perjantai 31. maaliskuuta 2023

Katsottua: maaliskuu 2023

Steven SpielbergPelastakaa sotamies Ryan. Nikolai Müllerschön: Punainen paroni

On klišee sanoa modernin sotaelokuvan "näyttävän sodan todellisuuden kaikessa kauheudessaan". Melkein yhtä iso klišee on arvostella mitä tahansa sotaelokuvaa sodan glorifioinnista. Tällä kapealla aidalla tasapainottelee myös Steven Spielbergin Pelastakaa sotamies Ryan (Saving Private Ryan, 1998). Se ehdottomasti on brutaali sotatodellisuuden kuvaus: ruumiita kasautuu joka puolella, veri lentää, jäsenet irtoilevat ja ruumiit räjähtävät hurmepilveksi. Varsinkin klassinen aloituskohtaus, varttitunnin mittainen Normandian maihinnousu on kauhistuttavan raaka realistisuudessaan. Toisaalta sen jälkeen elokuva seestyy perinteisemmäksi sotaseikkailuksi, jossa miesjoukko lähtee etsimään mitättömästä syystä kotiutettavaksi määrättyä rivisotilasta. Toki pasifistinen ja sodan järjettömyydelle päätä puisteleva sanoma jatkuu läpi elokuvan, mutta samalla siihen sisältyy liuta sankaruuteen ja urheuteen ja toveruuteen innostavia sävyjä. Lopputaistelu, joka saattaa lopulta olla alkuakin vaikuttavampaa elokuvaa, on marttyyrikuolemineen melko pateettista katsottavaa. Vaikutelmaa ei helpota yli-imelä kehyskertomus itkevistä vanhuksista valkoisista risteistä ja liehuvasta tähtilipusta tai John Williamsin paikoin laskelmoidun sentimentaalinen musiikki. Sotamies Ryan on sisimmältään hyvin tyypillinen sotaelokuva, joka kuitenkin on tehty teknisesti erittäin – erittäin – hyvin.

Nikolai Müllerschönin ohjaama ja kirjoittama Punainen paroni on kyllä nimihenkilönsä, ensimmäisen maailmansodan saksalaisen hävittäjä-ässän Manfred von Richthofenin elämäkerta, mutta vielä enemmän se haluaa muistuttaa sodan järjettömyydestä. Niin jalo ja oikea kuin ajatus onkin, se on myös niin kulunut, että kaipaa ympärilleen muutakin tehotakseen. Valitettavasti Punaisen paronin tarina on samanlaisilla latteilla itsestäänselvyyksillä pyörittelyä ja varsinkin alkupuolella paronin uran käännekohtien läpijuoksua. Kiintoisin seikka piilee hänen kehityksessään, joka valitettavasti sekin esitetään hyvin pinnallisesti. Paroni on vanhan koulukunnan herrasmiessotilas, jolle taistelu on leikki ja kunnian asia. (Historiallinen Richthofen ei tainnut olla ihan näin humaani...) Hänen ajatuksensa alkavat muuttua, kun ystävät viereltä kuolevat ja kun sairaanhoitaja, johon hän ihastuu, näyttää hänelle sodan todelliset jäljet sairastuvalla. Toinen elokuvan pelastava elementti ovat taistelukohtaukset. Vaikka ne näyttävät välillä videopelin välianimaatioilta, niissä on myös energiaa, joka muusta elokuvasta usein puuttuu. Saksalaiset näyttelijät patsastelevat ihan kelvollisesti, mutta markkinointisyistä heidät on pantu puhumaan englantia, joka tekee kuuntelemisesta vaivaannuttavaa. Lena Headey olisi englantilainen, mutta hän puhuu kammottavalla ranskalaisaksentilla eikä juuri saa tilaa näytellä muuta kuin Naista. Joseph Fiennes pyörähtää parissa kohtauksessa ihan vain tuodakseen elokuvalla kansainvälistä viehätystä. Lopuksi: pasifistisista sanoistaan huolimatta Punainen paroni on juuri niitä sotaelokuvia, jotka glorifioitavat sodan ja sotilaat vaikka väittäisivät kaikkea muuta.


Sydney Pollack: Päänahanmetsästäjät. Tony Richardson: Kellyn veljekset

Päänahanmetsästäjät (The Scalphunters, 1968) on erikoinen elokuva. Se on western, mutta samalla se aukeaa moneen suuntaan. Jo alkutekstien alla rullaava humoristinen animaatiojakso enteilee jotain omalaatuista. Tarinassa kovin yhteismitaton joukko ihmisiä kohtaa toisensa. On jäyhä turkismetsästäjä, jonka saaliin kiowa-intiaanit vievät. Vastineeksi hän saa oppineen orjan, joka kaikessa sivistyksen kaipuussaan ei kuulu mihinkään ja silti joutuu kerta toisensa jälkeen kaikkien vangiksi. Lisäksi on päänahanmetsästäjien porukka, joka varastaa turkikset edelleen ja jonka johtaja ei oikein pärjää elämäänsä pettyneen naisensa kanssa. Elokuvan sävy on koominen, melkein ilveilevä. Silti sen länkkäripinnan ja farssimetelin alla on yritystä yhteiskunnalliseen kärkeen. Musta älykkö saa olla valkoisten uhoajien pelinappulana, vaikka oppiipa tuokin tavoille. Näyttelijät irrottelevat tyyppirooleissaan – varsinkin Ossie Davies on vedossa. Päänahanmetsästäjät oli ohjaaja Sydney Pollackin kolmas ohjaus. Jo tässä vaiheessa uraa on näkyvissä hänen kykynsä tehdä perinteisten genrerajojen sisällä pysyttelevää mutta selvästi omaäänistä elokuvaa.

Kellyn veljekset (Ned Kelly, 1973) se vasta kumma western onkin. Vaikkeihän se western edes ole. Ned Kelly oli tosielämän ryökäle 1800-luvun Australiassa. Hänen ties jo monesko elämäkertaelokuvansa on brittiläinen tuotanto; ohjaajana on englannin uuden aallon realistikko Tony Richardson; pääosaa esittää esikoisroolissaan apukoululaisen Speden näköinen Mick Jagger; musiikista vastaavat Kris Kristofferson ja Waylon Jennings. Tulos on kummallinen yhdistelmä balladimaisuutta ja naturalismia – paitsi etteihän semmoinen ole edes mahdollista. Ned Kelly on epäkesko pökäle. En tiedä yhtään kuka mokasi, mutta tekijätkään eivät halunneet tunnustaa lasta omakseen. Parasta on Gerry Fisherin kaunis kuvaus, eikä musiikissakaan ole moitittavaa. Jaggerin karisma on yllättävän vahva – hän on kelpo näyttelijä niin kauan kunnes alkaa replikoida.

Luettua: maaliskuu 2023

Panu Rajala: KansallisrunoilijaJ. L. Runebergin elämä. Helsinki 2020: Minerva. 416 s.

Panu Rajala mainitsee loppusanoissaan kaksi seikkaa, jotka osaltaan selittävät hänen J. L. Runeberg -elämäkertaansa Kansallisrunoilija (Minerva 2020). Kirja on tilaustyö, eikä sille ole annettu apurahoja.

Koko luku-urakan ajan minua lukijana nimittäin vaivasi jokin tarkemmin määrittelemätön. Rajala kirjoittaa kyllä sulavaa asiaproosaa varmoin sanapainoin ja tulkitsee kohteensa teoksia asiantuntevasti. Kuitenkin palo asiaan tuntuu puuttuvan. Ajattelin, että ehkäpä syynä on ajallinen etäisyys: Runebergistä on paljon vähemmän lähdetietoja ja jo pitkään häneen liittyneet kulttipiirteet ovat hämärtäneet sitäkin vähää. Todellisuudessa kyse taitaa kuitenkin olla siinä, että Runebergistä on aika vähän uutta sanottavaa enää. Hänen teoksiaan voidaan kyllä avata aina uudesta näkökulmasta joka aikakautena, mutta hänen elämänkaarensa oli mitä oli, ja se on perattu jo moneen kertaan niin hyvin kuin on mahdollista. Aina tietysti voi ilmaantua jokin uusi aikalaislähde, joka saa aikaan tarpeen uudistaa vanhoja käsityksiä. Pohjimmiltaan Rajalan kirja onkin kustantajan tilaustyö, jossa on tarkoitus kertoa nykylukijalle se mitä ennenkin.

Rajala käykin paljon dialogia edeltäjiensä kanssa. Hän viittaa yhä uudestaan Lauri Viljaseen, Matti Klingeen ja Johan Wredeen, joiden painotuksia punnitsee ja vertailee. Näihin verrattuna Rajalan teosta puoltaa muutama seikka. Se on suomenkielinen toisin kuin Wreden; se on tuore toisin kuin Viljasen 1940-lukulainen; ja se on kohtuullisen neutraali toisin kuin Klingen, joka lukee Runebergiä omien historiallisten silmälasiensa kautta. On Rajalallakin toki painotuksensa: hän keskittyy mielestäni suhteettoman paljon toisaalta Vänrikki Stoolin avaamiseen ja toisaalta siihen ainokaiseen asiaan, joka hänen mielestään on uutta tässä kirjassa, Runebergin pitkään suhteeseen Emilie Björksténin kanssa.

Kansallisrunoilija on kyllä lukemisen arvoinen, nykyaikainen biografia. Sellaisenaan se on siis ihan paikallaan. Yksi asia, joka itseäni jäi häiritsemään, on runoilijan vaimon, Fredrikan typistyminen alistuvaksi mahdollistajaksi, jota ei oikein edes yritetä selittää. Näin ollen minun on jatkettava projektia hänen elämäkerrallaan.

Kirjankerääjän maaliskuu #3

Kahtena niin sanottuna koronakeväänä kirjoitin päivänkirjanomaista raporttia siitä, millaista on kirjankerääjän arki  nykypäivän Kymenlaaksossa. Aiemmat teksit ilmestyivät tässä blogissa 31.3.2000 ja 31.3.2001 sekä pienin lisäyksin ja viilauksin pienjulkaisussa Divarimuistoja (Luovaja 2022). Ne keskittyivät ahkeraan ja hieman pakkomielteiseenkin bibliofilian muotoon, jossa aikaa ja rahaa kului enemmän kuin olisi ollut sopivaa, vaikka kohtuuden rajoissa ainakin yritettiin pysyä. Paljon on muuttunut kahden vuoden takaisestakin: koronan jälkeen (läntistä) maailmaa alkoi myllyttää Venäjän hyökkäys Ukrainaan, mikä nosti vähän kaiken hintoja. Omassa taloudenpidossani tuntui lisäksi se, että omistamani satavuotias hirsitalo, jota jo vuosia olin yrittänyt saada kaupaksi ja jonka päädyin lopulta vuokraamaan juuri ja juuri kulut kattavalla kuukausisummalla, jäi yllättäen syksyllä tyhjäksi. Kuten kuvitella saattaa, ei tämmöisen erikoisuuden myynti aikana, jona sodan ja hintojen nousun lisäksi omakotiasujaa kuritti sähkön hinnan huima nousu ja sillä mediassa pelottelu, ei ole helppo homma, ei ainakaan ennen kuin lumet sulavat ja piha tulee näkösälle.

Kaiken tämän keskellä luulisi helposti, että kirjoja ei uskalla juuri metsästellä. Totta onkin, että ostoaikeet saa usein haudata jo ennakkoon ja joka kuukauden lopussa on pikemminkin mietittävä, mistä on valmis luopumaan, jotta lapset saavat ruokansa ja bensa riittää työmatkaan. Ja kuitenkin: ilman tarkkaa kirjanpitoakin kehtaan väittää, että kuluneiden puolen vuoden aikana kirjavuo ei ole tyrehtynyt lainkaan, milteinpä päinvastoin! Syy tähän on useammassakin onnenkantamoisessa. Toisaalta kotikaupunkini Haminan pääkirjasto oli remontissa viime vuoden puolella, mistä syystä sen varastoja tyhjennettiin ennennäkemättömällä vauhdilla ja volyymilla. Hyllymetreittäin teoksia siirtyi Savilahden vastarannalle hoteisiini. Kirjastopoisto ei tietenkään koskaan ole ensisijainen hankintakohde, mutta ilmaisena se on oikein kätevää oman käsikirjaston täytettä, varsinkin silloin kun puhutaan erikoisalojen teoksista tai oma- ja pienkustanteista. Muutenkin ilmaisen tai puoli-ilmaisen kirjan markkinat ovat kasvamaan päin. Korona-aika opetti ihmiset kuuntelemaan kirjojansa ikävän vaivalloisen lukemisen sijaan, jota kehitystä en varsinaisesti tuomitse joskin elitistisesti toki paheksun ja jonka vuoksi kotien viimeiset kirjahyllyt sisältöineen ovat saaneet tulvia paitsi kierrätyskeskuksiin (Kymenlaaksossa se tarkoittaa lähinnä Goodwilliä, Fidaa ja Pelastusarmeijaa) myös mainitun Haminan pääkirjaston vaihtohyllyyn. Siitä onkin muodostunut vakikohteeni aina, kun käyn linnoituksen puolella. Vaihtuvuus on nopeaa ja todellisia löytöjä tekee ellei ihan joka viikko niin ainakin usean kerran kuukaudessa.

Tämä yritelmä bibliofiiliseen sarjaani on siis paitsi raportti myös kuvaus kirjankeräilyn tilasta. Suuria kappauksia ei rahanpuutteessa yleensä tehdä, mutta löytöihin on silti lupa valmistautua. Kirjan arvostus esineenä on suuren yleisön silmissä niin romahtanut, että vaikkapa runoutta saa helposti hyllyynsä viikoittain, jos malttaa käydä ahkerasti silmäilemässä jahtimaita.

*************

Maaliskuu käynnistyi poikkeustilanteessa, tällä kertaa ei kuitenkaan yhteiskunnallisessa vaan henkilökohtaisessa. Jo ennen koulujen talvilomaa olin ollut kolmatta viikkoa sairauslomalla oikuttelevan selän vuoksi, ja autokin oli koko sen ajan ollut huoltamon pihassa ajokiellossa. Heti kun aiemmin uskolliseksi luulemani Mokka oli selvinnyt imusarjan vaihdosta, suuntasin jälkikatsastukseen. Samalla matkalla oli hyvä pysähtyä myös kirjastolla, jonka vaihtokärryssä minua odottikin lupaavan ohkainen nide. Runokokoelman tunnistaa kaukaakin, ja niin Anja Vammelvuon Totuuden iskut (1973) päätyi kokoelmaani. Samalla kirjastopoistojen kärrystä löytyi kotiin vietävää esikoisen sivukirjastoon.

Pari päivää myöhemmin palasin paikalle kauppareissun yhteydessä. Runoyhdistys Nihil Interitin julkaisema Jaan Kaplinski -valikoima Rukous, mantra, runo (1996) oli miellyttävä löytö. Sisäkanteen liimatusta exlibriksestä oli nimi sutattu tussilla, turhaan, sillä nimen erottaa kyllä pienellä vaivalla sittenkin, ja nopea tarkistus paljasti, että samaa merkkiä esiintyy muutamassa muussakin, jo aiemmin samasta paikasta noukkimastani runoteoksesta. Mielenkiintoni herätti myös eräs kirjakolmikko, joka tarkemmalla silmäilyllä paljastui pohjanmaalaisen omakustannekirjailija Jaakko Pelkosen kolmeksi ensimmäiseksi romaaniksi (19741977). Omakustanteina ilmestyneissä teoksissa on aina oma viehätyksensä. Laatua harvemmin odottaa, joten iloisia yllätyksiä sattuu eteen, mutta usein aiheissa ja käsittelytavoissa voi olla paljonkin sellaista, mitä kustantamoiden julkaisuista ei löydä. Pelkosen romaanit vaikuttavat pintapuolisella vilkaisulla realistiselta arkiproosalta, ehkäpä suorastaan päätalomaiselta... Samalla poikkesin myös kadun toisella puolen Goodwillissä, josta tältä kertaa ei tarttunut mukaan kirjoja itselle, jälkikasvulle sentään. Normaalioloissa ehkä olisinkin kasannut kainalooni muutaman pokkarin (kolme kappaletta eurolla) ja ehkäpä jonkin kovakantisenkin (kaksi euroa kappaleelta).

Lauantain kunniaksi poikkesin lähikirjastossani Ruissalossa. Sen ilmaiskärryssä on yleensä lähinnä kirjaston omia poistoja; vaihtokäytänne ei ole lyönyt vanhan Vehkalahden puolella läpi niin kuin kantakaupungissa. Toisaalta kyllä kärrystä on joka kerta kadonnut se, mitä sinne olen tarjolle vienyt. Tällä kertaa poistovalikoima oli kapea, pääosin modernia dekkaria. Valonpilkahduksena oli Iain M. Banksin Tähystä tuulenpuolta (Loki-Kirjat 2004). Toki se oli muovitettu, leimattu ja vieläpä sen liimasidontakin oli haljennut. Täyttäköön se kuitenkin paikkansa hyllyssä, kunnes jostain löytyy parempikuntoinen sopivan huokealla. Siihen tosin voi mennä aikaa  tällä hetkellä ainoa Antikvaari.fin tarjoama kappale on hyväkuntoisena 55 euron hintainen.

Kun paluu töihin pitkästä aikaa koitti, kävin samoilla bensoilla katsastamassa edellä mainitun taloni ja polttamassa pesälliset sen kakluuneissa. Samalla käytin tilaisuuden hyväkseni ja käväisin ohimennen Kuusankosken kirjastolla. Sielläkin on ollut pitkään kirjojen vaihtohylly, mutta erityisen anteliaaksi sitä ei voi sanoa. Lähinnä sieltä on saattanut saada hyvää käyttökirjallisuutta luokkakirjastooni oppilaiden luettavaksi. Nytkin näytti pahalta. Kolmesta hyllytasosta vain ylimmällä oli kirjoja, yksi hylly oli tyhjillään ja kolmannella lojui muutama lehti. Jälkimmäiset eivät tarkemminkaan katsottuna herättäneet himoja, Taloustaitoa ja Kodin kuvalehteä näyttivät olevan. Kirjojen joukossa oli sentään jotain soveliastakin: Daniel Katzin novellikokoelma Berberileijonan rakkaus (WSOY 2008). Ei se sinänsä mitenkään mullistava löytö ole, mutta tapanani on aina panna talteen kaikki löytyvät novellikokoelmat. Sihteerini mukaan Katz on noin 710. novellijulkaisu kokoelmassani.

Seuraava päivä oli aurinkoinen ja kylmä. Korkea mieliala johdatti minut pyörähtämään työmatkalla Valkealan Sisätorilla. Sen aikaisemmin valtaisat kirjaröykkiöt ovat pienentyneet huomattavasti, mutta yhä edelleen siellä täällä on lupaavan oloisia kasoja. Vaihtuvuuttakin tuntuu yhä olevan. Rajattomin varannoin sieltä olisi nytkin löytynyt kaikenlaista kiintoisaa, kuten useita numeroita Kuusankosken kotiseutujulkaisu Vellikuppia ja joitain kotimaisia 1930-luvun niteitä. Lopulta hyvin rajalliset pelimerkkini riittivät pariin erikoisuuteen. Hilkka Pullin toimittama Arjen kristalleja (Hilkka Pulli Kustannus 2010) kostuu uskoakseni turkulaisen kirjoittajapiirin tuotoksista. Mukana on yhdeksän kirjoittajaa ja sekä runoja että proosaa. Eihän tämmöisillä kokoelmilla välttämättä kummoista taiteellista arvoa ole, mutta niihin pitää sama kuin omakustannekirjoihinkin: aina voi yllättyä. Sen sijaan paljon varmempi löytö oli kolmen kirjoittajan  Lawrence Durrellin, Henry Millerin ja Alfred Perlès'n  Kirjeitä (Art and Outrage, 1959; Taikajousi 1968), joka syntyi reaktiona Milleriä kohdanneeseen sensuuriin. Kappale on priimakuntoinen ja kolikon hintaisena edullinen.

Seuraavana päivänä jäi luppoaikaa, kun olin kyytimässä lapsia harrastuksiinsa. Karhulassa olisi ollut muutamakin otollinen kohde, mutta kellonaika asetti selvät rajat: koska kaikki menee kiinni viideltä, piti valita yksi. Goodwill tarjoaa yleensä aina jotain, mutta harvoin mitään oikeasti hienoa. Pennikirppis mahdollistaa löydöt, mutta tavallisemmin siellä saa lähinnä rämpiä pölyisen romun keskellä. Niinpä päätin käväistä Aarrearkussa, joka Karhulaan muuttamisensa ja pienten käynnistelyvaikeuksien jälkeen on muodostunut pikkukivaksi kohteeksi. Etenkin yksi pöytä on osoittautunut anteliaaksi. Veikkaan sen takana olevan jonkun seudun antikvaarisista kauppiaista, koska myynnissä on kaikkea muuta kuin bulkkia ja koska etulehdillä hyvin usein on lyijykynällä piirretty hinta. Myyntihinta on kuitenkin aina hintalapuilla ja tavallisesti puolestatoista muutamaan euroon. Tälläkin kertaa oli joitain teoksia, joita lupaavasti hipelöin. Oli Volter Kilven Albatrossin tarinan isokokoinen laitos, oli Kotkan kirjaston historiikki, oli jokin törkeän näköinen Kariston julkaisema runokokoelma... Mutta siltikin onnistuin kaikesta kieltäytymään. Tosiasiat on tunnustettava, ja vaikka toista euroa kirjasta ei sinänsä paljon olekaan, sillä joutuu kuitenkin ensi viikolla vielä ostamaan bensaa ennen palkkapäivää, jotta pääsee töihin sen palkan ansaitsemaan.

Pari päivää myöhemmin lääkärikäynnin yhteydessä piipahdin jälleen pääkirjaston kautta. Vaikka ovet eivät olleetkaan vielä aamutuimaan auki, kirjastokortilla pääsee omatoimiajan puitteissa sisään esimerkiksi katsastamaan vaihtohyllyn sisällön. Isoja muutoksia ei ollut ehtinyt tapahtua, mutta Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman kakkospainos (Gummerus 1985) siirtyi nyt kotikirjastooni. Tiedä häntä, tuleeko se koskaan luetuksi, mutta pidän kokeellisten romaanien läsnäolosta. Samalla mukaan tarttui myös lisä luokkakirjastoon. Agatha Christietä siellä onkin jo valmiiksi paljon, mutta Idän pikajuna vielä puuttui. Christie on siitä hyvä kirjailija, että häntä voi luetuttaa monessa yhteydessä: ne jotka lukevat hieman, valitsevat usein mielellään jonkin dekkarin; kasiluokalla opetussuunnitelmaan kuuluu rikoskirjallisuus; ysiluokalla luetutan maailmankirjallisuuden klassikoita, hyvin laajasti ajateltuna. Tarjolla ollut kappale oli kirjakerholaitos, joskin kansipaperillinen, minkä vuoksi sitä kestää katsella työpäivän aikana.

Sitten iskikin taas kohtalo, sattuma tai jokin muu luonnonvoima. Lapset sairastuivat. Ensin yksi niin, että sain ennen työpäivää käydä hänen kanssaan päivystyksessä; sitten toinen kesken koulupäivän. Edellisenä iltana autokin muistutti, ettei kahden viikon takainen kallis huolto vielä tarkoita mitään, ja vaati toisen, onneksi pienemmän ja halvemman remontin. Sitten sairastuimme minä ja puolisokin, ja niin koko seurue sai nauttia viikon influenssasta, melkein neljänkymmenen asteen kuumeesta, lihaskivuista ja yhdestä ärtyneestä kurkunpäästä. Ei silloin jaksa kirjoja metsästellä, ei. Lukemista ehti sen sijaan kyllä harjoittaa. Kun valvoo yöt läpeensä lasten sängyn vieressä kuuntelemassa rohisevaa hengitystä ja vaihtamassa kylmää käärettä uuteen, ehtii ihan kivasti lueskelle. Ei kuitenkaan valitettavasti kokoelman kirjoja, koska pimeätä oleman pitää, vaan kokoelmasta vielä puuttuvia. Sähkökirja on verraton apu pimeisiin lukuhetkiin. Tarkkailun alle valikoitui Conan Doylea, ensin lyhyt true crime -pamfletti The Case of  Oscar Slater (1912), sitten paljon massiivisempi muistelmateos Memories and Adventures (1924). Kummankin joku voisi suomentaa...

Vaikka sairausloma jatkui, eikä oma olo ollut suinkaan vielä aivan vatupassissa, piti liikkeellä silti olla. Päivystyksen, apteekkien ja ruokakaupan ohessa ihan vain nopeasti kipaisin kirjastossa paitsi hakemassa muutaman runoteoksen myös vilkaisemassa vaihtohyllyä. Sisältö oli vaihtunut viikon takaisesta ilahduttavasti, ja kuranttia tavaraa oli tarjolla. Ilmiselvästi yksi tai kaksi pikku kokoelmaa olivat päätyneet nyt kiertoon Jos olisin rikoskirjallisuuden harrastaja, olisin nyt monta Liken julkaisua rikkaampi. Toistaiseksi kuitenkin riitti nuoruuden suosikki, Arturo Pérez-Reverten antikvaarinen dekkari Flaamilainen taulu (1990; Like 1997). Yleisen kirjallisuuden tuntemattomasta tasalaatuisuudesta kaivoin esiin Kalervo Hämäläisen esikoisteoksen Huhtikuun ilta (Otava 1991). Kuten sanottu, novellikokoelmille on hyllyssä aina tilaa.

Viikon potemisen jälkeen koitti jälleen töihinpaluu, ja samassa yhteydessä tuli syy käydä Kuusankoskelle. Kävin kurkistamassa kirjaston vaihtokärryn, mutta se oli tavallistakin aneemisempi. Kymmenkunta nidettä, bulkkia kaikki. Sen sijaan Kuusankosken kirppis yllätti positiivisesti. Se on yleensä ollut minusta jotenkin tunkkainen ja huonosti hoidetun oloinen, ja harvemmin sille puolen kaupunkia on ollutkaan asiaa. Nyt kuitenkin Rekolassa käynti sai pyörähtämään kirppiksenkin sisäänkäynnillä. Paitsi että paikan yleisilma on raikastunut huomattavasti, kirpputori on saanut seinilleen myös pitkät kirjahyllyrivit. Niiden tarjonnasta ilmeisesti vastaa kaksi eri myyjää, jotka eivät vaikuta ihan tavanomaisilta kirppiskauppiaita. Laputtaja ainakin on ollut hintatietoinen. Eivät summat nytkään erityisen kovia olleet mutta yläkanttiin kuitenkin kirpputorikontekstissa. Hugon Nauruihmisestä esimerkiksi taidettiin pyytää niinkin kovaa hintaa kuin neljäkymppiä. Perusvalikoiman joukossa oli joitain erikoisuuksiakin, etenkin 1940–1950-lukujen painoksia. Monen kohdalla sormia syyhytti (Järnefeltin Isänmaan kolmas painos jälkisidoksena, Linnankosken koottujen 1940-luvun kauniit sidokset). Onneksi toinen myyjistä tarjosi omia laarejaan puoleen hintaan, jolloin kolmenkin euron pyynti muuttui paljon siedettävämmäksi. V. A. Hailan ja Kauko Heikkilän koulukäyttöön tarkoitetusta ja Otavan julkaisemasta Suomalaisen kirjallisuuden historiasta minulla toki on jo myöhempi, Eino Kauppisen kanssa työstetty laitos, mutta nytpä myös aiemman laitoksen viides, uudistettu painos vuodelta 1956. Ja mikä tärkeintä: kansipaperein. Samaa ylellisyyttä ei valitettavasti ole Aaro Hellaakosken Sarjoissa (WSOY 1952), mutta reilun euron hinta kompensoi puutetta. Kolmas haltuuni valikoitunut teos on puolestaan Tatu Vaaskiven matkakuvausten kokoelma Kurjet etelään... (WSOY 1946).

Maaliskuun viimeisenä viikonloppuna löysin itseni Joensuusta, mikä on aina mukava käänne kirjanmetsästyksen puolesta. Tällä kertaa kuitenkin jahti suunniteltiin tarkoituksellisen tiiviiksi ja kapealle alalle. Yleensä parhaat metsästysmaat ovat Punaisen ristin Kontista, jossa on laaja ja mielenkiintoinen valikoima. Ei se pettänyt tälläkään kertaa. Yhtä ja toista kutkuttavaa oli tarjolla vaikka korikaupalla, mutta tarkan raakkauksen jälkeen päädyin valikoimaan jonka kantaminen kädessä ei päässyt vielä puuduttamaan ajomatkan väsyttämiä rattilihaksia. Suomen tietokirjailijoiden 25-vuotisantologia He kirjoittavat öisin  mutta miksi? (2008) on pitkään kummitellut nettiostoskoreissani, mutta verrattain yleisenä kirjana se ei ole koskaan päätynyt tilaukseen asti. Fyysisenä esineenä en ollutkaan sitä aiemmin kohdannut, joten nappasin sen nyt viimein matkaani. (Ja onhan siinä artikkeli Juri Nummeliniltakin, joten se kuuluu myös nummelinianan joukkoon.) Vähän samanlainen status on ollut myös Suvi Niinisalon teoksella Keijukaisten lähteillä (Atena 2004). Folklorea ja kirja(kuvitus)historiaa yhdistelevä kirja osuu kohdalleen monella tapaa; pikaisella selailulla ei selvinnyt, olisiko kirjassa maininta Conan Doylen keijutapauksesta.

Joensuun Kontin parhaita puolia on tavallisesti epämääräisten omakustanteiden ja pienien paikallisjulkaisujen määrä. Tällä kertaa sellaisista ei kuitenkaan löytynyt mitään riittävän kiinnostavaa, joskin paikallisen kotiseutuyhdistyksen julkaisusarjan niteet saivatkin hetkeksi punnitsemaan kiintoisuuttaan. Sen sijaan runohylly ei pettänyt. Ensimmäisenä silmään osui Otavan Runoja tunteville -sarjan (vai oliko se edes sarja, ulkoasultaan yhtenäinen kuitenkin) tavallista paksumpi nide, joka paljastui Jarkko Laineen viimeiseksi hänen elinaikanaan ilmestyneeksi kokoelmaksi. Jumala saalistaa öisin eli Jobin kirjaan meidän on aina palaaminen. Osittain kursivoituja runoja (2005) on sellainen nimi, jolla varmistaa minut ostajaksi. En ole koskaan ollut erityisen ihastunut Laineen lyriikkaan, mutta hahmona hän on aina kiinnostanut, ja kieltämättä semianarkistinen beat-hassuttelu maittaa sopivina annoksina. Laineen vieressä oli aivan toisen näköinen kirjanen, ohut ja yksinkertainen. Anne Hännisen kolmas teos, Tulitemppeli (WSOY 1982), on runokokoelmaksikin ohkainen, 40-sivuinen. Kolmas runohyllystä valikoitunut kirja ei ole runoutta lainkaan. Terhi Rannelan Kirjeiden lumo (Karisto 2021) vaikutti riittävän houkuttelevalta. Se käsittelee kirjeiden ja päiväkirjan kirjoittamista, ei välttämättä minun alaani sinänsä, mutta kulttuuri- ja kirjoittamisen historian kannalta se lienee vähintään lukemisen arvoinen.

Oikeastaan Joensuussa olisi kuulunut käydä kiertämässä myös yliopiston kirjaston poistohyllyt. Siihen ei kuitenkaan seurueellamme ollut aikaa eikä varsinkaan voimia. Vaikka opiskelija pääseekin  kirjastoon viikonloppuisinkin sisälle, ei poistoihin pääse silloin käsiksi. Onneksi kontaktini joen kaupungissa paikkasi puutosta seuraavalla viikolla ja valikoi kärrystä kaikenlaista, jonka arveli kiinnostavan minua. Joukossa on valokuvien perusteella ainakin signeerattua Terho Itkosta ja kulttuurintutkimusta. Onnea on puoliso, joka ymmärtää kirjan (ja kirjamiehen) päälle.

Kotiinpaluun jälkeen oli aika käydä äänestämässä ennakkoon eduskuntavaaleissa. Olipa kerrankin tilanne, että ehdokkaissa on joku, jonka tiedän ääneni arvoiseksi ja vieläpä oikeassa puolueessa. Varsinainen syy käyntiin oli kuitenkin se, että äänestyspaikkana oli pääkirjasto. Vaihtokirjat jäivät tällä kertaa rauhaan, mutta viereen ilmestyneestä poistokärrystä huomasin parempaan huostaan turkkilaisen Nazim Hikmetin runovalikoiman Punainen omena (Tammi 1972) ja Leo Harmajan toimittajan kirjan Arvid Genetzistä – Arvi Jänneksestä (WSOY 1949). Runot kannattaa aina kerätä turvaan, sillä niiden painokset ovat kuitenkin niin pieniä, että ihan äkkiä ei toista kenties sattumalta eteen ilmesty. Rahalla toki saisi Hikmetinkin kokoelman ilman muovituksia ja leimoja, mutta luettava se on ilmainenkin kirja.

Kirjastoa vastapäätä Goodwillin myymälän alakerran nykyään valitettavan stabiileista hyllyistä löytyi sentään Aulikki Oksasen kokoelma Kolmas sisar (Siltala 2011). Oksasen edellinen vastaava, "runoja ja laulurunoja" sisältävä kokoelma Puškinin hevonen (2007) sisältää erään kaikkien aikojen suosikeistani, nimirunonsa. Seuraavana päivänä kävin myös Kouvolan Goodwillissä, koska kuulin siellä edelleen olevan käynnissä tarjous korillisesta kirjoja kolmella eurolla. Valitettavasti saatavilla ei ollut paljoakaan kummoista. Tai olisi oikeastaan ollut, mutta Kouvolan Goodwillillä on outo tapa pitää erillään "erikseen hinnoiteltujen" kirjojen osasto, jonka tuotteet eivät tietenkään sisälly tarjoukseen. Käytännössä sinne päätyvät yli viisikymmentä vuotta vanhat kirjat eli kaikki kiinnostava. Nytkin sekalaisessa kasassa olisi ollut 1900-luvun alun Runebergin koottuja, Waltarin varhaisia painoksia, Jousi-sarjaa... Eihän kolme tai neljä euroa sinänsä ole paha hinta – mutta jos Charles Readen Luostarista ja kotiliedestä pitää matkaa yhtä paljon kuin korillisesti Loisto-pokkareita ja päätaloja, tuntuu se väistämättä vähän tyyriiltä. Lisäksi sivusta kuulin, kuinka kassalla kaksi myyjää panikoi kolmesta myymälässä polkupyöräostoksilla olleesta ei-suomenkielisestä miehestä, mikä vei vähän makua koko asioinnista. 

Kuukauden toiseksi viimeisenä iltapäivänä huomasin olevani Karhulassa, ja koska kello ei vielä ollut virka-ajan viime minuuteilla – niin kuin se usein on silloin, kun olen Karhulassa  päätin hyödyntää tilaisuuden. Kirpputori Aarrearkku ei ole ihan nimensä veroinen, mutta joskus siellä on tarjolla mielenkiintoista tavaraa. Tällä kertaa se osoittautui olevan Johan Wreden Vänrikki Stool -monografia Se kansa meidän kansa on (Gummerus, 1988). Löytö tuntui melkein johdatukselta, koska viime viikkoina olen lukenut sekä Panu Rajalan J. L. Runeberg -elämäkerran että Merete Mazzarellan teosta Fredrika Runebergistä. Wreden tutkimus kummittelee voimallisesti varsinkin Rajalan tekstissä, joten kirja päätynee myös lukujonooni nopeasti. Aarrearkun tuulikaapissa on pieni hylly ilmaistavaraa, varmaankin sellaista jota on jäänyt myyjiltä jälkeen tai sitten myyntikelvottomaksi tuomittua. Siihen sisältyy myös pieni kirjavalikoima, josta voi saada yllättäviä saaliita. Kaikkien aikojen paras ilmaislöytöni on ollut ensipainos Saarikosken toista runokokoelmaa. Tälläkin kertaa hyllyssä oli lyriikkaa, ei tosin ihan Saarikoskea. Silti Kari Aartomaan kokoelma Pilvet eivät pidä mistään kiinni (Nihil Interit 1999) on tervetullut lisä kokoelmaan. Ylipäänsä kaikki runoyhdistys Nihil Interiti julkaisut ovat kiinnostavia kohteita.

Samalla Karhulan-käväisyllä matkalle osui myös sikäläinen Goodwill. En odottanut kummia, koska myös siellä kirjahyllyt (ja elokuva-) eivät enää tarjoa samanlaista runsautta kuin vielä jokunen vuosi sitten. Kyllä valikoimaa nytkin oli  jos sattuisin olemaan kiinnostunut presidenttien elämäkerroista, Jari Tervosta tai Arto Paasilinnasta. Kaikkea sitä löytyi yllättävän kattavat hyllymetrit. Itselleni poimin vain Mia Vänskän kauhuromaanin Saattaja (Atena 2011), vaikka moderni kauhu ei sinänsä omiin kiinnostuksenkohteisiini ihan kuulukaan. Tulipa samalla lunastettua myös yksi kirja esikoiselle ja epäodotuksenmukainen elokuvalöytö hyvällä ystävälle vietäväksi. Se mikä Goodwillin tarjonnassa pisti silmään, oli Keltaisen kirjaston niteitten määrä. Ilmeisesti suurten ikäluokkien kokoelmat päätyvät siltäkin osin lahjoituksina kierrätysmyymälöille, kun nuori polvi ei laadun (tai ylipäänsä kirjallisuuden) päälle ymmärrä. Sarja olisi isolta osin melko helppo kerättävä (varsinkin jos ei välitä painoksista tai vaadi priimakuntoisuutta saatikka kansipapereita), mutta olen linjannut, etten osta keltaisia, ellen halua nimenomaan kyseistä teosta (Joyce, Carver jne.). Ilmaisena kyllä hyväksyn minkä tahansa Keltaisen kirjaston kirjan mieluusti, mutta rahaa en aio niihin laittaa, koska – suoraan sanottuna – tuskin tulen lukemaan montakaan niistä toista kertaa tai kaipaa itselleni käsikirjastokappaletta.

Alkuperäinen ajatus oli, että kirjamaaliskuu olisi loppunut tähän, mutta tilanteet silloin tällöin yllättää. Kuukauden 31. päivä vaati pyörähdystä Kouvolan keskustassa, ihan Pelastusarmeijan kirppiksen nurkilla, joten en voinut vastustaa kiusausta. Pelastusarmeija on niitä paikkoja, joissa todennäköisesti ei ole mitään mieltä kiehtovaa, mutta silloin tällöin saattaa tehdä erinomaisia löytöjä. Ihmiset jotka lahjoittavat tavaraa näille uskonnollisille tahoille, eivät suinkaan aina tunnu miettivän tavaran rahallista arvoa tai sitten nimenomaan ajattelevat, että rahat menevät hyvään tarkoitukseen. Lisäksi Kouvolan kirppis on alkanut jokin aika sitten pitää sekin ilmaishyllyä, jossa poistaa muuten myymättä jäävää tavaraa. Tällä kertaa aarteet olivat vähissä, mutta jotain kuitenkin löytyi runohyllystä. Nimellistä korvausta vastaan irtosivat Irma Kerppolan Teerunoja (WSOY 1980; yllätyksekseni toinen painos) ja Pertti Laakkosen Kuin ruohonkorsi tuulenhengessä (Kirjapaja 1976). Nipun täydensi ilmaiseksi saatu Ainikki Kiven Ajatusteni lintu (Karisto 1946), joka selän pienestä repaleisuudesta huolimatta on ihan kelpo kunnossa.

*************

Maaliskuu 2023 päättyi kirjahankintojen osalta ihan mukavasti. 31 uutta nidettä, joihin kului rahaa hieman kolmattakymmenettä euroa. Voisi tietysti ajatella, että sillä saisi perheelle muutaman päivän ruoat (tai pullon halpaa rommia), mutta pärjäilen itse kyllä viikon halvalla appeella. Mitään suuria kaappauksia ei kuukauden aikana tapahtunut, mutta käypää kirjallisuutta kuitenkin. Tietysti samalla hinnalla saisi kerran kuussa ostettua jonkin hieman arvokkaamman antikvaarisen kappaleen tai muutaman kerran vuodessa jonkin todellisen keräilykappaleen, mutta nämä ovat maku- ja arvotuskysymyksiä. Voin olla tyytyväinen varsinkin kokoelman runolisäyksiin, jotka ovat aina ilo – jo ihan siksikin, että yksi runokokoelma ei vie hyllysenttejä juurikaan, mutta tuo muassaan paljon iloa.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2023

Luettua: helmikuu 2023

Tenho Immonen: Huilua yhdellä jalallaJethro Tullin tie. [Rajamäki] 2021: Aviador. 288 s.

Bändihistoriikkeja aiemminkin tehtailleen Tenho Immosen Huilua yhdellä jalalla on ensimmäinen suomeksi ilmestynyt kirja Jethro Tullista. Maailmallahan sellaisia on ilmestynyt kymmeniä, englanniksi toista kymmentä. Valitettavasti tämmöisessä seurassa on hankala keksiä mitään uutta, jota ei olisi jo sanottu, etenkään kun uutta haastattelumateriaalia ei ole ollut käytössä. Suomenkielisyys on kuitenkin valtti, joka ansaitsee arvonsa.

Immosen kirja on silti joltinenkin pettymys. Aivan liian usein hän päätyy toistelemaan lähteittensä sisältöä suurin piirtein sellaisenaan. Varsinkin bändin jäsenten haastatteluista sellaisenaan napattujen sitaattien kollaaši käy nopeasti väsyttäväksi. Kirjailijan omaa ajattelua näkyy lähinnä albumien sisältöä kuvailtaessa – joskin usein yhden lauseen luonnehdinnat jäävät valitettavan pintapuolisiksi – ja muutamissa irrallisen oloisissa muistoissa.

Jokseenkin jokaisen Tull-aiheisen kirjan ongelma on niiden etupainoisuus. Alkuvuosista riittää kertomista ja toisteltavia anekdootteja, mutta mitä lähemmäs nykyhetkeä tullaan (ja se alkaa jo oikeastaan 1970-luvun lopusta), sitä vähemmän juttuja on jaettavaksi. Tietysti lähteiden vähyydelle ei voi mitään, mutta toisaalta viime vuosien ohittaminen nopeasti kertoo myös arvostuksen puutteesta. Usein kaikki Thick as a Brickin jälkeen tapahtunut alkaa olla jo toisarvoista.

Toki olen varmasti ylikriittinen Immosen kirjaa kohtaan, koska en ole varsinaista kohdeyleisöä – hyllyssä ovat jo jokseenkin kaikki käytetyt lähteet. Ja tietysti olisin itse halunnut kirjoittaa sen. Lisäksi ensimmäiseltä suomenkieliseltä Tull-kirjalta toivoisi enemmän, koska lieneekö markkinoilla tilaa toiselle ihan äkkiä...


Teijo-Kalevi Lusa: Maailmanloppu 2028? Helsinki 2001: Kuva ja sana. 113 s.

Harvoin harhaudun lukemaan hihhulikirjallisuutta, mutta kun niin käy, on kyseessä jotain erityistä:

Kirjaston vaihtohyllystä osui käsiin Teijo-Kalevi Lusan esikoisteos, Maailmanloppu 2028?. Lusa on myöhemminkin ymmärtääkseni julkaissut eksegetiikkaa ja scifi-aiheita kristilliseen tunnustuksellisuuteen. Tässä kirjassaan hän tutkiskelee Raamatun profetioita, nimenomaan maailmanloppuun liittyviä. Ilmestyskirja saa luonnollisesti erityishuomion mutta on niitä lopunnäkyjä muuallakin. Näitä Lusa sitten tulkitsee toisen maailmansodan jälkeisen maailmanhistorian valossa. Vuonna 1948 Israel sai taas itsenäisyyden ja jo vuotta aiemmin oli nähty ufoja – nämä ovat kirjailijalle käänteentekeviä aikoja. Siitä eteenpäin voi 80 vuoden aikana nähtävissä sitten Danielin kirjan lopunajanmerkkejä. Kieltämättä Lusan ennustukset Venäjän militarismista tuntuvat näinä päivinä aika osuvilta ja Natostakin maalaillaan kaikenlaisia uhkakuvia.

Toisaalta ihastuttavan ysäriltä kuulostavat tulkinnat ufon kyytimien humanoidien taustasta Saatanan poikina. Saatana ainoastaan valmistelee maailmaa ufouskontoon, jotta sitten kun tosikristityt temmataan maan päältä ennen viimeisiä aikoja, kukaan ei usko jumalalliseen tapahtumaan vaan ajattelee vain ufojen vieneen kristityt.

Lopulta Lusan ennustus tiivistyy otsikon vuoteen. 2028 täyttyy parituhatta vuotta (Raamatun kielellä "kaksi päivää") Jeesuksen kuolemasta ja yksi sukupolvi Israelin itsenäistymisestä. Lisäksi silloin on laskettu asteroidin "1997 XF11" ohittavan maan epäilyttävän läheltä.

Viihdyttäväähän tämmöinen on niin kuin mikä tahansa kirjallisuuden tulkinta jonkin äkkiväärän viitekehyksen läpi. Odotellaan nyt ensin vielä viisi vuotta ja arvioidaan sitten uudelleen
.


Ruumiin kulttuuri 2/1984. Helsinki 1984: Suomen dekkariseura.

Suomen dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehden ymmärtääkseni kaikkien aikojen toinen numero pitää sisällään oikeastaan kaikkea sitä mitä nykyäänkin. On runsas, kriittinen katsaus uusiin alan kirjoihin (myös erillinen artikkeli tuoreista Viihdeviikarien kioskipokkareista), on ajankohtainen kirjailijahaastattelu (Matti Yrjänä Joensuu), on uutisia ja vähän klassikoita kun (Kyösti Salovaaran artikkeli Ross McDonaldista).

Vaan onpa muutakin, ja nimenomaan sellaista joka minua kiinnostaa. Toinen lehden kohokohta on salanimi Marton Taigan salanimen, M. Levän, ensimmäinen komisario Kairala -kertomus. "Koukun" suuri aarre on julkaistu alun perin vuonna 1932 (tällä kertaa ilman lainausmerkkejä). Toinen erityisen kiintoisa on Jussi Teljon varhainen artikkeli Sherlock Holmes -fandomista vuodelta 1951.


Maila Talvio: Haapaniemen keino. Kuvauksia sydänmaan kylästä. Teoksessa Kootut teokset 1. Porvoo 1921: WSOY. – Ilmestyi alun perin 1895.

Maila Talvion esikoisteos Haapaniemen keinu on monella tapaa tyypillinen nuoren lupaavan ja myöhemmin lupaukset täyttävän kirjoittajan romaani. Se on lyhyehkö kertomus pikkukylän nuorista ja heidän suhteistaan toisiinsa ja hieman vanhempiinsakin. Tietysti 1800-lukulainen miljöö ja tapakulttuuri etäännyttävät meidän aikamme lukijaa niin, että kaikki tuntuu hieman juhlavammalta kuin se ehkä onkaan ollut. Tilanteet ja ongelmat ovat lopulta ihan samoja kuin nykyäänkin.

Tarina kiertyy lähinnä kahden naisen ympärille. Miina joutuu naimisiin arveluttavamaineisen perheen pojan kanssa, mutta tämä paljastuu hyväksi liitoksi. Aina, Miinan käly, puolestaan on monen haluama mutta päätyy perikatoon. Tarina ei ole erityinen ja itse asiassa se kärsii jonkin verran hajanaisuudesta, kun näkökulmat poukkoilee edestakaisin. Mutta kieleltään Haapaniemen keinu on erittäin vahvaa. Kerronta on tarkkasilmäistä ja sulavaa, kuvailu tehokasta ja mielikuvia herättävää. Aikansa kirjailijoiden joukossa Talvio oli hämmentävän valmis jo aloittaessaan.


Portti 4/1993. Tampere 1993: Tampereen Science Fiction Seura.

Tähtivaeltaja 4/1993. Helsinki 1993: Helsingin Science Fiction Seura.

Spin 6/1993. Turku 1993: Turun Science Fiction Seura.

1993 päättyi scifilehdistössämme vaihtelevasti. Portti ja Tähtivaeltaja rykäisivät kelpo paketit vuoden lopuksi. Molemmat myös valitsivat kanteensa tissit. Spin tuntuu löytäneen suuntansa hetkeksi (kuten osoittaa fallinen kansikuva) ja Aikakone kadottaneen omansa (jonka kansi ei edes ilmestynyt).

Portin nelosnumero on hyvin periporttimainen: paljon novelleja, pari asiallista artikkelia (Anto Leikola kertoo griipeistä ja kirjailijoista esitellään William Burroughsia ja Emil Petajaa) ja liuta kohtuullista kirjallisuuskritiikkiä. Onpa mukana myös Markku Koposen ja Pekka Lehtosaaren sarjakuva, mutta ne eivät ole koskaan olleet Portin vahvuus. Kotimaiset novellit ovat lähinnä kirjoituskisan saalista (mainittavimpina M. G. Soikkeli), mutta Boris Hurtan Ukkoslapsi on päässyt sen jonon ohi. Käännösnovelleissa on monenlaista, tuoretta Hugo-voittajaa, italialaisia tunnelmapaloja sekä yksi Robert E. Howard -suomennos.

Tähtivaeltaja maalailee sekin itselleen tyypilliseen tapaan isolla pensselillä. On artikkelia Godzilla-elokuvista ja animesta, on ryyppyreissuraportti Tallinnasta, on kehnoja "kritiikkejä" ja sitten pari rankkaa novellia Harlan Ellisonilta ja yksi pitkä & vaikuttava Neil Gaimanilta. Tässä numerossa lehti myös jatkaa uudistumistaan. Uusi logo on toista kertaa käytössä, P. A. Manninen aloittaa lukijoiden unien kuvittamisen ja Kimmo Lehtosen kutzpah jatkaa edellisnumerossa alkanutta matkaansa.

Spin on yhä pienimuotoinen infolehti, selvästi perinteisempi fanzine tai jäsenjulkaisu kuin kaksi muuta. Siinä on kotikutoinen viehätyksensä. Kestävintä antia on Maarit Verrosen pitkähkö haastattelu. Mannisen kansikuva lienee piruilua Tamperelaisille sen jäljiltä, kun Portti erehtyi kritisoimaan Atorox-palkintoa.

Entäs Aikakone? Se sai vuoden kaavaillusta neljästä numerostaan ulos vain kaksi ja nekin kai reilusti aikataulusta jäljessä. Lehden lähtölaskenta oli jo alkanut. Harmi, sillä vuoden numerot, joista jälkimmäinen oli perusteellinen kuningas Arthur -teemanumero, olivat laadukasta jälkeä
.


Maila Talvio: Nähtyä ja tunnettua. Kertoelmia ja kuvauksia. Teoksessa Kootut teokset 1. Porvoo 1921: WSOY. – Ilmestyi alun perin 1896.

Maila Talvion toinen julkaistu teos, Nähtyä ja tunnettua, on alaotsikkonsa mukainen. Se koostuu monenlaisista "kertoelmista ja kuvauksista". Suoranaisia novelleja on kourallinen, ja pääpaino onkin tunnelmallisissa tilannekuvauksissa. Osa teksteistä on vinjettimäisiä, tarinattomia ja lähes proosarunoa lähenteleviä.

Kokoelman ehdoton polttopiste on pitkä kertomus, pienoisromaanin mittainen Aatteensa uhri. Se kuvaa mielialoja Liettuassa 1800-luvun lopussa, kun heräävä kansallistunne sai sielläkin väen nousemaan Venäjän tsaarinvaltaa vastaan. Yhtymäkohdat saman ajan Suomeen ovat ilmeiset. Kertomuksen taustalla on tosielämän aktivisti–runoilija Vincas Kudirkan tarina. Talvio palaisi Liettua-aiheeseen monet kerrat myöhemminkin.

Muu kokoelman sisältö on laadultaan vaihtelevaa. Jonkinlainen yhteinen tekijä kaikelle on ihmisen tarve kuulua johonkin, oli se sitten abstrakti kansa tai vaikka parisuhde ja perhe. Tarinoissa tavataan rakkauteen pettyviä nuorukaisia, kosiomatkalaisia, vastanaineita myrskyn armoilla, omien paniikkiajatustensa kanssa painivia kun menetyksen pelko ottaa vallan. Kaikessa pateettisuudessaan vaikuttava on lyhyt kertomus Elävänä haudattu, jossa näkönsä menettänyt vanhus lähetetään vaivaistaloon käytännössä hautajaismenoin. Talviolla on taipumus romantisointiin ja suurenteluun, mutta hänen kuvauksessaan on vaikuttavaa tarkkasilmäisyyttä.

Kokoelman heikoin osa minulle on sen lyhyt tunnelmakuvat. Ne tihkuvat varmasti jo kirjoitusaikanaan tunkkaiselta tuntunutta kukkaiskieltä. Mielenkiintoisin on Sibeliuksen impromptun innoittamana kirjoitettu fantasianäky – ensimmäisessä painoksessa sen nimi käsittääkseni olikin Fanttasiia, mutta ainakin Koottujen teosten laitoksessa nimenä on Ratsastus.

Kootuissa teoksissa on toinenkin muutos. Eräänlainen hullun rakkauden kuvaus Hänen syntymäpäiväkseen on jätetty kokonaan pois
.


Tähtivaeltaja 1/1994. Helsinki 1994: Helsingin Science Fiction Seura.

Marvinah. GooGooMusck Monster from Outer Space. Helsinki 1994: Helsingin yliopiston Science Fiction Klubi. Marvin 1/1994. 2. p.

Vuosi 1994 alkoi Helsingin scifilehdissä kaikkea muuta kuin scifin merkeissä. Sekä Helsingin scifiseuran Tähtivaeltaja että Helsingin yliopiston science fiction klubin Marvinin ykkösnumeroissa tieteisfiktiosta muistuttavat lähinnä Babylon 5:n trailerin kehut ja kuva Queen of Outer Spacesta. Sen sijaan verta, visvaa ja eksploitaatiota on riittämiin molemmissa.

Tähtivaeltaja on splatterpunkteemanumero, kuten kansikin julistaa. Artikkeleissa esitellään Joe R. Lansdale, David J. Schow ja parivaljakko John Skipp & Craig Spector. Kahdelta ensin mainitulta on myös novelleja. Lansdalen kaksi näytettä ovat viehättävää surrealismia, Schow'n ultraväkivaltainen rikosjuttu alkaa yllättävän nopeasti lähinnä puuduttamaan. Muuten artikkeleissa käsitellään kehotaidetta (kuvia silitysrautaa peniksessään roikottavasta sankarista) ja Isebel's Pain -yhtyettä. Ei siis sisältöä jota odottaisi "scifilehdeltä". Petri Hiltusen vampyyrisarjakuva on siinä hilkulla.

Hiltunen on mukana Marvininkin toimittajajoukossa. Marvinah-otsikoidun numeron teemana ovat kalkkunaelokuvat. Jos ihan tarkkoja ollaan, ei hallussani oleva kappale ole varsinaisesti vuoden 1994 numero vaan seuraavana vuonna ilmestynyttä kakkospainosta. Sisältö on suurelta osin sama, mutta Finnconiin julkaistua laitosta on päivitelty hieman. Keskiössä on joukko hyviä huonoja elokuvia ja huonoja huonoja elokuvia, joita sitten kommentoidaan, analysoidaan ja muuten repostellaan mennen tullen. Marvinin viehätys perustuu (tai on perustumatta) pienen piirin sisäishassutteluun, joka tässäkin tapauksessa on ihan huvittavaa seurattavaa. Eniten hymyilytti silti maininta, miten etenkin semmoiset hämärät videovuokraamot kuin Filmtown ja Makuuni ovat roskaelokuvan metsästäjälle ne parhaat paikat Helsingissä.


Maila Talvio: AiliKertomus. Teoksessa Kootut teokset 1. Porvoo 1921: WSOY. – Ilmestyi alun perin 1897.

Maila Talvion toinen romaani, Aili, on huomattavasti edeltäjäänsä kypsempi ja koherentimpi teos. Monin tavoin sen tekee mieli lukea ikään kuin Arvid Järnefeltin Isänmaan sisarteoksena. Varmasti muutamaa vuotta aiemmin ilmestynyt Järnefeltin romaani onkin ollut yksi Ailin innoittajista.

Aili kertoo nimihenkilönsä, ison talon ottolapsena kasvaneen nuoren naisen, heräävästä yhteiskunnallisesta omatunnosta. Pinnaltaan se on toisaalta kasvukertomus: Aili kipuilee verratessaan omaa elämäänsä maaseudun pienissä piireissä, kun koulukin jäi kesken, kasvattisisareensa ja serkkuunsa, jotka Helsingin humussa tuntuvat olevan oleellisten kokemusten äärellä. Toisaalta se on yhden rakastumisen tarina: Aili ja hänen ylioppilasserkkunsa Eero rakastuvat maalla, kohtaavat uudestaan kaupungissa ja kihlautuvat, mutta erilaiset elämänarvot eivät ole ehkä yhteensovitettavissa.

Painokkainta romaanissa kuitenkin on sen aatepohja. Aili kantaa huolta kasvintalonsa torppareista, heidän köyhistä ja kurjista oloistaan, joita talon emäntä kommentoi: "Hehän ovat tottuneet siihen." Pääkaupungin loisteessa hetkeksi lumoutunut Aili tajuaa, aivan kuten Isänmaan Heikki, että hänen tehtävänsä ei ole nauttia vaan auttaa köyhää sydänmaata nousemaan. Suomenmielisyys mainitaan harvakseltaan, mutta sieltä romaanin sydän löytyy.

Henkilökohtainen huomio: Niin harvoin samaistun tai varsinaisesti edes sympatisoin fiktiivisiä henkilöitä, että hämmästyin kuinka suuren vaikutuksen Aili minuun teki. Hänessä on jotain sellaista totuudellisuutta, johon olen toistuvasti törmännyt opettajantyössäni. Mustavalkoisestikin ajattelevana ja kaikessa pateettisuudessaan Aili on todellinen nuoren ihmisen hahmo, itsensä ja omatuntonsa kanssa kamppaileva ja syvästi tunteva
.


Maila Talvio: Kaksi rakkautta. Teoksessa Kootut teokset 1. Porvoo 1921: WSOY. – Ilmestyi alun perin 1898.

Maila Talvion romaani Kaksi rakkautta jatkaa osittain hänen aiempien töittensä poluilla. Sen päähenkilö on kotirouva Elina, joka täyttää lapsettoman säätyläisnaisen arkeaan piano- ja kielitunneilla. Hänen avioliittonsa on onnellinen, vaikka pieniä rahahuolia onkin. Vaan kuinka ollakaan, kun kaupunkiin saapuu hänen miehensä vanha toveri, liettualainen Vitold Dargis, johon Elina vaivihkaa rakastuu.

Elinan sisäisen myllerryksen kautta Talvio pääsee pohtimaan naisen asemaa ja tehtävää yhteiskunnassa ja avioliitossa. Elina on vakuuttunut siitä, että ihminen – varsinkaan nainen – ei rakastu elämänsä aikana kuin kerran. Ja kun salama nyt sattuukin iskemään toistamiseen, hän joutuu miettimään itsensä ja elämänsä uusiksi: onko hän aviomiestään koskaan rakastanutkaan ja mitä hänen tulee uudessa tilanteessa tehdä. Lisämausteen soppaan tuo Elinan vanha lapsuudenkoti, joka on tullut myyntiin ja jonka maaseudun rauhaan hän haikailee pois Helsingistä. Lopussa tarinaa saakin samanlaisia sävyjä kuin aiempi Aili-romaani, kun ratkaisu maan ja kansan palvelemisesta maata viljelemällä kirkastuu Elinan siskolle.

Kaksi rakkautta on epätasainen romaani. Parhaimmillaan se on alkupuoliskon yhteiskuntakuvauksessa, heikoimmillaan rönsyilevissä ja toisaalta toisteisissa Elinan sisäisissä monologeissa, joissa hänen ahdistuksensa kiehuu yli sietokyvyn ja melodraama käy liian pompöösiksi. Tehokkaita ovat muutamat jaksot, joissa kerronta muuttuu katkelmalliseksi ja hyvin viitteelliseksi, kun aika tiivistyy ja Elinan mieli on syystä tai toisesta latentissa tyvenessä. Suurin ongelma lukijan kannalta lopulta on Dargisin hahmo, joka ei koskaan tunnu niin järisyttävältä ja jalat alta vievältä kuin henkilöt tuntuvat kokevan. Hänen ja Elinan rakastuminenkin jää hyvin ulkokohtaiseksi, poseeraavaksi.