Katsottua: lokakuu 2023

Teuvo Tulio: Intohimon vallassa. Roland af Hällström & Teuvo Tulio: Hornankoski

Intohimon vallassa (1947) aloittaa jälleen jotain uutta Teuvo Tulion elokuvissa, nimittäin uudelleenfilmatisoinnit. Johannes Linnankosken tarinaan perustuva Taistelu Heikkilän talosta oli Tulion ensimmäinen ohjaustyö. Nykyään se on kadonnut, mutta aiheen uusi filmatisointi on sen sijaan säilynyt. Kauhuromantiikka on mukana alusta asti jälleen, tällä kertaa kuitenkin Hollywoodin b-tuotantoja muistuttavana epäsikiönä, jossa halpa budjetti ja korkea kunnianhimo risteävät suomalaisittain ainutlaatuisella tavalla ja jalostuu jyrkäksi melodraamaksi. Ekspressionistisen jyrkät varjot sekä tarkkaan rajatut ja toisaalta sieltä täältä lainatut kuvat kertovat tarinaa alkoholisoituneesta miehestä ja naisesta, joka oikeasti rakastaa mitätöntä tukkimiestä, ottaa lopulta ohjat käsiinsä ja joutuu lopulta sen vuoksi murhatuksi. Tulion kerronta on pitkälti hyvin kuvallista, osittain jo ihan siksikin että arkkityyppisten kuvien lainailu ja varastelu niin itseltä kuin muiltakin on ollut taloudellisesti viisasta. Tulos on komean korni leikkaa–liimaa-askartelun ja tarkkasilmäisen kuvauksen kollaaši. Siegfriedmäinen Kullervo Kalske ja Regina Linnanheimo ovat komein pääosapari, jonka Suomessa kuvitella saattaa – ensin nuorina rakastuneina, sitten sadomasokistisen valtapelin nappuloina ruoskan molemmissa päissä.

Hornankoski (1949) on nimellisestä Roland af Hällströmin ohjaus, mutta nykyään sitä pidetään Tulion elokuvana. Totuus lienee jossain heidän yhteisvastuussaan. Aikamoisesta kollektiivimuhennoksesta on muutenkin kyse: valtava määrä lainattuja kuvia muista elokuvista ja klassinen Tulio-tarina. Merkittävän talon pojat rakastuvat samaan naiseen. Toinen on lähtenyt tukkilaiseksi, ja toinen on vilpillisyyteen sortuva talonpoika. Kosken rantamilla kelpaa käydä kohtalokas kolmiodraama. Tai oikeastaan neliö-, sillä myös veljesten äidillä on osansa tapahtumia ohjaavana mahtina. Sen verran muita tulioita rauhallisempi ja kerronnaltaan perinteisempi Hornankoski kuitenkin on, että jos ei Hällström saa siitä kunniaa, niin ainakin tuotantoyhtiö Fenno-Filmi. Joka tapauksessa se on suotta muiden varjoon jäänyt Tulio-elokuva, joka ansaitsee maineen klassisena draamana.

James L. Brooks: Elämä on ihanaa. Jon Avent: Paistetut vihreät tomaatit

James L. Brooksin Elämä on ihanaa (As Good as IT Gets, 1997) on hyvän elokuvan maineessa. Se maine ei ole oikein auennut minulle koskaan. Draamakomedia kärttyisästä, neuroottisesta ja kaikin tavoin rasistisesta ihmisvihaajasta joka löytää itsestään rakentavia tunteita, kun naapurin taiteilijan pikkukoira jää hänen hoteisiinsa, on ennalta-arvattava ja tavanomainen. Romanttinen juonne vakiokuppilan tarjoilija–yksinhuoltajaan on yhtä aikaa ilmiselvä ja hankala ottaa todesta. Yhteiskunnalliseksi kommentaariksikin kaikki jää melko pinnalliseksi, vaikka varovaista yritystä onkin. Kolmen tahoillaan kamppailevan päähenkilön ongelmista ja epätodennäköisistä suhteista olisi saanut irti paljon enemmänkin. Jäljelle jää kaksi vahvaa seikkaa: kepeää ja painokasta perinteisen Hollywood-komedian tapaan yhdistelevä, sydämellinen tyyli sekä hieno näyttelijätyö. Sekä Jack Nicholson että Helen Hunt voittivat pääosa-Oscarit. Greg Kinnearkin olisi voinut omansa ansaita. Ja Todd Solondz cameostaan.

Oscareista pääsi melkein osalliseksi myös Jon Avnetin Paistetut vihreät tomaatit (Fried Green Tomatoes, 1991). Fanny Flaggin romaaniin perustuva elokuva asettuu tekoaikansa muiden "naisfilmien" (ajattelen nyt vaikkapa Thelma & Louisea) joukkoon luontevasti; voimansa löytävistä, itsenäisistä naisista kertovien elokuvien. Alabamalaisen vanhainkodin asukki alkaa kertoa menneitä satunnaiselle vieraalle, joka saa vanhuksen tarinoista voimauttavan pakopaikan omasta vaihdevuotisesta kotirouvanelämästään. Ne keskittyvät etenkin nuoreen Idgieen, joka ei välitä muiden odotuksista tai hänelle varatusta naisen roolista. Paistetut vihreät tomaatit on häpeämätön, nostalgiaan nojaava tunnenarunveto, jossa jokainen nykäisy voittaa. Se tehdään kuitenkin niin hyväsydämisesti, että katsoja huomaa nopeasti olevansa pelkkä Pavlovin koira, joka kuolaa kun elokuva käskee kuolata. Etelävaltioromantiikka on niin taiten tarjoiltu, että suomalainenkin alkaa muistella lapsuuttaan Alabamassa.

Hanne Leminen: Tuhottu nuoruus. Matti Kassila: Kuriton sukupolvi

Kaksi perhettä, toinen työläinen ja toinen herraskainen. Edellinen köyhä ja monilapsinen mutta onnellinen, toinen varakas ydinperhe mutta rikki. Perheiden nuoret ovat rakastuneita, mutta luokkaero on todellinen. Hannu Lemisen ohjaama Tuhottu nuoruus (1947) on pohjimmiltaan valistuselokuva. Jo alkuteksteissä painotetaan Väestöliiton osuutta. Perhearjen kuvauksen ohessa kerrotaan yhteiskunnan apukeinoista vähävaraisten perheiden varalta. Ja sitten kun iskee tragedia, varoitetaan laittomista aborteista. Vastoin kaikkia odotuksia Leminen saa elokuvan toimimaan. Kyllähän siinä päälleliimatun tuntuista luennointia on ja sanomaa alleviivaillaan. Kuitenkin myös aitoa tunnetta Tuhotussa nuoruudessa on, ja etenkin työläisistä se välittää. Yhteiskunnallisuus ja eräänlainen semidokumentaarisuus tuovat mieleen italialaisen neorealismin, onpa mukana amatöörinäyttelijöitäkin. Osa ammattilaisista sen sijaan tuntuu olevan väärässä elokuvassa; yli kolmekymppiset Helena Kara ja Kullervo Kalske eivät oikein asetu nuoriksi hahmoikseen.

Yli-ikäisiä olivat myös Matti Kassilan ohjaaman Kurittoman sukupolven (1957) "nuoret". Mika Waltarin näytelmään ja kaksikymmentä vuotta aiemmin Wilho Ilmarin ohjaamaan filmiin perustuva elokuva kertoo 50-luvun sekoilevasta rokkinuorisosta. Sellaisiksi kolmenkympin molemmin puolin olevat näyttelijät luonnistuvat vain irvokkaasti. Mutta sepä toimii – farssimaisen irrottelun kautta nauretaan aiemman sukupolven näkökulmasta hölmöläisiltä vaikuttaville perillisille. Parhaiten mieleen jäävät suorastaan ekspressionistisen riehakkaat musiikkijaksot. Kaiken ytimessä on kuitenkin Tauno Palon esittämä höpsähtänyt professori, joka on omistanut elämänsä tutkimukselle, vaikka perhe viittaa semmoiselle kintaalla. Hän ihastuu poikansa tyttöystävään, mikä herättää pettymyksen aiempiin valintoihin. Ehkäpä yhteisymmärrys sukupolvien välillä sittenkin on löydettävissä.

Alexandre Aja: The Hills Have Eyes. Mirrors

Wes Cravenin alkuperäinen Yön silmät vuodelta 1977 on ihan aiheesta sleaze-klassikko. Niinpä oli ihan selvää, että 00-luvun kauhu-uusintojen huumassa sekin sai uuden olomuodon. Alexandre Ajan ohjaama uusi The Hills Have Eyes (2006) säilyttää oleelliset: eripurainen perhe (kolmea sukupolvea) on automatkalla läpi autiomaan, mutta reissuun tulee stoppi, kun mutanttikannibaalien perhe päättää napata heidät päivälliseksi. Erotuksena alkuperäisen degeneroituneesta mutta vain lievästi friikahtavasti perheestä uudessa versiossa klaani on oikeasti epämuodostunutta – syynä Yhdysvaltain vanhat ydinkokeet. Elokuvan alkupuolen tunnelma on uhkaavuudessaan vahva, mutta se lässähtää vanhaan ansaan: kun hirviö lopulta näytetään, se ei olekaan niin kauhea. Vaikka väkivalta on brutaalia ja visuaalista, mölisevät epäsikiöt ovat lähinnä koomisia. Jokin hölmössä estetiikassa saa syyttämään siitä ohjaus- ja käsikirjoitustiimin ranskalaisuutta. Onneksi suurin osa goresta on ihan ehtaa käsityötä, sillä cgi-efektit ovat välillä niin kömpelöitä, etteivät ne edes naurata.

Myös Ajan seuraava ohjaus oli uusintafilmatisointi, tavallaan. Mirrorsin (2008) oli tarkoitus olla Hollywood-näkemys korealaisesta elokuvasta, mutta Aja lähestyi aihetta lopulta hyvin vapaasti. Elokuva on periaatteessa omaperäinen kummitustalojuttu. Alkoholisoitunut ex-poliisi päätyy yövartijaksi palaneeseen tavarataloon, jossa on niin maar pirusti peilejä. Ja peileissä näkyy eri asioita kuin niiden ulkopuolella, lähinnä kaikkea veristä. Idea on kaikessa pöljyydessään yllättävän hyvä, ja sillä saa aikaan muutamat kekseliäät kohtaukset. Kokonaisuus on kuitenkin aika hutera ja jäsentymätön. Toisin kuin Kiefer Sutherlandin käyttämät kaksi ilmettä: huutaa ja ei huuda. Mirrors on mielestäni parempi kuin maineensa, mutta pitäisi varmaan etsiä katsottavaksi se alkuperäinen korealaiselokuva.

Barry Levinson: Sademies. Terry Gilliam: The Fisher King

Barry Levinsonin Sademies (Rain Man, 1988) on klassikko monella tapaa. Ensinnä se on laatudraama hollywoodilaisittain: sujuva ja helposti sulava, silti painokas ja koskettava. Toiseksi sen merkitys autismin tunnistamisessa ja tunnustamisessa on ollut valtava, sekä hyvässä että pahassa. Itsekäs nuori autokauppias saa kuulla, että hänen etäiseksi jääneen isänsä miljoonatestamentti meneekin veljelle, josta hän ei ole aiemmin kuullutkaan. Veli sattuu olemaan savant-autisti, jolta voisi kuvitella olevan helppo huijata puolet rahoista. Mikäpä olisi parempi syy kaappaukselle ja roadtripille. Dustin Hoffmanin hahmottelee Raymond-veljen huikean hienosti. Raymondin hahmo valitettavasti yhdisti suuren yleisön mielessä autismin ja savantismin, joka hänessä näyttäytyy ilmiömäisenä muistina ja matemaattisena lahjakkuutena. Se ei tietysti ole elokuvan vika. Päinvastoin sen ansiosta kumpikin piirre sai ennenkuulumatonta näkyvyyttä. Ohjaaja Levinson on niitä tekijöitä, joita Cahiers du Cineman tyypit olisivat nostaneet aikanaan esiin. Uusia töitä ei enää aikoihin ole tullut, joten ehkäpä retrospektiivinen tarkastelu olisi jo mahdollista?

Terry Gilliamin huumori osuu erikoiseen rakoon. Siinä on toisaalta amerikkalaista säkenöintiä ja toisaalta englantilaisen komiikan kuivakkaa älyllisyyttä. Gilliamin The Fisher Kingissä (1991) radion roska-dj aiheuttaa välillisesti joukkosurman ja alkoholisoituu ja syrjäytyy ja päätyy ritariksi spurgujen pyöreään pöytään. Sitä johtaa Robin Williamsin esittämä sankari, joka menetti vaimonsa tuossa massamurhassa. Entinen dj päätyy aseenkantajaksi Central Parkin don Quijotelle ja amoriksi tämän ihastukselle. King Fisher on ylistys laitapuolen kulkijoille. Semisurrealistinen, yhteiskunnallinen absurdismi on turhan hienosteleva leima Gilliamille mutta kelvatkoon. Jeff Bridgesin uraan se sopii ihan yhtä hyvin. Robin Williams on vimmainen, Amanda Plummer myös omalla pidätellyllä tavallaan. Hullua rakkautta se on tämäkin. Mutta Gilliamin ytimessä on rytmi, kompuroiva, rykäyksittäinen rytmi jossa rampa tanssii nilkuttaen ja kamera on aina kenallaan.

Christophe Barratier: Kuoropojat. Robert Benton: Billy Bathgate

Christophe Barratierin ohjaama Kuoropojat (Les Choristes, 2004) tekee heti alussa selväksi, mistä on kyse. Katsoja tietää välittömästi, että kyseessä on Kuolleiden runoilijoiden seuran hengenheimolainen, kevyesti nostalginen draama sisäoppilaitoksen pojista, joiden maailma järisee uuden ja innostavan opettajan myötä. Nyt kyse ei ole runoudesta vaan musiikista, mutta perusajatus on sama. Ongelmapoikien kouluun tulee uusi opettaja, joka ankaruuden sijasta ottaa keinoikseen huumorin ja oppilaiden laulattamisen. Yllätyksiä ei ole, mutta Kuoropojat on silti lempeä ja humaani elokuva ja sellaisena oikein miellyttävä. Vertailu sinänsä ei ole kovin reilua, sillä Kuoropojat pohjaa jo 1940-luvulla tehtyyn ranskalaiselokuvaan. Se ei keksi uutta mutta sentään varioi vanhoja teemoja taiten ja ilmaan liikaa sentimentaalisuutta. Kehyskertomuksessa Jacques Perrin toistaa Cinema Paradison roolinsa hämmentävän samankaltaisena.

E. L. Doctorow'n Gangsterin oppipoika on mainio romaani, yhdistelmä häpeilemätöntä nostalgiaa, halpaa rikoskirjallisuutta ja historiallisia yksityiskohtia ja ennen kaikkea taitavaa kieltä. Robert Bentonin filmatisointi, Billy Bathgate (1991), säilyttää materiaalistaan lähinnä pulpkirjalliset sävyt ja vahvan (semifantastisen) ajankuvan. Elokuva on kovin tavanomainen nuoren pojan kasvutarina rikollismaailmassa, toki suurella budjetilla kuorrutettu. Kaikki näyttää hyvältä, mutta henki ei oikein puhalla elokuvan maailmassa. Dustin Hoffmanin gangsteripomossa on nyansseja, mutta nekin hukkuvat turhan tasapaksun sälän sekaan. Jotain hyvääkin: Billy Bathgate onnistuu kertomaan tarinansa selvästi alle kahden tunnin kompuroimatta kerronnassaan, mikä ei ole ollenkaan itsestään selvä saavutus.

Russel Mulcahy: Highlander – kuolematon. Highlander II

On puhtaasti makuasia, onko idea ikuisista ja lähes kuolemattomista, jotka kamppailevat eloonjäännistään päänkatkomisen uhalla läpi maailmanhistorian, hyvä vai huono. Oli miten oli, Gregory Widenin idea kasvoi kuudeksi elokuvaksi ja kolmeksi tv-sarjaksi, ja se oli niitä peruskertomuksia, joiden parissa 80- ja 90-lukujen lapset kasvoivat. Russel Mulcahyn ohjaama ensimmäinen osa, Highlander – kuolematon (1986), kertoo Skotlannin ylämaalaisesta, joka päätyy nykyaikaan asti kilvoittelemaan kaltaistensa kanssa ikuisesta elämästä. Se jonka pää pysyy harteilla, on voittaja. "There can be only one", sanoo riikinkukkokoristeinen Sean Connery; "Who wants to live forever", laulaa Queen. Yhdistelmä tukkahevin säestämää 80-lukulaista toimintaa ja keskiaikafantasiaa toimi ainakin nuoreen meikäläiseen, jolle Highlander oli yksi henkilökohtaisia perusteoksia. Saagan ensimmäinen elokuva perustelee ja pohjustaa takaumissa tulevaa, esittelee nuoren skotin kokemat syytökset, kun hän vastoin odotuksia selviää klaanisodissa hengissä. Nykyajan New Yorkissa hän puolestaan säilyy miekkaa heiluttavalta takaa-ajajaltaan. Typerä tarinahan se on, eikä kehnosti esiintyvä Christopher Lambert auta asiaa yhtään. Lapsuuden sankareita ei kuitenkaan niin vain syrjäytetä; enkä tarkoita niinkään Lambertia kuin Clancy Brownia.

Ammattilainen osaa nokittaa hölmön idean naurettavaksi. Ohjaaja Mulcahy saa sankari viitan vain osittain, sillä tuotantotiimi se lopulta pilasi Highlander II:n (1991). Se on silti kunnianhimoinen epäonnistuminen. Se jatkaa tarinaa cyberpunk-tulevaisuuteen välittämättä liikaa logiikasta; joskin tämä "renegade version" (1995) yrittää korjata tilannetta vähän. Lyhyesti: kuolemattomat ovat aikamatkaajia, jotka jatkavat dekapitaatioleikkiään ekokatastrofin runtelemalla, kaukaisella 2020-luvulla. Komeannäköinen roskalava elokuvaksi, ja ehkäpä ykköstä viihdyttävämpi. Kuvaus on paikoin erittäin kekseliästä ja ideoita on vaikka kolmeen elokuvaan (tosin osa on pöllitty RoboCopista ja Total Recallista). Ja sittenkin kokonaisuus on epämääräinen pötkö kuin Saarioisen hernari suoraan purkista.

Peter Jackson: King Kong. Jordan Vogt-Roberts: Kong: Skull Island

Jostain syystä hyllystäni löytyi Peter Jacksonin King Kong (2005). Toki alkuperäinen elokuva on vankka suosikkini, ja Peter Jacksonkin oli yhteen aikaan liki jumalainen ohjaaja. Sitten hän siirtyi Yhdysvaltoihin – Sormusten herroja voin lähinnä sietää. Mikä sormustrilogiassa eniten minua on aina ärsyttänyt, on sen pitkitetyt toimintakohtaukset (ja typerät kaukaisuuteen tuijottelut), jotka riivaavat hieman tätäkin elokuvaa. Yli kolmen tunnin kesto ei tunnu perustellulta. Parasta King Kongissa on sen komea alkujakso, kollaaši 1920-luvun New Yorkista. Muutenkin ajankuva on hoidettu hienosti – välillä liiankin, sen verran yksioikoisia hahmot ovat arkkityyppisyydessään, vaikka niitä syvennetäänkin alkuperäisestä. Ylipäänsä King Kong on inhimillisempi kuin yksikään Sormusten herroista huolimatta siitä, että todellisessa pääosassa on lopulta cgi ja tehostemiesten hirviöintoilu saakin liki koomiset mittasuhteet. Spektaakkelin tuntua ei voi kieltää. Jackson taitaa massiiviset kohtaukset, joissa jännite säilyy ihailtavan hallitusti. Jack Black tekee ehkä uransa parhaan roolityön orsonwellesmäisenä ohjaajana lähes ilman tavanomaisia maneereitaan. Naomi Wattskin onnistuu tuomaan ääriperinteiseen hahmoonsa vivahteita Tukholma-syndroomasta alkaen. Toivoisinkin jatko-osaa, jossa keskityttäisiin hahmon traumastressiin ja normaalin elämän mahdottomuuteen.

Sen sijaan 2017 saatiin Kong: Pääkallosaari (Kong: Skull Island). Jordan Vogt-Robertsin ohjaus on kuitenkin reboot, ei jatko-osa. 1970-luvulla joukko Vietnamista vapautuvia sotilaita lähtee saaattamaan tutkimusryhmää aiemmin tuntemattomalle saarelle. Paljon aikaa menee ihan vain poseeraukseen, mutta sehän on ajan henki. Ja sitten kun jättiläisapina – ja moni muu olento – astuu lavalle, homma menee silkaksi hirviöfetisismiksi. Katsojaa kaipaa suurta elukkaa ja tuhoa ja sitä annostellaan taiten. Kong on fan serviceä sukupolvelleni: monta tuttua vanhaa naamaa (ns. Marvel-materiaalia), sarjakuvamainen tarinankuljetus, "vanhaa kunnon" seikkailutoimintaa.... Ei se elokuvana ole mitenkään kummoinen, mutta varmat dopamiiniryöpyt se tarjoaa vihkiytyneelle. Olisiko eka kerta kun länsimainen elokuva ymmärtää kaijūn hengen?

Scott spiegel: Intruder. From Dusk till Dawn 2: Texas Blood Money

Sam Raimin kaveri Scott Spiegel pääsi tositoimiin elokuvanteossa hankalaan aikaan. Kun hänen pitkä esikoisensa Intruder (1989) ilmestyi, oltiin vedenjakajalla, jossa b-tuotannot alkoivat ilmestyä yhä useammin videolla valkokankaiden sijaan. Intruder on täysverinen(!) slasher-elokuva, joka on jäänyt edeltäjiensä varjoon. Syynä on etenkin sen amatöörimäinen ote. Monista kekseliäistä kuvista huolimatta elokuvaa nimittäin leimaa harrastelijamaisuus. Se on innokkaiden harrastelijoiden työtä. Yhden paikan tarinassa pian lopettavan marketin työntekijöitä ja asiakkaita alkaa häiritä erään entisen poikaystävä, ja sitten väki alkaa kuolla yksitellen. Tarinankuljetus ei käy järkeen kuin juuri ja juuri, ja käsikirjoitus rakentuukin suurelle määrälle tyhjää dialogia. Halloweeniläinen tunnelmanluonti voisi toimia, jos tarinassa olisi edes jonkinlaista ideaa. Valitettavasti käsikirjoitus jää kovin mitättömäksi ja näyttelijät ovat kuin lukion ilmaisutaidon kurssilta. Visuaalisia ideoita sentään on, mutta Intruder on auttamatta jo syntyessään vanhentunut elokuva.

Vuonna 1998 Spiegel ohjasi jatkoa modernin roskaelokuvan klassikolle Hämärästä aamunkoittoon. Texas Blood Money -alaotsikon alla suoraan videolla ilmestynyt elokuva on ehtaa etelävaltioiden gotiikkaa. Texasilainen pikkunilkkien porukka lähtee Meksikoon pankkikeikalle, ja osa heistä päätyy ykkösosasta tuttuun vampyyrien juottolaan. Turhaa tarinaa ei tarvita, tyyli on pääasia ja kulmahapaiden odottelu. Erikoisia kamerakulmia käytetään tässäkin, ja kaikki on kuvattu kummallisen punaisessa sävyssä. Kumilepakoita on kuin Lugosin Draculassa, ja ykkösen goresta on jäljellä vain kaiku (jota muutama taitava leikkaus täydentää), mutta ei jatko-osa ihan pelkkää Kauhua kryptasta ole. Perinnetietoinen katsoja saa siitä monet naurut irti. Rehellistä roskaa, sanoisin, ja lievästi länkkärihenkistä toimintaa kauhun sijasta.

Bruce Campbell tekee kummassakin elokuvassa pikku cameon.

Miike Takashi: 1 puhelu tullut. Tarsem Singh: The Cell

En tiedä miksi, onko Akimoto Yasushin romaanin Chakushin ari taustalla aito urbaanilegenda. Ainakin se voisi olla. Vuonna 2003 Miike Takashi ohjasi sen pohjalta elokuvan 1 puhelu tullut, jossa opiskelijat alkavat saada omasta numerostaan puheluja. Soittaja jättää aina vastaajaan viestin, jossa kuuluu puhelimen omistajan viimeiset sanat. Seuraava uhri löytyy edellisen puhelimen yhteystiedoista. Modernihko näkemys ketjukirjekirouksesta siis. Idea on näppärä ja lopulta yllätyksellinenkin – slasher-kuviota säestetään salaperäisellä yliluonnollisuudella, niin kuin monessa muussakin vuosituhannen taitteen japanilaisessa kauhuelokuvassa. Japanilaista kerroksellisuutta, joka saattaa länsimaiselle näyttäytyä sekavuutena, tasapainottaa ohjaajan kyky hallita kuviaan ja rytmiä. Lisäksi Miikelle tyypillisiä groteskeja yksityiskohtia on jonkin verran. Mielenkiintoinen lisä on elokuvan mediakritiikki, kun oletettu seuraava kuolema halutaan näyttää suorana televisiossa. Loppuaan aikalaskurin vierellä ja arkisen studiopuuhastelun keskellä odottava nuori nainen on elokuvan kylmäävin kuva.

90-luvun jälkipuoliskon sarjamurhaajaelokuvan erikoisimpia ilmentymiä on Tarsem Singhin ohjaama The Cell (2000). Siinä murhaaja, uhrinsa masokistisia leikkejään varten muokkaava skitsofreenikko, saadaan kiinni jo alussa, mutta hänen viimeinen uhrinsa on teillä tietymättömillä ja hän itse jossain katatonian tuolla puolen. Kokeellisen teknologian avulla psykologi lähtee tutkimusmatkalle murhamiehen mieleen eräänlaisessa keinotodellisuudessa. Nämä sisäavaruudet ovat visuaalisesti häkellyttävän upeita surrealistisia painajaisia. Niissä selvästi on tekijöiden fokus, joskin tarina-aines on paljon mainettaan parempi. Harmi vaan, että pääosassa on – kai rahoittajien vaatimuksesta – Jennifer Lopez, jonka unissakävelijämäisyys toki sopii elokuvan maailmaan. Vincent D'Onofrio murhaajana sen sijaan on intensiivinen.

Katsottua: maaliskuu 2022

Paul Verhoeven: Lihaa ja verta. Ninja Thyberg: Pleasure

Paul Verhoevenin ensimmäinen englanninkielinen elokuva Lihaa ja verta (Flesh and Blood, 1985) sijoittuu 1500-luvun alun Italiaan. Joukko palkkiosotureita auttaa aatelismiestä valtaamaan takaisin kaupungin. Palkkion sijasta miehet passitetaan matkoihinsa, ja koston kierre alkaa. Elokuva yrittää olla "todenmukainen" kuvaus uuden ajan alkuhetkistä. Verhoevenilaisittain tämä tarkoittaa väkivaltaa ja seksiä. Kumpikin on estottomampaa kuin amerikkalaiselokuvissa yleensä, mutta ei mitenkään tavattoman rankkaa tai erityisen realistista. Poikkeuksen tekee pitkä ja visuaalinen raiskauskohtaus, jota ilman olisin kyllä pärjännyt ihan hyvin. Se mikä Lihassa ja veressä on omalaatuista, on sen monikeskisyys: kukaan ei oikeastaan ole sympaattinen, mutta näkökulmasta riippuen katsoja on monenkin hahmon puolella pitkin elokuvaa. Kukaan ei ole sankari, mutta aina on olemassa kyllä joku vielä inhottavampi. Onneksi voi aina luottaa ruttoon.

En kuvaile kovin tarkasti ruotsalaisen Ninja Thybergin elokuvaa Pleasure (2021), koska lukijoissa on jonkin verran alaikäisiä. Se pitäisi monen nähdä mutta ei missään nimessä ennen aikojaan. Elokuva kertoo nuoresta ruotsalaisnaisesta, joka saapuu Yhdysvaltoihin tullakseen aikuisviihdetähdeksi. Se on monellakin tapaa Paul Thomas Andersonin Boogie Nightsin sukua vaikkei tarinan moraali olekaan niin selvä. Toki ajat ovat toiset, ja nykyelokuvan mainstreamkin pystyy näyttämään asioita, joista ei vielä kauaakaan sitten voitu kuin ennustella. Ja lähes rajaton visuaalisuus onkin ensimmäinen asia, joka katsojan silmille iskee. Hyvin pian sitä alkaa kuitenkin myös vierastaa, kritisoida, kyseenalaistaa. Kuvavirta on useimmille katsojille tuttua mutta aivan toisesta kontekstista. Onhan tässä šokkiarvoja haettu mutta pelkästään siihen ei jäädä. Aivan perinteisestä hyväksikäyttökuvauksesta ei ole – systeemi ei vain välttämättä ole ainoa joka hyväksikäyttää. Samalla tarina kertoo vallasta ja rajoista hyvin painokkaasti, ehkä myös ystävyydestä yllättäen. Vaikuttava elokuva, mutta onneksi ei tarvinnut katsella teatterissa yleisön seassa.

Kobayashi Masaki: Kwaidan – kauhun kasvot. Fruit Chan, Park Chanwook, Miike Takashi: Three... Extremes

Kobayashi Masakin ohjaama Kwaidan – kauhun kasvot (Kaidan, 1965) sisältää neljä (laskutavasta riippuen jopa kuusi) japanilaista kummitustarinaa, jotka on nostettu Lafcadio Hearnin julkaisemista kertomuksista. Kwaidan on kaunis elokuva – niin visuaalisesti, äänisuunnittelultaan kuin tunnelmaltaankin. Mistään pelottelu- ja säikyttelykauhusta ei ole kyse vaan pikemminkin erittäin intensiivisestä vierauden tunteesta. Kwaidan on hidas elokuva, usein myös hiljainen, hypnoottiseksikin joku varmasti voisi kutsua. Ulkoasu on hyvin tyylitelty lavasteineen ja kamerakulmineen, ja puheen vähäisyys etäännyttää kokemuksen varsin samankaltaiseksi kuin alkuperäisten Hearnin tarinoidenkin. Vaikka tarinat periaatteessa ovatkin samankaltaisia, niiden käsittelytavat eroavat toisistaan tyystin. Tämä luo pitkälle elokuvalle vaihtelevaa rytmikkyyttä mutta myös perustelee antologiarakenteen, kun episodit vaihtelevat lähes-kabukiteatterista modernistiseen päätösjaksoon.

Three... Extremes (2004) on kolmen erimaalaisen ohjaajan yhteistyö, minkä vuoksi sillä ei ole yhtä oikeaa "alkuperäistä" nimeä. Hongkongilaisen Fruit Chanin ohjaama ensimmäinen osa kertoo vanhenemista pelkäävästä naisesta, joka löytää avuksi varsinaisen superfoodin – eli ihmissikiöt. Odottamattoman vähäeleinen vaikkakin melko yllätyksetön. Korealaisen Park Chanwookin osuus on paljon tyylitellympi. Siinä pettynyt statisti ottaa elokuvaohjaajan ja tämän vaimon vangikseen. Parkin tyyliin kuuluu tälläkin kertaa mustan huumorin ja painokkaan sisällön yhdistely. Viimeisenä japanilainen Miike Takashi tarjoaa suorastaan runollisen tragedian traumaisesta naisesta, joka on lapsuudessaan aiheuttanut siskonsa kuoleman. Three... Extremes ei ole sitä mitä odotin - mutta vain hyvällä tavalla. Kolme lyhytelokuvaa sisältävät paljon monenlaista mutta samalla ne ovat yhtenäinen, vahvatunnelmainen kokonaisuus.

Patty Jenkins: Monster – Aileen Wuornos. Simon Curtis: My Week with Marilyn

Monster – Aileen Wuornos (Monster, 2003) on erilainen sarjamurhaajaelokuva. Tosielämän Aileen Wuornos oli prostituoitu, joka ampui joukon asiakkaitaan. Elokuva ei ole yksi yhteen todellisuuden kanssa vaan rakentaa sen pohjalta omanlaisensa kertomuksen elämän päähänpotkimasta naisesta, joka päätyy epätoivoisiin tilanteisiin ja ratkaisuihin. Charlize Theron tekee arkkityyppisen Oscar-roolin – hyvin rankan, sekä fyysisesti että varmasti henkisesti, ja koskettavan. Christine Ricci toisessa pääroolissa Wuornosin naisystävänä toimii katsojalle pehmentävänä hahmona. Tarina ei varsinaisesti yllätä, mutta Jenkins pitää sen komeasti kurissa ja antaa näyttelijöille tilaa loistaa.

Tositapahtumiin perustuu myös My Week with Marilyn (2011). Laurence Olivier kuvaa Prinssi ja revyytyttö -elokuvaa vuonna 1957 Marilyn Monroen kanssa. Jälkimmäinen tuo mukanaan monesti kronikoidut ongelmansa. Elokuva tyytyy kuvaamaan niitä tuomatta aiheeseen mitään uutta. Tarina kerrotaan nuoren Colin Clarkin näkökulmasta. Tämä päätyy auttamaan tuotannossa ja todistamaan Monroen epävarmuuksia ja toisaalta käsittämätöntä lumovoimaa. Michelle Williams ja Kenneth Branagh ovat esikuviensa nahoissa uskottavasti, joskaan Williams ei tee itselleni sellaista vaikutusta kuin moneen muuhun tuntuu tehneen. Elokuva on kepeähkö epookkidraama, sinänsä taidokkaasti tehty mutta ei mitenkään erityinen. Ongelma voi kyllä olla ihan minussa – nämä oikeita historiallisia hahmoja, varsinkin ajallisesti näin läheisiä, kuvaavat elokuvat ovat aina hieman hankalia tapauksia lähestyä.

Baltasar Kormákur: Meri. Pedro González-Rubio: Merelle

Baltasar Kormákurin ohjaama Meri (Hafið, 2002) alkaa milteipä tavanomaisena: Pikkupaikkakunnan kalatehtaan omistaja ei halua yrityksensä siirtyä lapsilleen, jotka kuitenkin myisivät sen eteenpäin jollekin suurtoimijalle, ja kutsuu nämä luokseen kertoakseen asiasta. Seuraa tietenkin luurankojen kaivelua kaapeista ja patoumien purkautumisia. Loppujen lopuksi Meri onnistuu kuitenkin sanomaan paljon monestakin asiasta. Yhteiskunnan rakennemuutoksesta, yhteisön merkityksestä, keskiluokan kipuilusta, perheestä... Dvd-julkaisun saateteksti viittaa Fassbinderiin, mitä aluksi pidin törkeänä liioitteluna, mutta melodraamaattinen ja tragedinen loppu todellakin tuo mieleen hänet (ja sitä kautta myös Sirkin). Hahmoja on paljon ja heidän välillään monenlaisia suhteita, mutta mitään ei alleviivailla tai edes arvoteta juurikaan. Islantilaisuus tuo tietenkin mukanaan omanlaisensa tunnelman ja humoristisuuden. En ole nähnyt islantilaista elokuvaa läheskään niin paljon kuin olisin halunnut, mutta kaikki näkemäni on ollut aina mielenkiintoista.

Meksikolaisen Pedro González-Rubion ohjaama Merelle (Alamar, 2009) välttelee määritelmiä. Se on siinä mielessä dokumentaarinen, että jokainen elokuvan henkilö "esiintyy" omana itsenään. Toisaalta se ei ole dokumentti, koska varsinaisesti se ei "kerro" mistään. Merelle on kuvaus maya-miehestä, joka viettää aikaa poikansa kanssa ennen kuin tämä palaa äidilleen Roomaan. Taustat selviävät ensimmäisten minuuttien aikana, ja sen jälkeen keskitytään kaikessa rauhassa kuvaamaan parin (sekä pojan isoisän) elämää Banco Chinchorron riutalla. Merelle on tyylipuhdasta "slow cinemaa" parhaimmillaan. Kuvat ovat pitkiä, ympäristö kaunista, kerronta verkkaista. Mistään luontodokumentista ei ole kyse, sillä hahmoja ympäröivä miljöö ei ole pääasia vaan nimenomaan tausta isän ja pojan suhteelle. Tärkeintä ei ole tarina vaan elämys.

Ken Loach: Looking for Eric. Gerry O'Hara: Hupitytöt

Ken Loachin Looking for Eric (2009) on kerrankin urheiluaiheinen elokuva, josta minäkin jaksan aidosti innostua. Mutta se ei olekaan mikään perinteinen vaikeuksien kautta voittoon nousevan urheilijan kuvaus. Elokuvassa on kyllä keskeisessä osassa urheilija, jalkapalloilija Eric Cantona omana itsenään, mutta tarinan näkökulma on fanien. Eric, ei Cantona, on keski-ikäinen elämänsä masentama postivirkailija. Hänen jokseenkin ainoa ilonsa on suuresti ihailemansa Cantona, joka eräänä iltana ilmestyy kaimalleen tukemaan ja johdattamaan häntä. Jalkapallo on ollut ainoa asia, jonka ääressä Eric on voinut unohtaa kaiken muun. Se antaa yhteisön ja pelkälle katsojallekin tarinan, jonka voi kokea omakseen. Yksikään tarina voittamisesta ei voi sanoa niin paljon kuin kertomus luuserista. Looking for Eric on myös elokuva vanhemmuudesta. Kuviossa on mukana niin Ericin lapsi ja lapsenlapsi että hänen kasvattamansa lapsipuolet, jotka ovat sotkeutuneet laittomuuksiin. Loachin ymmärryksessä duunareitaan kohtaan on niin paljon hellyyttä, että siihen on pakko uskoa. Mistään kepeästä komediasta ei ole kyse, vaan pahimmillaan ollaan hyvinkin synkissä vesissä. Steve Evets pääroolissa tekee sympaattisen vahvan suorituksen, ja Cantona hänen sisäisenä äänenään on yllättävän vakuuttava hänkin.

Gerry O'Haran The Pleasure Girls eli suomalaisittain Hupitytöt (1965) on suotta historian lehdiltä piiloon jäänyt brittielokuva. Se valmistui hieman liian myöhään ollakseen osa sikäläistä uutta aaltoa, vaikka yhteistä pinta-alaa olisikin jonkin verran, ja toisaalta se ilmestyi ennen kuin hipit valtasivat Lontoon. Tarinan leikkauspisteessä on nuori nainen, joka muuttaa Lontooseen mallin uraa tekemään ja ajautuu modernin sinkkuelämän iloihin. Hahmoja on paljon, monenlaisia tarinanlankoja samoin – on yhteiskunnallista kantaaottavuutta, seksuaalivähemmistöjä ja lopulta rikoskertomuskin. Juonessa ei omaperäisyyksiä ole, mutta sen käsittely on sympaattista, dialogi nasevaa ja mustavalkokuvaus kaunista, joskin käsikirjoitus hieman harhailee ja laahaa. Historiallisuutta tuovat kaksi keskeistä miesroolia, joissa esiintyvät Ian McShane ja Klaus Kinski.

John Huston: Prizzin kunnia. Punainen mylly

Musta komedia on aina hankala tapaus. Jotta se toimisi, olisi elokuvan olla paitsi hauska myös draamana tyydyttävä. Hustonin toiseksi viimeinen ohjaus Prizzin kunnia (Prizzi's Honor, 1985) onnistui siinä ainakin, jos Oscar-ehdokkuuksia laskee. Suitsutusta saivat etenkin näyttelijät, ja mikä ettei: Jack Nicholson esittää överisti itseään mutta mafia-aksentilla, Kathleen Turner näyttelee överin pirtsakasti naista joka moneen otteeseen esittää överisti mitä milloinkin, ohjaajan tytär Anjelica käy tunneskaalan läpi roolissa joka lopulta saikin Oscarin, ja onpa noita muitakin hienoja suorituksia. Tarina on melko höntti – kaksi palkkatappajaa rakastuvat mutta heidän ammatilliset intressinsä menevät ikävästi ristiin – mutta ei se olekaan kuin tausta, jota vasten näyttelijät pääsevät irrottelemaan. En kyllä itse jaksa hirveästi innostua elokuvasta, vaikka hetkittäin se onkin riemastuttavaa katsottavaa. Palaset ovat kauniita mutta mosaiikki on yleensä aika tylsää.

Oscareita sai paljon aiemmin myös Punainen mylly (Moulin Rouge, 1952). Brittituotanto perustuu Pierre La Muren romaaniin ja kertoo tosielämän taidemaalari Henri de Toulouse-Lautrecista ja hänen kauttaan Pariisin boheemeista piireistä 1800-luvun lopun Pariisissa. Taiteilija oli sisäsiittoisuuden vuoksi epämuodostunut; hänen jalkansa jäivät lyhyiksi. Tämä luo traagisen taustan elokuvallakin. Liikkumiseltaan rajoittunut Toulouse-Lautrec seuraa aikansa villeimpiä bileitä legendaarisessa kabareessa, Punaisen myllyssä. Samalla elokuva kertoo myös taiteilijuudesta, työstä, luokkarajojen rikkomisesta, alkoholismista. Se on komea (Oscarit tulivatkin puvustuksesta ja lavastuksesta, minkä lisäksi värimaailma on kuin suoraan Toulouse-Lautrecin maalauksista), alun tanssikohtaukset näyttäviä ja energinen on muukin kokonaisuus. José Ferrer pääosassa on hämmentävän hyvä. Naiset hänen ympärillään tekevät hekin hyvää jälkeä, jokainen omalla tyylillään. Sivuosissa pyörähtävät myös Peter Cushing ja Christopher Lee.

Larry Clark: Bully. Larry Clark & Edward Lachman: Ken Park

Valokuvaaja Larry Clark siirtyi elokuviin vuonna 1995 ohjauksellaan Kids, joka oli iso ilmiö. Jo valokuvissaan hän oli keskittynyt nuorison huumekulttuuriin, seksielämään ja erilaisiin alakulttuureihin, ja elokuvassa hän jatkoi samalla linjalla.

Clark teki vuonna 2001 kolme elokuvaa, joista ensimmäinen oli Bully (2001). Se kertoo kahdesta kaveruksesta, joista toinen kuitenkin on täysi mulkku ja pompottaa muita, myös arkaaa ystäväänsä ja molempien tyttöystäviä. Tarina saa kierrettä, kun öykkäröintiin väsyneet "ystävät" päättävät tappaa alistajansa. Aluksi puhutaan paljon rumia ja paneskellaan ympäriinsä, narkataan ja ollaan tosi edgyjä. Iso osa rankkuudesta on itsetarkoituksellisen tuntuista, jonkinlaista hyperrealistista eksploitaatiota, jos halutaan käyttää hienoja sanoja. Pian elokuva menee kuitenkin ihon alle dokumentaarisessa tyylissään; varsinkin nuorten kömpelö murhan suunnittelu on kuvattu kylmäävästi. Murha on oikea murha, ei mikään sisäsiisti leffahassuttelu. Tarina perustuu tositapahtumiin, Bobby Kentin murhaan, joka on tuttu tapaus true crimen kuluttajille. Bobbykin saa elokuvassa ymmärrystä vaikka kusipää onkin – vanhemmissahan se syy on. Brad Renfro on vahva kiusatun kaverin roolissa. Harmi ettei hänellä ollut enää monta elinvuotta jäljellä.

Vuoden kolmannen elokuvansa Clark ohjasi (ja kuvasi) yhdessä Edward Lachmanin kanssa. Ken Park (ilmestyi 2002) perustuu Clarkin omiin kokemuksiin. Nostalgiaa löytyy mutta aika katkeraa sellaista. Elokuva seuraa joukkoa skeittinuoria, joilla kaikilla on huonot tai vähintään oudot suhteet vanhempiinsa (sieltähän se kaikki paha aina tulee). Sitten narkataan ja irstaillaan ja valitetaan porukoista ja muuta perus-Clark-kamaa, kunnes mennään täysin Oidipukseksi. Šokkiarvoja on tälläkin kertaa, eivätkä ne ole kovin perusteltuja. Sisällön ei ole tarpeeksi painavaa vaan jää lähinnä pateettiseksi. Vanhempienkin näkökulmaa avataan hieman, mutta se jää kovin pinnalliseksi. Ken Parkin ihmiskuva on läpeensä masentavan yksioikoinen.

Richard Attenborough: Lumous. Florian Zeller: Isä

Lumous (Magic, 1978) on merkillinen elokuva. William Goldman kirjoitti sen oman romaaninsa pohjalta, ja Richard Attenborough valikoitui lopulta ohjaajaksi. Lumous kertoo taikurista, joka menestyäkseen ottaa osaksi esitystään myös vatsastapuhumista. Mies ei vain pysty lopettamaan nukkensa kautta puhumista ja tällä alkaakin olla pian jo oma tahto. Taikuri pakenee nuoruudenrakkautensa luo, missä ongelmat kärjistyvät. Periaatteessa Lumous on kauhuelokuva, ruumiitakin tulee, mutta pääpaino on hajoavan mielen kuvauksessa. Hopkins todellisuudesta vieraantuvana taikurina tekee hienoa työtä, samoin kaikki sivurooleissa. Valitettavasti suomalainen dvd-julkaisu on kammottava: kuva näyttää siltä kuin se olisi siirretty ikivanhalta, televisiosta nauhoitetulta vhs-tallenteelta, josta on reunat leikattu pois. Suomennoskin on kuin leikkikoululaisen kädestä – mikä osittain varmasti johtuu nuhjuisesta ääniraidasta.

Isä (The Father, 2020) on Florian Zellerin esikoisohjaus, jonka käsikirjoituksen hän kirjoitti oman näytelmänsä pohjalta. Hopkins esittää dementiasta kärsivää miestä ja Olivia Colman hänen tytärtään, joka yrittää pärjätä isänsä kanssa. Elokuva visualisoi ja siirtää katsojalle mestarillisesti sen hämmennyksen, jossa muistisairas joutuu elämään, kun kaikki tuntuu hämmentävältä ja arki täyttyy yllätyksistä. Hopkins puolestaan tavoittaa ulkoisesti käytöksen, eleet, puhetavan, kaiken mikä muistin rappeutumiseen liittyy. Pakko sanoa että sain melkein kylmiä väreitä häntä katsellessani – tuli elävästi mieleen eräs tuntemani. Monella tapaa Isä on näistä kahdesta elokuvasta se kauhistuttavampi.

John Badham: The Jack Bull. Tommy Lee Jones: The Homesman

Hevoskauppias nousee vastustamaan paikallista suuromistajaa, joka vuorostaan pahoinpitelee häneltä intiaaniapurin ja kaksi hevosista. Mies lähtee hakemaan oikeutta, mutta valtakoneisto pitää yhtä ja pienen ihmisen osa on kurja. Taustalla on hankkeilla oleva Wyomingin osavaltiohakemus, joka toteutuessaan rajoittaisi maanomistajien oikeuksia. Näistä lähtökohdista alkaa John Badhamin ohjaama televisiolänkkäri The Jack Bull (1999). Elokuva perustuu saksalaisen Heinrich von Kleistin pienoisromaaniin Michael Kohlhaas vuodelta 1808; sen pohjana puolestaan on tositarina 1500-luvulta. Puhutaan siis aina ajankohtaisesta ellei peräti ajattomasta tarinasta. Se kohoaa kertomukseksi oikeudesta ja yhdenmukaisuudesta – ja politiikasta. Kun kerran laki ei turvaa tavallisia kansalaisia, nämä ottavat lain omiin käsiinsä. The Jack Bull on tehokas elokuva, etenkin kun ottaa huomioon sen olevan tv-tuotanto, ja suotta vähälle huomiolle jäänyt.

Oikeudesta ja yhdenmukaisuudesta on kyse myös Tommy Lee Jonesin The Homesmanissa (2014), joka perustuu Glendon Swarthoutin romaaniin. Kolme naista, jotka ovat sään, nälän ja miestensä rasittamina saaneet hermoromahduksen (ns. preeriakuumeen) ja päätyneet tahoillaan tekemään kauheuksia, lähetetään Iowaan saamaan hoitoa. Saattajaksi matkaan ryhtyy vielä neljäs nainen, yksin elävä mutta varakas ja oman arvonsa tunteva. Avukseen hän saa vanhan miehen, jonka pelastaa hirrestä. Tarina on karu. Matka läpi preerian ja jatkuvan tuulen on rankka, ihan kuten on tapa jolla ihmiset toisiaan kohtelevat. Näkökulma on tietysti etenkin siinä, miten huono ja turvaton on naisen asema ollut 1800-luvun puolivälissä (ja sittemminkin). Kurjastihan meille kaikille lopulta käy. Kaiken taustalla soi Marco Beltramin erittäin komea musiikki.

Stanley Tong: Supercop. Yuen Woo-ping: Wing Chun

Supercop (Jingchá Gùshì Sān Chāojí Jingchá, 1992) on kolmas osa Jackie Chanin Police Story -sarjaa, tällä kertaa Stanley Tongin ohjaama. Aiemmista osista tuttu Chanin hahmo soluttautuu huumeliigaan ja saa avukseen Michelle Yeohin (tässä vielä Michelle Khan) esittämän kiinalaisen Interpol-poliisin. Tyyliltään elokuva jatkaa edeltäjiensä linjoilla: hurjia stuntteja, tulitaisteluita, räjähdyksiä, komeasti koreografioituja mätkintäkohtauksia. Yhdistelmä ajoittain hyvinkin brutaalia väkivaltaa ja Chanille tunnusomaista pöljähuumoria on ihastuttava. Monella tapaa Supercop on definitiiivinen Jackie Chan -elokuva. Viimeinen pitkä takaa-ajokohtaus on mestarillinen. Suomalainen dvd-julkaisu on huvittava. Jostain syystä kannessa Jackie Chan on "action-tähti" lainausmerkeissä ja takakannen esittelyssä kerrotaan, että Michelle Khanin "kauneus ja kovuus ovat Jackie Chanin luokkaa". En ole koskaan ajatellut Chania erityisen kauniina... Valitettavasti suomijulkaisu on länsimaille tarkoitettu leikkaus, jossa on lisäksi paljon kehnommat musiikit.

Ehta Hong Kong -versio on sijaan Wing Chun (1994), jonka on ohjannut Yuen Woo-ping. Yeohin esittämä nimisankari on tofua myyvä kung fu -mestari, joka ei taivu perinteisiin sukupuolirooleihin. Juoneen kuuluvat kaunis leskirouva, rikollisliiga, kilpakosijoita, naisten välistä ystävyyttä, identiteettisekaannuksia, slapstickiä ja huikeita kamppailukohtauksia. Kerronta kenties junnaa paikoillaan silloin tällöin, mutta hahmot ovat sympaattisia ja heistä on helppo pitää. Vaan yhteenottojenhan tätä katsotaan - ja ne ovat energisiä, kekseliäitä ja ultratyylikkäitä. En tunne hongkongilaista elokuvaa niin, että osaisin sanoa, kuinka tavallista Wing Chunin feministisyys on, mutta joka tapauksessa se tuntuu varsin raikkaalta.

Wong Jing & Corey Yuen: Legenda punaisesta lohikäärmeestä. Ringo Lam: Full Alert

Voisiko kung fu -elokuvalla olla kliseisempää nimeä kuin Legenda punaisesta lohikäärmeestä? Sillä nimellä kuitenkin Wong Jingin ja Corey Yuenin Xīguān Zhī Shàolín Wu Zu (1994) Euroopassa tunnetaan. Se on monella tapaa genren peruskauraa, näyttääkin ihan 90-luvun alun elokuvalta vaikka sijoittuukin menneisyyteen. Jet Li esittää kostoreissulla keihästään heiluttelevaa mestaria, jonka kotikylä on poltettu ja vaimo kuollut. Mukana hänellä on pikkupoikansa, oiva kung fun taitaja hänkin. Tarinaan kietoutuvat myös viisi pikkupoikaa, joihin on tatuoitu kartta shaolinin aarteen luo, sekä pastakastikkeeseen dipatun pökäleen näköinen pahis, joka ajaa paikalle peltisellä batmobiilipyörätuolilla. Vakavanaamaiset ja synkkämieliset päähenkilöt ovat mielenkiintoisessa ristiriidassa ympärillä tapahtuvan komiikan kanssa. Huumori on usein hölmöä, mutta niin kauan kuin keneenkään pokka ei petä, se ei muutu naurettavaksi. Jet Lin ja poikaa esittävän Miu Tsen kemia on vahvaa. Englanninkielinen dubbaus on hirveä, niin kuin yleensäkin, mutta ei edes mukavan campilla tavalla.

Huumoria on turha etsiä Ringo Lamin ohjaamasta Full Alertista (Gāodù Jièbèi, 1997). Se on rivakka rikoselokuva, joka kaikessa tyylittelyssäänkin keskittyy ihmiseen kaiken keskellä. Lau Chin- wan (eli Sean Lau) esittämä poliisi on taiwanilaisen rikolliskoplan perässä ja samalla epäilee omaa ammattitaitoaan. Hänen ja Francis Ngin esittämän pommiekspertin välille kehittyy outo suhde; he yrittävät päihittää toisensa niin, että kamppailusta tulee henkilökohtaista. Tarina on melko suoraviivainen takaa-ajokertomus, mutta intensiteetti on huima. Pääosassa eivät oikeastaan ole poliisit eivätkä roistot vaan kaoottinen ja klaustrofobinen suurkaupunki. Vertaukset Melvilleen eivät ole kaukaa haettuja. Kaiken taustalla kummittelee Hong Kongin siirtyminen Kiinan alaisuuteen, vaikka sitä ei suoraan sanotakaan. Lopputulos on synkkä ja lohduton ja sellaisena ehdottoman vaikuttava.

Katsottua: helmikuu 2021

Step Up

Viikonlopun leffasarjalla ei taida kovin korkeita katu-uskottavuuspisteitä...

Step Up on (katu)tanssiaiheisten elokuvien sarja, joka on yllättävän kiinnostava. Ensimmäinen osa (2006) keskittyy vielä romanssiin, joka sijoittuu tanssisalimiljööseen, mutta jatko-osissa mokomat tarinallisuudet jäävät pelkäksi laastiksi visuaalisesti näyttävien tanssikohtausten välille. Juoniltaan elokuvat ovat keveitä ja liittyvät vain viitteellisesti toisiinsa.

Muutamia irtohuomioita: Yksi-ilmeiseksi mieheksi Channing Tatumilla on yllättävän ilmeikäs kehonkieli. Sarjan komein hetki tulee ihan puskista kolmannessa elokuvassa, kun kaiken modernin nykimisen keskellä puhkeaa vanhanaikainen Fred Astaire & Ginger Rogers -kohtaus. Nelosen juonellinen anti keskittyy lähinnä pääparin toisiaan hinkkaaviin alavartaloihin. Sarjan paras hahmo ja jokseenkin karismaattisin näyttelijä on ehdottomasti Moosea esittävä Adam Sevani.

Olisi näitä viideskin, mutta rajansa kaikella. (Oikeasti vitososaa ei vain löytynyt tähän hätään.)

Miike Takashi: Sukiyaki Western Django. Ichi the Killer

Alkuperäinen ajatus oli katsella muutama aasialainen elokuva, kukin eri maasta. Päädyin kuitenkin katsomaan kaksi japanilaisen Miike Takashin elokuvaa. Ei ole huono ratkaisu sekään.

Kauhuohjaajana parhaiten tunnetun Miiken lännenelokuva Sukiyaki Western Django (2007) on pelkkää pintaa. Jos ryhtyy ajattelemaan yhtään tarkemmin, on elokuva yksinkertaisesti hölmö: yhdistelmä italolänkkäriä ja samuraielokuvaa; japanilaiset näyttelijät puhuvat englantia kuin suomalaiset ranskaa Kaurismäen Boheemielämässä; koko elokuva on kuorrutettu ällöttävän kirkkaalla värifiltteröinnillä; Tarantino rullatuolissa sanoo olevansa anime-otaku. Mutta yksittäiset kohtaukset ovat hemmetin komean näköisiä, ja miikeläistä visuaalista väkivaltaa löytyy kyllä. Tarina on melkoisen mutkikas ja lähinnä sekava, mutta alkuperäistä japanilaisleikkausta onkin silvottu puolella tunnilla muuta maailmaa varten.

Aikamoista tykitystä on myös Ichi the Killer (eli Koroshiya Ichi, 2001). Yamamoto Hideon mangaan perustuva elokuva on erittäin raaka ja väkivaltainen; jätän tarkemmat kuvaukset ihan vain siksi että seuraajissani on aikas monta alaikäistä... Jos oikein yksinkertaistetaan, tarinassa on kyse mieleltään järkkyneen miehen (kuvitellusta) kostoretkestä. Veripalttua syntyy ja suolenpätkät roiskuvat. Vastavoimana hänelle on sadomasokistinen yakuza-pomo. Väkivalta on tässäkin erittäin visuaalista ja näyttävää tavalla, joka on katsojasta riippuen joko riemastuttavaa tai erittäin ällöttävää. Rankimmat jutut kuitenkin tapahtuvat ihmisten välisissä suhteissa; niihin tehoihin ei yksikään hurmeryöppy yllä.