Katsottua: helmikuu 2023

George A. Romero: Elävien kuolleiden yö. Dawn of the Dead. Elävien kuolleiden päivä

Modernin zombielokuvan ja "zombiapokalypsin" lähtökohtana pidetään yleensä George A. Romeron Elävien kuolleiden yötä (Night of the Living Dead, 1968), vaikka koko elokuvassa ei kertaakaan mainita zombeja. Perinteisestihän ne on mielletty magian avulla elävöitettyjä epäkuolleita – Romeron elokuvan kävelevät ruumiit sen sijaan ovat ghūleja. Ne kuitenkin vakiintuivat uudeksi zombien perustyypiksi.

Elävien kuolleiden yö on edelleen tehokas elokuva, vaikkei se enää olekaan erityisen edustava genrensä edustaja. Joukko ihmisiä sulkeutuu samaan taloon turvaan, kun vainajat ovat äkillisesti lähteneet liikkeelle ihmislihan toivossa. Elokuva on hieno esimerkki siitä, miten pienen budjetin rajoitteet kääntyvät osaavissa käsissä voimavaraksi. Vinksahtaneet kuvat, vääristynyt perspektiivi ja mustavalkokuvaus, tapahtumia selostava radioääni ja amatöörinäyttelijöiden karheus saavat yhdessä aikaan vahvan tunnelman.

Romero palasi aiheen äärelle kymmenen vuotta myöhemmin Dawn of the Deadillään (1978). Se on jatko-osa hyvin löyhästi, ikään kuin samaan universumiin liittyvä kertomus, jossa ei kuitenkaan ole yhtään samaa hahmoa kuin edeltäjässään. Tyylillisestikin aamunkoitto on hyvin toisenlainen kuin yö: värikäs, verinen, iso, humoristinenkin. Romero ja varsinkin efekteistä vastaava Tom Savini luovat kunnon hurmelättäjäiset, kun pieni joukko ihmisiä linnoittautuu ostoskeskukseen piiloon zombilaumoja. Samalla saadaan aikaan maineikasta mutta ei–kovin–hienovaraista kulutuskritiikkiä. Dawnia pidetään yleensä sarjan parhaana, ja siitä on helppo olla samaa mieltä, vaikka ykkönen tavallaan otteleekin omassa luokassaan. Etenkin nyt katsomassani pitkässä versiossa on paljon syvyyttä.

Elävien kuolleiden päivä (Day of the Dead, 1985) päättää alkuperäisen trilogian. Se on selvästi vähäisin osa sarjasta muttei lainkaan niin kehno kuin maineensa antaisi ymmärtää. Fokuksessa on maanalainen armeijan tutkimuslaitos ja sen vähenevä miehitys. Heidän kauttaan Romero pyrkii kuvaamaan sortuvaa sivilisaatiota, jossa ihmiset eivät kykene kohtaamaan toisiaan. Inhimillisimmäksi nousee oppimisen merkkejä osoittava zombi. Tietysti mukana on myös paljon verenroisketta ja sisäelimiä. Suurin ongelma elokuvassa liiittyy sen puolivillaisiin näyttelijäsuorituksiin. Karjuvat, silmiä pyörittelevät ja ylielehtivät, pikkulasten tasolle valahtaneet hahmot kyllä kuvaavat hyvin epätoivoisen tilanteen vaikutusta ihmispsyykeen, mutta elokuvakerronnalle sellainen ei tee pidemmän päälle hyvää.

George A. Romero: Kuolleiden valtakunta. Survival of the Dead

George A. Romero palasi zombiensa pariin kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen Kuolleiden valtakunnalla (Land of the Dead, 2005). Yleisempi zombiapokalypsibuumi antoi vanhallekin tekijälle viimein mahdollisuuden jatkaa aloittamaansa lajityyppiä. Kuolleiden valtakunta jatkaa kuitenkin hyvin luontevasti siitä, mihin Elävien kuolleiden päivä jäi. Yhteiskunta ei sittenkään luhistunut, vaan ihmiskunta yrittää säilyttää vanhoja mallejaan zombienkin keskellä. Rikkaat ja kauniit elävät suljetussa yhteisössään yleellistä elämää, ja alemmat luokat taistelevat hengestään kävelevien kalmojen kanssa. Zombit osoittavat alkeellista kykyä ajatella ja oppia, ja ne jopa alkavat järjestäytyä. Zombeista onkin tullut lähes sympaattisia hahmoja, jotka ovat nopeampien sekä paremmin aseistettujen elävien armoilla. Tuloksena on monen tason vallankumouksellista toimintaa. Yhteiskuntakritiikki, veriset tehosteet ja huumori sitovat Valtakunnan edeltäjiensä jatkumoon, vaikka elokuva ei tietenkään tunnu yhtä omaperäiseltä kuin ne.

Seuraavaksi Romero palasi aiheeseen found footage -tyyppisellä Diary of the Deadillä (2007), mutta sitä minulla ei ole. Hänen vimeiseksi ohjaustyökseen jäi myös sarjan päättävä Survival of the Dead (2009). Ihmiskunta tuntuu jo tottuneen jatkuvaan hätätilaan ja yrittää luovia miten parhaaksi näkee; zombit eivät ole enää juurikaan fiksuuntuneet. Joukko kansalliskaartilaisia pyrkii turvaan saarelle, jolla elää pieni irlantilaisyhteisö. Tarina noudattelee oikeastaan enemmän tai vähemmän perinteistä länkkärin kaavaa: kaksi sukua ovat sotajalalla keskenään ja tulokkaat osuvat siihen väliin. Elokuva on iäkkään ohjaajan hyvästijättö, laiska ja harmiton. Se on teknisesti hyvää perustasoa, mutta käsikirjoitus on yllätyksetön ja tempo laahaa. Ei se kuitenkaan mitenkään huono ole, kaukana vain tekijänsä loiston hetkistä. Gorea kyllä riittää, samoin vinoa huumoria (joka paikoin valahtaa ihan slapstickiksi), joten katsoja on riittävän tyytyväinen vielä tähän viimeiseen yhteiseen hetkeen vanhan mestarin maailmankaikkeudessa.

Jeff Broadstreet: Night of the Living Dead 3D. Zack Snyder: Kuolleide aamunkoitto. Stev Miner: Day of the Dead

Elävien kuolleiden yön tekijänoikeudet pääsivät raukeamaan sopimusteknisen seikan vuoksi, mikä on saanut myöhemmät elokuvantekijät hyödyntämään myyvää nimeä. Elokuva on filmattu uudestaan moneen kertaan. Nyt katseluvuoron sai vuoden 2006 Night of the Living Dead 3D. Jeff Broadstreetin ohjaaman version valttina on sen kolmiulotteisuus; dvd-paketissakin tuli mukana parit lasit. Valitettavasti efekti ei ainakaan minulle toiminut lainkaan, joten sain tyytyä kahteen ulottuvuuteen. Se sitten tekikin selväksi, miten kehnosta elokuvasta on kyse. Alkuperäisestä muistuttaa lähinnä miljöö ja zombit; yhteen sattuneiden epätoivoisten seurue on vaihtunut ironisiin pilvenpössyttelijöihin. Muutenkin kaikesta tulee mieleen lähinnä 90-luvun kaapelikanavien kauhusarjat tai keskitason pehmoporno.

Zack Snyderin Kuolleiden aamunkoitto (Dawn of the Dead, 2004) on paljon viriilimpi tapaus. Varsinkin aloitusjakso on iskevä. Asiaan mennään heti, verta pulppuaa jo viiden minuutin kohdalla litratolkulla ja silmäniskuja katsojille jaetaan auliisti. Romeromaisen apokalypsin tuntu on välitön ja erittäin tehokas. Zombit tosin juoksevat, mikä muuttaa uhan luonteen aivan toisenlaiseksi, mutta on makuasia, kumpaa suosii. Minusta hitaasti vellovat laumat, jotka jättävät alleen kaikesta kömpelyydestään huolimatta, ovat kauhistuttavampia kuin rivakat ja raivokkaat saalistajat, joille voi hävitä reilusti. Muuten elokuva noudattelee esikuvansa perusajatuksia: joukko selviytyjiä pakenee zombeja ostoskeskukseen. Tyyliteltyä splatteriakin on ihan mukavasti, mutta huumorittomuus hieman vaivaa. Tämä tosin onkin selvemmin kauhuelokuva kuin alkuperäinen oli.

Day of the Dead kääntyi uusioversioksi 2008 ohjaajana kauhun yleismies Steve Miner. Hänen ja käsikirjoittaja Jeffrey Reddickin käsissä tarina on muuttunut tavanomaiseksi teinihorroriksi. Yhteys Romeron elokuvaan jää nimen lisäksi visvan ja kurkkusalaatin yhdistelemään. Armeija sulkee pikkukaupungin muka harjoitusmielessä, mutta saarron sisäpuolen väki alkaa kupsahdella ärhäkkään flunssaan. Kun kaupungillinen väkeä muuttuu sätkiviksi zombeiksi, tulos voisi olla komeaa elokuvaa. Valitettavasti yritys jää perusturvalliseksi ja jopa tahattoman koomiseksi, kun nopeutetuissa kuvissa pitsanaamat köpöttelevät kuin mädäntyneet Keystone Kopsit. Ällöefekteissä on sentään muutama oivallus.

Shinohara Tetsuo: Schoolday of the Dead

Shinohara Tetsuon Schoolday of the Dead (Shisha no Gakuensai, 2000) ei tietenkään liity enää mitenkään Romeron zombielokuviin, mutta kun sen nimi niin viittaa niihin, olkoon se vielä jonkinlainen bonuslopetus sarjallemme.

Koulun näytelmäryhmä aikoo esittää tragedian, jonka kirjoitti äskettäin itsemurhan tehnyt oppilas. Näytelmä kertoo kahdesta koulun opettajasta, joiden murheellinen romanssi tapahtui liki sata vuotta aiemmin. Ja sitten joku alkaa harventaa oppilaiden rivejä. Kauhuelokuvaksi Shisha no Gakuensai on kovin verkkainen, arkinen ja kerronnaltaan löysä. Silti ihan "vain" jännäriksikään sitä ei tee mieli sanoa. Yhtenä hetkenä odottaa teinislasheriä, seuraavassa jotain yliluonnollista, kunnes huipennus onkin kuin Christieltä lainattu.

Ylipäänsä kaikessa tuntuu outoa tunne, ettei mikään ole ihan kohdallaan. Ruuvi ei aivan mene jengoilleen. Japanilaiset näyttelijät kristillisen koulun miljöössä; heidän keskellään länsimainen, pitkätukkainen ja kammottaviin väriyhdistelmiin pukeutuva kaapin kokoinen vaihto-oppilas; kevyt-Columbo tutkimassa kuolemia; pääsy koulun tietokoneilta Matrixiin, jossa Windows vaihtuu kuviin muumioituneista vainajista, mustahuppuiset klaanilaiset huutokauppaamassa raamatunjakeita... Olisi helppo sanoa, että kuulostaa ihan japanilaiselta, mutta se ei selitä kaikkea. Yleensä tämmöisiä seikkoja ja niiden omituisuutta korostettaisiin – nyt vaikutelma on kuin tekijät olisivat tekemässä länsimaista elokuvaa ymmärtämättä aivan, mitä kaikki nämä elementit tarkoittavat.