Clint Eastwood: Pahin rikos
Clint Eastwoodin ohjaama Pahin rikos (True Crime, 1999) menestyi ilmestyessään surkeasti. Ja ihan oikein niin. Elokuvan lähtökohta on hyvä: Mies ollaan teloittamassa murhasta. Vanha alkkisreportteri pannaan yllättäen haastattelemaan tuomittua teloituspäivänä. Muutaman tunnin taustatutkimuksiensa perusteella hän kuitenkin alkaa epäillä, josko murhasta olisikin tuomiolla syytön mies.
Kelpo lähtökohta hitchcockilaiselle jännärille! Vaan Andrew Klavanin romaaniin perustuva käsikirjoitus vuotaa kuin revennyt seula. Yhden päivän rakenne ei yksinkertaisesti ole uskottava, dialogi on joko kornia tai etenee pelkkiä oikoteitä, sovinistinen pölhöhuumori on rumassa ristiriidassa vakavan aineksi kanssa, hahmot ovat liki groteskeja... Suurin erhe on seitsemänkymppinen Eastwood pääosassa. Hänen ärtyisä geriatrikkohuoripukkinsa on ihan samanlainen leikekirjakarikatyyri kuin muutkin hahmot.
Ehtisipä sitä oikeastikin vuorokaudessa kuulla pokailemansa työtoverin kuolleen ja toeta siitä; ratkaista murha ja pelastaa kuolemaantuomittu; käyttää lapsi eläintarhassa; erota vaimostaan, ja selvittää välit rakastajattarensa miehen kanssa; vetää kännit; ja ilmeisesti vielä ajaa autoa useamman tunnin verran. Jos Pahimman rikoksen tuotantoarvot eivät olisi kohdillaan ja Eastwoodin ohjaus muodollisesti pätevää, se saattaisi olla ironisten diggareiden pieni kulttisuosikki.
Andrzej Wajda: Tuhkaa ja timanttia. Roman Polanski: Veitsi vedessä
Puolalaisen elokuvan kenties kirkkain jalokivi on Andrzej Wajdan Tuhkaa ja timanttia (Popiól i diament, 1958). Se on toisen maailmansodan päättymisen päivään sijoittuva kertomus, jossa velvollisuus, uskollisuus, vastarinta ja unelmat, yksityinen ja yleinen taistelevat vielä kerran antikommunistisen liikkeen erään jäsenen elämässä. Työväenpuolueen paikallisen johtohahmon murha tuntuu aluksi itsestäänselvältä teolta, mutta lopulta sekään ei ole yksinkertaista tilanteessa, jossa kaikki on muutoksessa, eikä varmaa ole mikään. Elokuvallisesti Tuhkaa ja timanttia on upeaa kuvan ja sisällön yhteispeliä. Useimmiten kahden henkilöhahmon välisistä kohtauksista muodostuva kerronta ei koskaan lähentele teatraalista vaan on jatkuvassa liikkeessä. Kuva ei tyydy kaksiulotteisuuteen, vaan syvyyssuuntainen liike luo koko ajanarvaamattomuutta asetelmiin. Levottomuuden, purkautuvan paniikinkin tunne on alati läsnä, ja se saavuttaa huippunsa elokuvan katarttisessa loppukohtauksessa, jossa laskuhumalaisen poloneesin jälkeen menneet teot eivät pysty juoksemaan pakoon päivänvaloa.
Lähes yhtä intensiivinen on neljä vuotta myöhemmin ilmestynyt Roman Polanskin ainoa puolankielinen pitkä elokuva Veitsi vedessä (Nóż w wodzie, 1962). Purjehtimaan matkalla oleva aviopari ottaa mukaansa nuoren liftarin, joka pakottaa heidät arvioimaan suhdettaan uusista näkökulmista. Jo alkukohtaus osoittaa, että heidän väleissään on kitkaa; aviomiehen tarve kontrolliin on ilmeinen, ja liftarista hän kuvittelee saavansa itselleen toisen pompoteltavan. Naiivi nuorimies on kuin lapsi pariskunnan keskellä ja osoittautuu arvaamattomaksi vaa'ankieleksi, jonka varassa he punnitsevat välejään. Veitsi vedessä yltyy eräänlaiseksi pseudojännäriksi: voimistuva uhka on psykologinen, ei väkivaltainen. Silti tai juuri siksi se iskee voimalla katsojaa. Purjeveneen ja kolmen hahmon pieni näyttämö käy ahtaaksi, kun sille pitäisi mahtua myös katsoja. Kamera asettuu kuin huomaamatta osaksi tapahtumia, ja jazzmusiikki luo harhauttavan helteisen tunnelman, jonka on lopulta pakko purkautua ukkosmyrskyyn. Miehinen kukkoilu muuttuu lapselliseksi isä–poika-asetelmaksi, jossa äiti on lopulta ainoa aikuinen. "Riittää että pelkäät."
Stephen Chow: Shaolin Soccer. Wilson Yip: SPL Hong Kong Force
Mitä saadaan kun yhdistetään kung fu -elokuva ja jalkapallo? Stephen Chow'n ohjaama Shaolin Soccer (Siu lam juk kau, 2001). Se on heikkojen puolella, koulukiusattujen, lihavaksi, rumaksi tai typeräksi tuomittujen puolella, niiden jotka valittiin koulun liikuntatunnilla aina viimeisenä joukkueeseen. Aikoinaan kaltoin kohdeltu jalkapallotähti saa uuden tilaisuuden entisten shaolin-munkkien avulla. Nämä yhteiskunnan altavastaajiksi päätyneet ressukat saavat pyhät voimansa takaisin ja haastavat lajin huiput. Potku on potku tehtiinpä se sitten nurmella tai tatamilla. Shaolin Soccer yhdistelee pölhöhuumoria voimauttavaan urheilujuoneen ja tarkoituksellisen kömpelöihin cgi-efekteihin. Se on typerä, mutta niin on keskiverto jalkapalloilijakin. Se on naiivi, mutta niin on jokainen satukin. Kun pallo katoaa kiertopotkun voimasta pilviin, se on korkea veisu kaiken epäurheilullisen voimalle. Jokainen alakoulussa kentältä ulos naurettu on ansainnut Shaolin Soccer -hetkensä. Urheilu- ja kung fu -elokuvien klišeet sopivat yhteen hämmästyttävän hyvin.
Astetta vakavampi on Wilson Yipin ohjaama SPL – Hong Kong Force (Saat po long, 2005). Arkkiviholliset saavat samaan aikaan huonoja uutisia: rikollispomon vaimo saa keskenmenon, häntä jahtaava poliisi diagnoosin kasvaimesta. Jälkimmäinen on pääsemässä eläkkeelle, mutta työt ovat yhä kesken. Elämässään epäonniset kollegatkin hymyilevät. Mutta mitä ihmettä! Kauheuksia! Minkäänlaisesta perinteisestä (länsimaisesta) draaman kaaresta ei ole tietoakaan, kun alkaa tapahtua. Kaikessa tuntuu outo perhetragedian lemu. Vammainen poika kuvaa Sammo Hungin tappohommissa golfmailan kanssa. Onneksi poliisi taitaa kung fun salat. SPL:n yksittäisissä kohtauksissa, yksittäisissä kuvissa on voimaa. Valitettavasti kokonaisuus on hirvittävän teennäinen tyyliteltyjen ostosten sarja. Syrjään astuvan ja uuden, silo-otsaisen poliisin vastakkainasettelu on lähinnä hassua poseerausta. Hahmoilla ei ole tila hengittää, eikä pinnallinen tyylittely kanna riittävän pitkälle. Lopputulos on kuin katselisi Double Dragon II:n läpipeluuta: pari hienoa pomoa, muuten tylsää jyystöä ja hölmö taustatarina. Ihme äijäilyä koko homma.
Kitamura Ryûhei: AzumiPuolihumalaisten mielikuvien mukaan Kitamura Ryûhein ohjaama Azumi (2003) oli ollut välkivaltainen, visuaalisesti komea jidaigeki. Uusintakatselu paljastaa sen melko mitäänsanomattomaksi sarjakuvaleffaksi.
Koyama Yūn mangaan perustuva Azumi kertoo joukosta nuoria salamurhaajia, jotka on lapsesta saakka koulutettu tappajiksi, jotta he voisivat kostaa feodaaliajan Japanissa muutamille sotaloordeille. Sarjakuvamaisuus näkyy toisaalta poseeraavana väkivaltana, toisaalta yksinkertaisena dialogina. Selostavat vuoropuhelut ovat kuin videopelin cutsceneja, jotka johdattavat elokuvaa taistelu kohtauksesta toiseen. Taistelut ovat lopulta melko yhdentekeviä miekanheiluttelun ja verisuihkujen kavalkadeja, mutta joukossa on pari oikeasti vaikuttavaakin jaksoa (ryhmän sensein, Gessain tunkeutuminen Kiyomasan luo, ruusuja haistelevan Bijomarun kohtaus heinäarolla).
Monta asiaa latistaa digitaaliseen värikalvoon sotkettu kuva, joka kyllä pehmentää kömpelöitä digitaaliefektejä mutta samalla saa elokuvan näyttämään kuin Playstation 2:n päiväunelta. (Dvd-kopio ei ainakaan auta asiaa.) Loppupuolella sentään tarjoillaan maukkaita, paatoksellisia hidastuksia pauhaavan jousiorkesterin säestyksellä, kepeää feminismiä ja aivan aavistuksenomaisia lesbosävyjä. Pop-tähti Ueto Aya ei saa juurikaan tilaa näytellä, mutta hän täydellinen kawaiin ja kohtalokkaan väkivallan yhdistelmä.
Lau Kar-leung: The Legend of Drunken Master
The Legend of Drunken Master eli Jui Kuen II (1994) oli Jackie Chanin paluu perinteiseen kung fu -elokuvaan vuosikymmen tauon jälkeen. Ja mikä paluu se olikaan! Drunken Master II on Chanin humoristisen kung fu -tyylin korkea veisu. Mykkäelokuvan slapstick-komediasta mallia ottava liioittelevan fyysinen pölhöhuumori on erittäin luonteva pari taistelulajiakrobatialle. Kaksi kulttuuria kohtaavat tarinassakin, jossa tarunhohtoisen Wong Fei-hungin kiinalainen elämäntapa kohtaa imperialistisen brittikulttuurin.
Nuori lääkärinalku on myös mestari juopuneen koulukunnan kung fussa. Aina pelkkä juopon liikeratojen osaaminen ei riitä – vaan aito känni tuo supervoimat esiin. (Missä on suomalainen versio?!) Samalla pitäisi esittää lääkäri-isälle hyvää poikaa ja myötäillä juonikasta, uhkapeliriippuvaista äitipuolta. Ja sitten ovat brittejä myötäilevät pikkupomot, jotka haastavat riitaa. – Tarinahan on oikeastaan tosi typerä, mutta niinhän se on 1920-luvun konedioissakin. Tarina on tekosyy osoittaa jokin syvempi totuus, huvittaa katsojaa ja näyttää hänelle joukko vaikuttavia temppuja.
Jo ensimmäisestä, junan alla tapahtuvasta välienselvittelystä alkaen elokuvan taistelukohtaukset ovat upean elokuvallisia hetkiä. Komeat koreografiat yhdistyvät Chanin äärimmäiseen fyysisyyteen; on väliä, uskooko katsoja näkemänsä aitouteen. Chanin tapauksessa sitä ei tarvitse epäillä. Hongkongilainen tyyli tekee leikkauksista luontevia, kuin ne myötäilisivät aitoja liikesarjoja. Amerikkalainen elokuva harvoin tarkoittaa saman, edes aasialaisia taitureita kuvatessaan. Uskomattominta on nelikymppinen Jackie Chan nuorena mestarina – en minä keski-ikäinen ainakaan taivu ihan kaikkeen samaan kuin hän!
Elokuva jälkimmäinen puolisko on lajinsa hienoimpia hetkiä. Aluksi uskomattoman energinen joukkokohtaus, jossa Chanin hahmo kohtaa kokonaisen jengin – ja tietenkin selviytyy voittajana aseenaan lähinnä bambunvarsi. Ja sitten: varttitunnin huikea lopputaisto. Patrioottinen sanoma yhdistyy kauniiseen koreografiaan, jossa kung fu toimii kuin tanssi. Väkivaltabaletti liittyy saumattomasti elokuvaleikkauksen keinopalettiin, ja yhdistelmä tuntuu luoduilta toisilleen. Chanin ja taekwondo-taituri Ken Lon kamppailu on elokuvankerronnan täysivoimainen ilmentymä.
Hongkongilainen toimintaelokuva onnistui elvyttämään erään elokuvan perinteen, joka vaikutti jo menetetyltä mykkäkauden päätyttyä vaikka saikin jatkoajan animaatiolyhäreiden aikakaudella. Jackie Chan oli oleellinen osa sitä kehityskulkua, jopa sen oleellinen elvyttäjä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti