Tuomas Saloranta (toim.): Stepanin koodeksi

(Arvostelu on aiemmin julkaistu Kuolleen silmät #1:ssä 2015.)

Tuomas Saloranta (toim.)

Stepanin koodeksi

[Helsinki:] Kuoriaiskirjat, 2013 (Juvenes Print, Turku), 111[+1] s., ISBN 978-952-7021-09-5 nid.

KK 004.

Stepanin koodeksin idea on mainio: pyritään luomaan oma kielletyn kirjan mytologia Lovecraftin ja kumppaneiden tyyliin. Aikeen lähtökohtia esittelee tarkemmin antologian toimittaja Tuomas Saloranta esipuheessaan. Alkujaan tarkoitus oli kertoa vain neljän toisiinsa kietoutuvan tarinan sykli Boris Hurtan 25-vuotistaiteilijajuhlakirjassa Hurtan koodeksi, mutta idea antoi kipinän muillekin kirjoittajille, mikä johti nyt käsillä olevaan kokoelmaan. Alkuperäisten neljän kertomuksen lisäksi sen sisältää kuusi muuta tekstiä, URS-piiriläisten lisäksi myös Anne Leinoselta ja Boris Hurtalta.

Neljä alkuperäistarinaa (Samuli Antilan, Markus Harjun, Tuomas Salorannan ja Jussi Katajalan) kärsivät laajempaan kokonaisuuteen liittämisestä, hieman tarpeettomastikin. Hurtan koodeksissa ne toimivat luontevana kokonaisuutena jatkaessaan siitä, mihin edellinen teksti jäi. Nyt, kun muut kirjoittajat pystyvät jatkamaan ja laajentamaan kertomusta vapaammin, jäävät varsinkin kolme ensimmäistä kovin köykäisiksi. Ne joutuvat avaamaan taruston taustaa suhteettoman paljon – kertomaan, kuinka Stepanin koodeksina tunnetuksi tuleva kirja löydetään böömiläisestä hopeakaivoksesta ja kuinka se levittää pahuuttaan läpi vuosisatojen. Perässä juoksevat niin tuhoamishaluiset munkit kuin mihin tahansa kokoelmansa vuoksi valmiit bibliofiilit. Tausta tulee tutuksi, mutta itse tarinat jäävät hengettömiksi. Hurtan koodeksissa tarinoihin liittyi myös keveä parodinen ja pastissinen sävy, koska sellainen oli kirjan henki muutenkin. Nimikkojulkaisussaan Stepanin koodeksin tarinat kuitenkin aukeavat lukijalle vakavasti otettavina, pelottamaan ja häiritsemään pyrkivinä – eikä tämä muutos aivan toimi. Kenties pieni toimitus- ja muokkaustyö olisi ollut paikoillaan.

Lovecraftilaisista lähtökohdista ponnistavilla yrityksillä on aina vaarana jäädä esikuvansa (tai esikuviensa) laimeiksi toisinnoiksi. Stepanin koodeksi ei täysin selviydy uhasta sekään. Moneen kertaan lukija tietää jo etukäteen, mihin Kammottavaan, Salattuun ja Sanoinkuvaamattomaan suuntaan tarina on menossa. Tämä ei olisi ongelma sinänsä, jos oltaisiin avoimesti Necronomiconin etsinnässä, mutta yritystä oman maailman luomiseen se haittaa. Samaa ongelmaahan oli jo Boris Hurtan "kuoriaistarinoissa" (ks. esim. Noidan nahka -kokoelma). Tyypillisimmin lovecraftilainen tarina on Katajalan "Ääni kellarissa", jossa Stepanin koodeksin voisi vaivatta korvata millä tahansa Cthulhu-mytologian niteellä. Tarina sinänsä kyllä on vetävästi kirjoitettu HPL-mukaelma. Sama pätee oikeastaan Leinosenkin "Kirjeeseen Helenille", joka kuitenkin tyylillään erottautuu tavanomaisesta mystisyyden suurentelusta. Muutamat kirjoittajista pyrkivät löytämään myös Hurtan bibliofiilitarinoiden henkeä. Tulokset ovat vaihtelevia. Kokoelmana kertomusten yhteismitallisuutta haittaa se, ettei kirjailijoilla ole yhtenevää käsitystä siitä, halutaanko tehdä avoimesti mytologisoivia tarinoita, joissa hopea välkkyy, hevoset korskuvat ja mythoksen iskulauseet lentelevät, vai pyrkiäkö kuvamaan maailmaa ja ihmisiä, joihin pahuutta huokuva kirja sattuu vaikuttamaan. Toisaalta yhteisen agendan puuttuminen piristää kokoelmaa sikäli, ettei kertomusten miljöötä sidota lainkaan. Paha pääsee irti ajassa kuin ajassa: Stepanin koodeksi voi vaikuttaa niin perinteiden täyttämässä munkkiluostarissa kuin modernissa geokätköily-ympäristössäkin, kuten Tarja Sipiläisen päätöstarinassa. On sitten makuasia, ovatko kaikki ympäristövalinnat yhtä onnistuineita kuin toiset.

Olen varonut käyttämästä novelli-sanaa Stepanin koodeksin yhteydessä. Tokihan kirja on novellikokoelma ja sen tekstit ovat novelleja. Tällainen määritelmä ei kuitenkaan pitäisi täysin paikkansa. Mukaan mahtuu kyllä kronikointia, tarinointia ja jutustelua, mutta kertomukset jäävät usein ohuiksi, yhden idean ympärille kehitellyiksi juoksulenkeiksi yhdestä paikasta toiseen. Parhaiten kokonaisuudesta erottautuvat Leinosen ja Hurtan novellit, joissa idean lisäksi on perusteltu ja taiten kasassa pysyvä rakenne. Kerronta ei ole pelkkä juonenkuljetuksen väline vaan tapa syventää uskottavaa maailmaa juonen ympärille. Leinosen epistolaarinovelli kytkee Stepanin koodeksin silkan pelon, kauhun ja hulluksitulemisen aiheiden lisäksi myös äitiyteen (ja miksei myös äidin- ja parisuhteen sisäiseen rakkauteen), mikä lyhyesti esiteltynäkin tuo heti syvyyttä tarinaan. Hurtta puolestaan hyödyntää tekstinsä pituutta luomalla uskottavaa maailmaa 60-luvun muuttuvasta Prahasta. Tulos on elävä ja kirjoittajalleen oikeastaan epätavallisen vakava. Lisäulottuvuuden koodeksin historiaan Hurtta saa, kun hän tapansa mukaan sotkee reaalimaailman historiaa fantastiseen kuvitelmaansa. Hänen novellistaan selviää, että suomalainen kielinero "Benedictus" käänsi Stepanin koodeksin suomeksi kapakan pöydän ääressä. Benedictushan on tietysti Pentti Saarikoski, joka majaili Prahassa 1966–67 (vrt. Aika Prahassa ja Prahan päiväkirjat). Pekka Tarkan Saarikoski-elämäkerta ei tällaisesta mitään mainitsi – liekö Tarkka ollut tietoinen moisen paljastuksen vaarallisuudesta?

Muutamista hienoista hetkistään huolimatta Stepanin koodeksi jää ohueksi muutenkin kuin sivumäärältään. Se avaa kuitenkin mahdollisuuksia, jos vain kirjoittajat kokevat mielekkääksi sellaisiin tarttua. Jatkoahan on jo seurannut Hopeoitu vainaja -nimellä.

Suntila & Jyrkäs (toim.): Hei, rillumapunk!

Shimo Suntila & Juha Jyrkäs (toim.)
Hei, rillumapunk!
Helsinki: Kuoriaiskirjat, 2015 (As Printon Trükikoda, Tallinna), 235 s., ISBN 978-952-7021-38-5 nid.
Aavetaajuus-kirjat 3

Ideatasolla Hei, rillumapunk! on välitön täysosuma, itsestäänselvyys jonka mahdollisuus olisi jokaisen pitänyt tajuta jo ajat sitten.

Tuomas Saloranta määritteli jo Uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion manifestissaan suuntaviivat "konstailemattomuuteen ja viihteellisyyteen". Tarkoitus oli nostaa tarinavetoinen scifi-, fantasia- ja kauhukirjallisuus yhtälailla arvostetuksi kuin muotokokeiluilla, erilaisilla kielirekistereillä pelaava ja genrerajoja rikkova spefikirjallisuus. Saloranta alleviivasi, ettei kyse ollut "sodanjulistuksesta – – valtavirtaa lähestyville suuntauksille", mutta samaan aikaan nimesi "henkilökohtaiseksi Nemesiksekseen" ns. valtavirtakirjallisuuden ilmaisukeinot. Ja aika paljon keskisormen heilutusta "oikeaa kirjallisuutta" kohtaan on nähty. Halveksituiksi jossain välissä muuttuneet elementit on jälleen nostettu käyttöarvoonsa.

Tästä oli – tavallaan – kyse, kun 1950-luvulla suomalaisessa elokuvassa (ja iskelmämusiikissa) vaikutti lyhytaikainen rillumareikausi. Nimi ei ole rillumarein tekijöiden antama, vaan se oli arvostelijoiden leima ala-arvoiseksi koetulle törylle. Keskeisistä tekijöistä tavallisimmin nostetaan esiin käsikirjoittaja–sanoittaja–näyttelijä Reino Helismaa, säveltäjä Toivo Kärki ja tuottaja T. J. Särkkä. Rillumarein oleellisimpia elementtejä olivat heppoiset, usein yhden idean (tai musiikkikappaleen) ympärille kudotut käsikirjoitukset, kansanomainen huumori ja irvailu niinsanottuja korkeampia kulttuuriarvoja kohtaan. Tämä "paremmaksi" nähdyn kulttuurin kritikointi on se leikkauspiste, jossa rillumarei ja URS kohtaavat. Molemmat osaavat suhtautua humoristisesti myös itseensä: Armand Lohikosken ohjaama Hei, rillumarei! (1954) toteuttaa tietoisesti kaikkea, mistä rillumareita syytettiin, ja uusi URS-antologia Hei, rillumapunk! jo nimessään myöntää, mihin kohtaan kritiikki ensimmäisenä olisi iskemässä ja keksii itselleen parodisesti jälleen uuden punk-genren.

Shimo Suntilan ja Juha Jyrkkään toimittama Hei, rillumapunk! sisältää 14 novellia. Vastoin ennakko-odotuksiani parodia ei ole koko antologian läpäisevä tyylilaji. Huumoria on kyllä runsaasti, mutta puhtaasti vitsiksi ei heittäydy kuin muutama novelli. Tämä on oikeastaan aikamoinen ristiriita alkuperäisen rillumarein eetoksen kanssa, sillä 50-luvun elokuvia ei todellakaan tehty vakavissaan – puolihuolimattomuus päinvastoin oli mottona monelle projektille. Muistakin rillumarein hyveistä on paikoin tingitty. Elokuvan ja kirjallisuuden yhteismitattomuus taiteenlajeina on ollut kynnys, jota ei täysin ole onnistuttu ylittämään. Se henki, jonka esimerkiksi Esa Pakarisen komiikan rytmitys aiheuttaa valkokankaalta, on vaikea tavoittaa puhtaasti kirjallisin keinoin, vaikka kyllä tähänkin ylletään (kuten Shimo Suntila novellissaan tekee). Elokuviin oleellisesti liittyvä iskelmäaines ei sekään oikein yllä luontevana teksteihin saakka – onnistuneina poikkeuksina Boris Hurtta ja Eero Korpinen, joiden novelleissa laulunrenkutus kaikuu toisistaan poikkeavilla tavoilla mutta yhtä kaikki elävänä.

Minua henkilökohtaisesti eniten URSin ja rillumarein avioliitossa vaivaa kertomusten kuvasto. Monen kirjoittajan kohdalla mietityttää, onko rillumareihin oikeasti tutustuttu ennen kirjoitustyön aloittamista vai ollaanko varustauduttu vain ennakkomietteillä ja stereotyypeillä. Moni ainakin on lähtenyt työhön Rovaniemen markkinoista (ohj. Jorma Nortimo, 1951) käsin – ainakin kulta näyttelee novelleissa usein oleellista roolia nimiä myöten. Entä muut rillumareielokuvat? Vasta Markkinoiden jälkeen niissä yleistyi se vallalla olevan taiteen kritiikki (erityisesti Hei, rillumarei!ssa), jota ei yllättäen juurikaan näe kokoelman teksteissä. — Peter von Bagh on määrittänyt rillumareiksi vain kuusi elokuvaa (edellä mainittujen lisäksi Lännen lokarin veli, 1952, Muhoksen Mimmi, 1952, Rantasalmen sulttaani, 1953 ja Lentävä kalakukko, 1953). Hei, rillumapunk! kuitenkin lainaa surutta monesta muustakin lähteestä, Suomisen perheestä ja koomikko Eemelistä lähtien. Onpa jussipaitakin riittänyt tarpeeksi junttimaiseksi symboliksi, jotta se on voitu rillumareiksi lukea. Tätä ei suinkaan luettako kirjoittajien synniksi, sillä jo antologian kirjoituskutsu määritteli aineksensa varsin laajasti. Tällaisen määrittelyn myötä kokoelman novellit eivät kuitenkaan resonoi niinkään rillumarein kanssa kuin koko suomalaisen studiokauden elokuvan kuvaston kanssa. Se tarkoittaa nostalgiaa menneeseen maailmaan, maaseutu-Suomeen; tukkijätkiä (jotka ovat muuten modernimpi ilmiö kuin vaikkapa tehdastyöläinen!), patriarkaalisia sukupuolirooleja, iltamia ja haitareita – metsäkin on vielä aito paikka eikä vain myyttinen alkukoti tai pääoman havittelun työkalu.

Boris Hurtta

Ainahan on maksettava, eikös juu?

[Helsinki:] Tajunta Media, 2014, 20[+2] s.

Kamala Ukko 39

Novelleista mielestäni parhaiten onnistuvat hyvin erityyliset tekstit. Boris Hurtan "Ainahan on maksettava, eikös juu?" julkaistiin jo viime vuonna hyvin epätyypillisenä singlevihkosena. Sen valitettavasti oli liiankin hyvä ennakko-odotusten nostattaja, koska yksikään toinen novelli ei yllä sen tasolle. Tarinassa Hurtta saa vanhat markkina-, iltama- ja aseveliperinteet elämään niin kielen kuin kuvastonkin tasolla. Finaalissaan novelli yltää hurmeisisiin kauhutehoihin, ei yllättävyytensä vaan kirjoittajansa kykyjen vuoksi. Hieman samaa henkeä, scifistisessä ympäristössä vain, edustaa Shimo Suntilan "Norvajärven meteoriitti", jonka voi helposti kuvitella mustavalkoisena SF-filminä pääosissaan Lea Joutseno ja Esa Pakarinen – jopa niin helposti, että ilmiselvän Pakaris-hahmon saadessa romanttisen (anti)sankarin piirteitä on lukijan hankala uskoa tilanteeseen. Suntilan novelli luo niin taitavasti vanhan suomifilmin maailman, että sen paikka olisi hyvinkin pitänyt olla kokoelman alussa, vaikka se sisältääkin pieniä viitteitä aiemmin luettuihin teksteihin.

Kolmas tarina ylitse muiden on samalla kokoelman hauskin. Juri Nummelin novelli tarjoaa pitkästä aikaa parhaan juonitiivistelmän mahdollisuuden: Eemeli ja Spede Floridassa taistelemassa uzein ja AK-47:in Predatoria vastaan! Kirjoittaja saa tarinan pysymään kasassa ja onnistuu kertomaan sen vakavin ilmein; ainoa haitta on, että Speden (jota tituleerataan vain Pertiksi koko novellin ajan) hahmo on lainattu hänen imitaattoreiltaan, ei niinkään mieheltä itseltään.

Muut koomisiksi tarkoitetut novellit eivät onnistu yhtä hyvin. Jussi Katajalan "Kultaa kalliimpaa" yhdistelee vanhaa scifiä (marsilaissodat, robotit, räiskettä ja räminää) Rovaniemen markkinoihin, mutta teksti on puisevaa luettavaa tyhjine dialogeineen ja töksähtelevine käänteineen. Ehkäpä kerronta on tarkoitettu hauskaksi, mutta minulle tulee liikaa mieleen kasiluokkalaisen kouluaine. Jussi K. Niemelän "Tähtikalakukko" on huikeasti kerrottu, kieleltään rikas novelli, jonka tarina ei valitettavasti vain kasva yhden ideansa yli. Suomisen perhe, Kalevala ja haitariääninen mutantti ovat kuitenkin vaikuttava yhdistelmä.

Antologian muut novellit edustavat monenlaista ainesta: Toni Saarisen ja Juha Jyrkkään novellit hyödyntävät kansantarinoivaa lähtötapaa omilla tavoillaan. Anu ja Eero Korpisen "Järvikylän Kaisa", samoin kuin Eero Korpisen soolo "Jätkän kulta", ovat miellyttävästi soiluvia Suomi-kuvia, joihin fantastinen elementti tuo miellyttävän käänteen. Molemmat kyllä toimisivat myös ilman, pienillä muutoksilla, siksi vahva niiden henki on. J. S. Meresmaan "Pirunkeuhko" sen sijaan saa voimansa juuri fantastisesta. Vaihtuva näkökulma kasvattaa jännitettä oivasti, olkoonkin että lopetus olisi voinut olla vaikuttavampi, isompi. O. E. Lönnbergin, Nina Korennon, Jukka Särkijärven ja Kari Välimäen pienimuotoisemmat jutut toimivat välipaloina muiden joukossa mutta eivät kohoa millään tavoin toisten tasolle. Oikeastaan kaksi viimeksi mainittua olisi aivan hyvin voinut jättää antologiasta pois, ja Korennonkin "Nurjapuoli" tuntuu olevan väärässä paikassa jussipaitoineen.

Hei, rillumapunk!  on paljon parempi kuin etukäteen pelkäsi muttei valitettavasti niin hyvä kuin salaa toivoin. Siinä on joitain hienoja hetkiä ja kokonaisuutena kirjallinen taso on yllättävän korkea, mutta unelma rillumarein ja fantasian ristisiitoksesta ei muutu lihaksi. Kuitenkin herää ihmetys, miksi vaikkapa tukkilaiselämää ja savottamiljöötä ei ole juuri käytetty spefikirjallisuudessa aiemmin. Niin hyvin se tuntuu toimivan. Onko rillumarein junttimaine yhä ollut liian vahva ylitettäväksi? — Vai Kalle Päätalon varjoko se olikin? Päätalopunk seuraavaksi?

Lähteitä

 Peter von Bagh 1992: "Rillumarei-elokuvat". Teoksessa Uusitalo (toim.): Suomen kansallisfilmografia 4. 1948–1952. Helsinki: Edita.
Matti Peltonen (toim.) 1996: Rillumarei ja valistus. Kulttuurikahakoita 1950-luvun Suomessa. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura. Historiallinen arkisto 108.
[Tuomas Saloranta] 2010: "Uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion manifesti". http://urs.fi/index.php?c=man.
Shimo Suntila 2013: "Kirjoituskutsu: Hei, rillumapunk! (2014)". https://ursfiktio.wordpress.com/2013/10/09/kirjoituskutsu-hei-rillumapunk-2014/.

Jyrkäs & Saloranta (toim.:) Ja hän huutaa

Juha Jyrkäs & Tuomas Saloranta (toim.)
Ja hän huutaa
Splatterpunk-antologia
Helsinki: Tajunta Media, 2014 (As Printon Trükikoda), 223 s, ISBN 978-952-6657-35-6 nid. Aavetaajuus-kirjat 2

Kirjallinen splatterpunk näyttäisi elävän pientä renessanssia. Suuressa maailmassa esimerkiksi Anthony Riveran ja Sharon Lawsonin toimittama Splatterlands (Grey Matter Press, 2012) ilmoitti yrittävänsä genren uudelleenherättämistä. Suomessa samalla asialla ovat Juha Jyrkäs ja Tuomas Saloranta. Heidän toimittamansa antologia Ja hän huutaa ilmestyi Aavetaajuudelta viime syksynä.

Toimittajat alustavat genreä mainiossa esipuheessaan. Vierastan hieman splatter-elokuvan vetämistä osaksi splatterpunkia – joka on mielestäni nimenomaan kirjallinen "liike" – mutta muuten kirjoittajat käyvät hyvin läpi sen vähäisen historia, mitä Suomessa on splatterpunkista kerrottavaa. Yksittäisten novellien lyhyet esittelyt tuovat selvästi esiin sen, mikä on kokoelman teksteissä ydinasia: "Veri, sperma, kusi ja muutkin eritteet sen kuin lentävät!" Lukijaa on varoitettu.

Viimeistään esipuheen jälkeen lukijalla on taatusti ennakkokäsityksensä, ehkä myös -pelkonsa kirjan sisällöstä. Suurelta osin ne tulevat pitämään paikkansa, niin hyvässä kuin valitettavasti myös pahassa. Suuria yllätyksiä ei tule. Oleellisinta on eritteillä läträäminen ja monenlainen liioittelu. Toimittajien lupaamaa mustaa huumoria ja yhteiskuntakritiikkiä puolestaan on lopulta vähän. Kun huumoria on, se on kovin kuivaa kaikesta veressä uittamisesta huolimatta. Yhteiskunnalliset teemat jäävät usein päälle liimatuiksi, ikään kuin tekaistuiksi syiksi roiskimiselle.

Kuten arvata saattaa, mahtuu 17 novellin joukkoon monenlaista lähestymistapaa. Kokonaisuus ei ole millään muotoa tasainen, mutta onneksi rimanaltuksetkaan eivät eroa yleistasosta suuresti. Kokoelman aloittaa Mixu Laurosen novelli, jolta koko kirja on saanut nimensä. Kyseessä on yksinkertaisen sadistinen kuvaus hitaasta äidinmurhasta. Mitään suurempaa tarjottavaa sillä ei ole mutta toimiipa tunnelmanvirittäjänä tulevalle. Samanlaisissa itsetarkoituksellisissa kärsimysnäyissä piehtaroivat muutamat muutkin novellit, esimerkiksi Jyrki Pitkän ja Markus Harjun kertomukset. Näihin sentään sisältää ripaus sitä synkeää huumoria. Juha Jyrkäs sen sijaan kertoo oman "Itellajoonin bluesinsa" sellaisella paatoksella, että mahdollisesti mukaan tarkoitettu huumori tukehtuu itseensä. Toista ääripäätä edustaa Jussi Katajalan (joka parhaimmillaan on erinomainen kirjoittaja, kuten viime vuoden Atorox-voitto osoittaa) "Orava osansa ottaa", jossa idean naurettavuus vie pohjan kaikilta tarinan tehoilta. Parhaiten huumorin ja eritesinfonian yhdistävät mielestäni Stig-Peter Lund, jonka "Hyvä nekrofiilis" tarjoaa meille zombifetisismin ("Zombin pillu tuntui hänen kalunsa ympärillä pehmeästi hyllyvältä hyytelöltä"), ja erityisesti nimimerkki herrah, joka absurdistinen novelli erottuu kokoelmassa tyystin omanlaisenaan. Ei taatusti kaikkien mielestä hyvällä tavalla.

Novellien joukkoon mahtuu jokunen selvästi kunnianhimoisempi – "taiteellista fiilistelyä" esipuheen mukaan – tuokiokuva. Ajattelen nyt erityisesti Nina Korennon "Montmartren kyyhkyjen" rujon kaunista kieltä (joka sekin hätyyttelee pateettisuuden rajoja) ja Dess Terentjevan "Ruhon" taitavaa kerrontaa, joka malttaa luottaa lukijan ajattelukykyyn ilman turhia alleviivauksia.

Muutamat kertomukset pistävät kokonaisuudesta esiin genreviitteittensä vuoksi. Näissä tapauksissa toimittajat olisivat voineet käyttää valtaansa, sillä vaikka novellit ovat hyviä, ne häiritsevät kokoelman sujuvuutta. Suvi Kauppilan "Hopeasormi" on fantastiseen maailmaan sijoittuva tarina, joka ei itse asiassa ole kovin splatteria. Shimo Suntilalla taas verenroisketta riittää "Jake Cannon castaan veriviholliset"-novellissaan, joka noudattaa hengeltään vanhanaikaisen seikkailu-scifin perinteitä – vaikkei kovin puhdasotsainen olekaan. Juri Nummelinin katkelmallinen "Lätterin suvun vaiheista" on hauska, mutta jää tällaisenaan puolitiehen. Selvästi pidempänä ja samantien monipuolisempana ideasta voisi saada paljon enemmän irti.

Antologian parhaaksi yksittäiseksi kertomukseksi nousee Tuomas Salorannan "Pornokauppa". Se on julkaistu jo aiemmin, Juri Nummelinin toimittamassa sadomasokististen novellien Tuska ja hurmio -antologiassa (Turbator 2011). Salorannan mielikuvituksekkuudessaan liioitteleva ja liiallisuuksiin menevä teksti yhdistelee seksuaalisuuden ja väkivallan tavalla, joka ainoana tässä kokoelmassa yltää tavoittelemaan niitä näkyjä, joille Clive Barker aikanaan vakuutti. Tarina liikkuu jossain todellisuuden ja houreisen uninäyn puolitiessä, mikä lisää fyysisiin iljettävyyksiin henkisen tason, joka jää puuttumaan suurimmasta osasta muista novelleista.