Luettua: kesäkuu 2026

Atte Korhola: Kristillinen äärioikeisto ja Trump. Helsinki 2024: Tammi. 503 s.

Yleensä pamfletti mielletään ytimekkääksi, painoasultaan ohueksi teokseksi, joka käsittelee jotain ajankohtaista aihetta, kenties poleemisesti. Atte Korholan Kristillinen äärioikeisto ja Trump täyttää ajankohtaisuuden ja poleemisuuden, mutta ohut se ei kyllä ole. Yli viisisataa sivua ja kattava lähteistö takaavat painavaa asiaa. Aihekaan ei ole kevyt: miten ihmeessä evankelikaalikristityt ovat onnistuneet ottamaan hallinnon otteeseensa Trumpin kautta.

Korhola on amatööri sanan puhtaimmassa merkityksessä: Hän on ympäristömuutoksen professori ja itse tunnustuksellinen kristitty. Jenkkievankelikaalien sekoilu on ollut hänelle henkilökohtainen intohimo, jonka hän purki kirjaansa vuoden vuoden 2024 presidentinvaalien alla. Teos on kirjoitettu näkökulmana Trumpin mahdolliseen toiseen kauteen, mutta samalla se on myös tanakka historiallinen katsaus ilmiöön.

Korhola avaa nykyaikaisen kristillisen äärioikeiston taustoja. Hänen katsauksensa on 1900-luvun historiaa, josta nousevat sellaiset ilmiöt kuin kristillinen nationalismi, dominionismi, uusi apostolinen reformaatio, seitsemän vuoren valloitus ja hengellinen sodankäynti. Hän esittelee erilaisia oppisuuntia, niiden johtajia, apostoleja, profeettoja ja saarnaajia. Lukija voi vain mykistyneenä seurata kavalkadia toinen toistaan harhaisempia hahmoja ja ajatuksia, joissa Yhdysvallat nähdään todellisena Raamatun Israelina ja Jumalan valtiona, joka on ajautunut saatanallisten voimien valtaan ja joka siksi pitää pelastaa kristittyjen käsiin. Päämääränä on kaiken amerikkalaisen kulttuurin valtaaminen evankelikaalisille voimille ja sen jälkeen jatkaa muualle maailmaan. Kuten Korholakin jossain kohdin toteaa, tämä kaikki olisi hirvittävän huvittavaa ellei kyse olisi niin vakavista asioista.

Koska Kristillinen äärioikeisto ja Trump on kirjoitettu ennen vaaleja, se joutuu arvailemaan jatkosta paljon. Korhola on melko varma siitä, ettei Trump pääsisi toiselle kaudelleen. Toisaalta hän tarjoaa useita näkökulmia siihen, mitä voisi tapahtua, jos näin sattuisikin käymään. Valitettavasti hänen oppineet veikkauksensa ovat toteutuneet. Täytyy toivoa, että kehitys saataisiin vielä katkaistua.

Tomi Rantala: Kuuletko kuinka ne huutavat?. Pienoisromaani skitsofreniasta. [Espoo] 2013: Monrepoo. 93 [+ 1] s. Toim. & jälkisanat Juho Nieminen.

Tomi Rantalan Kuuletko kuinka ne huutavat? (Monrepoo, 2013) ei kenties ole erityisen hyvää kirjallisuutta mutta erittäin vilpitöntä se ehdottomasti on. Teoksen alaotsikko ”Pienoisromaani skitsofreniasta” on harhaanjohtava: pikemminkin kyseessä on kokoelma toisiaan täydentäviä ja toisiinsa kietoutuvia kertomuksia. Kaikessa tuntuu omakohtaisuus. Nykyään kai puhuttaisiin autofiktiosta.

Teos jakautuu kolmeen osaan. Niistä kaksi ensimmäistä koostuvat kahdesta vuorottelevasti kerrotusta tarinasta, jotka melkein tuntuvat olevan samaa jatkumoa mutteivät aivan. Toisaalta on kertomus kristillisen opiston opiskelijasta, joka ei alkujaankaan tunnu kuuluvan muiden joukkoon ja alkaa sitten lisäksi kuulla ääniäkin. Toisaalta on katkelmia lama-ajan lapsesta, jota toistuvasti joutuu kiusatuksi ja aikuisiällä on selvästi alkoholisoitumisen tiellä. Teoksen kolmannen osan muodostaa viisi novellia, joissa osittain toistuu samat teemat ja jopa samat tapahtumatkin kuin kirjan alkupuolella ja jotka toisaalta myös hieman laajentavat teoksen tematiikkaa.

Vaikka kahden keskeisimmän tarinalinjan päähenkilöillä onkin eri nimet, ne on helppo tulkita samaksi hahmoksi; samoin lyhyempien kertomusten minä-kertojan. Vilahtaapa minä myös nimitarinassa, ilmeisesti muistona editointivaiheen muutoksista. Yhteys tekijään itseensä on selvä. Kuten teoksen toimittaja Juho Nieminen jälkisanoissaan sanoo: ”Eräällä tavoin kyse on terapiakirjoittamisesta, mutta hemmetin pätevästä sellaisesta.” Rantalan tyyli ei ole koreileva vaan 90-lukulaisen sähkösanomaproosan tapaan ytimekäs. Sen arkisuus ja tietty kömpelyyskin tukevat kerronnan näkökulmaa – päähenkilö saattaa olla syrjäytynyt mutta sanoittaa itseään maailmaan riittävän hyvin.

Itseäni lukijana puhuttelevat kaikkein eniten fragmentit otsikon ”Jessen maailma” alla. 1990-luvun alun koululaisuus on maalattu muutamin tarkoin vedoin niin, että ainakin omat muistoni aktivoituivat välittömästi. Samalla Rantala kuvaa armottomasti sitä, millaista jatkuva kiusaaminen voi olla. Se ei enää ole dramaattista jatkuessaan päivästä toiseen; se ei vaadi erityistä syytä, kun joku on valittu porukan kohteeksi.

 Kuuletko kuinka ne huutavat? on selvästi ohutta kokoaan suurempi kirja. Se on kaikukoppa eräiden unohdettujen äänelle. Rantalan proosan arvo ei kuitenkaan ole vain dokumentoinnissa vaan omalla tavallaan se on myös vaikuttavaa kirjallisuutta ihan itsessään.

K. A. Kalevi Miettinen: Viipurinrinkeleitä. Helsinki 2003: K. A. Kalevi Miettinen. 72 s. Kuv.

Välillä tekee hyvää lukea jotain täysin sattumanvaraista. Vielä parempi on, jos luettava on omakustanne. Näin maksimoidaan ennakoimattomuus. Tällä kertaa hyllystä valikoitui K. A. Kalevi Miettisen kirjoittama Viipurinrinkeleitä (2003). Miettinen vaali osaltaan synnyinkaupunkinsa Viipurin perintöä, minkä yhtenä osoituksena on tämä kirjanen eräästä kaupungin tärkeimmistä symboleista.

Rinkelin historia Viipurin seudulla alkoi keskiajalla, jolloin sitä valmistettiin paikalla sijainneessa fransiskaaniluostarissa. Kardemummalla ja muskottikukalla maustetusta, yleensä aika kookkaasta rinkelistä muodostui monipuolinen herkku lopulta koko Kaakkois-Suomen alueella. Tarinan mukaan Pietari Brahe vaati niitä tarjottavaksi Turun Akatemian vihkiäisissä, ja toisaalta eräillä paikkakunnilla hautajaisvieraat saivat kotiin viemisikseen rinkelit. Perinne elää yhä erityisesti markkinarinkelinä, joskin nykyään leivonnaisen muoto on pikemminkin lappeen- kuin viipurinrinkelin; aidossa viipurinrinkelissä kuuluisi olla pidemmät, kaaren paksuimpaan osaan yltävät tai sen jopa ylittävät ”sarvet” tai ”sorkat”, mieluiten letitettyinä.

Miettisen teos on riemastuttavan vapaasti assosioiva ja vauhdikkaasti poukkoileva kimppu kaikenlaista rinkelitietoutta. Se ei yritä millään tavoin olla yleispätevä esitys aiheestaan vaan pikemminkin ajatuksia, muistoja ja näkökulmia herättelevä markkinapöytä, jossa on tarjolla vähän kaikenlaista. Lähteinä toimii etenkin Viipuri- ja Karjala-aiheinen kirjallisuus, josta on nostettu jos jonkinmoisia rinkelimainintoja. Toisaalta Miettinen on kaivellut hieman museoiden ja arkistojen tietoja ja kolunnut jopa lähikauppojensa hyllyjen rinkelivalikoimaa.

Koko hommassa on sellainen asiastaan innostuneen amatöörin (joka ei silti ota sitä liian vakavasti) tekemisen tuntu. Vaikka rinkeli epäilemättä on aiheena silkka kuriositeetti, on Viipurinrinkeleitä silti kepeää kulttuurihistoriaa. Se tallentaa sivuilleen paitsi vanhaa viipurilaisuutta myös kirjoitusaikansa maailmaa.

Arto Schroderus: Apärät. 1988 - 1996. [Kuopio] 1996: Freebrain. 72 s. Kuv. Hans Nissen.

Äpärät on kääntäjänä parhaiten tunnetun Arto Schroderuksen lyhytproosakokoelma, tietääkseni ainoa laatuaan. Vuonna 1996 ilmestynyt teos kokoaa yhteen kolmekymmentä tekstiä, jotka on kirjoitettu edellisen kahdeksan vuoden aikana. Tyylilaji on groteski ja hyvin musta huumori, joka ei taatusti aukea jokaiselle eikä ole kaikkien makuun. Itselleni mieleen tulevat esimerkiksi samoihin aikoihin ilmestyneet Juha Seppälän Super Market ja Jaana Janhilan Viiltoja.

Äpärien tekstit ovat pääosin erittäin tiiviitä, lähes tyylikokeilumaisia rykäyksiä. Suoranaisia juoninovelleja on mukana vain muutama (omaan makuuni puree etenkin syrjäytyneen ihmiskohtalon kertova ”Naapuri Schade”). Yleensä Schroderus esittelee tylyn satiirisesti ihmisen outouksia: harrastajakirjailijat pieksemässä toistensa töitä ja toisiaan, epätoivoinen yritys ostaa kaupanhyllystä löytynyttä purkillista tiikerin kiveksiä etikassa. Toisaalta on sellaisia yhden idean kirjallisia harjoitelmia kuin unettoman yön epätoivoista tajunnanvirtaa tursuava ”Olla ilman”. Kirjan jälkipuolen muodostaa sarja hyvin lyhyitä, noin puolen sivun mittaisia tekstejä, pääosin kekseliäitä makupaloja, joista jää suuhun hyvä maku muttei välttämättä sen kummempia mielikuvia. Kuriositeettiarvoa on kokoelman viimeisellä, Sherlock Holmes -aiheisella jutulla.

Schroderuksen teksteissä tekee mieli kuulla nuoren miehen halua särmikkyyteen. Henkilöhahmot eivät yleensä saa myötätuntoa. He ovat usein irrallisia syrjästä katselijoita, joille kertojilta ei liikene armoa. Ihmiset eivät tunnu koskaan todella kohtaavan; paljon pannaan, mutta se on kliinistä ja arvottoman kuulosta. Monesti novelleissa on 90-lukulaisen sovinistinen henki, joka toki saattaa olla hahmosurkimusten ominaisuus mutta joka yhtä kaikki tuntuu nykyään väkinäiseltä.

Oli Schroderuksen esteettisistä valinnoista mitä mieltä hyvänsä, hän on taitava kirjoittaja. Napakka kerronta ja taloudellinen kieli ovat kirjoitusajan kotimaisen proosan keinovalikoimasta, mutta ne eivät tunnu nykynäkökulmastakaan klišeisiltä. Äpärät on ajankuvaa, pikku erikoisuus, jonka olemassaolosta pitää olla iloinen.

Maila Talvio: Pimeänpirtin hävitys. – Teoksessa Maila Talvio: Kootut kertomukset II. Porvoo 1956: WSOY. S. 71–269. – Ensimmäinen painos ilmestynyt vuonna 1901.

Kun Maila Talvion romaani Pimeänpirtin hävitys ilmestyi 1901, sen täytyi tuntua iskulta palleaan niistä, jotka olivat hänen aiempaa uraansa seuranneet. Poissa oli hiukan sievistelevä, varovainen tendessikirjallisuus, jossa melko kirkassilmäisesti osoiteltiin maailman pikku ongelmia. Pimeänpirtin hävitys astui kehään aivan toisenlaisena ja oli valmis tyrmäämään lukijansa niin tarinallaan kuin kerronnallaan.

Jos olisi sellainen kirjallisuuden käsite kuin suomalainen gotiikka, Pimeänpirtin hävitys voisi olla sen kirkas johtotähti. Romaanin kaleidoskooppimaisen pyörityksen keskiössä on Hanni-niminen sydänmaiden torpan tytär. Tytön äiti yrittää varjella tätä kirkonkylän seurapiireiltä, etenkin heidän maansa omistavan kartanon uudelta isännältä. Otto-herra on nimittäin tytön oikea isä, joka oli raiskannut talon kasvattityttönä eläneen äidin nuorempana. Syrjäseuduille harhautuneella jahtiretkellä kartanonherra tovereineen kohtaa Hannin, ja tämä jää kummittelemaan hänen mieleensä pakkomielteisesti. Lopulta kurtisaaniksi päätyvän Hannin loppu on kohtalonomaisen ruma.

Talvio ottaa Pimeänpirtin hävityksessä voimallisesti kantaa ajan luokkayhteiskuntaan. Herrasväen asenteissa on näkevinään jonkinlaista kirjoa, mutta lopulta heidät kuvataan kaikki omaa peliään pelaavina julmureina, joille talonpoikaiset ovat pelkkiä hyödykkeitä. Erityisesti naisen asema on Talvion tähtäimessä, ja sitä hän kuvaakin armottomasti. Romaanin naiset ovat omaksuneet oman pelinsä, jonka nappuloina he yrittävät selvitä miesten maailmassa. Joku turvautuu avioliittoon, toinen pakenee, kolmas antaa periksi. Hanni yrittää taistella miehiä vastaan, lopulta näiden omin asein, mutta sortuu.

Talvio kertoo tarinansa kohtauksin, joiden välissä saattaa olla kulunut verrattain pitkäkin aika. Samalla hänen kertojansa on kuin kamera Renoir’in elokuvassa: näkökulma vaihtuu lennosta, kun polttopisteeseen osuu uusi hahmo, ja samoista tilanteista nähdään monesti useampi kuin yksi versio. Kerronta liukuu pehmeästi kuvasta ja henkilöstä toiseen värikkäänä ja vaikuttavana.

Pimeänpirtin hävityksen soisi saavan uuden elämän. Sen elokuvasovitus sotien jälkeen palautti sen hetkeksi aikaa arvoonsa, mutta noista ajoista on jo turhan kauan. Naisen asemaa miehisen katseen ja tekojen kohteena oli kuvattu Suomessakin jo Talviota aiemmin mutta samanlaisella vimmalla ei ehkä koskaan aiemmin. Väitän, että romaanilla olisi paljon annettavaa nykyajan lukijallekin. Harmi, ettei meillä ole historiallisen elokuvan perinnettä, joka voisi palauttaa Pimeänpirtin hävityksen kollektiiviseen muistiin.

Ensio Rislakki: Elias. Näytelmä. Helsinki 1968: Otava. 126 s.

Ensio Rislakki muistetaan etenkin nimimerkillä Valentin kirjoittamistaan pakinoista, huvinäytelmistä ja elokuvista. Laajaan tuotantoon mahtuu paljon muutakin. Myöhäisvuosinaan hän kirjoitti esimerkiksi viehättävän pikku näytelmän Elias Lönnrotista.

Elias (1968) sijoittuu Lönnrotin keski-iän käänteentekeviin vuosiin. Kajaanin piirilääkärinä reilusti toistakymmentä vuotta toiminut Lönnrot meni naimisiin 1849, ja samana vuonna ilmestyi Kalevalan toinen laitos. Viisi vuotta myöhemmin hän siirtyi Helsinkiin suomen kielen professoriksi. Rislakin huomio on kuitenkin päähenkilönsä ja tämän lähipiirin suhteissa. Kajaanin seurapiireistä nostetaan esiin etenkin nuori Lina Rislachi, jonka päiväkirjat ovat olleet näytelmän merkittävänä lähteenä.

Kaksinäytöksinen draama on yleistunnelmaltaan kevyt ja hyväntuulinen, mihin vaikuttaa Rislakin taito kirjoittaa sulavaa ja lempeän humoristista dialogia. Vakavampia sävyjä luo etenkin Lönnrotin Maria-vaimon hahmo. Ankaraksi Maria esiintyy ehdottomana vastapoolina Eliaksen leppoisalle hahmolle. Marian uskonnollisuus tuo näytelmään uskonnollisen pohdiskelevuuden: hänen jyrkkä pietisminsä vastustaa kalevalaista pakanuutta ja toisaalta maallista elämäniloa. Jonkinlainen elämän merkityksellisyyden etsintä tuntuukin olevan Eliaksen keskiössä. Teemaa lähestytään paitsi hengellisestä näkökulmasta myös esimerkiksi Lönnrotin velvollisuudentunnosta käsin. Hän haluaisi pysyä lääkärintoimessaan mutta myöntyy lopulta etelän sivistyneistön vaatimuksiin professuurista, kun suomen kielen asema tuntuu olevan uhattuna.

Ihan oman kiintoisan sivupolkunsa näytelmään tuovat Rislachin sisarukset, edellä mainittu Lina ja hänen naisemansipaatiosta innostunut siskonsa Marie. Nämä kuvaavat aivan uutta, yhteiskunnallisesti aktiivista naista, joka ei ole valmis jumittumaan vanhoihin malleihin ja rajoitteisiin. Lina on noussut myöhemmin esiin muissakin yhteyksissä, ja hänen päiväkirjansa on nykyään luettavissa sähköisenä.

Vanha, kansakunnan kaapin päälle nostettu Lönnrot-kuva näkyy yhä Rislakin tekstissä, mutta hän myös inhimillistää sitä. Rislakin Lönnrot ei ole pyhimysmäinen suurmies vaan hyväntahtoinen ihminen, joka välillä myös turhautuu ja suutahtaakin. 

Reinhold Conrad Muschler: Seinen tuntematon. Novelli. Helsinki 1936: Otava. 68 s. Suom. Eero E. Vainio. 2. p. – Alkuteos Die Unbekannte (1934).

Tarinan mukaan Pariisissa, joskus 1880-luvun lopulla, Seine-joesta nostettiin oletettavasti itsemurhan tehneen nuoren naisen ruumis ja naisen kauneudesta vaikuttunut patologi päätti tehdä vahavaloksen tämän kasvoista. On toki muitakin kertomuksia siitä, kenen kasvoja valos kuvaa. Joka tapauksessa ”Seinen tuntemattomaksi” nimetystä naishahmosta tuli 1900-luvun taiteilijakotien muodikas koriste, jonka levollista hymyä on verrattu Mona Lisaan ja jota toisaalta on pidetty aikansa eroottisena ikonina. Oli tarina kasvojen taustalla mikä tahansa, ne ovat inspiroineet monenlaista taidetta vuosien varrella.

Eräs tuntemattoman naisen innoittama teos on saksalaisen kasvitieteilijä–tutkimusmatkailija Reinhold Conrad Muschlerin pienoisromaani Seinen tuntematon. Se oli aikansa bestseller, eittämättä monelle tutun taustansa vuoksi, ja filmattiinkin pari vuotta myöhemmin. Muschlerin kertomus on hyvin suoraviivainen, eräänlaisen hullun rakkauden kuvaus. Sen päähenkilö on jo nuorena orvoksi jäänyt Madeleine. Kun hänen holhoojatätinsäkin kuolee, Madeleine päättää lähteä toteuttamaan unelmiaan Pariisiin. Kaikki on pienessä ranskalaiskylässä kasvaneelle nuorelle naiselle uutta ja ihmeellistä. Matkallaan hän täysin sattumalta ja silkkaa hyvyyttään pelastaa varkaalta tämän nappaaman käsilaukun. Laukku kuuluu Egyptiin juuri lähtevällä naiselle, jonka sulhanen etsii myöhemmin Madeleinen kiittääkseen tätä. Mies paljastuu englantilaiseksi lordiksi ja lupautuu viemään Madeleinen Pariisiin.

Seinen tuntematon kuvaa näiden kahden ihmisen matkaa ja yhdessäoloa sekä heidän hiljaista rakastumistaan. Koko ajan on selvää, että lordi on lähdössä morsiamensa luo Egyptiin. Madeleine puolestaan ei ole koskaan ollut miesten kanssa tekemisissä ja tarkkailee tunteitaan ja ajatuksiaan koko ajan ikään kuin ulkopuolelta. Kun eron aika tulee, lukija tietää lopputuloksen, jos tuntee viittauksen Seinen tuntemattomaan.

Vaikka tarina on ennalta selvä eikä se tarjoile yllätyksiä, on kuvaus Madeleinen heräävästä rakkaudesta vivahteikkaasti kirjoitettu. Pienieleisesti luonnehditussa tasapainoilussa tunteen ja järjen välillä, toisaalta myös siveyden ja himon, on herkkyyttä, jonka ansiosta loppuratkaisukaan ei tunnu liioitellulta.

Mark Twain: Eevan päiväkirja. Turku 2008: Savukeidas. [110 s.] Suom. Ville Hytönen. Kuv. Lester Ralph. – Alkuteos Eve's Diary (1906).

Yhdysvaltalainen humoristi Mark Twain kirjoitti useammankin Raamatun paratiisikertomukseen liittyvän tarinan. Näistä viimeiseksi jäi Eevan päiväkirja (Eve’s Diary, 1906). Yleensä Twain muistetaan teräväsanaisena satiirikkoja ja purevan ivan ammattilaisena. Eevan päiväkirjakin on ehdottomasti satiirinen, mutta sydämessään se on paljon lempeämpi kuin Twainin kirjoitukset yleensä. Yhtenä syynä tähän lienee se, että kirjailijan vaimo Olivia oli kuollut 1904 ja tämä sijoitti Eevan tarinaan paljon puolisostaan. Eevan päiväkirjaa onkin sanottu postuumiksi rakkauskirjeeksi Olivialle.

Tarina todellakin on nimensä mukaisesti Raamatun Eevan päiväkirja, joskin pariin otteeseen lainataan myös Aatamin muistiinmerkintöjä. Tarinan alussa Eeva on noin vuorokauden ikäinen, ja hän tekee havaintojaan ympäristöstään. Esimerkiksi Kuun putoaminen näkymättömiin surettaa aluksi, mutta se nostetaan kyllä taas seuraavana iltana esiin. Keskeiseksi tarinassa nousee Aatamin hahmo, jota Eeva ensin tarkkailee matkan päästä, koska aluksi liskoksi epäilemänsä mies pysyttelee kaukana etäällä. Myöhemmin he lähentyvät, ja Eeva nimeää uusia asioita, mikä tuntuu tulevan häneltä luonnostaan. Ensimmäisten ihmisten (”kokeilujen”, jollaisena Eeva heitä pitää) dynamiikka on selvä: Eeva on täysillä elävä fiilistelijä, Aatami hiukan juro tekijä. Perinteiset sukupuoliroolit paistavat tekstistä, mutta häiritsemään ne pääsevät vain jaksossa, jossa Aatami määrittelee sukupuolten tehtävät. Se on onneksi sivuseikka. Syntiinlankeemusta tarina ei kuvaa, ainoastaan sen jälkiaallot joissa Eevan rakastavat tunteet Aatamia kohtaan tuntuvat yhä hänen kuolemansakin jälkeen. Lopetus on ytimekkyydessään riipaiseva: ”Missä ikinä hän olikin, siellä oli Eden.”

Oleellinen osa kirjamuodossa julkaistua Eevan päiväkirjaa on Lester Ralphin kuvitus. Mustavalkoinen tussiviiva on voimakasta ja kuvat yksityiskohtaisessa luonnollisuudessaan yksinkertaisesti kauniita. Luonnollisuus meni joidenkuiden mielestä liiankin pitkälle, sillä alastomana kuvattu Eeva oli liikaa eräille Yhdysvaltain kristillisille piireille.

Luettua: joulukuu 2023

Sakari Pyysalo: Ihmisen Poika. Nykyajan lauluja. Helsinki 1906: Otava. 55 s.

Nimimerkki Sakari Pyysalo julkaisi vuonna 1906 kaksi runokokoelmaa: Otavan kustantaman Harjoitelmia ja Kariston kustantaman Ihmisen Pojan. Ihmisen Poika sisältää kahdeksan runoelmaa. Niiden kuvasto on legendojen ja kansantarinoiden maailmasta, mutta alaotsikko "Nykyajan lauluja" vihjaa ajankohtaisten tulkintojen mahdollisuuteen. Aikalaiskritiikki ainakin tunnisti, että useammassakin runossa esiintyvällä ruhtinashahmolla olisi esikuvansa jossakussa tosielämän valtiaassa. Toistuvina teemoina Ihmisen Pojan runoissa ovat vapaus ja kansan voima ruhtinaitaan vastaan. Elettiin sortokausien välivuosia...

Pyysalon runot ovat melko taitavasti mittaan lyödyt, vaikka paikoin polvi hieman ontuukin. Avausruno on kirjoitettu kalevalamittaan, mutta muuten ollaan vaihtelevammissa muodoissa ja rakenteissa. Kieli on paatoksellista ja Helkavirsien vaikutus on havaittavissa. Pari sukupolvea myöhemmin Pyysalo olisi voinut sanoittaa progea tai voimametallia.

Nimimerkin takana oli haminalainen Vilkku Joukahainen, tuleva Maalaisliiton kansanedustaja ja moninkertainen ministeri. Joukahainen, joka syntyjään oli nimeltään Vilhelm Seppä, käytti Pyysalon nimeä kolmannen ja viimeisen kerran näytelmässä Tuomas Ronkainen vuonna 1910. Joukahaisen ainoa jälkipolville tuttu teksti lienee joululaulu "On hanget korkeat, nietokset".

Ildikó Lehtinen: Obinugrilaiset Aug. Ahlqvistin silmin. Kuopio 1990: Snellman-instituutti. 50 s. Snellman-instituutin B-sarja 21. – 1. l. 1989.

Professori August Ahlqvistin muistovuoden 1989 kunniaksi Kuopion museossa järjestettiin Obinugrilaiset Aug. Ahlqvistin silmin -näyttely, joka vuodenvaihteen jälkeen siirtyi Kansallismuseoonkin. Näyttelyn yhteydessä julkaistiin siihen liittyvä Ildikó Lehtisen kirjanen, joka seuraavana vuonna ilmestyi uudestaan Snellman-instituutin B-sarjassa.

Ahlqvist muistetaan nykyään turhankin yksipuolisesti A. Kiven arkkivihollisena, vaikka hän ehti elämänsä aikana tehdä monipuolisen tieteellisen ja taiteellisen uran. Yksi näistä sivupoluista oli, aikansa ylioppilasnuorukaisten tavan mukaan, kansatieteellinen työ. Ahlqvist kierteli alle kolmikymppisenä ensimmäisen kerran ns. sukukansojen mailla, kun hän hankki yliopistolle tšeremissien ja tšuvassien pukuja. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän lähti obinugrilaisten kansojen keskuuteen keräämään esineistöä. Tätä hantien ja mansien (silloin vielä suomalaisittain ostjakkien ja voguleiden) "ryöstösaalista", kuten Ahlqvist sitä kutsui, esitteli vuosien 1989–1990 näyttely.

Lehtisen kirjanen on paitsi näyttelyluettelo, joka miellyttävän yksityiskohtaisesti kuvailee esineistöä sitä näkemättömällekin, mutta myös obinugrilaisten kansojen kulttuurin pistemäinen esittely. Lehtinen on koonnut valikoiman lainauksia Ahlqvistin kirjoituksista, kuten päiväkirjanerkinnöistä, ja runsaasta kuvituksesta. Teos ei yritä olla millään tavalla kattava vaan avaus moneen suuntaan, joihin kiinnostuva selailija voi sitten jatkaa. Onpa lopussa pieni kirjallisuusluettelokin jatkotutkiskelua varten.

Olen sanonut ennenkin, että Snellman-instituutin julkaisusarjassa on mielenkiintoisen monipuolinen kirjo vähän kaikenlaista pientä ja kiehtovaa. Niin kuin tämäkin.

Vilho Rautseppä: Kylpymatka. Suvisia säeleikitelmiä. Helsinki 1928: Otava. 99 s.

Haminalainen kansanedustaja, ministeri ym. ym. Vilkku Joukahainen käytti aiemman Santeri Pyysalo -salanimen lisäksi toistakin pseudonyymiä. Vilho Rautsepän nimissä ei tietääkseni ilmestynyt kuin yksi teos, vuoden 1928 Kylpymatka, alaotsikoltaan "Suvisia säeleikitelmiä". Ero parinkymmenen vuoden takaiseen Pyysalon ei voisi olla paljoa suurempi. Siinä missä varhaisempi lyriikka oli kantaaottavaa ja (uus)romanttista, on Kylpymatka komediallista säetarinointia.

Kylpymatkan punainen lanka alkaa, kun lääkäri patistaa minähahmon parantelemaan terveyttään kylpylään. Minä, ilmeisen hyvin toimeentuleva kaupunkilaismies, suuntaa vaimoineen Huttulan kylpyläkylään. Lopulta kaikki tämä on tekosyy verbaalileikittelylle, kekseliäälle riimittelylle ja kepeille tyyppikuville, kun pariskunta kohtaa kaikenmoista kansaa reissussaan. Joukahais-Rautsepän kielellinen kyvykkyys on valloittavaa luettavaa. Hän hallitsee runopolvensa, mittansa ja riiminsä ihailtavan vaivattoman tuntuisesti. Tarina ja hahmot muistuttavat aikansa humoristisia kirjailijoita (Valentin tulee mieleen) tai hieman myöhempää kotimaisen elokuvan farssiperinnettä. Kylpymatka on helppo kuvitella filmiksi, pääosaan mielellään Aku Korhonen, kiitos.

Kuvituksesta vastaa Eeli Jaatinen, mikä antanee teokselle ripauksen lisää keräilyarvoa.

Sir Arthur Conan Doyle: Round the Red Lamp. Being Facts and Fancies of Medical Life.  Project Gutenberg, 1996. Osoitteessa https://www.gutenberg.org/ebooks/423. – Julkaistu alun perin 1894.

Arthur Conan Doyle oli niitä kirjailijoita, jotka nojasivat tarinanaiheissaan usein siviiliammatin tarjoamiin aineksiin. Doylen tapauksessa se tarkoitti lääkärintointa. Siltä pohjalta syntyi yksi mainio romaani (The Stark Munro Letters, 1895) ja joukko novelleja. Vuonna 1894 hän kokosi lääkärikertomuksistaan kokoelman Round the Red Lamp. Nimi viittaa Iso-Britanniassa lääkärin vastaanoton merkkinä olleeseen punavaloon.

Round the Red Lamp on hyvin heterogeeninen ja hajanainen valikoima, missä piilee sen viehätys mutta myös ongelmat. Mukana on nimenomaisesti lääkäritarinoita, joissa realistisessa maailmassa hitusen idealistisesti piirretyt hahmot toimivat ammattikunnan ongelmien parissa. Osa näistä on vinjettimäisiä juttuja tai jutustelevia vinjettejä varsinaisen "kertomuksen" sijasta. Osa tarinoista on kepeitä ja humoristisia, toiset vakavia ja (melo)dramaattisia. Joissakin teksteissä henkilöiden lääkäriydellä ei ole mitään oleellista tekemistä tarinan kannalta, ja joissain sinänsä mainioissa novelleissa lääkäri on pelkkä sivuhahmo, jolloin niiden sijoittaminen tähän kokoelmaan tuntuu hieman keinotekoiselta.

Ja sitten Round the Red Lampissa on kolme kauhukertomusta. Ei-yliluonnollinen ja tyylikäs goottilaistarina The Case of Lady Sannox vielä solahtaa muiden joukkoon vaivatta. Sen sijaan selvästi yliluonnolliset The Los Amigos Fiasco ja Lot No. 249 tuntuvat eksyneiltä, niin mainioita juttuja kuin ovatkin. Varsinkin jälkimmäinen, joka on kokoelman pisin teksti ja tyyliltään niin erilainen kuin mikään muu teoksen novelleista, on Doylen parhaita kertomuksia, mutta tuskin se kenenkään mielessä on "lääkärijuttu".

Myöhemmin Round the Red Lampiin liitettiin vielä kaksi Doylen varhaista lääkäriaihetta sivuavaa tarinaa (joista toinen on yliluonnollinen), mutta niitä ei ollut lukemassani, Project Gutenbergin jakamassa laitoksessa.

Heikki Toppila: Valkolan vaarin jouluviinat ja muita kertomuksia. Helsinki 1923: Kirja. 194 s.

Heikki Toppilan toinen julkaistu teos, novellikokoelma Valkolan vaarin jouluviinat ja muita kertomuksia, mainitaan usein tekijänsä heikoimpana. Vaan onpa se hieman puolittaisenakin painavaa tekstiä. Toppilan kansantarinoista ja olevaisen yöpuolesta ammentava tyyli ja tematiikka ovat läsnä joka kertomuksessa, vaikka häneen tavallisesti liitetystä ekspressionistisuudesta ei kovin paljon näykään.

Valkolan vaarin jouluviinojen tarinat kertovat yhteisön laidoilla kulkevista, ulos jollain tavalla suljetuista hahmoista, joita tuntuu painavan joko muistot, synnin taakka ja harhat. On viinaa avoimesti kieltolain aikaan keittelevä vanhus, joka muiden silmissä kuolee ja herää henkiin, on lapsensa murhaa yrittävä piika, isäntappaja, harhoissaan keisarin tytärtä emännäkseen odottava mies, muistojensa piinaama ruotiukko, kotikissoja turkiksiksi tappava eksentrikko... Makaabereistakin aiheista huolimatta, varsinaisia kauhujuttuja Toppilan kertomukset eivät ole. Ovat ne kuitenkin tiukkatunnelmaisia, painostaviakin, ja intensiteetiltään hallittuja.

Juhani Aho: Sasu Punanen ja muita lastuja. Helsinki 1912: WSOY. 134 s.

Sasu Punanen ja muita lastuja (WSOY 1912) on valikoima Juhani Ahon lastuja. "Lastu" oli Aholle kätevä kattotermi kaikelle lyhytproosalle novelleista, erämuistelmiin ja narratiivittomaan pohdiskeluun. Sasu Punanen pitää sisällään kannen alaotsikkonsa (joka on toinen kuin nimiösivulla) mukaisesti "leikillisiä lastuja". Niiden moninaisuutta yhdistää siis kepeys ja humoristisuus.

Joukossa on jokunen mainio tarina, kuten nimikertomus jossa muuten kaikin puolin keskiverto mies puhkeaa kukkaan kun pääsee nauttimaan saunan lauteille. Perinteisempää novellistiikkaa edustaa kokoelman varmaankin tunnetuin teksti, Wilhelmiina Wäisänen, jossa sivustaseuraava kuvailee kanssamatkustajansa touhotusta pakaašiensa kanssa junassa ja piirtää sen perusteella tarkan luonnekuvan tästä. Ison osan kokoelmasta vievät pakinamaisen kärjistetyt jutut, usein kevyesti yhteiskunnalliset, joissa irvaillaan virkamiehille, yhdistysintoilulle ja vaikkapa sijoituskuumeelle. Yllättävän moni tuntuu yhä ajankohtaiselta. Mielenkiintoinen kuriositeetti on Tuomiokello-niminen pikku kertomus miehestä, joka erehtyy luulemaan pimeässä kyydittävää uutta kirkonkelloa lopun ajan merkiksi. Hetki on ehkä Ahon lähimmin kauhukirjallisuutta muistuttava.

Rehti-Jalmari: Hässimälöijää!. Hamina 2000: Rehti-Jalmari. 54 s.

Jouluaattoilta olisi mitä mainiointa aikaa lukea laadukasta lahjakirjallisuutta, jotain juhlavaa tai seesteistä tai vaikka ihan evankeliumia. Minä päädyin nimimerkki Rehti-Jalmarin runokokoelmaan Hässimälöijää!.

Rehti-Jalmari on haminalaisen pakinoitsija–kirjailija Jari Nenosen alter ego, Ambomaalta Suomeen tullut herkkäsieluinen ja genitalialtaan hyvin varusteltu riiminiekka. Voimme jo tässä vaiheessa päätellä, että kirjan sisältö on kaikin puolin arveluttavaa, mautonta ja epäsovinnaista. Rehti-Jalmarin esikoiskokoelman nimi oli muuten Minnuu nii panettaa...

Nenosen lyriikka on seksististä, sovinistista ja rasistista. Se on runoutena kömpelöä ja sisällöltään halpahintaista. Ei millään tavoin kummoista kirjallisuutta. Mutta – Nenonen osaa parhaimmillaan käyttää kieltä kekseliäästi ja yllättävästi. Vaikka runot ovat rakenteeltaan yksinkertaisten riimiparien varassa, onnistuu hän lähes joka kerta ainakin jotenkin tekemään jonkin odottamattoman tempun. Paljon on tietysti kiinni siitä, sietääkö lukija valittua tyylilajia. En ihmettele ainuttakaan, joka kokoelmasta loukkaantuu. Jatkuva rivouksien latelu muuttuu nopeasti tympeäksi, etenkin kun teksteistä ei juuri löydy ironista etäisyydenottoa. Usein rekisteri on sama kuin huoltoaseman kahvipöydän isomahaisten ja keski-ikäisten miesten hihittely sille, kun joku sanoo "huora". Ja sitten kuitenkin välillä herää epäilys: olisiko Hässimälöijää! sittenkin pelkkä provo...

Maila Talvio: Kansan seassa. Kuvaus keväältä 1899. Porvoo 1900: Werner Söderström. 84 s.

Kansan seassa (1900) oli Maila Talvion reaktiivinen teos. Vaikka kirjassa ei kertaakaan mainita helmikuun manifestia tai viitata siihen, ei aikalaislukijalla ole ollut epäselvyyttä siitä, mistä kirjailija puhuu. Jälkipolvien onneksi kirjalla on alaotsikko – "Kuvaus keväältä 1899".

Pinnallisesti Kansan seassa kuvaa nuoren naisen, Iidan, sisäistä kamppailua yhteiskunnallisen paineen, oman yhteiskuntaluokan odotusten ja ulkoa tulevan uhan alla. Maalta Helsinkiin muuttanutta, herraskaista Iidaa pyydetään luennoimaan kotipuoleen. Sen hän tekee yhteiskunnan eri joukoille, vaihtelevin seuraamuksin. Työväestö innostuu, herrasväki ei, puheilla on pitkät jäljet. Välähdyksenomaisin kohtauksin etenevä kertomus näyttää, miten vaikea Iidan on löytää paikkaansa suomalaisten moninaisuudessa. Hänen ratkaisunsa tuntuu olevan, että herrasväen on näyttävä esimerkkiä alemmille luokille, oltava yhteisellä asialla ja edistettävä raittiutta ja sitä kautta sivistyneisyyttä. Työväen puolestaan pitää päästä kansanopistoon ja nuorten korkeasti koulutettujen palata kansan pariin omista riennoistaan.

Kansan seassa ei ole suurta kirjallisuutta. Ei edes kovin kummoista kirjallisuutta. Se on kuitenkin mielenkiintoinen dokumentti ajalta, jona vasta herännyt suomalaisuus asetettiin uuteen tilanteeseen. Ennen kaikkea se on aikalaistodistus yhdenlaisesta mielialasta, jonka keisarin uudet vaatimukset saivat aikaan.

Osmo Hänninen (toim.): Sprengtportenin perintö. Kuopio 1995: Snellman-instituutti. 64 s. Snellman-instituutin B-sarja 36.

Osmo Hännisen toimittama Sprengtportenin perintö ilmestyi vuonna 1995 Snellman-instituutin B-sarjassa. Kuten muutkin sarjan julkaisut, sekin on kuriositeettikirjanen, mielenkiintoista sälää minkäänlaisen kokonaisesityksen sijasta. Teoksen taustalla on paria vuotta aiemmin järjestetty Sprengtporten-seminaari, jonka alustukset on koottu tähän kirjaan.

Georg Magnus eli suomalaisittain Yrjö Maunu Sprengtporten on teksteille pikemminkin jonkinlainen akseli, jonka kautta ympäröivää aihemaailmaa tarkastellaan, kuin varsinainen päähenkilö. Oikeastaan vain kenraalimajuri Antero Karvinen käsittelee häntä itseään – tai oikeammin sitä, miten Sprengtporteniin suhtaudutaan eri maiden perinteessä. Ruotsissa hän on petturi, joka jo 1700-luvulla puhui Suomen itsenäistymisestä ja kuninkaaseen petyttyään hyppäsi Venäjän leipiin. Venäjälle Sprengtporten oli käypä yhteys uuteen maa-alueeseen, autonomisen Suomen ensimmäinen kenraalikuvernööri. Suomessa hänet puolestaan nähdään yhtenä heräävän suomalaisuuden pönöttävistä rintakuvista, isänmaallisena hahmona, joka perusti kadettikoulutuksen omilla rahoillaan ja kirjoitti luonnoksen Suomen ensimmäiseksi perustuslaiksi.

Mainittu kadettikoulu onkin yksi kokoelman tärkeistä yksityiskohdista. Brahelinnassa alkunsa saanut ja Haapaniemessä kukoistanut sotakoulu vaikutti niin suomalaisen upseeriston tasoon kuin vaikkapa Kuopion kaupungin kehitykseen. Pienenä tangenttina tarinaan liittyy minulle hieman kotiseutuvinkkeliäkin, sillä kadettikoulun myöhemmät vaiheet Haminassa esitellään myös. Everstiluutnantti Jussi Saressalo käy läpi upseerikoulutuksen vaiheita Suomessa laajemminkin.

Riemastuttavin osuus on professori Alpo Reinikaisen esittely Parkuinmäen taistelusta 1789, joka perustuu suurelta osin kansanperinteeseen. Yllättävän mielenkiintoisinta oli kuitenkin lukea suurlähettiläs Jaakko Kaurinkosken näkemyksistä koskien Baltian itsenäistymistä 1990-luvun alussa – vaikka yhteys Sprengtporteniin on ohut, on kylmäävää lukea, miten vähän asiat ovat kolmessakymmenessä vuodessa edenneet mihinkään. Natoa puidaan ja Venäjä isottelee.

Kirjan lopussa on myös saksankieliset tiivistelmät artikkeleista.

August Strindberg: Pieni katekismus (Lilla katekes för underklassen). Helsinki 1981: Love Kirjat. 45 s.

August Strindbergin Lilla katekes för underklassen ilmestyi ensimmäisen kerran 1913 osana hänen koottuja teoksiaan, mutta se lienee kirjoitettu kolmisenkymmentä vuotta aiemmin. Rauno Ekholmin suomennoksen Pieni katekismus julkaisi Love Kirjat 1981. Se on varsin kauniisti taitettu pieni kirjanen.

Sisällöltään Pieni katekismus on vihaisen ja katkeran miehen julistusta. Kysymys–vastaus-muotoon kirjoitettu teos jakautuu kolmeen osaan: Yhteiskunta, Yläluokan valheet ja Yläluokan puheenparret alaluokan harhauttamiseksi. Kuten otsikoista näkyy, Strindbergin katekismus jakaa ihmiset raa'asti kahteen ryhmään, ylä- ja alaluokkaan. Yläluokkaa edustavat tietenkin vallanpitäjät ja varakkaat, aateliset, porvarit, papisto, ja heidän makuaan myötäilevät tieteen ja taiteen tekijät. Alaluokkaa ovat kaikki muut, ne joita yläluokka kuristaa moraalillaan, uskonnollaan, kapitalismillaan... Strindberg lietsoo manifestissaan alaluokkaa kapinaan ylhäisön sortoa vastaan. Hänen ajatuksenjuoksunsa ja iskulauseensa eivät ole erityisen pitkälle pohdiskeltuja vaan enemmänkin tunteellisia purkauksia. Voisi niitä sanoa myös naiiveiksi. Toisaalta kirjoitusajankohta oli hyvin toisenlainen kuin nykyhetki, ja itse asiassa monet Strindberginkin esittämät vaatimukset ovat toteutuneet.

Yksi asia, joka Katekismuksessa pistää silmään (vaikkei kirjoittajan tapauksessa mitenkään yllättävä ole), on avoin naisviha. Strindbergin kieli lähenee paikoin modernia manosfäärin nillitystä naisista, jotka ovat miehiä kiristämällä saaneet yhteiskunnassa kadehdittavan aseman. Heidän ei tarvitse suorittaa asepalvelusta ja silti vaativat äänioikeutta, he saavat käydä palkkatöissä (ja viedä miesten työpaikat) vaikka hellojen ja kehtojen äärellä olisi paljon työtä heille ja niin edelleen. Perustelut eivät ole muuttuneet oikein miksikään. Olipa puhuja August Strindberg tai joku nykyajan andrewtateista, oikeasti sorretuimpia yhteiskunnassa ovat ne miehet, jotka eivät suostu pokkuroimaan yläluokan sääntöjen mukaan tai alistumaan naisten seksuaalisen vallan edessä.

Juuso Paaso: Jee, suuri puluhuijaus. Vastakulttuuriset pienlehdet Suomessa undergroundista punkkiin vuosina 1967–1982. Helsinki 2015: Zäp Books. 76 s. PDF-tiedosto.

Juuso Paason samannimisestä gradustaan muokkaama Jee, suuri puluhuijaus ilmestyi alun perin klassisena niittizinenä ja pian myös sähköisessä muodossa (ladattavissa Oranssin pienlehtiarkistosta). PDF:ssä ei valitettavasti ole hienoa tee–se–itse–kopiokoneella-kansikuvaa, enkä itse omista fyysistä lehteä.

"Lehti" tosin tässä yhteydessä on harhaanjohtava sana, sillä Suuren puluhuijauksen sisältö on yksi yhtenäinen tutkielma. Toisenlaisella sidonnalla se olisi "tietokirja". Lehtimuoto on kuitenkin perusteltu, sillä Paason teos käsittelee suomalaisten pienlehtien historiaa. Fokus on etenkin 1970- ja 1980-lukujen taitteen punkzineissä, mutta mukana on myös mielenkiintoinen katsaus niitä edeltäviin 1960-luvun puolivälistä alkaen ilmestyneisiin underground-lehtiin ja muihin vastakulttuurijulkaisuihin. Vuoden 1982 jälkeiseen aikaan viitataan muutamalla lyhyellä haastattelunpätkällä sekä yhden sivun mittaisella lehtilistauksella. Toivottavasti joku vielä tarttuu näihin myöhempiin aikoihin, tai ehkä se on jo tietämättäni tapahtunutkin?

Vaikka punk ei erityisemmin ole koskaan innostanut minua musiikkina tai estetiikkana, tunnen suurta mielenkiintoa nimenomaan sen DIY-asenteeseen. Sekä kirjallisten, kuvallisten että musiikillisten omakustanteiden ja pienjulkaisujen maailma on kiehtova. Itse ehdin olla pienesti mukana 2000-luvun alun cdr-meiningeissä, mikä on aina tuonut mieleeni jutut punkvuosien nyrkkipajatoiminnasta, ja eräänlaisia pienlehtiähän julkaisen nykyäänkin.

Mistään kaiken kattavasta kokonaisesityksestä Paason tutkielmassa ei ole kyse, mutta se on vankkaa perustyötä, josta seuraajien olisi hyvä ponnistaa. Olisi kiinnostavaa esimerkiksi tietää, minkälaisissa sosiaalisissa ympyröissä ja (koulu)arjen pyörteissä lehdet ovat syntyneet. Itse lehtiähän pääsee helpoimmin tutkimaan mainitun Oranssin pienlehtiarkiston kautta, jossa on suuri määrä vanhoja pienjulkaisuja digitoituna.

Luettua: helmikuu 2023

Tenho Immonen: Huilua yhdellä jalalla. Jethro Tullin tie. [Rajamäki] 2021: Aviador. 288 s.

Bändihistoriikkeja aiemminkin tehtailleen Tenho Immosen Huilua yhdellä jalalla on ensimmäinen suomeksi ilmestynyt kirja Jethro Tullista. Maailmallahan sellaisia on ilmestynyt kymmeniä, englanniksi toista kymmentä. Valitettavasti tämmöisessä seurassa on hankala keksiä mitään uutta, jota ei olisi jo sanottu, etenkään kun uutta haastattelumateriaalia ei ole ollut käytössä. Suomenkielisyys on kuitenkin valtti, joka ansaitsee arvonsa.

Immosen kirja on silti joltinenkin pettymys. Aivan liian usein hän päätyy toistelemaan lähteittensä sisältöä suurin piirtein sellaisenaan. Varsinkin bändin jäsenten haastatteluista sellaisenaan napattujen sitaattien kollaaši käy nopeasti väsyttäväksi. Kirjailijan omaa ajattelua näkyy lähinnä albumien sisältöä kuvailtaessa – joskin usein yhden lauseen luonnehdinnat jäävät valitettavan pintapuolisiksi – ja muutamissa irrallisen oloisissa muistoissa.

Jokseenkin jokaisen Tull-aiheisen kirjan ongelma on niiden etupainoisuus. Alkuvuosista riittää kertomista ja toisteltavia anekdootteja, mutta mitä lähemmäs nykyhetkeä tullaan (ja se alkaa jo oikeastaan 1970-luvun lopusta), sitä vähemmän juttuja on jaettavaksi. Tietysti lähteiden vähyydelle ei voi mitään, mutta toisaalta viime vuosien ohittaminen nopeasti kertoo myös arvostuksen puutteesta. Usein kaikki Thick as a Brickin jälkeen tapahtunut alkaa olla jo toisarvoista.

Toki olen varmasti ylikriittinen Immosen kirjaa kohtaan, koska en ole varsinaista kohdeyleisöä – hyllyssä ovat jo jokseenkin kaikki käytetyt lähteet. Ja tietysti olisin itse halunnut kirjoittaa sen. Lisäksi ensimmäiseltä suomenkieliseltä Tull-kirjalta toivoisi enemmän, koska lieneekö markkinoilla tilaa toiselle ihan äkkiä...

Teijo-Kalevi Lusa: Maailmanloppu 2028? Helsinki 2001: Kuva ja sana. 113 s.

Harvoin harhaudun lukemaan hihhulikirjallisuutta, mutta kun niin käy, on kyseessä jotain erityistä:

Kirjaston vaihtohyllystä osui käsiin Teijo-Kalevi Lusan esikoisteos, Maailmanloppu 2028?. Lusa on myöhemminkin ymmärtääkseni julkaissut eksegetiikkaa ja scifi-aiheita kristilliseen tunnustuksellisuuteen. Tässä kirjassaan hän tutkiskelee Raamatun profetioita, nimenomaan maailmanloppuun liittyviä. Ilmestyskirja saa luonnollisesti erityishuomion mutta on niitä lopunnäkyjä muuallakin. Näitä Lusa sitten tulkitsee toisen maailmansodan jälkeisen maailmanhistorian valossa. Vuonna 1948 Israel sai taas itsenäisyyden ja jo vuotta aiemmin oli nähty ufoja – nämä ovat kirjailijalle käänteentekeviä aikoja. Siitä eteenpäin voi 80 vuoden aikana nähtävissä sitten Danielin kirjan lopunajanmerkkejä. Kieltämättä Lusan ennustukset Venäjän militarismista tuntuvat näinä päivinä aika osuvilta ja Natostakin maalaillaan kaikenlaisia uhkakuvia.

Toisaalta ihastuttavan ysäriltä kuulostavat tulkinnat ufon kyytimien humanoidien taustasta Saatanan poikina. Saatana ainoastaan valmistelee maailmaa ufouskontoon, jotta sitten kun tosikristityt temmataan maan päältä ennen viimeisiä aikoja, kukaan ei usko jumalalliseen tapahtumaan vaan ajattelee vain ufojen vieneen kristityt.

Lopulta Lusan ennustus tiivistyy otsikon vuoteen. 2028 täyttyy parituhatta vuotta (Raamatun kielellä "kaksi päivää") Jeesuksen kuolemasta ja yksi sukupolvi Israelin itsenäistymisestä. Lisäksi silloin on laskettu asteroidin "1997 XF11" ohittavan maan epäilyttävän läheltä.

Viihdyttäväähän tämmöinen on niin kuin mikä tahansa kirjallisuuden tulkinta jonkin äkkiväärän viitekehyksen läpi. Odotellaan nyt ensin vielä viisi vuotta ja arvioidaan sitten uudelleen.

Ruumiin kulttuuri 2/1984. Helsinki 1984: Suomen dekkariseura.

Suomen dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehden ymmärtääkseni kaikkien aikojen toinen numero pitää sisällään oikeastaan kaikkea sitä mitä nykyäänkin. On runsas, kriittinen katsaus uusiin alan kirjoihin (myös erillinen artikkeli tuoreista Viihdeviikarien kioskipokkareista), on ajankohtainen kirjailijahaastattelu (Matti Yrjänä Joensuu), on uutisia ja vähän klassikoita kun (Kyösti Salovaaran artikkeli Ross McDonaldista).

Vaan onpa muutakin, ja nimenomaan sellaista joka minua kiinnostaa. Toinen lehden kohokohta on salanimi Marton Taigan salanimen, M. Levän, ensimmäinen komisario Kairala -kertomus. "Koukun" suuri aarre on julkaistu alun perin vuonna 1932 (tällä kertaa ilman lainausmerkkejä). Toinen erityisen kiintoisa on Jussi Teljon varhainen artikkeli Sherlock Holmes -fandomista vuodelta 1951.

Maila Talvio: Haapaniemen keino. Kuvauksia sydänmaan kylästä. Teoksessa Kootut teokset 1. Porvoo 1921: WSOY. – Ilmestyi alun perin 1895.

Maila Talvion esikoisteos Haapaniemen keinu on monella tapaa tyypillinen nuoren lupaavan ja myöhemmin lupaukset täyttävän kirjoittajan romaani. Se on lyhyehkö kertomus pikkukylän nuorista ja heidän suhteistaan toisiinsa ja hieman vanhempiinsakin. Tietysti 1800-lukulainen miljöö ja tapakulttuuri etäännyttävät meidän aikamme lukijaa niin, että kaikki tuntuu hieman juhlavammalta kuin se ehkä onkaan ollut. Tilanteet ja ongelmat ovat lopulta ihan samoja kuin nykyäänkin.

Tarina kiertyy lähinnä kahden naisen ympärille. Miina joutuu naimisiin arveluttavamaineisen perheen pojan kanssa, mutta tämä paljastuu hyväksi liitoksi. Aina, Miinan käly, puolestaan on monen haluama mutta päätyy perikatoon. Tarina ei ole erityinen ja itse asiassa se kärsii jonkin verran hajanaisuudesta, kun näkökulmat poukkoilee edestakaisin. Mutta kieleltään Haapaniemen keinu on erittäin vahvaa. Kerronta on tarkkasilmäistä ja sulavaa, kuvailu tehokasta ja mielikuvia herättävää. Aikansa kirjailijoiden joukossa Talvio oli hämmentävän valmis jo aloittaessaan.

Portti 4/1993. Tampere 1993: Tampereen Science Fiction Seura.

Tähtivaeltaja 4/1993. Helsinki 1993: Helsingin Science Fiction Seura.

Spin 6/1993. Turku 1993: Turun Science Fiction Seura.

1993 päättyi scifilehdistössämme vaihtelevasti. Portti ja Tähtivaeltaja rykäisivät kelpo paketit vuoden lopuksi. Molemmat myös valitsivat kanteensa tissit. Spin tuntuu löytäneen suuntansa hetkeksi (kuten osoittaa fallinen kansikuva) ja Aikakone kadottaneen omansa (jonka kansi ei edes ilmestynyt).

Portin nelosnumero on hyvin periporttimainen: paljon novelleja, pari asiallista artikkelia (Anto Leikola kertoo griipeistä ja kirjailijoista esitellään William Burroughsia ja Emil Petajaa) ja liuta kohtuullista kirjallisuuskritiikkiä. Onpa mukana myös Markku Koposen ja Pekka Lehtosaaren sarjakuva, mutta ne eivät ole koskaan olleet Portin vahvuus. Kotimaiset novellit ovat lähinnä kirjoituskisan saalista (mainittavimpina M. G. Soikkeli), mutta Boris Hurtan Ukkoslapsi on päässyt sen jonon ohi. Käännösnovelleissa on monenlaista, tuoretta Hugo-voittajaa, italialaisia tunnelmapaloja sekä yksi Robert E. Howard -suomennos.

Tähtivaeltaja maalailee sekin itselleen tyypilliseen tapaan isolla pensselillä. On artikkelia Godzilla-elokuvista ja animesta, on ryyppyreissuraportti Tallinnasta, on kehnoja "kritiikkejä" ja sitten pari rankkaa novellia Harlan Ellisonilta ja yksi pitkä & vaikuttava Neil Gaimanilta. Tässä numerossa lehti myös jatkaa uudistumistaan. Uusi logo on toista kertaa käytössä, P. A. Manninen aloittaa lukijoiden unien kuvittamisen ja Kimmo Lehtosen kutzpah jatkaa edellisnumerossa alkanutta matkaansa.

Spin on yhä pienimuotoinen infolehti, selvästi perinteisempi fanzine tai jäsenjulkaisu kuin kaksi muuta. Siinä on kotikutoinen viehätyksensä. Kestävintä antia on Maarit Verrosen pitkähkö haastattelu. Mannisen kansikuva lienee piruilua Tamperelaisille sen jäljiltä, kun Portti erehtyi kritisoimaan Atorox-palkintoa.

Entäs Aikakone? Se sai vuoden kaavaillusta neljästä numerostaan ulos vain kaksi ja nekin kai reilusti aikataulusta jäljessä. Lehden lähtölaskenta oli jo alkanut. Harmi, sillä vuoden numerot, joista jälkimmäinen oli perusteellinen kuningas Arthur -teemanumero, olivat laadukasta jälkeä.

Maila Talvio: Nähtyä ja tunnettua. Kertoelmia ja kuvauksia. Teoksessa Kootut teokset 1. Porvoo 1921: WSOY. – Ilmestyi alun perin 1896.

Maila Talvion toinen julkaistu teos, Nähtyä ja tunnettua, on alaotsikkonsa mukainen. Se koostuu monenlaisista "kertoelmista ja kuvauksista". Suoranaisia novelleja on kourallinen, ja pääpaino onkin tunnelmallisissa tilannekuvauksissa. Osa teksteistä on vinjettimäisiä, tarinattomia ja lähes proosarunoa lähenteleviä.

Kokoelman ehdoton polttopiste on pitkä kertomus, pienoisromaanin mittainen Aatteensa uhri. Se kuvaa mielialoja Liettuassa 1800-luvun lopussa, kun heräävä kansallistunne sai sielläkin väen nousemaan Venäjän tsaarinvaltaa vastaan. Yhtymäkohdat saman ajan Suomeen ovat ilmeiset. Kertomuksen taustalla on tosielämän aktivisti–runoilija Vincas Kudirkan tarina. Talvio palaisi Liettua-aiheeseen monet kerrat myöhemminkin.

Muu kokoelman sisältö on laadultaan vaihtelevaa. Jonkinlainen yhteinen tekijä kaikelle on ihmisen tarve kuulua johonkin, oli se sitten abstrakti kansa tai vaikka parisuhde ja perhe. Tarinoissa tavataan rakkauteen pettyviä nuorukaisia, kosiomatkalaisia, vastanaineita myrskyn armoilla, omien paniikkiajatustensa kanssa painivia kun menetyksen pelko ottaa vallan. Kaikessa pateettisuudessaan vaikuttava on lyhyt kertomus Elävänä haudattu, jossa näkönsä menettänyt vanhus lähetetään vaivaistaloon käytännössä hautajaismenoin. Talviolla on taipumus romantisointiin ja suurenteluun, mutta hänen kuvauksessaan on vaikuttavaa tarkkasilmäisyyttä.

Kokoelman heikoin osa minulle on sen lyhyt tunnelmakuvat. Ne tihkuvat varmasti jo kirjoitusaikanaan tunkkaiselta tuntunutta kukkaiskieltä. Mielenkiintoisin on Sibeliuksen impromptun innoittamana kirjoitettu fantasianäky – ensimmäisessä painoksessa sen nimi käsittääkseni olikin Fanttasiia, mutta ainakin Koottujen teosten laitoksessa nimenä on Ratsastus.

Kootuissa teoksissa on toinenkin muutos. Eräänlainen hullun rakkauden kuvaus Hänen syntymäpäiväkseen on jätetty kokonaan pois.

Tähtivaeltaja 1/1994. Helsinki 1994: Helsingin Science Fiction Seura.

Marvinah. GooGooMusck Monster from Outer Space. Helsinki 1994: Helsingin yliopiston Science Fiction Klubi. Marvin 1/1994. 2. p.

Vuosi 1994 alkoi Helsingin scifilehdissä kaikkea muuta kuin scifin merkeissä. Sekä Helsingin scifiseuran Tähtivaeltaja että Helsingin yliopiston science fiction klubin Marvinin ykkösnumeroissa tieteisfiktiosta muistuttavat lähinnä Babylon 5:n trailerin kehut ja kuva Queen of Outer Spacesta. Sen sijaan verta, visvaa ja eksploitaatiota on riittämiin molemmissa.

Tähtivaeltaja on splatterpunkteemanumero, kuten kansikin julistaa. Artikkeleissa esitellään Joe R. Lansdale, David J. Schow ja parivaljakko John Skipp & Craig Spector. Kahdelta ensin mainitulta on myös novelleja. Lansdalen kaksi näytettä ovat viehättävää surrealismia, Schow'n ultraväkivaltainen rikosjuttu alkaa yllättävän nopeasti lähinnä puuduttamaan. Muuten artikkeleissa käsitellään kehotaidetta (kuvia silitysrautaa peniksessään roikottavasta sankarista) ja Isebel's Pain -yhtyettä. Ei siis sisältöä jota odottaisi "scifilehdeltä". Petri Hiltusen vampyyrisarjakuva on siinä hilkulla.

Hiltunen on mukana Marvininkin toimittajajoukossa. Marvinah-otsikoidun numeron teemana ovat kalkkunaelokuvat. Jos ihan tarkkoja ollaan, ei hallussani oleva kappale ole varsinaisesti vuoden 1994 numero vaan seuraavana vuonna ilmestynyttä kakkospainosta. Sisältö on suurelta osin sama, mutta Finnconiin julkaistua laitosta on päivitelty hieman. Keskiössä on joukko hyviä huonoja elokuvia ja huonoja huonoja elokuvia, joita sitten kommentoidaan, analysoidaan ja muuten repostellaan mennen tullen. Marvinin viehätys perustuu (tai on perustumatta) pienen piirin sisäishassutteluun, joka tässäkin tapauksessa on ihan huvittavaa seurattavaa. Eniten hymyilytti silti maininta, miten etenkin semmoiset hämärät videovuokraamot kuin Filmtown ja Makuuni ovat roskaelokuvan metsästäjälle ne parhaat paikat Helsingissä.

Maila Talvio: Aili. Kertomus. Teoksessa Kootut teokset 1. Porvoo 1921: WSOY. – Ilmestyi alun perin 1897.

Maila Talvion toinen romaani, Aili, on huomattavasti edeltäjäänsä kypsempi ja koherentimpi teos. Monin tavoin sen tekee mieli lukea ikään kuin Arvid Järnefeltin Isänmaan sisarteoksena. Varmasti muutamaa vuotta aiemmin ilmestynyt Järnefeltin romaani onkin ollut yksi Ailin innoittajista.

Aili kertoo nimihenkilönsä, ison talon ottolapsena kasvaneen nuoren naisen, heräävästä yhteiskunnallisesta omatunnosta. Pinnaltaan se on toisaalta kasvukertomus: Aili kipuilee verratessaan omaa elämäänsä maaseudun pienissä piireissä, kun koulukin jäi kesken, kasvattisisareensa ja serkkuunsa, jotka Helsingin humussa tuntuvat olevan oleellisten kokemusten äärellä. Toisaalta se on yhden rakastumisen tarina: Aili ja hänen ylioppilasserkkunsa Eero rakastuvat maalla, kohtaavat uudestaan kaupungissa ja kihlautuvat, mutta erilaiset elämänarvot eivät ole ehkä yhteensovitettavissa.

Painokkainta romaanissa kuitenkin on sen aatepohja. Aili kantaa huolta kasvintalonsa torppareista, heidän köyhistä ja kurjista oloistaan, joita talon emäntä kommentoi: "Hehän ovat tottuneet siihen." Pääkaupungin loisteessa hetkeksi lumoutunut Aili tajuaa, aivan kuten Isänmaan Heikki, että hänen tehtävänsä ei ole nauttia vaan auttaa köyhää sydänmaata nousemaan. Suomenmielisyys mainitaan harvakseltaan, mutta sieltä romaanin sydän löytyy.

Henkilökohtainen huomio: Niin harvoin samaistun tai varsinaisesti edes sympatisoin fiktiivisiä henkilöitä, että hämmästyin kuinka suuren vaikutuksen Aili minuun teki. Hänessä on jotain sellaista totuudellisuutta, johon olen toistuvasti törmännyt opettajantyössäni. Mustavalkoisestikin ajattelevana ja kaikessa pateettisuudessaan Aili on todellinen nuoren ihmisen hahmo, itsensä ja omatuntonsa kanssa kamppaileva ja syvästi tunteva.

Maila Talvio: Kaksi rakkautta. Teoksessa Kootut teokset 1. Porvoo 1921: WSOY. – Ilmestyi alun perin 1898.

Maila Talvion romaani Kaksi rakkautta jatkaa osittain hänen aiempien töittensä poluilla. Sen päähenkilö on kotirouva Elina, joka täyttää lapsettoman säätyläisnaisen arkeaan piano- ja kielitunneilla. Hänen avioliittonsa on onnellinen, vaikka pieniä rahahuolia onkin. Vaan kuinka ollakaan, kun kaupunkiin saapuu hänen miehensä vanha toveri, liettualainen Vitold Dargis, johon Elina vaivihkaa rakastuu.

Elinan sisäisen myllerryksen kautta Talvio pääsee pohtimaan naisen asemaa ja tehtävää yhteiskunnassa ja avioliitossa. Elina on vakuuttunut siitä, että ihminen – varsinkaan nainen – ei rakastu elämänsä aikana kuin kerran. Ja kun salama nyt sattuukin iskemään toistamiseen, hän joutuu miettimään itsensä ja elämänsä uusiksi: onko hän aviomiestään koskaan rakastanutkaan ja mitä hänen tulee uudessa tilanteessa tehdä. Lisämausteen soppaan tuo Elinan vanha lapsuudenkoti, joka on tullut myyntiin ja jonka maaseudun rauhaan hän haikailee pois Helsingistä. Lopussa tarinaa saakin samanlaisia sävyjä kuin aiempi Aili-romaani, kun ratkaisu maan ja kansan palvelemisesta maata viljelemällä kirkastuu Elinan siskolle.

Kaksi rakkautta on epätasainen romaani. Parhaimmillaan se on alkupuoliskon yhteiskuntakuvauksessa, heikoimmillaan rönsyilevissä ja toisaalta toisteisissa Elinan sisäisissä monologeissa, joissa hänen ahdistuksensa kiehuu yli sietokyvyn ja melodraama käy liian pompöösiksi. Tehokkaita ovat muutamat jaksot, joissa kerronta muuttuu katkelmalliseksi ja hyvin viitteelliseksi, kun aika tiivistyy ja Elinan mieli on syystä tai toisesta latentissa tyvenessä. Suurin ongelma lukijan kannalta lopulta on Dargisin hahmo, joka ei koskaan tunnu niin järisyttävältä ja jalat alta vievältä kuin henkilöt tuntuvat kokevan. Hänen ja Elinan rakastuminenkin jää hyvin ulkokohtaiseksi, poseeraavaksi.