Luettua: huhtikuu 2025

Ritva Toivola: Vampyyrimuoti. Fantasiakertomuksia. Helsinki 1996: Tammi. 166 s. Tammen nuortenkirjat.

Lasten- ja nuortenkirjailija Ritva Toivolan novellikokoelma Vampyyrimuoti sanoo sisältävänsä ”fantasiakertomuksia”, mutta se on aika erikoinen määritelmä. Tiukasti ottaen kahdeksasta novellista nimittäin vain yksi on fantasiaa ja toinen scifiä. Kaikki muut ovat enemmän tai vähemmän realistisia kertomuksia, joskin parissa on kyllä tavoiteltu eräänlaista ihmeen tuntua.

Kokoelman kiistämättömin fantasiatarina on Pompejin tuho, jossa vanhainkodin asiakkaaksi saapuu itseään kaksituhatvuotiaaksi väittävä nainen. Nainen kertoo mustasukkaisuutensa aiheuttaneen koko kylän tuhonneen tulivuorenpurkauksen, minkä vuoksi hän joutuu nyt elämään kaikkien uhrien keskeytyneet elämät. Karsas lukija saattaisi tulkita tämänkin novellin fantasiaelementit kuvitelmaksi, mutta tarina itse ei juurikaan yritä kieltää yliluonnollisuutta. Toisin on ehkäpä kokoelman parhaassa kertomuksessa Muna, jossa kyläkoulun pihalle ilmestyvä salaperäinen muna saattaa olla ”niitä ufo-juttuja” tai sitten vain lapsuuden valemuisto. Ihan ehta genrenovelli on Lintsari, jossa kuvataan futuristisen eliittikoulun karkulaista. Teknisen kehityksen uhat ja mahdollisuudet on kuvattu kiehtovasti ja riittävän uskottavasti. Kertomus onkin kelpo tieteisjuttu, vaikka siinä uhkaakin olla hieman liikaa käänteitä niinkin lyhyeksi tekstiksi.

Turhan polveilevat tarinat ovat Toivolan kokoelman kompastuskivi. Samaan tavaratalomiljööseen sijoittuvat Marian maailma ja Perhosten tavaratalossa tuntuvat erityisen epäkoherenteilta, mikä on sääli, koska varsinkin ensin mainitussa on kiehtova lähtöidea: malli jää asumaan tavarataloon, jossa hän päivisin esittää mallinukkea. Itse nimitarinakin horjuu liian täytenä. Siinä nuorten keskuudessa leviää huhu ulkomailta tulleen luokkatoverin perheen vampyyriydestä. Mistään kauhujutusta ei kuitenkaan ole kyse.

Kokoelmaa kehystävät kaksi pienimuotoisempaa tarinaa ovat melko elegantteja, realistisia tekstejä. Toisessa aiheena on outo kiusaaja, toisessa Lappiin katoava ja Kalevalasta intoileva ranskalainen vaeltaja. Kokonaisuudessaan Vampyyrimuoti on hyvää esiteinikirjallisuutta, jos sitä vain osaa lähestyä ilman alaotsikon tuomia ennakko-odotuksia.

Vesa Sisättö: Kummitusten luokka. 11 kolkkoa kauhutarinaa. Helsinki 2007: Tammi. 154 s. Tam Tam.

Tammen lastenkirjojen kustannussarja Tam Tamin uusi tuleminen 2000-luvulla kesti muutaman vuoden. Kummassakin Tam Tamin inkarnaatiossa ilmestyi jonkin verran spefiä, myöhemmässä varmaankin enemmän. Vuonna 2007 sarjassa ilmestyi Vesa Sisätön Kummitusten luokka, joka sisältää 11 kauhutarinaa. Alaotsikon mukaan ne ovat ”kolkkoja”, mikä ei ole täysin katteeton lupaus, kunhan muistaa niiden olevan suunnattu lapsille.

Yleensä lasten kauhu lipsahtaa joko, no, lapsellisen puolelle tai sitten se menee liiallisuuksiin. (Sama taitaa päteä kaikkeen muuhunkin kauhufiktioon.) Sisättö kuitenkin saavuttaa valtaosin tasapainon: hänen kertomuksensa eivät ole liian kauheita, mutta ne eivät ole myöskään liian kesyjä. Kaikkein parhaiten hän onnistuu kummitustarinoissaan. Genre on itsessään armelias, koska se ei lähtökohtaisesti pyri ”pelottelemaan” vaan operoi pikemminkin tunnelmalla. Tarina aavearmeijasta, kummitusten luokasta ja varsinkin järveen hukkuneesta tytöstä yltävät klassisen kummitusjutun tehoihin, vaikka novellien nimet usein paljastavat jo valmiiksi tarinan käänteen. Aikuinen arvaisi sen muutenkin, ja lapsilukijalle ennakkovinkki voi toimia hyvänä puskurina. Sellaiselle voikin olla tarvetta, koska Sisättö ei peittele kaikkia kauheuksia: esimerkiksi taustatarinoiden sodissa kuolevat lapsetkin.

Muut kuin aavetarinat onnistuvat vaihtelevammin, vaikka epäonnistumisia ei olekaan. Yliluonnolliset videopelit, tv-ohjelmat ja nettisivut tai liiallisuuksiin menevä spiritismi tuntuvat häiritsevän latteilta, koska ne ovat niin tyypillisiä nykyajan lastenkauhun elementtejä, joilla yritetään saada nuoret lukijat kiinnostumaan. Kenties tulevaisuudessa niihinkin suhtaudutaan samanlaisena nostalgisena rekvisiittana kuin nykyään kalseihin linnoihin ja kahleiden kalinaan. Tällaista goottilaista estetiikkaa edustaa Sisätön pisin tarina, ”Nainen tornissa”, joka jo nimellään vihjaa asianharrastajalle, että nyt ollaan Udolphon ja Jane Eyren kantapäillä.

Harmi, että kokoelman heikon teksti on jätetty viimeiseksi. HEL-666 on liftarijuttujen yhteenliimauma, joka tuntuu vain huolimattomalta. Se onkin kuitenkin pieni loppunotkahdus muuten kelpo kirjalle.

Anne Leinonen (vast. toim.): Usva. Otava 2005–2014: Anne Leinonen. 33 pdf-numeroa. – Usvazine.net 2015–2025: Anne Leinonen.

Projekti oli pitkä. Varmaankin kesällä 2013 löysin Usvan, tuolloin liki kymmenvuotiaan verkkolehden. Aloin lukea sitä systemaattisesti alusta asti ensimmäisen sukupolven Kindlelläni. Se oli hyvää oheistekemistä vastasyntynyttä kuopustani nukuttaessa. Väliin osui monta vuotta, joina urakka ei edennyt lainkaan, kunnes alkuvuodesta 2024 aika oli taas otollinen.

Usva sai alkunsa vuonna 2004 Anne Leinosen luomuksena. Hänen tarkoituksenaan oli antaa julkaisukanava spekulatiiviselle fiktiolle, joka ei välittäisi suotta genrerajoista. Vielä tuolloin koko spefi-termi hakemassa muotoaan ja hyväksyntää. Usvasta muodostuikin rajapinta, jossa realistinen mainstream-realismi ja fantasia, scifi ja kauhu kohtasivat. Lehdessä onkin ilmestynyt hyvin laaja skaala tekstejä ihan ”perinteisistä” genrenovelleista kaikenlaisiin kokeiluihin ja yhdistelmiin.

Koko historiansa lehti on ilmestynyt sähköisesti, ensin vuodet 2005–2014 pdf-muodossa ja sittemmin nettipohjaisena. Itse pidän ehdottomasti enemmän kokonaisuudeksi taitetusta pdf:stä, mutta ymmärrän sellaisen olevan paitsi työläs myös kai jo vanhanaikainen. Vuoden 2014 jälkeen Usvan lehtitoiminta on ollut ajoittaista, ja se näytti jo loppuneenkin koronakevääseen, mutta sattumalta juuri kun luulin saaneeni luettua viimeisen novellin, ottikin lehti uuden askeleen tänä keväänä, ja aivan viime päivinä se on alkanut julkaista taas uutta. (Väliaikoinakaan Usva ei ole levännyt vaan jatkanut toimintaansa kirjoittajaleireinä ja -koulutuksena.)

Muutamia mieleen jääneitä poimintoja Usvan julkaisuhistoriasta: Hannu Rajaniemen huikea tieteisvisio (ja ensimmäinen julkaistu kertomus?) Isännän ääni työnnellessäni lasta vaunuissa. Saara Henrikssonin ekoscifi Sininen elementti, jonka luin bussimatkalla Kouvolasta Haminaan. Marko Hautalan järkyttävä syömishäiriökuvaus Lumikeiju. Jarmo Karosen suurten mittasuhteiden progefantasia Sovitus (kitaralle). Lisäksi on mainittava eräs Usvan erityispiirre, josta pidän suuresti: jokseenkin jokainen novelli sisältää paitsi kirjailijan esittelyn myös saatesanat, jotka parhaimmillaan avaavat tekstiä ja sen luomisprosessia mielenkiintoisesti.

Luettua: maaliskuu 2024

Juri Nummelin: Vaikea laji. Kirjoittajan muistelmia. Turku 2024: Kustantamo Helmivyö. 348 s.

Muuttokiireisen talviloman aikana on ollut suorastaan nautinnollista lukea Juri Nummelinin tuoretta Vaikea laji -kirjaa . Se on monipuolinen kokoelma monipuolisen kirjoittajan muistoja ja vaiheita. Perinteinen muistelmateos se ei ole vaan palapelimäinen sarja kaikenlaista uran varrelta. Muuta ei oikein voisi kuvitellakaan Nummelinin kohdalla, sillä hän on ehtinyt olla paitsi kirjoittaja ja kirjailija myös toimittaja (sanan monissa merkityksissä), kustantaja ja ylipäänsä merkittävä tekijäpersoona kirjallisuuden vähemmän tunnettujen reuna-alueiden kartoittajana ja arvonnostajana.

Kirjan viitisenkymmentä esseetä ovat isolta osin ilmestyneet aiemmin Nummelinin blogissa tai hänen teostensa esipuheena tms., mutta lähes aina tekstejä on päivitetty ja muokattua uudelleenjulkaisua varten. Joskus muutokset ovat merkittäviäkin päivityksiä ja joskus valitettavasti jäävät hieman puolitiehen, kun kieli paljastaa tekstin olevan vanhempaa perua, vaikka se yrittääkin esiintyä ajankohtaisena. Sellaiset kohdat ovat kuitenkin vähäiset ja niihin puuttuminen lähinnä nillitystä.

Vaikea laji on henkilökohtaisesta vinkkelistään huolimatta yhdenlainen kuva myös 2000-luvun muuttuneesta julkaisu- ja kirjallisuusmaailmasta. Muutosta korostaa etenkin jälkisanat, joissa muistutetaan lajin lisäksi vaikeaa olevan myös aika. Pienen yleisön ja vähäisen somenäkyvyyden kirjallisuutta julkaistaan aina vain nihkeämmin, äänikirjoja senkin edestä. Tekijä ei enää (vieläkään?) oikeasti tienaa työllään, ja apurahoja ei saa edes entiseen malliin. Muutos 2000-luvun alun tv-haastatteluista, kun Nummelin julkaisi amerikkalaista kioskidekkaria käsittelevän teoksensa, ja omista fanzineistä nykytilaan, jossa kirjailija yhä useammin saa julkaista itse taiten tekemänsä kirjan, koska se ei kuitenkaan myy tai näy somessa, on surullinen. Onneksi Nummelin kuitenkin jaksaa, viitsii ja kykenee.

(Mikael X. Messin kirjat pitäisi saada äänikirjoina.)

Juri Nummelin (toim.): Kaikki valehtelevat ja muita rikosnovelleja. [Helsinki] 2014: ntamo. 230 s.

Juri Nummelinin toimittamaan antologiaan Kaikki valehtelevat ja muita rikosnovelleja on koottu amerikkalaista ja brittiläistä noiria. Suomennokset ovat aiemmin ilmestyneet Nummelinin toimittamissa Isku- ja Ässä-lehdissä, mutta vaikka olenkin suurin piirtein niiden joka numeron lukenut, tuntui kirjaa lukiessa silti kuin olisin ensimmäistä kertaa asialla.

Kaikki valehtelevat pitää sisällään niin perinteistä kovaksi keitettyä dekkaria, sen humoristisia variantteja kuin laajemmin ymmärrettävää noir-proosaa, joka ei suinkaan rajaudu pelkäksi "dekkariksi". Mukana on joukko semi-isoja kirjoittajanimiä mutta paljon myös silkkaa undergroundia – iso osa novelleista onkin ilmestynyt alun perin blogeissa tai nettilehdissä, noissa 2000-luvun zinevastineissa.

Noin puolet novelleista on tiukkaa flash fictionia, jonka pituus on alle tuhat sanaa tekstiltä. Eivät pidemmätkään tekstit paljon pidempiä yleensä ole. Nopeus ja äkillisyys saa lukemisen tuntumaan vetävältä. Vaikka lyhyiden ja pidempien vuorottelu tuntuu aluksi turhan kaavamaiselta rakenteelta, ei se loppujen lopuksi ole lainkaan hullumpi ratkaisu. Kokonaisuutena Kaikki valehtelevat on yllättävän painokas valikoima, ei pelkkä kasa rikosrykäyksiä.

Itselleni tarinoista ehdottomasti parhaiten toimii edelleen Kevin Wignallin Kuolema, jossa valtion ammattitappaja joutuu miettimään pontimiaan uusiksi. Se on hieno kappale kirjallisuutta ylipäänsä, ei "vain" genreteksti.

Kaikki valehtelevat on miellyttävä kirja lukea myös esineenä. Ilmava taitto – reilusti tyhjää tilaa tekstien välissä – ja lopun kirjailijaesittelyt rytmittävät lukemista mukavasti.

Tim Burton: The Melancholy Death of Oyster Boy & Other Stories. London 2004: Faber & Faber. 128 s. – Ilmestynyt alun perin 1997.

Tim Burtonin The Melancholy Death of Oyster Boy & Other Stories jatkaa tavallaan Roald Dahlin ja Lewis Carrollin kaltaisten kirjailijoiden aloittamaa polkua. Burtoninkin tarinankerronta – lyhyiden yleensä kekseliäisiin riimeihin perustuvien runojen muodossa – on oikukasta ja epäsoveliasta. Tämähän on tuttua hänen elokuvistaan. Oikeastaan kaikessa "epätavallisuudessaan" Burtonin tekstit ovat melko yllätyksettömiä.

Joo, on tikku-ukon ja tulitikkutytön leimahtava romanssi, on muumiopoika joka hakataan piñatana meksikolaisilla syntymäpäivillä, on sängyksi muuttuva tyttö ja niin edelleen. Ne ovat sinänsä hauskoja oivalluksia, mutta Burton ei oikein tee niillä mitään. Pahimmillaan runo on pelkkä kupletti, joka toimii kuvatekstinä Burtonin piirrokselle. Piirrosten rooli onkin lähes tasaväkinen sanojen kanssa – usein kuvat itsessään eivät kuitenkaan ole erityisiä tai tarpeellisiakaan. Burtonin teos on siis kaiken kaikkiaan erikoisen mitätön.

Parhaiten onnistuu nimiruno, jossa pariskunta saa yllätyksekseen osteripäisen pojan. Kalanhajuinen jälkeläinen ei oikein saa vanhempien kiintymystä, ja lopulta isä syö poikansa saadakseen takaisin seksuaalisen kyvykkyytensä. On esitetty, ettei teksti olisikaan Burtonin käsialaa vaan kauhukirjailija Michael McDowellin!

Lähes kaikki runot käsittelevät eriskummallisia lapsia, tavalla tai toisella. Sama teema läpäisee Burtonin elokuviakin Saksikäsi-Edwardista, Pingviiniin ja Jalin tovereihin ja miksei Wednesdayynkin.

Michael Knox Beran: Murder by Candlelight. The Gruesome Crimes Behind Our Romance with the Macabre. 2016: Tantor Audio. 7 t 39 min. Luk. Jonathan Yen. – Ilmestynyt alun perin 2015.

Michael Knox Beranin kirjoittaman Murder by Candlelightin alkuasetelma on kutkuttava: miten sijaishallitsijakauden Englantia järkyttäneet murhat vaikuttivat ajan kirjailijoihin. Beran käsittelee 1800-luvun alun kulttuuria selvästi sitä edeltävästä romantiikan kauesta ja seuranneesta viktoriaanisesta ajasta eroavana. Ajatus on kiehtova - murhat aikakauden kuvajaisena. Romantiikka tunnetusti velloi kauheuksissa ja säädyttömyyksissä ja sai niistä(kin) voimansa. Viktorian valtakaudella sen sijaan tapahtui suuri muutos viimeistään Viiltäjä-Jackin järjettömien väkivaltaisuuksien myötä.

Beran keskittyy etenkin kolmeen aikalaisia kuohuttaneeseen tapaukseen, joskin siinä sivussa katselee paljon laajemminkin ilmiöitä. 1823 Jack Thurtell tappoi William Wearen, jolla oli auki pelivelkoja suuren summan. Ruumis löytyi lammesta, ja tapahtumasta kirjoitettiin paljon niin kertomuksia, näytelmiä kuin laulujakin. Beran nostaa esiin etenkin tapauksen Walter Scottiin tekemän vaikutuksen. 1836 James Greenacre teloitettiin keski-ikäisen morsiamensa, Hannah Brownin paloittelusurmasta. Lordi William Russellin puolestaan tappoi 1840 hänen miespalvelijansa, joka oli tympääntynyt isännän pikkumaisuuksiin.

Scottin lisäksi Beran nostaa valokeilaan sellaisia kirjoittajia kuin lordi Byron, Schopenhauer, Thomas Carlyle ja etenkin Thomas DeQuincey, johon Beranilla tuntuu olevan suurin innostus. Paikoin tuntuu, että hän on turhankin innoissaan DeQuinceyn (satiirisesta) ajatuksesta, että murha on taiteenlaji.

Murder by Candlelight on kiehtova mutta ei täysin onnistunut kokonaisuus. Murhakertomusten (jotka taitavat pohjaavan paljolti aikalaislehdistön selontekoihin?) ja kaunokirjallisen esseismin vaihtelu ei aina ole kovin saumatonta, ja usein yhteys jää pakotetuksi. Parhaiten synteesi toteutuu prologissa ja epilogissa, joissa Beranin ajatukset tuntuvan kirkastuvan. Liian usein hän sortuu perustelemaan sensationalistisessa true crimessä rypemistä esteettisellä taidevaistolla (ja poeettisella kukkaiskielellä).

Jari Nenonen: Hakkaraisen pojat ...ja muita suomalaisia. Hamina 2012: Rehti-Jalmari. 164 s.

Oletan tapahtuneen jotenkin näin: Jari Nenosella on ollut hallussaan kokoelma tummaihoisia esittävää hassunhauskaa koristefiguurikitschiä. Mitäpä jos nuo hahmot olisivatkin perisuomalaisia hahmoja, semmoisia joille on kiva naureskella – luusereita, paskanjauhajia, arvostelukyvyttömiä, mielenvikaisia... – ja mitäpä jos niistä kirjoittaisi sitten ihan kirjan?

Syntyi Hakkaraisen pojat ...ja muita suomalaisia. Se kertoo neljäkymmentä suomalaista ihmiskohtaloa, joista jokainen sisältää tasaisen tarkasti kolme tekstisivua sekä kuvan yhdestä noista mainituista veistoksista. Nenonen ottaa käsittelyynsä nimenomaan niitä ihmisryhmiä, joille on ollut tapana naureskella, kun valkoiset miehet kohtaavat torikahvilan lihapiirakan äärellä. Poliittinen korrektius on kaukana; usein sen rääpiminen on ihan suoran itsetarkoituksellista (takakansikin sanoo: "Homohuumori on halpaa ja helppoa, mutta ovathan ne lystikkäitä.") Nenonen olisi helppo sivuuttaa pelkkänä rääväsuuna, joka huutaa myrkyllistä tunkkaisuuttaan joka suuntaan.

Silloin kuitenkin jäisi huomaamatta, miten hyvä kirjoittaja Nenonen on. Jos Hakkaraisen poikien tarinoistakin olisi ollut malttia jättää väliin jatkuvat panoroiskeet, naisten pelkistäminen tisseiksi ja perseiksi tai usein hyvin ummehtuneelta tuntuva pilkka "vääränlaisia" kohtaan, olisi moni teksti aidosti koskettavakin. Nenosella on silmää ihmisten pyrintöjen ja toimien huvittavuudelle, ja vaikka hänen tyylinsä on erittäin rujo ja raaka, hän tuntuu myös ymmärtävän hahmojaan. Veikko Huovinen ei ole kaukana monestakaan jutusta. Samankaltaisuutta on myös kielenkäytössä, jonka Nenonen hallitsee todella vaikuttavasti. Harmi että niin moni esitetty ajatus haisee miesten pukuhuoneen hielle.

Nenonen on Kaakonkulman Päätalo – kumpikin sai lukemaan ne, jotka eivät tavallisesti kirjoja lue. Nenosta lukevat sataman ahtaajat ja veistosahan äijät, ja vaikka porttina olisikin ennakkoluuloisuus ja röhönauru heikommille, löytävät he huomaamattaan sen takaa myös taitavaa kirjallisuutta. Onko sekään sitten lopulta mikään kestävä puolustus, en tiedä.

Bob Beagrie & Andy Willoughby: Sampo. Syvemmälle pohjoiseen (Sampo – Heading Further North, 2015. Turku 2015: Savukeidas. 95 s. Suom. Kalle Niinikangas.

Bob Beagrie ja Andy Willoughby ovat englantilaisia runoilijoita. Heidän yhteinen kokoelmansa Sampo. Syvemmälle pohjoiseen on kiehtova ristivalotus Euroopan pohjoisosista, jossa kalevalainen Suomi ja moderni Liverpool hengittävät limittäin yhtä tahtia. Eivätkä ainekset suinkaan lopu suomalaisuuteen ja työväen-Englantiin, sillä sopassa pulpahtelevat myös viikinkimytologia, amerikkalainen beatkirjallisuus, nykyaikainen kertakäyttökulutusmaailma ja moni muu viitekehys. Esipuheessaan Ville Hytönen viittaa virolaislähtöiseen etnofuturismiin, jonka hän näkee Beagrien ja Willoughbyn taustavoimana.

Sampo seuraa Kalevalan tarua ja lukee sitä kirjoitusaikansa (ei välttämättä modernin) kansankulttuurin ja -hengen läpi. Wannabe-tietäjät uhoavat ja kaupittelevat kamaansa nykyäänkin, ihmissuhdeodotusten painolasti saa edelleen hyppäämään koskeen, loitsua verenvuodon tyrehdyttämiseksi tarvittaisiin tänään aivan yhtä paljon kuin ennenkin. Lavarunotausta näkyy ja kuuluu tekijöiden kuvaryöpyssä, yllättävissä sanayhdistelmissä ja puskevassa rytmissä, johon Hytönen osaltaan viittaa puhuessaan "bensiininkatkuisesta shamaanista" ja "punk-runoilijan kalevalabeatista".

Kalevalasta käydään läpi vain osa. Beagrie ja Willoughby keskittyvät alkupuoleen Väinämöisen synnystä sammon takomiseen. Erityisen paljon huomiota saa kilpalaulanta Joukahaisen kanssa ja sitä seuraava Aino-jakso. Viimeinen runo, sammon taonta, on jylhää kuvavirtaa joka voimallisena roiskuu äyräiden yli.

Sampo on pitkästä aikaa aidosti tuore mutta samalla oleellista tavoittava tulkinta Kalevalasta. Usein sellaiseen tarvitaan joku ulkopuolelta katseleva, sellainen joka ei välitä vakiintuneista kulttuurisista tulkinnoista vaan yksinkertaisesti vain kunnioittaa pohjatekstiä.

Veikko Huovinen: Pylkkäs-Konsta mehtäämässä ja muita erätarinoita. Helsinki 1975: Otava. 136 s.

En liene ainoa, joka Veikko Huovista lukiessaan kokee olevansa oikeastaan aikamoinen metsien mies itsekin. Niin elävä ja innostunut on hänen tapansa kuvata suomalaista luontoa ja etenkin ihmisen osaa sen keskellä. Hänen eräkuvaustensa äärellä minäkin, joka en ole syönyt lihaa kymmeneen vuoteen enkä kosknut mihinkään Super Soakeria kummempaan aseeseen, olen melkein valmis lähtemään metsoja kiikaroimaan.

Pylkkäs-Konsta mehtäämässä ja muita erätarinoita kokoaa yhteen Huovisen monenlaisia metsästysaiheisia lyhyttekstejä. Osa on ehtaa fiktiota, kuten Huovisen ensimmäinen julkaista kertomus Joulukuusi ja teeret vuodelta 1947 tai Havukka-ahon ajattelijasta yli jäänyt katkelma Konsta Pylkkösestä. Lisäksi on rehellisiä muistelmia autiotuvista, ensimmäisistä metsästyskoirasta ja aseesta, kala- ja linnustusretkistä... Kolmannen ryhmän muodostavat pakinaimaiset tekstit, joissa Huoviseen liitetty satiirisuus tulee selvimmin ilmi. Niissä irvailun kohde on tavallisesti kaupunkilainen metsästäjä, jolle koko homma on lähinnä aseiden ostelua ja poseerausta.

Pylkkäs-konsta mehtäämässä sisältää siis tekstejä koko Huovisen siihenastiselta uralta, lähes kolmenkymmenen vuoden ajalta. Hämmästyttävän yhtenäisenä hänen tyylinsä on sinä aikana pysynytkin. Siihen toki varmasti vaikuttaa aihe: erätekstien parissa Huoviselle tyypillinen iva saattaa kadota kokonaan, ja sen korvaa luontoa nöyränä arvostava ja sitä herkästi kuvaava kaunomieli. Tätä puolta tukee kirjan kuvitus, Hannu Tainan tyylikkäät piirrokset. Kuitenkin on sanottava, että onneksi omasta kappaleestani puuttuu kokonaan kansipaperi, sillä kuusesta hyppäävän Konstan sijasta sen alta paljastuva vähäeleinen kansi on niin paljon tyylikkäämpi.

Kokoelmasta ilmestyi muutamaa vuotta päivitetty laitos, joka sisältää myös joukon uusia aiheeseen liittyviä tarinoita.

Anne Leinonen & Tapio Ranta-aho (toim.): Kun kansilaudoille liukui lohikäärme. Merkillisiä tarinoita meriltä. Otava 2012: Usva & Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat. 2 cd:tä.

Verkkozine Usva ja Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat julkaisivat vuonna 2013 äänikirjana novelliantologian Kun kansilaudoille liukui lohikäärme. Kahdella CD:llä on yhteensä 13 novellia, joita yhdistää meriaihe ja spefistinen lähestymistapa. Anne Leinosen ja Tapio Ranta-ahon toimittamaan valikoimaan mahtuu monenlaista: on scifiä, kauhua ja fantasiaa, on kalevalaisuutta ja historiaa, on tunnelmointia ja silkkaa revittelyä.

Novelleista eniten mieleeni ovat – yllätyksettömästi – vanhojen herrojen Shimo Suntilan, Boris Hurtan ja Tuomas Salorannan tarinat. Suntilan ekoscifi saa valtavan kokoluokan ideansa mahtumaan lyhyeen tilaan ja hyvin viitteelliseen kerrontaan. Fragmentaarisuus saa sen tuntumaan lähes luonnosmaiselta, mutta se on hämäävä vaikutelma. Hurtan ja Salorannan merirosvojutut alkavat versomaan samasta puusta, mutta eriytyvät aivan omiin suuntiinsa. Hurtta kirjoittaa antikvaarista seikkailukertomusta Napoleonin haudanryöstäjistä tyylikkäällä kierteellä. Saloranta sen sijaan päästää irstailun ja keskenkasvuisen huumorinsa irralleen kertomuksessa Sodoma-nimisestä aluksesta ja sen kohtalosta jättimäisen kivifalloksen kanssa. Salorannan juttu ei oikeastaan sovi muuhun kokonaisuuteen juurikaan, mutta samalla se saattaa olla koko valikoiman paras teksti. Asiaa auttaa Hurtan luenta, jossa myhäilevä limaisuus yhdistyy herkullisesti vinoon hymyyn.

Hurtta lukee myös oman tarinansa, mutta muuten kokoelman kirjailijat itse eivät ole äänessä. Toki lukijat itsekin ovat ansioituneita kirjoittajia ja skeneaktiiveja ja suoriutuvat oikein kelvollisesti ääneenluvusta. Vaikka amatöörituotannosta onkin kyse, ei se kuulu äänenlaadussa kuin hieman vaihtelevana volyymina ja nielaistuina jälkitavuina.

Kokoelman novelleista vain pari on ilmestynyt kirjamuodossa, Hurtan teksti myös vihkosen. Kun kansilaudoille liukui lohikäärme onkin siksi oleellinen kohde esimerkiksi Magdalena Hain keräilijöille. Kokoelmasta ilmeisesti piti ilmestyä sähkökirjalaitos, mutta tietääkseni sitä ei koskaan julkaistu.