Luettua: helmikuu 2023

Tenho Immonen: Huilua yhdellä jalalla. Jethro Tullin tie. [Rajamäki] 2021: Aviador. 288 s.

Bändihistoriikkeja aiemminkin tehtailleen Tenho Immosen Huilua yhdellä jalalla on ensimmäinen suomeksi ilmestynyt kirja Jethro Tullista. Maailmallahan sellaisia on ilmestynyt kymmeniä, englanniksi toista kymmentä. Valitettavasti tämmöisessä seurassa on hankala keksiä mitään uutta, jota ei olisi jo sanottu, etenkään kun uutta haastattelumateriaalia ei ole ollut käytössä. Suomenkielisyys on kuitenkin valtti, joka ansaitsee arvonsa.

Immosen kirja on silti joltinenkin pettymys. Aivan liian usein hän päätyy toistelemaan lähteittensä sisältöä suurin piirtein sellaisenaan. Varsinkin bändin jäsenten haastatteluista sellaisenaan napattujen sitaattien kollaaši käy nopeasti väsyttäväksi. Kirjailijan omaa ajattelua näkyy lähinnä albumien sisältöä kuvailtaessa – joskin usein yhden lauseen luonnehdinnat jäävät valitettavan pintapuolisiksi – ja muutamissa irrallisen oloisissa muistoissa.

Jokseenkin jokaisen Tull-aiheisen kirjan ongelma on niiden etupainoisuus. Alkuvuosista riittää kertomista ja toisteltavia anekdootteja, mutta mitä lähemmäs nykyhetkeä tullaan (ja se alkaa jo oikeastaan 1970-luvun lopusta), sitä vähemmän juttuja on jaettavaksi. Tietysti lähteiden vähyydelle ei voi mitään, mutta toisaalta viime vuosien ohittaminen nopeasti kertoo myös arvostuksen puutteesta. Usein kaikki Thick as a Brickin jälkeen tapahtunut alkaa olla jo toisarvoista.

Toki olen varmasti ylikriittinen Immosen kirjaa kohtaan, koska en ole varsinaista kohdeyleisöä – hyllyssä ovat jo jokseenkin kaikki käytetyt lähteet. Ja tietysti olisin itse halunnut kirjoittaa sen. Lisäksi ensimmäiseltä suomenkieliseltä Tull-kirjalta toivoisi enemmän, koska lieneekö markkinoilla tilaa toiselle ihan äkkiä...

Teijo-Kalevi Lusa: Maailmanloppu 2028? Helsinki 2001: Kuva ja sana. 113 s.

Harvoin harhaudun lukemaan hihhulikirjallisuutta, mutta kun niin käy, on kyseessä jotain erityistä:

Kirjaston vaihtohyllystä osui käsiin Teijo-Kalevi Lusan esikoisteos, Maailmanloppu 2028?. Lusa on myöhemminkin ymmärtääkseni julkaissut eksegetiikkaa ja scifi-aiheita kristilliseen tunnustuksellisuuteen. Tässä kirjassaan hän tutkiskelee Raamatun profetioita, nimenomaan maailmanloppuun liittyviä. Ilmestyskirja saa luonnollisesti erityishuomion mutta on niitä lopunnäkyjä muuallakin. Näitä Lusa sitten tulkitsee toisen maailmansodan jälkeisen maailmanhistorian valossa. Vuonna 1948 Israel sai taas itsenäisyyden ja jo vuotta aiemmin oli nähty ufoja – nämä ovat kirjailijalle käänteentekeviä aikoja. Siitä eteenpäin voi 80 vuoden aikana nähtävissä sitten Danielin kirjan lopunajanmerkkejä. Kieltämättä Lusan ennustukset Venäjän militarismista tuntuvat näinä päivinä aika osuvilta ja Natostakin maalaillaan kaikenlaisia uhkakuvia.

Toisaalta ihastuttavan ysäriltä kuulostavat tulkinnat ufon kyytimien humanoidien taustasta Saatanan poikina. Saatana ainoastaan valmistelee maailmaa ufouskontoon, jotta sitten kun tosikristityt temmataan maan päältä ennen viimeisiä aikoja, kukaan ei usko jumalalliseen tapahtumaan vaan ajattelee vain ufojen vieneen kristityt.

Lopulta Lusan ennustus tiivistyy otsikon vuoteen. 2028 täyttyy parituhatta vuotta (Raamatun kielellä "kaksi päivää") Jeesuksen kuolemasta ja yksi sukupolvi Israelin itsenäistymisestä. Lisäksi silloin on laskettu asteroidin "1997 XF11" ohittavan maan epäilyttävän läheltä.

Viihdyttäväähän tämmöinen on niin kuin mikä tahansa kirjallisuuden tulkinta jonkin äkkiväärän viitekehyksen läpi. Odotellaan nyt ensin vielä viisi vuotta ja arvioidaan sitten uudelleen.

Ruumiin kulttuuri 2/1984. Helsinki 1984: Suomen dekkariseura.

Suomen dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehden ymmärtääkseni kaikkien aikojen toinen numero pitää sisällään oikeastaan kaikkea sitä mitä nykyäänkin. On runsas, kriittinen katsaus uusiin alan kirjoihin (myös erillinen artikkeli tuoreista Viihdeviikarien kioskipokkareista), on ajankohtainen kirjailijahaastattelu (Matti Yrjänä Joensuu), on uutisia ja vähän klassikoita kun (Kyösti Salovaaran artikkeli Ross McDonaldista).

Vaan onpa muutakin, ja nimenomaan sellaista joka minua kiinnostaa. Toinen lehden kohokohta on salanimi Marton Taigan salanimen, M. Levän, ensimmäinen komisario Kairala -kertomus. "Koukun" suuri aarre on julkaistu alun perin vuonna 1932 (tällä kertaa ilman lainausmerkkejä). Toinen erityisen kiintoisa on Jussi Teljon varhainen artikkeli Sherlock Holmes -fandomista vuodelta 1951.

Maila Talvio: Haapaniemen keino. Kuvauksia sydänmaan kylästä. Teoksessa Kootut teokset 1. Porvoo 1921: WSOY. – Ilmestyi alun perin 1895.

Maila Talvion esikoisteos Haapaniemen keinu on monella tapaa tyypillinen nuoren lupaavan ja myöhemmin lupaukset täyttävän kirjoittajan romaani. Se on lyhyehkö kertomus pikkukylän nuorista ja heidän suhteistaan toisiinsa ja hieman vanhempiinsakin. Tietysti 1800-lukulainen miljöö ja tapakulttuuri etäännyttävät meidän aikamme lukijaa niin, että kaikki tuntuu hieman juhlavammalta kuin se ehkä onkaan ollut. Tilanteet ja ongelmat ovat lopulta ihan samoja kuin nykyäänkin.

Tarina kiertyy lähinnä kahden naisen ympärille. Miina joutuu naimisiin arveluttavamaineisen perheen pojan kanssa, mutta tämä paljastuu hyväksi liitoksi. Aina, Miinan käly, puolestaan on monen haluama mutta päätyy perikatoon. Tarina ei ole erityinen ja itse asiassa se kärsii jonkin verran hajanaisuudesta, kun näkökulmat poukkoilee edestakaisin. Mutta kieleltään Haapaniemen keinu on erittäin vahvaa. Kerronta on tarkkasilmäistä ja sulavaa, kuvailu tehokasta ja mielikuvia herättävää. Aikansa kirjailijoiden joukossa Talvio oli hämmentävän valmis jo aloittaessaan.

Portti 4/1993. Tampere 1993: Tampereen Science Fiction Seura.

Tähtivaeltaja 4/1993. Helsinki 1993: Helsingin Science Fiction Seura.

Spin 6/1993. Turku 1993: Turun Science Fiction Seura.

1993 päättyi scifilehdistössämme vaihtelevasti. Portti ja Tähtivaeltaja rykäisivät kelpo paketit vuoden lopuksi. Molemmat myös valitsivat kanteensa tissit. Spin tuntuu löytäneen suuntansa hetkeksi (kuten osoittaa fallinen kansikuva) ja Aikakone kadottaneen omansa (jonka kansi ei edes ilmestynyt).

Portin nelosnumero on hyvin periporttimainen: paljon novelleja, pari asiallista artikkelia (Anto Leikola kertoo griipeistä ja kirjailijoista esitellään William Burroughsia ja Emil Petajaa) ja liuta kohtuullista kirjallisuuskritiikkiä. Onpa mukana myös Markku Koposen ja Pekka Lehtosaaren sarjakuva, mutta ne eivät ole koskaan olleet Portin vahvuus. Kotimaiset novellit ovat lähinnä kirjoituskisan saalista (mainittavimpina M. G. Soikkeli), mutta Boris Hurtan Ukkoslapsi on päässyt sen jonon ohi. Käännösnovelleissa on monenlaista, tuoretta Hugo-voittajaa, italialaisia tunnelmapaloja sekä yksi Robert E. Howard -suomennos.

Tähtivaeltaja maalailee sekin itselleen tyypilliseen tapaan isolla pensselillä. On artikkelia Godzilla-elokuvista ja animesta, on ryyppyreissuraportti Tallinnasta, on kehnoja "kritiikkejä" ja sitten pari rankkaa novellia Harlan Ellisonilta ja yksi pitkä & vaikuttava Neil Gaimanilta. Tässä numerossa lehti myös jatkaa uudistumistaan. Uusi logo on toista kertaa käytössä, P. A. Manninen aloittaa lukijoiden unien kuvittamisen ja Kimmo Lehtosen kutzpah jatkaa edellisnumerossa alkanutta matkaansa.

Spin on yhä pienimuotoinen infolehti, selvästi perinteisempi fanzine tai jäsenjulkaisu kuin kaksi muuta. Siinä on kotikutoinen viehätyksensä. Kestävintä antia on Maarit Verrosen pitkähkö haastattelu. Mannisen kansikuva lienee piruilua Tamperelaisille sen jäljiltä, kun Portti erehtyi kritisoimaan Atorox-palkintoa.

Entäs Aikakone? Se sai vuoden kaavaillusta neljästä numerostaan ulos vain kaksi ja nekin kai reilusti aikataulusta jäljessä. Lehden lähtölaskenta oli jo alkanut. Harmi, sillä vuoden numerot, joista jälkimmäinen oli perusteellinen kuningas Arthur -teemanumero, olivat laadukasta jälkeä.

Maila Talvio: Nähtyä ja tunnettua. Kertoelmia ja kuvauksia. Teoksessa Kootut teokset 1. Porvoo 1921: WSOY. – Ilmestyi alun perin 1896.

Maila Talvion toinen julkaistu teos, Nähtyä ja tunnettua, on alaotsikkonsa mukainen. Se koostuu monenlaisista "kertoelmista ja kuvauksista". Suoranaisia novelleja on kourallinen, ja pääpaino onkin tunnelmallisissa tilannekuvauksissa. Osa teksteistä on vinjettimäisiä, tarinattomia ja lähes proosarunoa lähenteleviä.

Kokoelman ehdoton polttopiste on pitkä kertomus, pienoisromaanin mittainen Aatteensa uhri. Se kuvaa mielialoja Liettuassa 1800-luvun lopussa, kun heräävä kansallistunne sai sielläkin väen nousemaan Venäjän tsaarinvaltaa vastaan. Yhtymäkohdat saman ajan Suomeen ovat ilmeiset. Kertomuksen taustalla on tosielämän aktivisti–runoilija Vincas Kudirkan tarina. Talvio palaisi Liettua-aiheeseen monet kerrat myöhemminkin.

Muu kokoelman sisältö on laadultaan vaihtelevaa. Jonkinlainen yhteinen tekijä kaikelle on ihmisen tarve kuulua johonkin, oli se sitten abstrakti kansa tai vaikka parisuhde ja perhe. Tarinoissa tavataan rakkauteen pettyviä nuorukaisia, kosiomatkalaisia, vastanaineita myrskyn armoilla, omien paniikkiajatustensa kanssa painivia kun menetyksen pelko ottaa vallan. Kaikessa pateettisuudessaan vaikuttava on lyhyt kertomus Elävänä haudattu, jossa näkönsä menettänyt vanhus lähetetään vaivaistaloon käytännössä hautajaismenoin. Talviolla on taipumus romantisointiin ja suurenteluun, mutta hänen kuvauksessaan on vaikuttavaa tarkkasilmäisyyttä.

Kokoelman heikoin osa minulle on sen lyhyt tunnelmakuvat. Ne tihkuvat varmasti jo kirjoitusaikanaan tunkkaiselta tuntunutta kukkaiskieltä. Mielenkiintoisin on Sibeliuksen impromptun innoittamana kirjoitettu fantasianäky – ensimmäisessä painoksessa sen nimi käsittääkseni olikin Fanttasiia, mutta ainakin Koottujen teosten laitoksessa nimenä on Ratsastus.

Kootuissa teoksissa on toinenkin muutos. Eräänlainen hullun rakkauden kuvaus Hänen syntymäpäiväkseen on jätetty kokonaan pois.

Tähtivaeltaja 1/1994. Helsinki 1994: Helsingin Science Fiction Seura.

Marvinah. GooGooMusck Monster from Outer Space. Helsinki 1994: Helsingin yliopiston Science Fiction Klubi. Marvin 1/1994. 2. p.

Vuosi 1994 alkoi Helsingin scifilehdissä kaikkea muuta kuin scifin merkeissä. Sekä Helsingin scifiseuran Tähtivaeltaja että Helsingin yliopiston science fiction klubin Marvinin ykkösnumeroissa tieteisfiktiosta muistuttavat lähinnä Babylon 5:n trailerin kehut ja kuva Queen of Outer Spacesta. Sen sijaan verta, visvaa ja eksploitaatiota on riittämiin molemmissa.

Tähtivaeltaja on splatterpunkteemanumero, kuten kansikin julistaa. Artikkeleissa esitellään Joe R. Lansdale, David J. Schow ja parivaljakko John Skipp & Craig Spector. Kahdelta ensin mainitulta on myös novelleja. Lansdalen kaksi näytettä ovat viehättävää surrealismia, Schow'n ultraväkivaltainen rikosjuttu alkaa yllättävän nopeasti lähinnä puuduttamaan. Muuten artikkeleissa käsitellään kehotaidetta (kuvia silitysrautaa peniksessään roikottavasta sankarista) ja Isebel's Pain -yhtyettä. Ei siis sisältöä jota odottaisi "scifilehdeltä". Petri Hiltusen vampyyrisarjakuva on siinä hilkulla.

Hiltunen on mukana Marvininkin toimittajajoukossa. Marvinah-otsikoidun numeron teemana ovat kalkkunaelokuvat. Jos ihan tarkkoja ollaan, ei hallussani oleva kappale ole varsinaisesti vuoden 1994 numero vaan seuraavana vuonna ilmestynyttä kakkospainosta. Sisältö on suurelta osin sama, mutta Finnconiin julkaistua laitosta on päivitelty hieman. Keskiössä on joukko hyviä huonoja elokuvia ja huonoja huonoja elokuvia, joita sitten kommentoidaan, analysoidaan ja muuten repostellaan mennen tullen. Marvinin viehätys perustuu (tai on perustumatta) pienen piirin sisäishassutteluun, joka tässäkin tapauksessa on ihan huvittavaa seurattavaa. Eniten hymyilytti silti maininta, miten etenkin semmoiset hämärät videovuokraamot kuin Filmtown ja Makuuni ovat roskaelokuvan metsästäjälle ne parhaat paikat Helsingissä.

Maila Talvio: Aili. Kertomus. Teoksessa Kootut teokset 1. Porvoo 1921: WSOY. – Ilmestyi alun perin 1897.

Maila Talvion toinen romaani, Aili, on huomattavasti edeltäjäänsä kypsempi ja koherentimpi teos. Monin tavoin sen tekee mieli lukea ikään kuin Arvid Järnefeltin Isänmaan sisarteoksena. Varmasti muutamaa vuotta aiemmin ilmestynyt Järnefeltin romaani onkin ollut yksi Ailin innoittajista.

Aili kertoo nimihenkilönsä, ison talon ottolapsena kasvaneen nuoren naisen, heräävästä yhteiskunnallisesta omatunnosta. Pinnaltaan se on toisaalta kasvukertomus: Aili kipuilee verratessaan omaa elämäänsä maaseudun pienissä piireissä, kun koulukin jäi kesken, kasvattisisareensa ja serkkuunsa, jotka Helsingin humussa tuntuvat olevan oleellisten kokemusten äärellä. Toisaalta se on yhden rakastumisen tarina: Aili ja hänen ylioppilasserkkunsa Eero rakastuvat maalla, kohtaavat uudestaan kaupungissa ja kihlautuvat, mutta erilaiset elämänarvot eivät ole ehkä yhteensovitettavissa.

Painokkainta romaanissa kuitenkin on sen aatepohja. Aili kantaa huolta kasvintalonsa torppareista, heidän köyhistä ja kurjista oloistaan, joita talon emäntä kommentoi: "Hehän ovat tottuneet siihen." Pääkaupungin loisteessa hetkeksi lumoutunut Aili tajuaa, aivan kuten Isänmaan Heikki, että hänen tehtävänsä ei ole nauttia vaan auttaa köyhää sydänmaata nousemaan. Suomenmielisyys mainitaan harvakseltaan, mutta sieltä romaanin sydän löytyy.

Henkilökohtainen huomio: Niin harvoin samaistun tai varsinaisesti edes sympatisoin fiktiivisiä henkilöitä, että hämmästyin kuinka suuren vaikutuksen Aili minuun teki. Hänessä on jotain sellaista totuudellisuutta, johon olen toistuvasti törmännyt opettajantyössäni. Mustavalkoisestikin ajattelevana ja kaikessa pateettisuudessaan Aili on todellinen nuoren ihmisen hahmo, itsensä ja omatuntonsa kanssa kamppaileva ja syvästi tunteva.

Maila Talvio: Kaksi rakkautta. Teoksessa Kootut teokset 1. Porvoo 1921: WSOY. – Ilmestyi alun perin 1898.

Maila Talvion romaani Kaksi rakkautta jatkaa osittain hänen aiempien töittensä poluilla. Sen päähenkilö on kotirouva Elina, joka täyttää lapsettoman säätyläisnaisen arkeaan piano- ja kielitunneilla. Hänen avioliittonsa on onnellinen, vaikka pieniä rahahuolia onkin. Vaan kuinka ollakaan, kun kaupunkiin saapuu hänen miehensä vanha toveri, liettualainen Vitold Dargis, johon Elina vaivihkaa rakastuu.

Elinan sisäisen myllerryksen kautta Talvio pääsee pohtimaan naisen asemaa ja tehtävää yhteiskunnassa ja avioliitossa. Elina on vakuuttunut siitä, että ihminen – varsinkaan nainen – ei rakastu elämänsä aikana kuin kerran. Ja kun salama nyt sattuukin iskemään toistamiseen, hän joutuu miettimään itsensä ja elämänsä uusiksi: onko hän aviomiestään koskaan rakastanutkaan ja mitä hänen tulee uudessa tilanteessa tehdä. Lisämausteen soppaan tuo Elinan vanha lapsuudenkoti, joka on tullut myyntiin ja jonka maaseudun rauhaan hän haikailee pois Helsingistä. Lopussa tarinaa saakin samanlaisia sävyjä kuin aiempi Aili-romaani, kun ratkaisu maan ja kansan palvelemisesta maata viljelemällä kirkastuu Elinan siskolle.

Kaksi rakkautta on epätasainen romaani. Parhaimmillaan se on alkupuoliskon yhteiskuntakuvauksessa, heikoimmillaan rönsyilevissä ja toisaalta toisteisissa Elinan sisäisissä monologeissa, joissa hänen ahdistuksensa kiehuu yli sietokyvyn ja melodraama käy liian pompöösiksi. Tehokkaita ovat muutamat jaksot, joissa kerronta muuttuu katkelmalliseksi ja hyvin viitteelliseksi, kun aika tiivistyy ja Elinan mieli on syystä tai toisesta latentissa tyvenessä. Suurin ongelma lukijan kannalta lopulta on Dargisin hahmo, joka ei koskaan tunnu niin järisyttävältä ja jalat alta vievältä kuin henkilöt tuntuvat kokevan. Hänen ja Elinan rakastuminenkin jää hyvin ulkokohtaiseksi, poseeraavaksi.