Luettua: heinäkuu 2025

Leena Krohn: Salaisuuksia. Helsinki 1993: Kirjayhtymä. 88 s. Kuv. Inari Krohn. 3. p. [1. p. 1992].

Leena Krohnin tuotannossa ”aikuistenkirjat” ja ”lastenkirjat” ovat aina olleet liukuvia käsitteitä, enkä tiedä, onko kirjailija itse oikeastaan koskaan edes tehnyt eroa niiden välillä. Vuonna 1992 ilmestynyt Salaisuuksia on näyttävinään lapsille tarkoitetulta – sen neliömäinen muoto ei ole tyypillinen, se on Inari Krohnin kuvittama ja sen kaikissa viidessä tarinassa on lapsen näkökulma. Kuitenkin kertomukset itsessään eivät ole erityisen lapsekkaita ja niiden käsittelemät teemat ovat päinvastoin hyvinkin suuria. Krohnin kirjailijanlaatuun kuuluukin haastaa lukijoita, mutta samalla lukijat saavat itse määritellä, kuinka korkealle rima kulloinkin asetetaan.

Salaisuuksia esimerkiksi on täysin mahdollista lukea kokoelmana tarinoita, joissa ei loppujen lopuksi tapahdu ihan kauhean paljon. Ja vaikka tapahtuisikin, eivät kertomukset välttämättä etene aristoteelisesti ja jännitettään kasaten. Oleellisempaa on herätellä lukijassa ajatuksia, ja jokainenhan ajattelee omista lähtökohdistaan.

Salaisuuksia sisältää neljä lyhyttä, selvästi novellimaista tekstiä sekä yhden paljon pidemmän, liki pienoisromaania muistuttavan kertomuksen. Pitkä tarina, Mare Serenitatis, on katkelmallinen kokonaisuus lapsen muistoja Kuuhun muuttaneesta tädistään. Selvästi scifiä oleva kertomus tarjoaa täyslaidallisen faktaa (ja spekulaatiota) Kuusta, kunnes rysäyttää loppuun suuren mittakaavan yllätyksen. Ihmeen tuntu kipinöi moneen kertaan.

Lyhyemmistä novelleista Uusi Opabinia ja Salattujen totuuksien yliopisto liikkuvat mahdollisen ja uskomattoman rajapinnalla, missä mieli kykenee asioihin, joihin todellisuus ei välttämättä pysty ja joita ei halua tieteellisen järjestelmällisyyden pilkottaviksi. Lyhyt Näkymätön tähti, joka kertoo ehkä-kuvitellusta Auringon kaksoistähdestä, liittyy sekin edellisten esittämiin kysymyksiin, joskin hieman satumaisemmalla otteella. Teoksen päättävä Kotini syvyydessä on kiehtova toden ja unen tutkielma, joka itsekin myöntää olevansa filosofian asialla. Monikerroksinen olemassaolon tasojen pohdinta saa dramaattisen kerronnallisen lopun, joka sai ainakin yhden lapsikuulijan hämmennyksiin – kuten uskon olleen tarkoituskin.

Matti Klinge: Professoreita. Helsinki 1990: Otava. 238 s. Kuv. 2. p. [1. p. 1984].

Kun 1990 Helsingin yliopisto täytti 350 vuotta, professori Matti Klinge oli jo sen virallinen historioitsija. Hän oli osallisena Helsingin yliopiston järeän historiikin kirjoittamiseen ja sitä ennen oli kronikoinut esimeriksi yliopiston ylioppilaskuntaa. Jubileumin kunniaksi Otava julkaisi uudestaan myös pienimuotoisemman mutta yhtä kaikki viehkon teoksen Professoreita kuuden vuoden takaa.

Professoreita on nimensä mukainen kirja. Se esittelee Turun akatemian ja sittemmin Helsingin yliopiston jokaiselta vuosikymmeneltä yhden keskeisen professorin. Näitä pikkuesseitä kertyy siten 35 kappaletta. Ne kuvaavat laajan ajallisen kaaren aina politiikan ja historian sekä oikeustieteen professori Mikael Wexioniuksesta (1609–1670) matematiikan professori Olli Lehtoon (1925–2020). Mitättömimmillään Klinge teksti jää pienoiselämäkerraksi, jossa käydään yleisesti läpi kyseisen henkilön ura ja merkitys. Tällaisia tapauksia on kuitenkin vain muutama.

Sen sijaan useammin kirjoittaja kykenee taiten luomaan yhden oppineen ihmisen kautta laajemman silmäyksen ajan tieteellisiin, oppihistoriallisiin ja poliittisiin tuuliin. Yksikään ihminen, ei professorikaan, ole muusta maailmasta irrallinen hahmo, vaikka historiankirjoitus usein suurmiehet sellaisiksi nostaa. Käsitellyt teemat voivat olla jonkin tietyn tieteenalan käännekohtia ja kehityslinjoja, yliopistollisen hallintokulttuurin muutoksia tai vaikkapa oppineisuuden ja aseman vahva periytyminen.

Viimeksi mainittu seikka korostuu Klingellä monesti. Hän rakastaa esitellä toisiinsa kietoutuvia yliopistosukujen haaroja – kuka oli kenenkin pojanpoika, kenen tytär nai kenenkin puolison veljen. Usein pärjäisi vähemmälläkin, mutta toisaalta kieltämättä on hämmentävää, miten valta yliopistossa vaikkapa 1700- ja 1800-luvuilla tuntui palaavan aina muutaman runkosuvun uusille vesoille.

Mitä lähemmäs kirjoitusajankohtaa tullaan, sitä vaikeampi Klingen on supistaa sanottavaansa lyhyen mitan vaatimalla tavalla. 1900-luvun kohteet olivat Klingelle aikalaisia, osa henkilökohtaisesti tuttuja, jokunen vielä elossakin julkaisuhetkellä. Sen sijaan vanhojen herrojen (miehiähän kaikki tietysti ovat) esittelyissä polttopiste on kirkas.

Juri Nummelin: Bagatelleja. Kirjoituksia 1980- ja 1990-luvuilta. [Turku] 2025: Juri Nummelin. 60 s.

Juri Nummelin on moninaisen uransa aikana julkaissut kaiken muun ohessa myös liudan mitä kummempia pikku kirjasia ja vihkosia. Oma haaransa ovat erilaiset juhlakirjat. Tämänvuotinen Bagatelleja ilmestyi 40-vuotistaiteilijajuhlan kunniaksi. Vuonna 1986 nimittäin ilmestyi Satakunnan Työssä 14-vuotiaan Nummelinin artikkeli Neuvostoliittolaisista etuvetoautoista! Myöhempi ura keskittyi sittemmin vähän toisenlaisiin aiheisiin…

Bagatelleja on pikkuruinen kokoelma tekstejä vuosilta 1986–1995, siis sitä varhaisinta juveniliaa, jota kirjailijat yleensä piilottelevat ja häpeävät. Nummelin, muun muassa roskakirjallisuuden asiantuntija, tietää kuitenkin mikä arvo on kaikenlaisilla kuriositeeteilla. Sitä paitsi – itse rakastan tällaisia julkaisuja: niillä ei ehkä ole kuin alaviitteen arvo, mutta joskus juuri niissä alaviitteissä saattaa olla mielenkiintoisimmat yksityiskohdat.

Bagatelleja sisältää edellä mainitun autoartikkelin lisäksi eritoten elokuva-arvioita sekä runoja. Nummelin on jo nuorena ollut taitava kirjoittaja ja tuntuu ymmärtäneen aiheittensa päälle. Kyllähän teinin ärhäkkä pätemisen tarve kuuluu teksteissä, mutta on niissä paljon oivaltavaa (sanon tämän pitkällä kokemuksella teinien teksteistä). Vielä selvemmin oivaltava mutta vielä harjaantumaton ja näsäviisaaseen hassutteluun sortuva nuori paljastuu runoissa, jotka ovat lähtöisin lähinnä Nummelinin julkaisemista pienlehdistä.

Kokoelman päättää lyhyt, 15-vuotiaana kirjoitettu novelli kokoomusnuorten riettaasta illanvietosta, joka huipentuu ihmisuhraukseen. Nummelin tietää itsekin julkaisevansa tässä keräilykohteen, sillä novellissa luetaan fiktiivistä grimoire Necronomiconia – mikä tietenkin tekee kirjasesta pakollisen Cthulhu-kompletisteille.

Christine Thorel & Kari Välimäki (toim.): Pimeää pimeämpi. Kummalinnun munia 2. Tampere 2015: Osuuskumma. 143 s.

Raapale, tuo täsmälleen sadan sanan mittainen novelli, venyy moneen. Se mahdollistaa kokeilun, se voi olla harjoite tiiviyteen, loppukäänteeseen tähtäävä tunnelmapala, kaunokirjallinen vitsi ja niin edelleen. Silloinkin, kun raapale ei onnistu olemaan kovin hyvä, tiukkarajainen muoto tekee siitä vähintään kiinnostavan: miksi kirjoittaja päätyi juuri näihin sataan sanaan?

Osuuskumman julkaisema, Christine Thorelin ja Kari Välimäen toimittama kokoelma Pimeää pimeämpi (2015) on runsas kattaus monenlaisia raapaleita. Se kokoaa alun perin Kummalinnun munia -sähkökirjasissa samana vuonna ilmestyneet 112 tekstiä. Niiden joukkoon mahtuu kaikenlaista, joskin humoristinen ja absurdi tuntuvat jonkin verran korostuvan. Osuuskumma keskittyy yleensä spekulatiiviseen fiktioon, mutta genrerajat eivät tämän kokoelman yhteydessä ole oleellisia. Toki suurimmassa osassa tekstejä on jokin fantastinen elementti ja muutamat voi ihan selvästi lukea genrekirjallisuudeksi. Silti oleellisempaa on pystyä yllättämään ja tarjoamaan oivalluksia. Esimerkiksi Anni Nupposen Hirviöasiakaspalvelu-tarinat (jotka sittemmin ilmestyivät samannimisessä kirjasessa useiden lajitoveriensa kanssa) leikittelevät selvästi (kauhu)fantasian kuvastolla, mutta lopulta ne karnevalisoivat asiakaspalvelutilanteita. Yhtään täysin vakavaa tarinaa kokoelmassa ei ole, joskin muutaman kerran humoristisuus saattaa olla lukijasta kiinni. Eipä totiset tekstit sitä paitsi olisi leikittelevään perusvireeseen sopineetkaan. Ja lopultahan raapale on nimenomaan kirjallinen leikki.

Pimeää pimeämmässä on raapaleita yhteensä 17 kirjoittajalta, osalta vain yksi ja esimerkiksi Kari Välimäeltä liki kaksikymmentä. Hänen tekstinsä erottuvat muiden joukosta määrän lisäksi myös tunnistettavalla tyylillään, lakonisella järjettömyydellä. En itse ole absurdismin suuri ystävä, mutta arvostan, kun se tehdään hyvin. J. S. Meresmaaltakin on mukana reilusti toistakymmentä tekstiä, joiden huumori on oivaltavaa. Itselleni toimivat tässäkin yhteydessä myös Magdalena Hai ja Tarja Sipiläinen, osaltaan varmasti heidän kauhuun kallellaan olevien aiheittensa vuoksi.

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta. [Helsinki] 2014: Kuoriaiskirjat. KK007. 2. p. [1. p. 2013].

Kaikista Suomen aktiivisista raapaleiden kirjoittajista Shimo Suntila taitaa olla paitsi tuotteliain myös – mielestäni – paras. Vuonna 2012 hän otti urakakseen kirjoittaa joka päivä yhden raapaleen, ja koska se sattui olemaan karkausvuosi, Suntilan blogissa ilmestyi kaikkiaan 366 sadan sanan novellia. Suntilan esikoiskirjaan Sata kummaa kertomusta on koottu niistä laadukkain osuus.

Miksi pidän Suntilaa lajin mestarina? Yksi syy on hänen laaja-alaisuutensa. Hänen raapaleissaan esiintyy paitsi koko spekulatiivisen fiktion kirjo myös sitä laajempi aiheisto. Tässä nimenomaisessa kokoelmassakin on muutama kirjailijuuteen ja kirjakeräilyyn liittyvä teksti, joskin niitä Suntilalta on ilmestynyt toisaalla enemmän. Pääpaino on spefissä: erilaisissa fantasia-aiheissa, kauhukuvastossa ja tieteistarinassa.

Toinen syy Suntilan raapaleiden ihailuuni on se, etteivät hänen tekstinsä jää vitseiksi. Liian usein moni muu rakentaa tarinansa sellaisen yllätyslopun varaan, joka tekee tekstistä humoristisen ja usein todellakin vitsin kaltaisen. Kyllähän Suntilalla huumoria on, paljonkin, mutta usein se näkyy käsittelyn uudessa näkökulmassa tai yllättävyydessä. Sata kummaa kertomusta sisältää nähdäkseni tasan yhden vitsiraapaleen. Toisaalta monesti fandomin sisäpiirihuumori saattaa hämmentää ja etäännyttää vähemmän vihkiytynyttä lukijaa. Huumorin lisäksi Suntilan raapaleissa ylletään usein ihan ehtaan tarinankerrontaan, jopa vaikuttavaan tunnelataukseen. Tämänkin kokoelman teksteissä on muutamia sellaisia, jotka olisivat vaikuttavia tarinoita pidemminkin kerrottuina.

Vuoden urakkaan mahtuu jonkin verran toistoa. Hieman ihmettelen, miksi kirjaan on valikoitunut esimerkiksi kolme muunnelmaa samasta aihelmasta – baaritapaamisesta, iskurepliikistä ja sodasta avaruudessa. Muutoin valikoima on tasainen; muutama tarina jokseenkin samasta aihepiiristä kerrallaan. Mukaan on sitten ripoteltu Suntilan loistavia Milla ja Meri -tarinoita puolijumalaisista siskoksista ja heidän avuttomasta isästään.

Luettua: huhtikuu 2025

Ritva Toivola: Vampyyrimuoti. Fantasiakertomuksia. Helsinki 1996: Tammi. 166 s. Tammen nuortenkirjat.

Lasten- ja nuortenkirjailija Ritva Toivolan novellikokoelma Vampyyrimuoti sanoo sisältävänsä ”fantasiakertomuksia”, mutta se on aika erikoinen määritelmä. Tiukasti ottaen kahdeksasta novellista nimittäin vain yksi on fantasiaa ja toinen scifiä. Kaikki muut ovat enemmän tai vähemmän realistisia kertomuksia, joskin parissa on kyllä tavoiteltu eräänlaista ihmeen tuntua.

Kokoelman kiistämättömin fantasiatarina on Pompejin tuho, jossa vanhainkodin asiakkaaksi saapuu itseään kaksituhatvuotiaaksi väittävä nainen. Nainen kertoo mustasukkaisuutensa aiheuttaneen koko kylän tuhonneen tulivuorenpurkauksen, minkä vuoksi hän joutuu nyt elämään kaikkien uhrien keskeytyneet elämät. Karsas lukija saattaisi tulkita tämänkin novellin fantasiaelementit kuvitelmaksi, mutta tarina itse ei juurikaan yritä kieltää yliluonnollisuutta. Toisin on ehkäpä kokoelman parhaassa kertomuksessa Muna, jossa kyläkoulun pihalle ilmestyvä salaperäinen muna saattaa olla ”niitä ufo-juttuja” tai sitten vain lapsuuden valemuisto. Ihan ehta genrenovelli on Lintsari, jossa kuvataan futuristisen eliittikoulun karkulaista. Teknisen kehityksen uhat ja mahdollisuudet on kuvattu kiehtovasti ja riittävän uskottavasti. Kertomus onkin kelpo tieteisjuttu, vaikka siinä uhkaakin olla hieman liikaa käänteitä niinkin lyhyeksi tekstiksi.

Turhan polveilevat tarinat ovat Toivolan kokoelman kompastuskivi. Samaan tavaratalomiljööseen sijoittuvat Marian maailma ja Perhosten tavaratalossa tuntuvat erityisen epäkoherenteilta, mikä on sääli, koska varsinkin ensin mainitussa on kiehtova lähtöidea: malli jää asumaan tavarataloon, jossa hän päivisin esittää mallinukkea. Itse nimitarinakin horjuu liian täytenä. Siinä nuorten keskuudessa leviää huhu ulkomailta tulleen luokkatoverin perheen vampyyriydestä. Mistään kauhujutusta ei kuitenkaan ole kyse.

Kokoelmaa kehystävät kaksi pienimuotoisempaa tarinaa ovat melko elegantteja, realistisia tekstejä. Toisessa aiheena on outo kiusaaja, toisessa Lappiin katoava ja Kalevalasta intoileva ranskalainen vaeltaja. Kokonaisuudessaan Vampyyrimuoti on hyvää esiteinikirjallisuutta, jos sitä vain osaa lähestyä ilman alaotsikon tuomia ennakko-odotuksia.

Vesa Sisättö: Kummitusten luokka. 11 kolkkoa kauhutarinaa. Helsinki 2007: Tammi. 154 s. Tam Tam.

Tammen lastenkirjojen kustannussarja Tam Tamin uusi tuleminen 2000-luvulla kesti muutaman vuoden. Kummassakin Tam Tamin inkarnaatiossa ilmestyi jonkin verran spefiä, myöhemmässä varmaankin enemmän. Vuonna 2007 sarjassa ilmestyi Vesa Sisätön Kummitusten luokka, joka sisältää 11 kauhutarinaa. Alaotsikon mukaan ne ovat ”kolkkoja”, mikä ei ole täysin katteeton lupaus, kunhan muistaa niiden olevan suunnattu lapsille.

Yleensä lasten kauhu lipsahtaa joko, no, lapsellisen puolelle tai sitten se menee liiallisuuksiin. (Sama taitaa päteä kaikkeen muuhunkin kauhufiktioon.) Sisättö kuitenkin saavuttaa valtaosin tasapainon: hänen kertomuksensa eivät ole liian kauheita, mutta ne eivät ole myöskään liian kesyjä. Kaikkein parhaiten hän onnistuu kummitustarinoissaan. Genre on itsessään armelias, koska se ei lähtökohtaisesti pyri ”pelottelemaan” vaan operoi pikemminkin tunnelmalla. Tarina aavearmeijasta, kummitusten luokasta ja varsinkin järveen hukkuneesta tytöstä yltävät klassisen kummitusjutun tehoihin, vaikka novellien nimet usein paljastavat jo valmiiksi tarinan käänteen. Aikuinen arvaisi sen muutenkin, ja lapsilukijalle ennakkovinkki voi toimia hyvänä puskurina. Sellaiselle voikin olla tarvetta, koska Sisättö ei peittele kaikkia kauheuksia: esimerkiksi taustatarinoiden sodissa kuolevat lapsetkin.

Muut kuin aavetarinat onnistuvat vaihtelevammin, vaikka epäonnistumisia ei olekaan. Yliluonnolliset videopelit, tv-ohjelmat ja nettisivut tai liiallisuuksiin menevä spiritismi tuntuvat häiritsevän latteilta, koska ne ovat niin tyypillisiä nykyajan lastenkauhun elementtejä, joilla yritetään saada nuoret lukijat kiinnostumaan. Kenties tulevaisuudessa niihinkin suhtaudutaan samanlaisena nostalgisena rekvisiittana kuin nykyään kalseihin linnoihin ja kahleiden kalinaan. Tällaista goottilaista estetiikkaa edustaa Sisätön pisin tarina, ”Nainen tornissa”, joka jo nimellään vihjaa asianharrastajalle, että nyt ollaan Udolphon ja Jane Eyren kantapäillä.

Harmi, että kokoelman heikon teksti on jätetty viimeiseksi. HEL-666 on liftarijuttujen yhteenliimauma, joka tuntuu vain huolimattomalta. Se onkin kuitenkin pieni loppunotkahdus muuten kelpo kirjalle.

Anne Leinonen (vast. toim.): Usva. Otava 2005–2014: Anne Leinonen. 33 pdf-numeroa. – Usvazine.net 2015–2025: Anne Leinonen.

Projekti oli pitkä. Varmaankin kesällä 2013 löysin Usvan, tuolloin liki kymmenvuotiaan verkkolehden. Aloin lukea sitä systemaattisesti alusta asti ensimmäisen sukupolven Kindlelläni. Se oli hyvää oheistekemistä vastasyntynyttä kuopustani nukuttaessa. Väliin osui monta vuotta, joina urakka ei edennyt lainkaan, kunnes alkuvuodesta 2024 aika oli taas otollinen.

Usva sai alkunsa vuonna 2004 Anne Leinosen luomuksena. Hänen tarkoituksenaan oli antaa julkaisukanava spekulatiiviselle fiktiolle, joka ei välittäisi suotta genrerajoista. Vielä tuolloin koko spefi-termi hakemassa muotoaan ja hyväksyntää. Usvasta muodostuikin rajapinta, jossa realistinen mainstream-realismi ja fantasia, scifi ja kauhu kohtasivat. Lehdessä onkin ilmestynyt hyvin laaja skaala tekstejä ihan ”perinteisistä” genrenovelleista kaikenlaisiin kokeiluihin ja yhdistelmiin.

Koko historiansa lehti on ilmestynyt sähköisesti, ensin vuodet 2005–2014 pdf-muodossa ja sittemmin nettipohjaisena. Itse pidän ehdottomasti enemmän kokonaisuudeksi taitetusta pdf:stä, mutta ymmärrän sellaisen olevan paitsi työläs myös kai jo vanhanaikainen. Vuoden 2014 jälkeen Usvan lehtitoiminta on ollut ajoittaista, ja se näytti jo loppuneenkin koronakevääseen, mutta sattumalta juuri kun luulin saaneeni luettua viimeisen novellin, ottikin lehti uuden askeleen tänä keväänä, ja aivan viime päivinä se on alkanut julkaista taas uutta. (Väliaikoinakaan Usva ei ole levännyt vaan jatkanut toimintaansa kirjoittajaleireinä ja -koulutuksena.)

Muutamia mieleen jääneitä poimintoja Usvan julkaisuhistoriasta: Hannu Rajaniemen huikea tieteisvisio (ja ensimmäinen julkaistu kertomus?) Isännän ääni työnnellessäni lasta vaunuissa. Saara Henrikssonin ekoscifi Sininen elementti, jonka luin bussimatkalla Kouvolasta Haminaan. Marko Hautalan järkyttävä syömishäiriökuvaus Lumikeiju. Jarmo Karosen suurten mittasuhteiden progefantasia Sovitus (kitaralle). Lisäksi on mainittava eräs Usvan erityispiirre, josta pidän suuresti: jokseenkin jokainen novelli sisältää paitsi kirjailijan esittelyn myös saatesanat, jotka parhaimmillaan avaavat tekstiä ja sen luomisprosessia mielenkiintoisesti.

Luettua: maaliskuu 2025

Ben Roimola (toim.): Science fiction ja fantasia Suomessa 1994. Turku 1994: Turun Science Fiction Seura. 44 s.

Turun kirjamessuilla oli vuonna 1994 osasto, joka oli omistettu scifille ja fantasialle. Sen kylkeen ilmestyi paikallisen genreaktiivi Ben Roimolan toimittama vihkonen Science fiction ja fantasia Suomessa 1994. Vaikka julkaisun informaatioarvo on nyt, yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin, luonnollisesti vanhentunut, on se silti mielenkiintoinen ajankuva.

Runsaan mainossisällön ohessa vihkonen sisältää Johanna Sinisalon ja Leena Peltosen artikkelit genreistä: edellinen esittelee scifiä, jälkimmäinen fantasiaa. Sinisalon teksti on uusinta edellisvuoden Äidinkielen opetustiede -aikakauskirjasta. Uusiokäyttöä on myös Jyrki J. J. Kasvin esittelevä kritiikki Margaret Atwoodin Orjattareni-romaanista ja sen filmatisoinnista. Sen sisällyttäminen tällaiseen yleisjulkaisuun tosin tuntuu kummalliselta… Lisäksi Roimola esittelee lyhyesti Atorox-palkinnon ja eri kaupunkien scifi-tapaamiset eli mafiat.

Mainitsemani ajankuva näkyy eritoten Sinisalon ja Peltosen pitkissä artikkeleissa. Paitsi yleisesittelyinä niitä on pidettävä myös yrityksinä propagoida genrejensä puolesta. Kummassakin tekstissä mainitaan liuta maailmankirjallisuuden klassikoiden nimiä ja muistetaan korostaa, että vaikka genrenimikkeiden alla on julkaistu paljon roskaa, on niiden kova ydin nimenomaan hyvää kirjallisuutta. Tuolloin kaivattu arvonanto lienee sittemmin saatu (mikä ei omasta mielestäni ole vain hyvä asia).

Kuinkahan hyvin messujulkaisu on toiminut sisäänheittäjänä scififandomiin? Toivomusta vakavasti otettavuudesta vesittää hieman mainosmaisemman sisällön sisäpiirihumoristisuus. Fandomin ilmiöiltä, kuten seurojen ja lehtien esittelyiltä, sitä voi odottaakin, mutta myös kustantamot limboavat hassutteluriman alta. Seuroista puheen ollen – tuolloin kai suurimmillaan olleen suomalaisen scifilehtikentän edustajat esittäytyvät lähes kaikki, kahta lukuun ottamatta. Lahden seura on jäänyt muutenkin kuriositeetiksi, mutta tamperelaisten puuttuminen on ilmeistä. Tässä vaiheessa onkin ollut jo selvää, että Portin piiri ei halunnut sotkeutua fandomiin vaan teki osuuttaan ihan omassa nurkkauksessaan ja eri tavoin vakavissaan.

Juri Nummelin (toim.): Vuoripeikot ja muita wanhoja kauniita satuja. Turku 2011: Kameli! (Savukeidas). 102 s.

Savukeitaan Kameli!-alamerkillä (”ipanoille ja herkuttelijoille”) julkaistiin muun muassa monenmoisia satuvalikoimia. Niistä ensimmäinen taisi olla Juri Nummelinin toimittama kokoelma Vuoripeikot ja muita wanhoja kauniita satuja. Se ei ole täysin tyydyttävä teos mutta yhtä kaikki mielenkiintoinen avaus, joka lupailee suuremmista mahdollisuuksista.

Alaotsikon ”wanhat kauniit sadut” vie odotuksia harhaan, koska a) tuoreimmat tekstit ovat 1970-luvulta (mikä ei oikeuta w:n käyttöön) ja b) erityisen kauniita tarinoista on vain osa (joskin tällainen tuomio on vahvasti subjektiivinen). Mukaan pääseiden kertomusten yhdistävä tekijä tuntuisikin olevan enemmän se, että niiden kirjoittajat tunnetaan satujen sijasta vakavammasta ”aikuisten” kirjallisuudesta. Tällaisen linssin läpi Vuoripeikot avautuukin paljon kiintoisampana. (Nummelin on myöhemmin kertonut, että hän itse ei olisi antanut tällaista alaotsikkoa kirjalle vaan se on täysin kustantajan valinta.)

Rafael Hertzbergiä ja Riku Sarkolaa lukuun ottamatta kaikki kirjoittajat ovat hyvin muistettuja kirjailijoita, joiden tuotannossa sadut tuntuvat ainakin jossain määrin yllättävältä. A. Kiven viehtymys kansanperinteeseen on toki tunnettu, samoin L. Onervan fantasia-aiheet. Mutta entäs vasemmistolainen Jarno Pennanen tai maaseuturealisti Heikki Turunen? Turusen adjektiivivyörytetty työläisylistys tuntuu melkein parodiselta. Ainakin yksi aivan oleellinen nimi, Mika Waltari, ei ole mukana, mikä lienee ollut puhtaasti taloudellinen ratkaisu.

Puhtaasti satuina jokainen kokoelman teksti on toimiva. Kepeät eläinsadut ja toinen jalka tosimaailmassa pysyttelevät jutut ovat yleensä viehättäviä, mutta parhaiten ainakin minuun (ja lapsikuulijaani) toimivat ehdat ihmesadut. Pennasen kertomus maahan istutettavasta pojasta kävisi hieman toisin kerrottuna uuskummasta, ja Onervan omalaatuinen prinsessatarina on synkkyydessään kiehtova. Herääkin ajatus, millainen aarrearkku tällaisia fantastisia satuja kirjallisuudessamme odottaisikaan kustantajaa, jolla olisi rahkeita moisten kokoamiseen.

Annika Puukka: Fanny Davidson-Sartto – erään kirjoittavan naisen elämä. Tampere 2015: Tampereen yliopisto, yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö. 88 s. Pro gradu -tutkielma.

Fanny Davidson on yksi niistä suomalaisen kirjallisuuden kuriositeeteista, jotka ovat jääneet syystä tai toisesta syrjään ja unohtuneet. Davidson (1877–1962), joka myöhemmin otti käyttöönsä nimen Sartto, muistetaan nykyään lähinnä kahden miehen yhteydessä. 17-vuotiaana hän oli melkein 30 vuotta vanhemman runoilija J. H. Erkon fantasioiden kohde ja muusa, ja myöhemmin hän oli kihloissa toisen runoilijan, Kössi Kaatran, kanssa ennen kuin tämä joutui pakenemaan Ruotsiin sisällissodan jälkimainingeissa.

Annika Puukka pyrki historian gradussaan vuonna 2015 hahmottaman Davidsonin elämänvaiheita. Tampereen yliopistoon tehty gradu keskittyy siihen, millaista oli olla 1900-luvun alussa kirjoittava nainen. Davidsonilta ei julkaistu kuin kolme kirjaa: yksi romaani, kokoelma lastuja sekä varhainen Tampereen teatterin historiikki. Näiden lisäksi Puukka on jäljittänyt suuren määrän etenkin teatterikritiikkejä ja muuta taidekirjoittelua sekä varsinkin 1900- ja 1910-luvuilta myös runoutta ja lyhytproosaa. Davidsonilta on myös jäänyt eri arkistoihin esimerkiksi pieni määrä kirjeenvaihtoa, jonka avulla Puukka luonnostelee kohdettaan.

Davidson oli ensimmäisten ylioppilaaksi kirjoittaneiden tamperelaisnaisten joukossa, ja muutenkin hän selvästi pyrki itselliseen elämään, ei vain jonkun miehen hoivaajaksi ja koristeeksi. Davidson opiskeli yliopistossa aikana, jolloin nainen oli outous, ja hän osallistuikin esimerkiksi kirjoitteluun naisen asemasta osakunnassa. Samalla hänellä ilmiselvästi oli kirjallista kunnianhimoa, mistä hänen kaunokirjallinen tuotantonsa todistavat. Lopulta hänen kirjoitusviettinsä ja taiteellinen osallistumishalunsa kanavoituivat etenkin kotikaupunki Tampereen teatterielämän edistämiseen mutta myös muuhun paikalliseen taide- ja kotiseututyöhön. Hän ei koskaan avioitunut tai saanut lapsia.

On kuvaavaa, että Davidsonin tavallaan pelasti unohtumiselta Panu Rajala, joka käytti tätä puolifiktiivisen Erkko-teoksensa Runoilijan sydän kertojana. Puukka ei peittele yhtään (oikeutettua) tyrmistystään siitä, miten Rajala myöntää, ettei tuntenut tai tutkinut Davidsonia oikeastaan yhtään, kunhan otti tämän käyttöön kuvatessaan runoilijamiestä.

Hannu Mäkelä: Samuli Kustaa Berg. Helsinki 2003: Otava. 144 s. 2., laaj. l.

Hannu Mäkelän teos Samuli Kustaa Bergistä on kuin kirjallinen Lauantai-pussi. Alkujaan 1982 ilmestynyt ja sittemmin 2003 laajennettu kirja sisältää nimittäin alle 150 sivussaan kaikenlaista.

Oululainen Samuli Kustaa Berg (1803–1852) oli innokas suomen kielen aktiivi, runoilija ja myöhempi lakimies. Hänen runotuotantonsa jäi suppeaksi, mutta silti hänet muistetaan yhtenä varhaisimmista suomenkielisen lyriikan taitureista. Bergin (tai siis kirjailijanimi Kallion) tuotanto on noin kuusi runoa; niiden lisäksi tunnetaan muutamia mahdollisesti hänen kirjoittamiaan. Näitä arvailuja on esitetty jo 1800-luvulla, myöhemmin vielä uuden vuosituhannenkin alla. Opiskeluaikanaan Berg tutustui J. V. Snellmaniin ja erityisesti C. Á. Gottlundiin, joka julkaisikin monta Bergin runoista. Valitettavasti hän myös omavaltaisesti muokkasi niitä. Tämä yhdessä miesten eriävien runomittaan ja varmasti kieleenkin liittyneiden mielipiteiden kanssa aiheutti välirikon. Berg sokeutui nuorehkona, mikä käytännössä katkaisi hänen uransa.

Lopulta Bergin elämästä tiedetään melko vähän. Sen Mäkelä esittelee kirjansa ensimmäisessä osassa. Uuden julkaisun saavat tietysti myös kaikki Bergin runot. Ison osan teoksesta ottaa Mäkelän "kuvitelma", kaunokirjallinen kuvaus Bergin viimeisistä ajoista sokeana Halikon kirkkoherran elättinä. Sisäisen monologin muotoon puettu kertomus enteilee tyyliltään etenkin Mäkelän myöhempää Eino Leino -romaania Mestari. Ilman ympärillä olevaa elämäkerrallista ja tutkivaa materiaalia, olisi Pois meni merehen päivä -kertomus silloinkin haikeanvaikuttava kuvaus hylätystä vanhuksesta, joka kaipaisi edes pientä arvonantoa menneille saavutuksilleen.

Mäkelän liitteinä on pieni otanta muuta aikansa runoutta, johon elämäkerrassa viitataan, sekä alkuperäisen julkaisun jälkeen esiin tulleita seikkoja, korjauksia ja epäilyksiä mahdollisista Bergin runoista. Kaiken kaikkiaan kirja on kiehtova ristipisto suomalaisen kulttuurin yhteen yksityiskohtaan ja sen reunamiin. Miten paljon lahjoja ja innokkuutta onkin jäänyt suurmieskultin varjoihin jo ihan suomalaisuuden alkuaikoina.

Johanna Ahonen (toim.): Kabinettikertomuksia. Turun yliopiston tieteiskulttuurikainetti 10 vuotta. Turku 2005: Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti.  28 s. Kabinettikertomuksia 5

Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti eli Tutka juhlisti kymmenvuotista toimintaansa julkaisemalla Kabinettikertomuksia-sarjassaan asianmukainen juhlavihkosen. Hiljakseen täydentyneen sarjan viidennelle julkaisulle on osuvasti annettu nimeksi Kabinettikertomuksia.

Vihkon johtotähtenä on yhdistyksen perustajajäsen Tero Ykspetäjän artikkeli Tutkan vaiheista. Teksti on tiivis (ja sen alaviitteissä on todennäköisesti enemmän sanoja kuin leipätekstissä) mutta informatiivinen. Tutka syntyi keveämpään ja ketterämpään scifiharrastamisen tarpeeseen, kun Turun Science Fiction Seura oli päässyt kasvamaan isoksi ja byrokraattiseksi. Uusi sukupolvi (Ykspetäjän mukaan Turun sf-fandomin kolmas aalto) kaipasi jäykän seuratoiminnan syrjään epävirallisempaa yhdessäoleskelu. Toiminta tuntuu olleen pitkälti videoiltoja ja sen sellaista hengailua, mistä syystä Tutka ei alkanut koskaan esimerkiksi toimittaa omaa lehteä, vaikka sellainen on tämän maan fandomissa ollut tapana. Siitä syystä yhdistys on jäänyt tällaiselle maantieteellisesti ja ajallisesti kaukaiselle sivustaseuraajalle etäiseksi. Onneksi on kuitenkin tämä Ykspetäjän pikku historiikki, jollaisia on muuten myös TSFS:n piiristä vuosien aikana ilmestynyt. Jälkipolvet kiittävät niitä, jotka kirjaavat vaiheitaan muistiin itse. (Harmi että Portin piiri ei koskaan ryhtynyt moiseen.)

Muisteloiden lisäksi Kabinettikertomuksia sisältää neljä mainiota novellia. Anne Leinonen käsittelee rasismia iskevästi spefin keinoin. J. K. Miettinen kertoo eräänlaisen toteutumattoman vaihtoehtohistorian, kun Napoleon ei suostu ottamaan todesta joukoissaan piilevää innovaattoria Waterloon aattona. Petri Laineen kummitusjuttu onnistuu aidosti yllättämään ja järkyttämäänkin. Ja lopuksi bubbling under -suosikkini Jarmo Karonen esittelee poliittishenkisen ja melkein vakavasti otettavan aikamatkustusjutun. Jokainen novelleista on erittäin hyvää tasoa, ja viimeistä lukuun ottamatta ne ovat myöhemmin ilmestyneet myös kirjoittajiensa kokoelmissa.

Emma London (toim.): Suomifiktiota. FinFanFiction. Turku 2004: Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti. 28 s. Kabinettikertomuksia 4.

Fanifiktio on minulle vaikea juttu. Ymmärrän kyllä oikein hyvin pastissien viehätyksen ja intertekstuaalisuuden riemun. Mutta kun ”fanficissä” on kyse jostain ihan muusta. Siihen liittyy niin voimakas omistautuneisuus käsiteltävänä olevan sarjan (kirjallisen tai audiovisuaalisen) henkilöihin, omanlaisensa parasosiaalinen suhde fiktiivisiin hahmoihin. Kyse ei ole vain oppineesta leikistä, niin kuin vaikkapa sadoissa ja sadoissa Sherlock Holmes - tai H. P. Lovecraft -pastisseissa, vaan jostain henkilökohtaisemmasta.

 Julkaisemisen suhteen ei ole aivan yksiselitteistä, mitä mieltä lainsäädäntö on fanifiktiosta. Niinpä sen koti on etenkin tietoverkoissa, suuren maailman puolella jonkin verran myös zineissä. Suomessa fanifiktiota esiteltiin Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetin julkaisemassa Suomifiktiota. FinFanFiction -julkaisussa (2004). Sen on toimittanut aiheesta gradunsa tehnyt Emma London, ja toimittajan alkusanojen lisäksi se sisältää kuusi erilaista fanfic-kertomusta. Kaksi on suomen-, neljä englanninkielistä; vain yksi ei ole nimimerkin kirjoittama.

 Kovin monipuolista kuvaa fanifiktiosta vihkonen ei anna. Puolet teksteistä edustaa niin sanottua slash-alagenreä, jossa käsiteltävän tarinamaailman (mies)hahmoja paritetaan keskenään. Suomifiktiota väittää johdannossaan, että ”homoeroottinen tarina” olisi ”muualla lähes tuntematon” kirjallisuuslaji, mikä ei tietenkään pidä paikkansa. Suosittu se kuitenkin tuntuu olevan. Vihkosen tarinoissa toisistaan nauttivat niin Sormusten herran hobitit kuin Linnunradan käsikirjan Arthur ja Ford Prefect. Ihan oma erikoisuutensa on Pohjanmaalle sijoittuva tarina, jossa kai Sormusten herra -elokuvien näyttelijät huohottavat heinäkasassa. Hetero-”shippausta” edustaa värinä Hermionen ja Dracon välillä. Jäljelle jäävät kaksi tarinaa ovat Sandman-sarjakuvan Delirium-hahmon ympärille kerrottu pikkujuttu sekä minulle tuntemattoman Gundam Wing -animen maailmaan sijoittuva ”draama”.

 Mitään korkeakirjallisia teoksia ei yksikään kertomus ole eikä varmasti yritäkään olla. Selvästi joukosta kuitenkin erottuu toinen nimimerkki Empyn teksteistä, jossa Douglas Adamsin huumoria tavoitellaan paikoin oikein onnistuneesti.

Luettua: joulukuu 2021

Pasi Palonen: Pauli Myyrä. Helsinki 2016: BoD – Books on Demand. 223 s.

Kirjailija–muusikko–kuvataiteilija Pasi Palosen esikoisromaani Pauli Myyrä on ollut hyllyssäni ilmestymisestä asti mutta jotenkin se on onnistunut välttyä lukemiselta. Nyt lopulta tartuin tehtävään – ja voin sanoa että oli juuri oikea aika. Pauli Myyrä oli yksi tämän vuoden vaikuttavimmista lukukokemuksista.

Romaanin nimihenkilö on lapsuuttaan 1990-luvun koillispirkanmaalaisessa pikkukaupungissa Villilässä elävä poika. Paulia kiusataan koulussa ja muutenkaan elämä ei hymyile. Samalla hän alkaa kokea erikoisia: valoilmiöitä taivaalla, kadonneita viikkoja, lähes hänen niskaansa pudonnut meteoriitti. Pauli alkaa obsessoitua avaruuden ilmiöistä ja alkaa odottaa jotain tai joitakuita tulevaksi taivaalta. Romaani jättää herkullisesti auki, tapahtuuko kaikki todella vai keksiikö Pauli mielikuvitustodellisuden defenssinä kestääkseen elämäänsä.

Palonen pudottelee ajankohdan televisiosarjojen, lelujen, scifikirjojen nimiä, mikä ainakin minulle tuo kotoisan olon. Siihen vaikuttaa kyllä sekin, että Villilä muistuttaa aikalailla Mänttää, syntymäkaupunkiani. Pauli Myyrä on kiehtova ja koskettavakin tarina, ainakin jos miljöö ja henkinen ympäristö saavat niin tehokkaasti samaistumaan itseensä, kuten minulle kävi. Teksti tuntuu valmiilta. Vain kerran tai kaksi harrastelijakustannustoimittajan vaistoni olisi tehnyt sen suurempia muutoksia.

Jukka Nieminen: Zombievyöhyke. Tampere 2012: Mediapinta. 113 s. Kannessa teksti Suomalaista horroria.

Jukka Nieminen on 2000-luvun kotimaisen hörhökirjallisuuden suuri nimi. Itse törmäsin häneen ensimmäisen kerran hänen toimittamansa Hermeetikko-lehden ja sitä seuranneen Sinikiven kautta. Iso osa Niemisen kirjallisesta tuotannosta on pseudotiedettä ja gööttiläistä historiankirjoitusta, oli kyse sitten Suomen muinaiskuninkaista tai jääkauden kieltämisestä.

Viime vuosikymmenellä hän kirjoitti pari romaaniakin, molemmat kauhu. Zombievyöhyke on hyvin perinteinen zombiapokalypsitarina, jonka olemassaolon ainoa syy tuntuu olevan se, että tapahtumat sijoittuvat Suomeen. Joukko epätodennäköisiä selviytyjiä hengailee keskenään ja sen jälkeen lähtee reissuun. Omaperäisiä ideoita ei ole ainuttakaan, kaikki kliseet ovat mukana ja kerronta on kömpelöä. Jos ysiluokkalainen palauttaisi tällaisen äidinkielen kirjoitelmana, voisin olla laimean innoissani. Mielenkiintoista olisi tietää, onko yksi romaanin hahmoista kirjailija itse – Jukkis-nimeä hän on nimittäin käyttänyt monessa yhteydessä itsestään.

Pentti Saarikoski: Aika Prahassa. Helsinki 1967: Otava. 102 s.

Jos pitäisi nostaa joku kotimainen kirjailija suosikikseni, olisi se jokseenkin varmasti Pentti Saarikoski. Vaikka Saarikoski oli nimenomaisesti runoilija (ja kääntäjä), minulle läheisintä hänen tuotannostaan on kuitenkin proosa. Varsinkin hänen neljä tajunnanvirtaa lähentelevää teostaan ovat minulle läheisiä.

Ensimmäinen mainituista on Aika Prahassa. Saarikoski vietti pari kuukautta Prahassa vuodenvaihteessa 1966–67. Tuona aikana hän piti päiväkirjaa, joka on myöhemmin julkaistu kokonaisuudessaan ja jonka pohjalta Saarikoski kokosi heti tuoreeltaan tämän teoksen.

Saarikoski kirjoittaa siitä, minkä hän parhaiten osaa, eli itsestään. Rahat ovat vähissä, alkoholia kuluu, vaimo odottaa kotona mutta kirjailija odottaa rakastajatartaan käymään. Virkkeestä virkkeeseen voi olla pitkä temaattinen loikka, teksti on vapaasti tempoilevaa ja aina yllättävää. Jokin Saarikosken rytmissä on erittäin hypnoottista, mikä saa nauttimaan hänen tekstistään, vaikka puhe olisi mitä arkisimmista asioista.

P. G. Wodehouse: The Blandings Collection. P. G. Wodehouse Volume 2. Webter 2021: Audible Studios. 45 t 27 min. Luk. Stephen Fry.

Viimevuotisen Jeeves-tarinoiden kokoelman jälkeen Audible julkaisi vastaavan valikoiman P. G. Wodehousen Blandingsin linnaan sijoittuvia kertomuksia. Lukijana on jälleen Stephen Fry. Mukana on kolme romaania (ei kuitenkaan ensimmäistä Blandingsiin sijoittuvaa) sekä kaksi novellikokoelmaa.

Tyylilaji on Wodehousen tapauksessa vakio: humoristista, dialogivetoista ja viatonta naureskelua sosiaalisille normeille, yläluokan tyhjänpäisille tyhjäntoimittajille sekä monimutkaisia väärinkäsityksiin ja sattumiin pohjautuvia juonikudelmia. Blandingsin väki on sitä perinteistä: höyniä vanhenevia herrasmiehiä, koppavia tätejä, älyvapaita veljenpoikia ja nättejä tyttöobjekteja.

Blandings-tarinoiden lisäksi kokoelmaan kuuluu muutakin. Kaksi novellikokoelmanimikettä sisältävät nimittäin myös muutaman Hollywoodiin sijoittuvan kertomuksen sekä joitain golftarinoita. Näissä onkin sitten jo myös muunlaisia juoni-ideoita kuin vain ihmissuhdesotkuja. Varsinkin elokuvamaailman omituisuuksien (omakohtaisiin kokemuksiin perustuvat) kuvaukset ovat melkein ilkeitä.

Charles Dickes: Kaksi kertomusta. Hämeenlinna 1972: Karisto. 240 s. Suom. Kari Jalonen, Werner Anttila.

Kariston vuonna 1972 julkaisema Charles Dickensin Kaksi kertomusta sisältää kirjailijan kaksi ensimmäistä joulutarinaa. Ensimmäinen näistä, Jouluilta (The Christmas Carol, 1843), on varmaankin kuuluisin Dickensin kertomus. Siinä vanha saituri saa kolmelta aaveelta opetuksen, joka muuttaa ihmisvihaajan hyväntekijäksi. Kirjassa on käytetty Kari Jalosen suomennosta, joka on ilmestynyt ensimmäisen kerran 1932 nimellä Jouluaatto.

Myös toisessa kertomuksessa on yliluonnollisia elementtejä. Uudenvuoden kellot (The Chimes, 1844; suom. nimi myös yhteenkirjoitettuna) kertoo sekin vanhasta miehestä, joka kuolee pudottuaan kellotornista. Kuoleman jälkeen kellojen henkiolennot ("tontut", engl. goblins) näyttävät hänelle, miten jälkeen jääneiden ihmisten elämä menee alamäkeen. Lopussa mies herää unestaan – mutta lopetus jättää avoimeksi, onko unta ollut kurja tulevaisuudennäky vai vasta onnellinen loppu. Werner Anttilan suomennos on alun perin ilmestynyt 1933 nimellä Joulukellot.

Kumpikin tarina sisältää melko saarnaavaa sosiaalikommentaaria, mutta Dickensiltä sen sietää. Ajan henki oli sellainen, ja Dickens kuitenkin oli köyhien ja heikkojen puolella.

Eino Leino: Joulu. Kolminäytöksinen näytelmä. Kivesjärveläiset. Lausuntaruno. Helsinki 1967: Otava. 79 s. Otavan joulukirja 1967.

Jos jokin aihe kiehtoi Eino Leinoa, niin se oli Kivesjärveläiset. 1898 häneltä ilmestyi romaanikatkelma aiheesta ja 1901 kertova runoelma. Muutamaa vuotta myöhemmin, 1905, hän oli sisällyttänyt aiheen näytelmäversion Naamioita-kokoelmansa käsikirjoitukseen. Kivesjärveläiset kuitenkin jäi pois julkaistusta versiosta ja unohtui arkistoihin vuosikymmeniksi.

1960-luvulla käsikirjoitus löytyi ja vuonna 1967 se julkaistiin Otavan jouluniteenä. Draamatekstin lisäksi julkaisu sisältää Kivejärveläiset-runon lausuttavaksi tarkoitetun toisinnon, jonka Leino muokkasi 1902 ystävälleen Kaarlo Halmeelle.

Kivesjärveläiset ei ole itsessään mitenkään erityinen teksti. Se on monitahoinen ihmissuhdetragedia patruunan, tämän emännän, taidemaalarin ja tämän nuoren mallin suhdekimpusta. Draamateksti kärsii liiasta tiiviydestä, joka ei salli hahmojen hengittää. Parasta näytelmässä on Niku Flanderin alkoholistihahmo. Kalevalamittaan kirjoitettu näyttämöruno puolestaan menettää tehojaan ontuvan runopolvensa vuoksi, vaikka yksittäiset kuvat ovatkin vahvoja. Taitava lausuja varmasti saisi tekstin elämään. Kivesjärveläisten paras versio taitaa sittenkin olla se ainut Leinon elinaikana julkaistu eli vuoden 1902 runoelma.

The Ballad of Jethro Tull. London 2020: Rocket 88. 216 s.

The Ballad of Jethro Tullia mainostettiin ensimmäisenä autorisoituna historiikkina maailman parhaasta bändistä (totuus, ei mielipide). Kun tällainen teos saa kohteensa hyväksynnän, pitäisi varoituskellojen alkaa soida. Ja tälläkin kertaa, ainakin osittain, ihan syystä.

The Ballad... on komea esine – isokokoinen, kaunis sidonta, runsaasti kuvitettu. Lisäksi siitä julkaistiin kaksi vielä loisteliaampaa erikoislaitosta. Sisällöltään se on kuitenkin hyvin tyypillinen haastattelukirja. Yhtenäistä narratiivia ei ole, vaan tekstimassa rakentuu haastattelukatkelmista. Tällainen voi olla hyvä ratkaisu, mutta silloin haastateltavia pitäisi olla enemmän. Nyt 37:stä Tullissa soittaneesta jäsenestä vain kolmannes saa minkäänlaista puheenvuoroa. Kaikkia ei edes mainita, ilmiselvimpänä tapauksena toistakymmentä vuotta bassoa soittanut Jonathan Noyce! Paljon toistellaan samoja, moneen kertaan kuultuja anekdootteja, joskin jotain uuttakin. Varsinkin John Evans ja Dee Palmer ovat antoisia tietolähteitä.

Mielenkiintoista on, että kirjan tekijää ei mainita missään kovin selvästi. Haastattelutyön ja toimittamisen on tehnyt Mark Blake. Kuitenkin esimerkiksi kuvatekstit on kirjoitettu minä-muodossa, ja puhuja on selvästi Ian Anderson.

Suurin ongelma lienee, että ollakseen historiikki kirjan voisi olettaa käsittelevän bändin kaikki vaiheet. Kuitenkin käy niin kuin usein käy, ja viimeiset kolmekymmentä vuotta vain juostaan läpi. Taitaa olla niin, että edelleen paras Tull-historiikki on Dave Reesin kirja vuodelta 1998. Toivottavasti se saisi jo pian päivitetyn laitoksen.

Sid Smith: In the Court of King Crimson. An Observation Over 50 Years. 2019: Panegyric Records. 632 s.

Sid Smithin In the Court of King Crimson on periaatteessa laajennettu laitos hänen parikymmentä vuotta vanhemmasta kirjastaan, mutta laajennukset ovat niin suuria, että voidaan puhua ihan uudesta teoksesta. Smith on seurannut King Crimsonia vuodesta 1972, vuosikymmeniä varsin läheltä, ja hänellä on käytössään valtava tietomäärä näkemyksestä puhumattakaan. Hänellä on ollut pääsy arkistoihin, minkä lisäksi Smith on haastatellut kirjaansa varten jokseenkin jokaista yhtyeeseen joskus kuulunutta.

Tulos on massiivinen. Jopa niin massiivinen, että joku kehvelimpi kynämies olisi julkaissut samasta materiaalista kolmekin kirjaa. Teoksen ydin on sen ensimmäinen osa, historiikki. Smith käy läpi King Crimsonin moninaiset vaiheet ihailtavan johdonmukaisesti. Taannoin kritisoin Jethro Tull -kirjaa siitä, että se siirtyi pikakelaukselle ensimmäisten kymmenen vuoden jälkeen. Smithin kirjassa tällaista ei tapahdu koskaan; se etenee tasaisen tarkasti ja nautittavan sujuvasti koko yli viidenkymmenen vuoden aikajänteensä.

Elämäkertaosuus keskittyy nimenomaan bändin kronikointiin. Albumien sisältö esimerkiksi jää vähemmälle. Historiikin jälkeen Smith esitteleekin sitten arvioiden Crimsonin studiotuotannon. Vaikka osuus on monin tavoin onnistunut, kieltämättä jäin kaipaamaan myös laajan live-diskografian esittelyä. Myös ProjeKctit jäävät huomiotta.

King Crimsonin keikkapuoli saa kuitenkin huomionsa, sillä yli 600-sivuinen kirja päättyy Smithin luonnehdintoihin kaikista tällä hetkellä DGM:n kautta saatavilla olevista livetallenteista. Tekstit ovat ilmestyneet aiemmin levy-yhtiön nettisivuilla, mutta kirjan sivuilla niistä muodostuu syväluotaus yhtyeen kehittymiseen esiintymislavoilla. Toistolta ei tietenkään voi välttyä, minkä vuoksi lukutahtini hidastui selvästi loppupuolella. Koko mötikän lukemiseen kului kaikkinensa parisen kuukautta, vaikka alkupuoli hoituikin nopeaan tahtiin.

Smith on musiikkijournalismin vanhan koulukunnan edustaja. Hän kirjoittaa täsmällistä mutta elävää kieltä, jossa vertaukset ja metaforat sekä erikoiset sanavalinnat saavat hengittää vapaasti. Sellaista on ihana lukea tällaisina kömpelöiden somearvosteluiden aikoina.

Jim Thompson: Vastaisku (Recoil, 1953). Helsinki 1996: Like. 168 s. Suom. Mika Tiirinen.

Lukioiässä ihastuin Jim Thompsoniin (siihen alkuperäiseen, ei 2000-luvun suomalaiseen). Minun ehdottomaan teinimieleeni teki vaikutuksen Thompsonin kyyninen ja ankara tapa kirjoittaa ja suhtautua henkilöihinsä. Hänen kirjojensa maailmassa ihmiset olivat itsekkäitä, pyrkivät hyötymään muista ja pettämään muut aina kun mahdollista.

Kirjanpitoni mukaan Vastaiskua en lukenut tuolloin. Ehkä hyvä niin, sillä juonesta olisi todennäköisesti mennyt silloin paljon ohi. Hahmoja on verrattain lyhyessä sivumäärässä paljon ja kaiken taustalla oleva salaliitto on melkoisen mutkikas. Se ei kuitenkaan ole pääasia. Pääasia on pankkiryöstöstä 18-vuotiaana tuomittu mies, joka 15 vuoden jälkeen sumplitaan vapaaksi – vain jotta häntä voitaisiin käyttää monimutkaisessa huijausjuonessa. Kaikki ovat sotkeutuneet kuvioon jollain tapaa, eikä mikään ole itsestään selvää.

Thompson kirjoittaa yleensä kovaksi keitetyn rikostarinan perustalla, ja Vastaiskussa hän tekee sen melko tyylipuhtaasti. Hän on taitava kirjoittaja, mutta tällä kertaa ei tarjolla ole erityisen elegantteja kirjallisia ratkaisuja. On vain hyvä tarina, iskevä kieli ja tyly maailmankuva. Ja tietysti niin onnellinen lopetus, että se täytyy olla piruilua.

Silvana De Mari: Viimeinen haltia (L'ultimo elfo, 2004). Helsinki 2005: WSOY. 318 s. Suom. Laura Lahdensuu. Kuv. Gianni De Conno.

Aloin lukea Silvana De Marin Viimeistä haltiaa jo kevätpuolella ääneen lapsille. Monista syistä projekti kuitenkin venyi ja loppui kesken noin kirjan puolivälissä. Päätin, että vuoden päätteeksi lukisin kirjan itsekseni loppuun.

Viimeinen haltia on erikoinen fantasiaromaani. Se käyttää hyväkseen kovin perinteistä korkean fantasian kuvastoa – haltioita, lohikäärmeitä, keskiaikaismaista miljöötä. De Mari kuitenkin kokoaa tutuista palikoista jokseenkin omaperäisen rakennelman.

Tarina kertoo pintapuolisesti Yorshista, viimeisestä haltiasta, ja hänen kasvustaan orpolapsesta sankariksi. Taustana on jonkinlainen postapokalyptinen maailma, jonka Yorsh pyrkii ennustuksen mukaisesti palauttamaan raiteilleen. Kertomusten teho on siinä, miten romaani on kirjoitettu. Tarinalle on kehitetty taustatarina, jota ei avata liikaa vaan luotetaan lukijan kykyyn ymmärtää ilman alleviivauksia. Kerronnan tyyli noudattelee Yorshin ikävaiheita, kevyesti, niin että alun yksinkertaisemmat lauseet ja toisto vaihtuu loppua kohden paljon vivahteikkaampaan tyyliin. Muutos ei ole suuri mutta se tuo tarinaan salakavalaa syvyyttä.

Viimeinen haltia tasapainottelee tyylikkäästi kohdeyleisönsä kanssa. Se on toisaalta selvästi suunnattu nuorille lukijoille, mutta toisaalta siinä on paljon sävyjä, jotka aukeavat vasta varttuneemmille. Siinä mielessä Viimeinen haltia tuo mieleen Astrid Lindgrenin romaanin Mio, poikani Mio. Aivan yhtä lyyrinen se ei ole, mutta yritys on kunnioitettava.

Luettua: huhtikuu 2021

John Dickson Carr: Sir Arthur Conan Doyle. Boston 1993: Da Capo Press. 308 s. – Ilmestynyt alun perin 1949.

John Dickson Carr kirjoitti ensimmäisen autorisoidun Arthur Conan Doyle -elämäkerran. Se ilmestyi vuonna 1949, parikymmentä vuotta Doylen kuoleman jälkeen. Carr, itsekin kouliintunut dekkarikirjailija, pääsi käsiksi vanhemman kollegansa arkistoihin ja tutustumaan esimerkiksi laajaan kirje- ja käsikirjoituskokoelmaan. Teoksen pääpaino on nimenomaan Doylen elämänvaiheissa, ei teoksissa. Totta kai oleellisimmat kirjalliset vaiheet käydään läpi, mutta edes Sherlock Holmesiin ei jumituta edes moneksi sivuksi kerrallaan. Välillä kirjoittajan pidättyväisyys kuitenkin unohtuu, kun hän vaikkapa kuvaa innoissaan sitä vaikutusta, jonka Kadonnut maailma -romaani teki nuoreen lukijaan.

Carr kirjoittaa hyvin kaunokirjalliseen tyyliin. Kertojaääni on hyvin lähellä Doylea, aivan tämän olkapäällä. Yhdistelmä tekee lukukokemuksesta nauttitavan; intensiivisen ja intiiminkin. Kirjoittaja on pyrkinyt samaistumaan kohteeseensa. Tämä tietysti aiheuttaa myös kritiikittömyyttä, mikä on yleensäkin elämäkertojen heikko kohta. Toisaalta Carr osaa hiljetä asioista, joita joutuisi muuten kaunistelemaan. Erityisesti tämä näkyy Doylen viimeisen kymmenen elinvuoden ajassa. Spiritualismi-innostus todetaan tapshtuneeksi ja selitetään asiaksi, johon elämäkerturi ei pysty samaistumaan. Samalla jää ilman mainintaa jokseenkin kaikki uskon aiheuttamat tahrat jälkimaineessa.

Kaikista pikku puutteistaan huolimatta John Dickson Carrin Doyle-elämäkerta on yhä kaikkien vuosikymmenten jälkeen lukukelpoinen ja informatiivinen teos. Kaikessa eläytyvyydessään se on yllättävän moderni.

Legolas 1/1992. Helsinki 1992: Suomen Tolkien-seura.

1990-luvun alussa Suomessa ilmestyi liuta scifilehtiä, jotka käsittelivät tieteisfiktion lisäksi sujuvasti myös kauhua ja fantasiaa. Ensimmäinen puhtaasti fantasiaan keskittynyt lehti oli kuitenkin 1991 aloittanut Legolas. Lehteä toimitti tuolloin Johanna Vainikainen.

Kakkosnumerossaan (1/92) Legolas oli jo siirtynyt vasta aloittaneen Suomen Tolkien-seuran lehdeksi. Kirjoittajissa on paljon tuttuja fandom-nimiä. M.-P. Lauronen kirjoittaa fantasian olemuksesta, Petri Hiltunen aiheuttaa hämmennystä skenessä vertailemalla Tolkienia ja Robert E. Howardia, ja onpa lehdessä myös Boris Hurtan novelli Pestuupäivä, jota ei käsittääkseni ole julkaistu sittemmin missään.

Juhani Hinkkanen (toim.): Velhojen valtakunta. Helsinki 1989: Jalava. 167 s. Suom. Leena Peltonen, Ilkka Äärelä, Ulla Selkälä, Tapani Ronni, Jussi-Ville Heiskanen.

Juhani Hinkkasen toimittama Velhojen valtakunta oli ensimmäinen suomenkielinen kirja miekkaa & magiaa. 1980-luvun lopussa fantasia oli Suomessa vielä vankasti lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Miekkaa ja magiaa oli julkaistu lähinnä Conan-sarjakuvien verran. Jalavan scifisarjassa ilmestynyt Hinkkasen antologia oli jotain ihan uutta. Kokoelma sisältää kuusi eri ikäistä ja keskenään hyvin erilaista alan novellia kuudelta eri kirjailijalta. Siinä julkaistiin suomeksi ensimmäistä kertaa Robert E. Howardin Conan-tarina, ensimmäistä kertaa Michael Moorcockin Elric-tarina, ensimmäistä kertaa Fritz Leiberin Lankhmar-tarina, ensimmäistä kertaa Clark Ashton Smithiä. Vaikka valikoima on suppea ja vaikka suomennos välillä saa hampaat kirskumaan, oli Velhojen valtakunta hemmetin kova juttu tuolloin ja on edelleen. Varsinkin Moorcockin päätösnovellin, Unelmoivan kaupungin, jylhä ja tyly lopetus herkistää edelleen.

Oma kappaleeni kirjasta on hieman kulunut. Sanoisin että rakkauden merkkejä vain. Ostin sen kyllä käytettynä, joten jälkiliukkailla tässä mennään...

Kaksi lyhyttä romaania - mietteitä Stephen Kingin äärellä #7

I Kingistä ja pienoisromaaneista

Stephen Kingin nimi assosioituu helposti monisataasivuisiin, todellakin tiiliskiveä muistuttaviin romaaneihin. Hänen esikoisteoksensa Carrie oli vielä tiivis, alle 200-sivuinen kirja, mutta sen jälkeen Kingin kirjat ovat lähes poikkeuksetta paljon laajempia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö hän olisi kirjoittanut lyhyempääkin proosaa. Kyse on enemmänkin kustantajan logiikasta, jonka mukaan yleisö haluaa paksumpia kirjoja, vastinetta rahoilleen. Toisaalta kustantajan näkökulmasta kirjanostajille ei myöskään saa julkaista liikaa samalta tekijältä; kirja per vuosi on hyvä vauhti. Kingin luomistahdin tuntien tällainen ajattelu on ongelmallista. Ehkä hieman ilkeämielisesti, mutta mielestäni silti perustellusti, voisi väittää, että kunnon kustannustoimittaja olisi osannut suitsia Kingiä koko uran ajan tiivistämään ja käyttämään aikaansa tekstien hiomiseen.

Hyvin nopeasti Kingin uralla vakiintui muutama tapa kiertää kustannusmaailman normeja. Ensimmäinen oli salanimen käyttö. Richard Bachman -nimellä ilmestyi viisi romaania vuosina 1977–1984 ennen salaisuuden paljastumista. Toiseksi Kingiltä alkoi ilmestyä uusia nimikkeitä rajoitettuina bibliofiilipainoksina. Esimerkiksi Donald M. Grant julkaisi Musta torni -sarjaa alun perin komeina kuvitettuina laitoksina, ja Kingin oma Philtrum Press on vuosien aikana julkaissut monta mielenkiintoista pienpainatetta. Käytännössä kaikki nämä kertomukset ovat sittemmin saaneet myös laajemmat julkaisunsa mutta vasta sen jälkeen, kun fanit olivat saaneet kuulla harvinaisuuksien olemassaolosta ja vaatineet päästä niihin itsekin käsiksi.

Kolmas keino saada useampia käytännössä romaanipituisia (vaikka varsinkin amerikkalaiset puhuvat tässä kohtaa mieluummin "novellasta" eli pienoisromaanista) tekstejä julkaistuksi oli sisällyttää niitä kokoelmiin. Kingiltä onkin ilmestynyt vuodesta 1982 alkaen neljä kokoelmaa, joista jokainen sisältää neljä kertomusta. Kenen tahansa muun kirjailijan tuotannossa tämänmittaiset tekstit kelpaisivat omiksi kirjanimikkeikseen. Myös neljä Bachman-kirjaa on sittemmin ilmestynyt yhteisniteenä. Lisäksi Skeleton Crew -novellikokoelman aloittaa romaanimittainen The Mist.

Tilanne säilyi tällaisena pitkälle 2000-luvulle asti. Vasta silloin Kingiltä alkoi ilmestyä paksujen kirjojen seassa myös lyhyempiä kertomuksia omina niteinään. Vuonna 2005 tuore Hard Case Crime -kustantamo julkaisi Kingin The Colorado Kid -rikosromaanin (184 s) ja vuonna 2010 Cemetery Dancelta ilmestyi Blockade Billy (112 s), joka sekin on eräänlainen rikoskertomus. Jälkimmäinen sisältyy hieman muokattuna myös The Bazaar of Bad Dreams -novellikokoelmaan (2015). Kumpaakaan ei ole suomennettu.

Vuosina 2017 ja 2018 ilmestyi pari lyhyempää romaania lisää. Samoina vuosina muuten ilmestyivät myös romaanit Ulkopuolinen ja Owen Kingin kanssa kirjoitettu Ruususen uni, jotka molemmat ovat reilusti yli viisisataasivuisia. Ensimmäinen näistä pienimuotoisemmista teoksista on yhteistyö Richard Chizmarin kanssa, Gwendy's Button Box, ja jälkimmäinen Keveys (Elevation).

II Gwendy's Button Box

Vaikka vuoden 1991 romaanin Tarpeellista tavaraa piti olla "viimeinen tarina Castle Rockista", on King viime vuosina palannut tuohon luomaansa pikkukaupunkiin jälleen. Parin novellin jälkeen Gwendy's Button Box on ensimmäinen romaanimittainen Castle Rock -kertomus. Se on eräänlainen kasvutarina. Päähenkilö on Gwendy Peterson, joka kohtaa salaperäisen tummiin pukeutuneen miehen, Richard Farrisin (nimikirjaimista päätellen jälleen yksi Randall Flaggin olomuoto). Mies antaa Wendylle "nappilaatikon". Laatikko on kuin muunnelma sammosta: yksi sen vivuista tuottaa hopeakolikoita ja toinen suklaata, joka saa Gwendyn elämänlaadun parantumaan kaikin tavoin. Gwendy on nimittäin kärsinyt ylipainosta ja sen aiheuttamasta kiusaamisesta. Nämä huolet ovat kuitenkin pian ohi, samoin kuin monet muutkin.

Laatikossa on kuitenkin myös kahdeksan nappia, jotka rinnastuvat kertomuksessa siihen nappiin, jolla ydinaseet laukaistaan. Kuusi napeista on varattu kullekin asutulle mantereelle, yksi edustaa täystuhoa ja yksi mitä painaja ikinä haluaa. Gwendyllä on nyt suuri vastuu.

Romaani seuraa Gwendyn kasvua seuraavan kymmenen vuoden ajan. Lyhyet luvut tarjoavat välähdyksiä ja sirpaleita paitsi Gwendyn elämästä myös hänelle luovutetun laatikon aiheuttamasta kasvavasta ahdistuksesta. Kertomuksen sävy on fabuloiva – jos ajatusta nappilaatikosta pysähtyy miettimään liikaa, se paljastuu aika naurettavaksi. Onneksi kirjoittajat eivät keskity siihen liikaa; heidän fokuksensa on päähenkilössä. Laatikko toimii pikemminkin vertauskuvana aikuistumiselle, vastuunotolle ja päätöksenteon vaikeudelle.

Romaanin toinen kirjoittava, Richard Chizmar, ei ole Suomessa kovin tunnettu. Kauhupiireissä hän on kuitenkin verrattain iso nimi, etenkin toimittamansa Cemetry Dance -lehden ja samannimisen kustantamon vuoksi. Hän onkin aiemmin kustantanut useita Kingin kirjojen erikoislaitoksia. Myös Gwendy's Button Box on ilmestynyt alunperin juuri Cemetery Dancelta. Häneltä ei ymmärtääkseni ole suomennettu mitään, ei myöskään tätä teosta. Chizmar kirjoitti yksinään romaanilla jatko-osan, Gwendy's Magic Feather, joka ilmestyi 2019.

Kirjan ensimmäinen painos sisältää Keith Minnionin kuvituksen. Piirrokset ovat tyylitellyn realistisia, melkein vinjettimäisiä. Ne eivät tuo tarinaan mitään uutta mutta korostavat sen tietynlaista satumaisuutta. Gwendy's Button Boxin ranskannos sisältää muuten alkuperäiskuvituksen lisäksi myös uusia Minnionin piirroksia.

III Keveys

Vuonna 2018 ilmestynyt Keveys (suomennos 2019) on monella tapaa jonkinlainen Gwendy's Button Boxin sisarteos. Myös se sijoittuu Castle Rockiin, ja myös siinä käsitellään paino-ongelmia. Tarina alkaa iskevästi menemällä suoraan asiaan: Scott Carey huomaa painonsa putoavan nopeasti. Painoon ei tunnu vaikuttavan, mitä hän syö tai edes mitä hänellä on yllään. Kaikki hänessä tuntuu menettävän painoaan, vaikka se ei näykään ulospäin. Toisena juonteena tarinassa seurataan Careyn uusien naapurien ongelmia vasta-avatun kasvisravintolansa kanssa. Ongelma ei niinkään ole ravintolassa vaan siinä, että sitä pitävät aviossa elävä naispari. Mainen konservatiivit eivät sellaista katsele hyvällä.

Keveys on ristiriitainen lukukokemus. Toisaalta se on häpeämättömän tunteellinen, satua lähentelevä fantasia, jossa kerrankaan ei laverrella kingmäisesti. (Ei sillä etteikö lavertelu voisi olla hyväkin asia. Väitän sen olevan monelle ydinasia Kingin viehättävyydessä.) Toisaalta iskevän alun jälkeen romaani eksyy tendenssikirjallisuuden suohon yrittäessään alleviivata, että ennakkoluuloisuus on paha juttu ja seksuaalivähemmistöt ovat ihan ok. Ehkä on kunnioitettavaa, että bestseller-kirjailija uskaltaa Yhdysvalloissa saarnata näin suoraan, mutta suomalaisittain sellainen on lähinnä vaivauttavaa.

Tarinana Keveys tuo mieleen Kingin Bradbury-henkisen novellin "Talo Vaahterakadulla". Painonputoamisjuoni puolestaan vie ajatukset Bachmanin nimellä ilmestyneeseen Kirous-romaaniin, joka kuitenkin oli paljon tätä räävittömämpi. Bradburyn lisäksi esikuvana on myös Richard Matheson, jonka The Shrinking Man -romaanin kutistuva päähenkilö oli myös nimeltään Scott Carey ja jolle Keveys on omistettu. Parhaiten Keveys asettuu Kingin tuotannossa viimeisten kymmenen vuoden aikana ilmestyneiden, kuolemaa melko lempeästi tarkastelevien, semifantastisten novellien joukkoon. Se ei ole suurta kirjallisuutta, mutta tuntuu hyvältä lukea tekstiä ihmiseltä, joka vaikuttaa olevan sinut oman rajallisuutensa kanssa.

IV Fantastisuudesta ja ymmärryksestä

Olen kummankin romaanin kohdalla viitannut niiden "satumaisuuteen". Kumpikaan ei ole perinteistä genrekirjallisuutta, ei varsinkaa kauhua, vaikka kummankin yhteydessä (varmaankin markkinointisyistä) sellaiseen vihjataan. Toki molemmissa romaaneissa on paljon kauhistuttavaa mutta sen ei ole tarkoitus herättää lukijassa mitään pelon tai kauhun tunteisiin liittyvää. Enemmänkin tarkoitus on uskoakseni saada lukija ajattelemaan. Fantastinen elementti – nappilaatikko tai painon katoaminen – toimii etäännyttäjänä. Lukijan on helpompi käsitellä hyvin vakavavia aiheita, kuten vastuunkantoa ja elämästä luopumista, epäsuorasta fantasian kautta.

Fantasia antaa kirjailijalle myös eräänlaisen luvan oikoa mutkia, yksinkertaistaa ja rikkoa sääntöjä. Keveydessä asenteelliset ristiriidat ratkevat ihmeenomaisesti; uskoa ihmisen kykyyn hyväksyä muut korostetaan. Gwendyssä monimutkaiset vastuun ja päätöksenteon kysymykset tiivistetään muutamaan painonappiin. Lopputulos ei ole millään tavoin realistinen kummassakaan tapauksessa. Mutta ei sen tarvitsekaan olla. Kingiä (ja Chizmaria) on helppo syyttää yksinkertaistamisesta ja naiiviudesta, mutta mielestäni sekin olisi liian helppoa. Yksinkertaistaminen ja naiivius ovat tässä tapauksessa tietoisia ratkaisuja.

Tuntuukin, että Kingillä on viime vuosina selvästi lisääntynyt eräänlaisen ristiriidattomuuden määrä. Vaikka hän edelleen kirjoittaa hyvin synkkiäkin kertomuksia, on niiden rinnalle ilmestynyt pehmeämpi, jotenkin resignoitunut ajattelu. Olisi helppo nähdä tämän johtuvan kirjailijan ikääntymisestä, ja varmasti osittain niin onkin päätellen sellaisten tarinoiden määrästä, joissa käsitellään kuolemaan valmistautumista (eikä vain kuolemista kuten monesti aiemmin) ja asioiden saattamista valmiiksi ennen loppua. Ehkä syynä on myös muutos ympäröivässä maailmassa. Alati kärjistyvämmässä ilmapiirissä tarvitaan niitäkin puheenvuoroja, jotka yrittävät ymmärtää ja luoda osaltaan edes jonkinlaista harmoniaa. Varsinkin Keveydessä nämä tarkoitusperät ovat näkyvissä vähän turhankin selvästi.

Conanin lukijanovellit 1987–88

Robert E. Howardin 1930-luvulla luoma pulpbarbaarin perushahmo Conan on elänyt monta elämää. Alkuperäisten Howardin kertomusten jälkeen Conanin hahmoa ovat omissa romaaneissaan ja novelleissaan hyödyntäneet useat tekijät. Arnold Schwarzeneggerin roolisuoritus kahdessa 1980-luvun elokuvassa lienee hahmon tunnetuin ilmentymä; myöhemmät Conan-filmatisoinnit jäävät niiden varjoon ja hyvä niin. Ja sitten ovat sarjakuvat, joiden kautta Conan tuli tutuksi suomalaisille.


Tämä teksti ei kerro Conanista, mutta hänen nimikkolehtensä kautta pääsemme varsinaisen aiheemme äärelle. Suomessa yritettiin julkaista Conan-sarjakuvaa ensimmäisen kerran 1975–76 Tapterin toimesta, mutta lehti lopetettiin viiteen numeroon (LISÄYS 2.9.2025: Timo Ronkainen oikaisi tätä tietoa Facebookin Pulpetti-ryhmässä. Jo ennen Tapteria, Conania ilmestyi Sarjakuvalehdessä). Uusi alku koitti 1984, kun Semic aloitti Conan barbaari -lehden, joka jatkoikin 12 vuotta. Tämänkin jälkeen kimmerialaisbarbaaria on sarjakuvissa nähty suomeksi Egmontin albumeissa. Nyt haluamme tarkentaa huomiomme Semicin lehden vuosiin 1986–1988. Tuolloin värillisen lehden rinnalla alkoi ilmestyä mustavalkoisia spesiaalialbumeita. Kolme ensimmäistä näistä numeroitiin vielä peruslehden jatkumoon (2/86, 2/87 ja 5/87), mutta seuraavan vuoden neljä mustavalkoista lehteä julkaistiin ilman numerointia. Mustavalko-Conanit sisälsivät paitsi värillistä emojulkaisua pidempiä tarinoita myös pientä ekstraa: lukijakirjeiden lisäksi oli artikkeleita esimerkiksi hyperborisista jumalista, ilmeisesti paljon kaivattu roolipelipalsta – ja lukijanovelleja.

Nämä lukijoiden novellit ovat nyt mielenkiintomme kohteina. Kahdessa ensimmäisessä mustavalkoalbumissa (Kun jumala herää, 2/86, ja Liekkiveitsi, 2/87) ei sellaista vielä ollut, mutta kaikissa lopuissa kyllä. Viidessä lehdessä julkaistiin yhteensä seitsemän novellia muun muassa sellaisilta muista yhteyksistä tutuilta kirjoittajilta kuin Toni Jerrman, Anssi Hynynen ja Jukka Laajarinne. Novellit ovat harrastajamaisia, monin tavoin kömpelöitä ja pääosin varsin geneerisiä lajityyppikertomuksia. Suomalaista miekka & magia -tyyppistä fantasiaa ei kuitenkaan tuohon aikaan ollut juurikaan julkaistu missään, joitain aivan yksittäisiä tarinoita lukuun ottamatta. Eipä niitä sen jälkeenkään ole liiaksi asti kirjoitettu. Muutamien irtonovellien lisäksi mainittakoon Juri Nummelinin Viimeinen bjarmialainen (Kuoriaiskirjat 2013) ja Juha Jyrkkään Oivas Repänen: Kainoan musta linna (Kuoriaiskirjat 2017) sekä Petri Hiltusen sarjakuvissaan aloittama Praedor-tarusto (sarjakuvaa julkaistiin myös näissä Conaneissa). Siksikin Conaneissa julkaistut pienimuotoiset tarinat muodostavat oman mielenkiintoisen kokonaisuutensa.

Ensimmäinen Conan-lukijanovelli ilmestyi Yanaidarin zombiet -albumissa (5/87). Kyseessä on "barbaariharrastaja" Anssi Hynysen "Sepän oppipoika". Novellin alussa nuori miekkamies herää tyrmän lattialta verissä päin. Lyhyessä takaumassa selvitetään hänen lähteneen perinteiseen tyyliin kostamaan isänsä kuolemaa ja tuhoamaan Vuoren Kuningatarta. Kaikki tarinassa on perinteistä ja klišeistä, mutta kirjoittaja tietää tämän itsekin: "Entä mitä sitten seurasi? Tuskin mitään uutta teille, jotka olette niin moneen kertaan kuulleet taisteluista, joita käydään ahtaissa portaikoissa ja sokkeloisissa käytävissä pakenijan ja takaa-ajajain välillä." Novelli ei ole lainkaan niin kehnosti kirjoitettu kuin voisi luulla. Toki se on paikoin haparoiva, mutta sellaisenaan se on myös viihdyttävä ja hyvä aloittaja Conanin lukijanovellien sarjalle. Hynysen novellin ohessa lehden toimitus ennakoikin "oikeaa barbaarinovellien tulvaa" nyt, kun alkuun oli päästy.

Toimitukseen saapuneesta tulvasta emme tiedä, mutta ainakin seuraavassa Salaliitto-albumissa julkaistiin jälleen uusi novelli, "Mustan jumalan sola". Tällä kertaa kirjoittaja oli Jan-Erik Ehrström, joka oli myös kuvittanut tekstinsä. Tarina kertoo pelkkään lannevaatteeseen sonnustautuneesta, pitkästä ja lihaksikkaasta kimmerialaisbarbaarista, joka kiroaa Cromin nimeen. Conan tämä ei kuitenkaan ole – vaan Raxxon. Barbaarimme joutuu väijytykseen kapeassa solassa Aisirin vuorilla, mutta selviytyy siitä onnensa ja miekkansa ansiosta. Sattumalta Raxxon kuitenkin ajautuu juuri sinne, mihin häntä väijyneet miehet hänet halusivatkin – uhriksi heidän jumalalleen. Tarinaa kuljetetaan melko sujuvasti ja varsinkin mustan jumalan pesäluolaa kuvataan mallikkaasti. Samoin jumalana palvottu olento itsessään on kekseliäs, nykyään se ehkä mainittaisiin "lovecraftilaisena": "Mustuus aivan kuin huokui siitä, sen jokaisesta ihohuokosesta, samalla tavoin kuin kuumuus huokuu vasta taotusta säilästä. – – [Olento] koostui monesta eri eliöstä, joukossa niin ihminen, karhu ja joukko villisti kiemurtelevia matoja kuin nuoren puun vesa, joka kasvoi karhun kidasta." Kaiken pohjustuksen jälkeen tuntuu vain kovin turhauttavalta, että olento saadaan hengiltä kahdessa tekstikappaleessa teurastusveistä heilauttelemalla. Siitä huolimatta "Mustan jumalan sola" jatkaa Anssi Hynysen novellin tiellä: Se on häpeämättömän klišeinen mutta juuri siksi hauska lukea. Kotikutoisessa vakavuudessa, jolla aloitteleva tekijä tekstin on kirjoittanut, on samaa viehätystä kuin muussakin 80-luvun scifissä ja fantasiassa.

Vuoden 1988 toinen mustavalko-Conan sisälsikin sitten kaksi lukijanovellia. Tekstit ovat vielä lyhyempiä kuin edellisten lehtien parisivuiset kertomukset. Molemmat mahtuvat samalle aukeamalla roolipelipalstan kanssa, olkoonkin pienellä kirjasimella ladottuna. Keskenään kaksi novellia ovat hyvin erilaiset. Yhteistä niille on, ettei kumpikaan ole leimallisesti barbaaritarina vaan niiden henkilöt voisivat olla keitä tahansa miekkaa kantavia kulkijoita. Ensimmäisestä tekstistä vastaa Paul Laane, joka luultavasti on sama mies kuin myöhempien aikojen kuvataiteilija ja lautapelisuunnittelija. Hänen kertomuksensa "Yötaivaan varjo…" (miksi kolme pistettä?) olisi oikein hyvä 15-vuotiaan kouluaine. Tarinassa sinänsä on ideaa ja tapahtumia riittää. Kovin kömpelösti juttu vaan etenee, ja tarina sotureista, jotka sattumalta yrittävät yöpyä lepakko-olioiden hallitsemassa kaupungissa, ei ole kovin dramaattinen. Kirjoittajan tyyli on kyllä kallellaan mahtipontisuuteen. Novellin on turha uskotella olevan kadonnut helmi tai edes mielenkiintoinen alaviite kotimaisessa fantasiakirjallisuudessa – ei, se on niitä lukemistojuttuja, joilla on ollut iso merkitys vain kirjoittajalleen.

Ei Ilmiantajan toinenkaan lukijanovelli paljon kummoisempi ole. Mielenkiintoisemmaksi sen tekee oikeastaan vain, että sen kirjoittaja on tuleva Finlandia Junior -ehdokas Jukka Laajarinne (näin ainakin oletan, vaikka kaiman mahdollisuus on aina olemassa). Itse asiassa Conanissa julkaistu "Peto" on aivan ensimmäisiä julkaistuja Laajarinteen novelleja, ellei ensimmäinen. En itse ainakaan löytänyt äkkiä aiempia julkaisuja; samaan aikaan hänen piirroksiaan kyllä julkaistiin scifilehdissä. Laajarinteen koottujen kertomusten niteessä "Peto" tulee olemaan huvittava, alaikäisenä kirjoitettu johdantokertomus mutta ei sen kummempaa. "Peto" rakentuu yhdelle vitsille – niin, vitsille, sillä parodiasta on kyse. Aluksi seurataan valtavaa, verenhimoista hämähäkkiä, "lajinsa suurinta edustaa koko Karakondassa", jonka odotus viimein päättyy, kun se huomaa ihmisen lähestyvän. Näkökulma vaihtuu  Rathur-nimiseen miekkamieheen, jonka kasvavaa pelkoa kuvataan hyvin. Muutenkin novellissa on melko tehokasta kuvailua, joka omassa tyylitietoudessaan vie lukijan luottamaan tarinan ennalta arvattavuuteen. Lopun twisti onkin siksi kaikessa halpuudessaan yllättävä: hämähäkki, vaikka onkin suurikokoinen, paljastuu kaikesta huolimatta jalalla liiskattavaksi.

Myös Vaaniva kuolema -albumissa on kaksi lukijatuotosta. Ensimmäisestä vastaa Toni Jerrman, joka oli tuolloin jo vakiintunut scififandomin aktiivi, tuttu nimi etenkin Tähtivaeltaja-lehden päätoimittajana. Jerrmanin novelleja ilmestyi 80-luvulla scifilehdissä, Tähtivaeltajan lisäksi sen edeltäjässä Time and Spacessa sekä Spinissä. Conanin sivuilla julkaistu kertomus "Gibil, miekka" on itse asiassa ilmestynyt aiemmin Time and Spacen numerossa 8 vuonna 1983. Lehdessä ei ole mainintaa, että kyse on vanhasta tekstistä. Kirjoittaessaan novellin Jerrman on ollut alle parikymppinen. Se näkyykin tekstissä, mahdollisesti tahattomana, koomisuutena. Ylipäänsä Jerrmanin julkaistut novellit ovat olleet joko satiirisia tai mahtipontisia. "Gibil, miekka" on niin pompöösi, että se saattaakin oikeasti olla parodia. Tarina alkaa, kun nimetön ihmisyyden puolustaja valmistautuu taistelemaan demoniarmeijaa vastaan. Onneksi hänellä on apunaan miekka, jolla tuntuu olevan lähes oma tahtonsa. Mieleen tulee Moorcockin Stormbringer. Tarina alkaa sankaripönötyksellä: "seisoinhan kukkulalla hehkuen valoa pimeyteen", jatkuu demoninlahtauksella: huutaen valon, tuhon ja tulen loitsuja syöksyn mielipuolisesti miekkaa heiluttaen läpi hirvittävän lauman", minkä jälkeen laskeudutaan mustasta portista Manalaan. Siellä otetaan matsi Saatanan kanssa: "Aivoni vikisevät pienuuttaan, mutta sitten tunnen käsissäni raudan kylmyyden ja elämän värinän." Ja jottei tarina lässähtäisi kaiken tämän pullistelun jälkeen, on lopetus teinieksistentialismia parhaimmillaan: "Herään Manalan portin sijoilta ja tiedän, ettei maailmassa ole enää mitään pahaa. Kuitenkin kylmyys tuntuu leviävän sisälläni ja tunnen kuolevani. Viimeisillä voimillani avaan silmäni nähdäkseni maailman, jonka tein hyväksi. En kuitenkaan näe mitään. Kaikki on tuhoutunut. Kaikessa oli ollut jotain pahaa…" Tällaista tekstiä ei enää tänä päivänä julkaista missään! "Gibil, miekka" on ehdottomasti Conanissa julkaistuista lukijanovelleista nautittavin.

Dorian Greyn, jonka oletan nimimerkiksi, novelli "Punaisen villisian bardi" on toista maata. Ensinnäkään se ei kerro nimihahmosta vaan kyseinen bardi itse kertoo tarinaa. Miksi tarinalle on täytynyt kehittää kuuden virkkeen mittainen kehyskertomus, joka ei tuo siihen mitään lisää (paitsi ne kuusi virkettä), on mysteeri. Mysteeri sen sijaan ei ole, miten tarina on syntynyt. Niin selvästi noudatetaan roolipelin kaavaa, että lukija voi kuvitella juttuaan kertovan bardin heittävän noppaa joka kappaleen alussa. Tarinassa nuori seikkailija Marv, joka on muuten taas yksi sankariksi halajava sepänpoika, lähtee kotoaan Matkalle. Tie kulkee putkimaisesti kohtaamisesta toiseen. Välillä valitaan vaihtoehtoisista reiteistä toinen, ja silloin tällöin tielle tulee esineitä, joita Marv kerää vastaisuuden varalle. Lukijalle selostetaan, millaisin asein örkit hyökkäävät ja miksi ne ovat kehnompia kuin Marvin löytämä miekka. Kauan sitten maasta löydetty hopea-avain sopii kuin sattumalta aivan toisaalta paljastuvaan oveen. Esimerkkejä on turha jatkaa. Samanlaisia juttuja saatiin pian lukea monista roolipeleille pyhitetyistä pienlehdistä, joten kai näillä lukijansa oli. Ainakin niistä saatiin vertailukohtia ja ehkä ideoitakin omiin pelisessioihin.

Velhon tytär on viimeinen ilmestynyt tämänmuotoinen Conan. En tunne syitä siihen, miksi mustavalkoisen albumin julkaiseminen päättyi. Albumissa ei ole lukijoiden kirjepalstaa, jolla loppumista selitettäisiin. Sitä on mahdollisesti käsitelty väri-Conanin puolella. Velhon tyttäressä ei ole enää myöskään roolipelisivuja. Sarjakuvien lisäksi mukana on ainoastaan lukijanovelli "Kosto". Sen kirjoittaja, nimimerkki Ged the Greenhair, tuli tutuksi aiempien numeroiden roolipeli- ja lukijapalstoilta. Edellisessä lehdessä nimimerkki kehui Laajarinteen "Petoa" ja mainitsi aiempien novellien olleen "jotensakin naiveja tai mitäänsanomattomia". Miten hän siis itse suoriutui tekstillään? "Kosto" on itse asiassa varsin hyvä kioskinovelli. Se sijoittuu miekkasankarien sotaisaan aikaan, mutta aiheeltaan muistuttaa hieman klassisen kauhuperinteen kostotarinoita. Kertomuksessa armeija (jonka jäsenillä on  kovasti myöhempien aikojen pikkuponeja tai soturikissoja muistuttavia nimiä kuten Pohjatuuli, Hopeakyynel ja Vihersilmä) on tuhonnut sodasta erossa pysytelleen Ugroldin kylän. Muiden juhliessa Tuomituuli-niminen kenraali potee tunnontuskia kylän hävityksestä. Myöhemmin tuhoon osallistuneita sankareita alkaa kuolla. Lukijan ei ole vaikea yhdistää tapahtumiin aiemmin kerrottuja yksityiskohtia: Ugroldin vanha druidi on kironnut hyökkääjät, Ugroldissa palvottiin apinajumalaa, Ugroldissa pyydystetty ihmisapina on karannut eläintenmyyjältä. Tyylipuhtaasti tarina vielä loppuu käänteeseen, jossa suohon upotetun hirviön märkä käsi laskeutuu sankarin olalle. Ennalta arvattavuudestaan huolimatta "Kosto" on mukava pikku lukemistojuttu. Siinä ei ole mitään erikoista, mutta se on tarpeeksi hyvin kirjoitettu, jotta sen ääressä viihtyy kahden sivun verran. (LISÄYS 2.6.2026: Juri Nummelin osasi vinkata, että Ged the Greenhair -nimimerkin takana on filosofi Ville Lähde, jolta julkaistiin 1980- ja 1990-lukujen taiteessa kourallinen muitakin fantasiakertomuksia alan lehdissä. Ja totta tosiaan, Lähde listaa "Koston" nettisivujensa CV:ssä.]  

Mustavalkoisissa Conan-albumeissa ilmestyneet seitsemän lukijanovellia eivät ole millään tavoin kirjallisesti merkittäviä tai edes kovin hyviä. Ne ovat vain pieni kuriositeetti kotimaisen fantaskirjallisuuden historiassa. Conan on kuitenkin tarjonnut yhden mahdollisen väylän nuorille kirjoittajille saada tekstejään näkyville aikana, jolloin netti ei ollut jokaisen mahdollisuus. Ajan scifilehdet julkaisivat kyllä harrastelijanovelleja (mitä ei nykyään uskoisi, sillä lehdissä julkaistavien tekstien taso on huimasti korkeampi kuin lapsenkenkäisellä 80-luvulla), mutta fandom oli sisäänpäinlämpiävä jo silloin eivätkä scifiseurojen lehdet olleet muutenkaan itsestäänselvästi kaikkien ulottuvilla. Samaan aikaan vielä ilmestyneet perinteiset lukemistolehdet eivät juuri julkaisseet fantasiaa. Harmi ettei albumi-Conan ja sen lukijoilleen tarjoama julkaisukanava jatkaneet kauempaa. Alkukankeuksien jälkeen sen sivuilla olisi voitu nähdä hyvinkin mielenkiintoisia kertomuksia. Nyt meillä on kourallinen lyhyitä, toki monin tavoin kömpelöitä mutta samalla myös varsin valaiseva välähdyksiä kotimaiseen miekka & magia -fantasiaan.