antaakin henkilökohtaisen makunsa kuulua arvioissaan. Ajan merkkejä on se, että kirjoittajan peittelemätön usko hämmentää nykylukijaa. Vaikka jonkin virsitekstin verbaalinen taitavuus myönnettäisiinkin, se saattaa saada silti arvonalennuksen vääränlaisen uskontulkintansa tähden. Tällaiset kohdat ovat kuitenkin harvassa.
Mielenkiintoista on lukiessa miettiä, minkälaista koulun ja kasvatuksen arvomaailmaa Voipion kirja edustaa. Se on hyväksytty kansakoulunopettajien koulutukseen sopivaksi, joten valtiovalta on ilmeisesti halunnut sen sisältöä käsiteltävän tavalla tai toisella koulussa. Kun ottaa huomioon, miten viime päivinä on kuohuttu minkäänlaisten uskontoon viittaavien opetussisältöjen pelosta tämän päivän koulussa, voi vain todeta aikojen todellakin muuttuneen.
Alun perin kristillisiä opintokerhoja varten kirjoitettu ja toisessa painoksessaan ihan kouluhallintoa myöten hyväksytetty kirja on pintapuolinen katsaus silloisen uuden virsikirjan sisällöstä. Voipio käy virren historiallisia vaiheita läpi alkaen Raamatun psalmeista ja pysähtyen niin katolisen ja reformaation ajan käytänteihin kuin myöhempiin pohjoisiin ilmiöihin kuin herännäisyydenkin Siionin virsiin.
Punainen lanka on nimenomaan siinä, mistä vuoden 1938 virsikirjan sisältö on lähtöisin ja miten se näkyy. Niinpä varhaisimmat suomalaiset virsikirjat, Jaakko Finnon ja Hemminki Maskulaisen kokoelmat, ohitetaan lähinnä maininnalla niiden harvinaisuudesta. Niistä toki on sittemmin kirjoitettu kyllä tarkemmin. Mukavasti tilaa saavat 1800-luvun uudistuskomiteat, etenkin Runebergin ja Lönnrotin sekä vähemmässä määrin Julius Krohnin osuudet niissä. Voipio keskittyy nimenomaan virsirunouteen. Musiikilliseen näkökulmaan riittää yksi luku kuudestatoista.
Tieteelliseksi ei Voipio ole kirjaansa tarkoittanut, ja hän antaakin henkilökohtaisen makunsa kuulua arvioissaan. Ajan merkkejä on se, että kirjoittajan peittelemätön usko hämmentää nykylukijaa. Vaikka jonkin virsitekstin verbaalinen taitavuus myönnettäisiinkin, se saattaa saada silti arvonalennuksen vääränlaisen uskontulkintansa tähden. Tällaiset kohdat ovat kuitenkin harvassa.
Mielenkiintoista on lukiessa miettiä, minkälaista koulun ja kasvatuksen arvomaailmaa Voipion kirja edustaa. Se on hyväksytty kansakoulunopettajien koulutukseen sopivaksi, joten valtiovalta on ilmeisesti halunnut sen sisältöä käsiteltävän tavalla tai toisella koulussa. Kun ottaa huomioon, miten viime päivinä on kuohuttu minkäänlaisten uskontoon viittaavien opetussisältöjen pelosta tämän päivän koulussa, voi vain todeta aikojen todellakin muuttuneen.
Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus. Helsinki [2018]: Siltala. 272 s.
Ennen kuin Teemu Keskisarja teki itsestään eduskunnassa pellen ja hittimuusikon, hänen maineensa oli vankka populäärin historioitsijan. Vuonna 2018 ilmestyi Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus Siltalan kustantamana.
Kivi on vähän kuin Kekkonen – elämäkertoja ja muita heitä käsitteleviä kirjoja on hyllymetreittäin ja silti lisää tulee aina. Ero on etenkin siinä, että Kekkosen aikana (julkisuuden) ihmisen tekoja dokumentoitiin aivan eri tavalla kuin 1800-luvun puolivälissä eläneen Kiven. Siksipä Keskisarjan teokselle on varma paikkansa. Aikaisemmin Kiveä ovat käsitelleet luonnollisesti etenkin kirjallisuudentutkijat (joskin hänen ensimmäinen elämäkerturinsa Aspelin-Haapkylä oli kyllä kulttuurihistorioitsija). Modernin historiantutkijan menetelmille on kentällä kyllä käyttöä.
Mitään mullistavan uutta tietoa ei Keskisarja Kiven elämästä tuo. Se vaatisikin aikamoiseen arkistolöytöön osumista. Hän kuitenkin retusoi olemassa olevaa muotokuvaa tarkentamalla sieltä, siistimällä täältä ja koristelemalla hieman ympäriltä. Kiven vaiheiden konteksti kirkastuu, kun kirjoittaja avaa asioita, jotka ovat olleet sadan vuoden takaisille tarkiaisille itsestään selviä mutta eivät enää nykyisin. Ajankuvaa luodaan asiantuntevasti ja arjen tasolla. Nimenomaan yksittäisen ihmisen näkökulmassa on eräs Keskisarjan viehätyksen syy. Hahmottamista avittaa kuvitus, joka ei ole järin runsas mutta hyvin valikoitu ja kirjan sivuille tyylikkäästi taitettu.
Keskisarja on kadehdittavan taitava kirjoittaja. Hän suoltaa samaan aikaan helppolukuista ja vaivattoman rytmikästä mutta myös omalakistaan kieltä. On totta, että välillä hän sortuu turhankin rennoksi ja arkiseksi (Tarkiainen ei tainnut käsitellä Kiven "vitutusta"), mutta se on osa maailmanrakennusta. Kiven teosten kielestä lainatut monet sanavalinnat kytkevät teoksen ja kohteen toisiinsa melkein elimellisesti. Joitain kohtia jälkiviisas persu-valotus kyllä kirkastaa ikävästi... Mutta ei politikoida, ei politikoinut Kivikään.
Ainoa oikea moite koskee kirjan toimitustyötä. Vaikka kuinka yritin olla tarkka, ei lähdeluettelosta löydy kaikkia viitattuja teoksia.
Kivi on vähän kuin Kekkonen – elämäkertoja ja muita heitä käsitteleviä kirjoja on hyllymetreittäin ja silti lisää tulee aina. Ero on etenkin siinä, että Kekkosen aikana (julkisuuden) ihmisen tekoja dokumentoitiin aivan eri tavalla kuin 1800-luvun puolivälissä eläneen Kiven. Siksipä Keskisarjan teokselle on varma paikkansa. Aikaisemmin Kiveä ovat käsitelleet luonnollisesti etenkin kirjallisuudentutkijat (joskin hänen ensimmäinen elämäkerturinsa Aspelin-Haapkylä oli kyllä kulttuurihistorioitsija). Modernin historiantutkijan menetelmille on kentällä kyllä käyttöä.
Mitään mullistavan uutta tietoa ei Keskisarja Kiven elämästä tuo. Se vaatisikin aikamoiseen arkistolöytöön osumista. Hän kuitenkin retusoi olemassa olevaa muotokuvaa tarkentamalla sieltä, siistimällä täältä ja koristelemalla hieman ympäriltä. Kiven vaiheiden konteksti kirkastuu, kun kirjoittaja avaa asioita, jotka ovat olleet sadan vuoden takaisille tarkiaisille itsestään selviä mutta eivät enää nykyisin. Ajankuvaa luodaan asiantuntevasti ja arjen tasolla. Nimenomaan yksittäisen ihmisen näkökulmassa on eräs Keskisarjan viehätyksen syy. Hahmottamista avittaa kuvitus, joka ei ole järin runsas mutta hyvin valikoitu ja kirjan sivuille tyylikkäästi taitettu.
Keskisarja on kadehdittavan taitava kirjoittaja. Hän suoltaa samaan aikaan helppolukuista ja vaivattoman rytmikästä mutta myös omalakistaan kieltä. On totta, että välillä hän sortuu turhankin rennoksi ja arkiseksi (Tarkiainen ei tainnut käsitellä Kiven "vitutusta"), mutta se on osa maailmanrakennusta. Kiven teosten kielestä lainatut monet sanavalinnat kytkevät teoksen ja kohteen toisiinsa melkein elimellisesti. Joitain kohtia jälkiviisas persu-valotus kyllä kirkastaa ikävästi... Mutta ei politikoida, ei politikoinut Kivikään.
Ainoa oikea moite koskee kirjan toimitustyötä. Vaikka kuinka yritin olla tarkka, ei lähdeluettelosta löydy kaikkia viitattuja teoksia.
