Katsottua: elokuu 2025

Trần Anh Hùng: Vihreän papaijan tuoksu. Jennifer Kent: The Babadook

Euro–amerikkalaisen elokuvan keskeltä on välillä hyvä kurkistaa vähän muuallekin. Tiedä sitten, onko Trân Anh Hùngin Vihreän papaijan tuoksu (Mùi đu đủ xanh, 1992) tarpeeksi muuta. Vaikka ohjaaja ja näyttelijätovat etnisesti vietnamilaisia, on elokuva silti ranskalainen tuotanto. Ranskalaisuus tosin taitaa näkyä lähinnä Benoît Delhommen taiturimaisessa kuvauksessa. Muuten hidastempoinen elokuva suorastaan läähättää Vietnamin hellettä. Loppujen lopuksi hyvin pienimuotoinen tarina palvelustytöstä, joka kasvaa traumojaan hoivaavassa perheessä ja päätyy varakkaan muusikkomiehen sisäköstä puolisoksi, elää nimenomaan kuvissaan ja tempossaan. Hengityksenomaisesti Vihreän papaijan tuoksu liukuu edespäin vähin sanoin mutta paljonpuhuvin kuvin. Hahmojen väliset jännitteet aistii pikemmin kuin ymmärtää, ja henkilökohtaiset tragediat muuttuvat kohtauksiksi laajassa jatkumossa, ei toisiaan merkityksettömämmiksi mutta osaksi jotain suurta, joka tässä tapauksessa on palvelustyttö Mùin elämä.

Australialaisen Jennifer Kentin The Babadook (2014) näyttää kauhuelokuvalta ja osittain sitä onkin. Sen ydin on kuitenkin jotain kauhistuttavampaa. Amelia on yksinhuoltaja, jonka mies kuoli kyytiessään vaimoaan synnytykseen ja jonka kuusivuotias lapsi vaatii erityistukea käytöksensä vuoksi. Hän on loputtoman väsynyt elämän vaatimuksiin eikä olen käsitellyt puolison kuolemaakaan. Uupumuksen sumussa häntä ja hänen lastaan alkaa pelotella elokuvan nimihahmo, lastenkirjan painajaismainen hirviö. Vaikka tarina etenee kauhutarinamaisin kääntein, hiljaa hirviön läsnäoloa ja voimaa kasvattaen, aivan kovimpiin horror-tehoihin The Babadook ei ihan yritäkään. Ja se onkin oikea ratkaisu. Tarina on nimittäin pohjimmiltaan uupumuksen kuvaus, joka näyttää millaisen todellisuuden ja kuvitelmien ja pelon ja hallinnan menettämisen rajapinnalla kaikkensa antanut ihminen horjuu, kun häneltä viedään lepo ja kiristetään vielä hiukan lisää. Onko Babadook todellinen, äidin ja lapsen kimppuun hyökkäävä mörkö vai onko se äidin traumatisoituneen ja voipuneen mielen luomus, sillä ei oikeastaan ole edes väliä. Essie Davis äitinä välittää katsojalle väsyneen vanhemman koko kauhun.

Vittorio De Sica: Finzi-Continin puutarha. Toivo Särkkä: "1918" – mies ja hänen omatuntonsa

Vittorio De Sican alakuloiseksi käyneen uran viimeinen huippukohta oli Finzi-Continin puutarha (Il Giardino dei Finzi-Contini, 1970). Italialaiset elokuvantekijät ovat osanneet vaikuttavasti yhdistää nostalgisen synkkään, etenkin kun ovat kuvanneet fasismin aikaa maassaan. Siitä De Sicankin elokuvassa on kyse. Sen polttopisteessä on kahden juutalaisen nuoren pari: erittäin rikkaan ja omiin oloihinsa eristyvän perheen tytär sekä yrittäjäperheen poika, joka on jo lapsesta ollut rakastanut tyttöön. Rakkaus ei ole täysin yksipuolista muttei myöskään avoimen ilmiselvää. Sen kipuilua seurataan 1930-luvun kovenevassa asenneilmapiirissä, jossa juutalaisten oikeuksia jatkuvasti kavennetaan. Edes yläluokan ympärilleen rakentamat muurit eivät lopulta suojele, kun noutaja tulee. De Sica käsittelee Giorgio Bassanin romaaniin perustuvaa tarinaa herkästi, ymmärtäen. Nuori epävarma ja eriparinen rakkaus tuntuu juuri niin voimakkaalta ja silti hauraalta kuin se yleensä onkin. Aivan yhtä epävarmaa ja haurasta on lopulta elokuvan henkilöiden elämäkin.

Suomalaiset eivät ole onnistuneet yhtä hyvin menneisyytensä tilinteossa, ei ainakaan sisällissodan osalta. Toivo Särkän "1918" – mies ja hänen omantuntonsa (1957) yrittää kuitenkin tosissaan. Valitettavasti Jarl Hemmerin romaanin filmatisointi on kuitenkin erittäin epätasainen. Tason vaihtelu ärsyttää tavallista enemmän, sillä Särkän elokuvan loppupuoli oli parhaimmillaan loistelias. Harmillista kyllä, alkupuoli sitten onkin hyvin kömpelö. Uskonsa kanssa sisällissota taustallaan horjuva pappi kamppailee seksityöläiseen kohdistuvien himojensa kanssa. Nuoren "langenneen naisen" ja viettien ajamaa menneisyyttään kammoavan hengenmiehen lähentyminen on lähinnä epäuskottavaa ja vaivaannuttavaa. Kun sitten pariskunta päätyy erilleen, alkaa elokuva ryhdistäytyä. Suomenlinnan vankileirin kauhuissa pappi löytää taas uskonsa ja suorastaan pyhittyy. Loppupuolisko tarjoaa paitsi tunnetta ja ajateltavaa myös komean jylhiä kuvia sekä muutamia upeita henkilötyypittelyjä. Jos koko 1918 jylisisi eteenpäin yhtä varmasti kuin loppujakso, se voisi olla merkittävä klassikko. Nyt se jää harmittamaan liiaksi.

John Carpenter: Pako New Yorkista. Säpinää Chinatownissa

Vaikka John Carpenter liitetään yleensä kauhuelokuvaan, ehti hän tehdä myös jokusen toimintaleffan, jotka ovat ehtaa pulpia. Pako New Yorkista (Escape from New York, 1981) sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen, vuoteen 1997, jolloin Manhattanin saaresta on tehty valtaisa vankila ja jolloin maailma on suursodassa. Terroristi-iskun vuoksi Yhdysvaltain presidentti katoaa New Yorkiin, ja häntä pelastamaan lähetetään entinen sotasankari ja nykyinen rangaistusvanki Snake Plissken. Elokuva alkaa melko vakavana tieteistoimintana, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun vankien ”herttua” järjestää gladiaattorihenkisen vapaapainiottelun pesäpallomailojen kanssa, homma saa rehdin roskin auran ympärilleen. Pako New Yorkista on kieli vahvasti poskessa tehty dystooppinen rymistely, jonka ironinen loppu kuuluu jalometalleihin. Auteur Carpenterin hieno oivallus on roolittaa mukaan jokunen vanha länkkärikasvo – tarina ei lopulta ole kaukana klassisesta westernistä. Elokuva on nautittavan kompakti rykäisy, joka saa voimansa siitä, että se malttaa pitää kasvonsa peruslukemilla koko ajan.

Säpinää Chinatownissa (Big Trouble in Little China, 1986) sen sijaan ei edes yritä piilottaa naurettavuuttaan. Se on rehellisen hölmö, itsetietoisen camp. San Franciscon kiinalaiskortteleissa on meneillään paitsi jengisota myös fantastisempaa: on ikivanha tietäjä joka tarvitsee vihreäsilmäisen naisen vaimokseen, on muutama vähäisempi ukkosjumala, on kummallinen karvamonsteri ja leijuva monisilmäinen limapallero. Ja sitten on Kurt Russellin esittämä rekkakuski, joka hoitaa homman. Säpinää Chinatownissa on oikeastaan hongkongilaistyyppinen kung fu -fantasia, jonka keskelle punaniskapäähenkilö tiputetaan viitteeksi amerikkalaiskatsojille. Elokuvan huumori ei taatusti aukea jokaiselle, mutta itse nautin siitä suunnattomasti. Suurella budjetilla tehty reikäpäisyys ei missään vaiheessa muutu itsetarkoitukselliseksi, vaan Carpenter pitää koko ajan tarinan etenemisen polttopisteessä. Komeastihan se sitten rullaakin. Säpinää Chinatownissa on niitä harvinaisuuksia, joissa huono maku ja ammattitaito kohtaavat.

Katsottua: helmikuu 2024

Daniel Lee: Black Mask. Tsui Hark: Black Mask 2: City of Masks

Elokuvamaailmassa ei ole paljon ysärimpää kuin kepeä toimintarytke scifimiljöössä, jossa kaikilla on aurinkolasit. Hollywood tuotti niitä liudan, mutta osattiin sitä muuallakin. Daniel Leen ohjaama Black Mask (黑俠, 1996) on tyylipuhasta Hongkong-actionia, mutta samalla se on myös supersankarielokuva. Li Chi-Takin sarjakuvaan perustuva elokuva kertoo geneettisesti parannellusta entisestä supersotilaasta, joka yrittää löytää taas inhimillisyytensä työskentelemällä kirjastoapulaisena. Yllätys, yllätys, hän kuitenkin päätyy osaksi väkivaltaista huumejengien yhteenottoa ja lopulta kaltaisiaan vastaan. Black Mask etenee hurjaa vauhtia. Sarjakuvan rytmi on saatu eloon paremmin kuin monessakaan länsimaisessa yritelmässä. Visuaalisuutta korostavat vinot kuvakulmat, räikeä värimaailma ja sopivan liioiteltuina ryöppyävät veripisarat. Moni kuvallinen kikka ja musiikillinen varjo kumartaa myös varhaisten tv-sarjojen suuntaan; etenkin Green Hornet mainitaan usein ja siitä varsinkin Bruce Leen esittämä hahmo Kato. Jet Li pääosassa on tietysti paljon Leetä kovempi, vaikkei hänen akrobatiansa pääse edes aivan oikeuksiinsa nopeaksi leikatussa elokuvassa.

Ykkösosan tuottaja–käsikirjoittaja Tsui Hark siirtyi ohjaamaan jatko-osassa. Black Mask 2: City of Masks (黑俠II, 2002) korvaa Jet Lin esikoisroolinsa tekevällä Andy Onilla ja kaikki muut länsimaisilla näyttelijöillä. Itse asiassa elokuva on filmattu suoraan englanninkielelle, ja tyylilaji on entistä enemmän supersankarielokuvan ja kulissit scifiä. Ohjaaja tuo mukanaan vahvan visuaalisen leikin, joka yhdistyy halpahintaiseen 90-lukulaiseen estetiikkaan. Hämmentävää on, miten amerikkalaisilta vei vielä puolen kymmentä vuotta löytää sama svengi omille supersankareilleen. Black Mask 2 yhdistää PS1-grafiikan kumipukuhirviöihin ja kömpelöön garderobiscifiin, jossa riittää, että näyttää suurin piirtein futiristiselta. Kamera heiluu ja kulkee ja kaikki on tyyliteltyä, mutta amerikkalaiset kantavat mukanaan lapsellista kaapelikanavaestetiikkaa. Kai elokuvassa jokin tarina on, mutta kuka siitä väittää; modifoituja vapaapainijota, tekijänoikeusselkkauksia ja efektipahiksia – tarina on alisteinen mätkeelle.

Pierre Salvadori: Hinnasta viis. François Ozon: Potiche – aivovaimo

Pierre Salvadorin Hinnasta viis (Hors de prix, 2006) alkaa kuin perinteikäs romanttinen väärinkäsitysten komedia, kehittyy melkein veijaritarinaksi ja päättyy sokerihuurrettuun, vain hieman ironiseen pumpuliin. Rikkaiden vanhempien miesten rinnalla elintasonousua jahtaava nainen hullaantuu hotellin baarissa nuorempaan mutta vielä rikkaampaan mieheen. Vaan tämäpä onkin todellisuudessa vain hotellin rivityöläinen vaikka myötäileekin toisen erhettä. Naista kiinnostaa lähinnä raha, mutta miespä rakastuu ja on valmis maksamaan hänen seurastaan, monin tavoin. Elokuva on tehty tyylikkäästi ja joiltain painotuksiltaan oivaltavastikin; romantiikka häilyy välillä lähelle tragediaa, kun hyväksikäyttö ja pakkomielle kohtaavat. Käsittelytapa on kuitenkin lopulta satiirinen.

Satiiri on myös François Ozonin Potiche – aivovaimo (2010), joskin paljon räikeämpi. 1977 sateenvarjotehtaan rikas johtaja joutuu lakkoilijoiden vangitsemaksi, ja hänen edustusvaimonsa alkaa pyörittää ja uudistaa tehdasta vapautumisen hintana. Apuna hänellä on nuoruuden intohimon kohde, työläistaustainen pormestari ja sekalainen joukko omia tyhjäntoimittajalapsia (joista yksi on tietämättään ehkä avioitumassa siskonsa kanssa) ja miehen sivusuhdesihteeriä. Puoliso–johtajan saappaisiin hyppääminen rinnastuu työntekijöiden lakkoon – kummassakin on kyse kapinasta esimiehen valtaa kohtaan. Elokuva on armoton porvaria ja patriarkaattia kohtaan, mutta tekee sen sellaisella tyylitellyllä ivalla, että vastaansanominen on vaikeaa. Ozonin tyyli ei lopulta ole kovin kaukana Aki Kaurismäestä, vaikka heidän elokuviensa temperamentit ja sanataajuudet ovatkin aivan vastakkaiset. Siirtymät farssin ja melodraaman välillä ovat saumattomia. Toisaalta farssi uhkaa välillä luiskahtaa saarnaavan alleviivailun puolelle; varsinkin lopun vaalikampanjajaksossa Potiche tuntuu menettävän otettaan aikalailla.

John Carpenter: Usva. Rupert Wainwright: Usva

John Carpenterin Usva (The Fog, 1980) aukeaa moneen suuntaan. Se on leimallisesti alkavan vuosikymmenen kauhuelokuva: yliluonnollisuuksia, sarjakuvamaista visuaalisuutta, voimakkaita erikoisefektejä, vähän hönö meininki. Toisaalta se sijaitsee jossain klassisen kauhutarinan ja modernin slasher-iloittelun välissä. Lisäksi se on kansanperinnekauhua, jossa on yllättävän voimakas paikallishistorian ja folkloren tuntu, vaikka yhteydet todellisiin tapahtumiin ovatkin vain viitteelliset. Tarinassa pohjoiskalifornialainen rannikkokylä ottaa vastaan paitsi syntymäpäivänsä myös mereltä nousevan hehkuvan sumurintaman ja sen mukanaan tuoman aavelaivan, jonka kyytiläiset ovat tulossa kostamaan sadan vuoden takaisen vääryyden. Vastaanottokomiteaan kuuluu joukko paikallisia kuin Stephen Kingin kertomuksessa. Heidän juonteistaan muodostuu odottava, aidon kummitusjutun tunnelma, jota ajoittaiset hyppysäikyt eivät pilaa – tai se että zombejahan ne elokuvassa oikeastaan ovat. Myös ensemble-näyttelijästö on vakuuttava.

2005 Rupert Wainwright ohjasi aiheesta oman versionsa; Carpenter ja alkuperäisen kirjoittaja–tuottaja Debra Hill olivat tälläkin kertaa tuottamassa. Perusidea on pidetty ennallaan, mutta sijainti siirretty hieman pohjoisemmas, Oregoniin ja hahmoista on tehty nuorempia (tai ainakin nätimpiä), mikä vaikuttaa yllättävän paljon. Elokuva tuntuu heti alusta asti teinislasherilta, jossa persoonattomat hahmot haahuilevat ja silloin tällöin kuolevat. Myös kansantarinamainen tausta on vaihtunut geneerisempään modernin kauhun kuvastoon. Se merkitsee liian usein hengettömyyttä ja yhdentekevyyttä. Onneksi sentään satavuotiaat zombit ovat alkuperäistä näyttävämpiä. Kaikki kuitenkin tuntuu lähinnä turhalta.

Christian Nyby & Howard Hawks: "Se" toisesta maailmasta

John W. Campbellin tieteiskauhukertomus "Who Goes There?" ei ollut kummoinen juttu skenen ulkopuolella, kun se ilmestyi Astounding Science Fiction -lehdessä 1938. Se jäi osaksi pop-historiaa, kun Christian Nyby filmasi (käytännössä tuottajaksi merkityn Howard Hawksin kanssa) sen nimellä The Thing from Another World (1951; suom. "Se" toisesta maailmasta). Amerikkalaisten tutkimusryhmä löytää Alaskasta lentävän lautasen. Löydetään kuitenkin myös syväjäädytetty olento, joka otetaan säilöön tukikohtaan. Vaan sepä onkin kasvi (vs. eläin), joka ruokkii itseään toisten eliöiden verellä. Vaikka tietyt miehistön jäsenet nousevat muita oleellisimmiksi, on kyse pohjimmiltaan yhteisön puolustautumisesta yhteistä vihollista kohtaan. Kylmän sodan henki on vahvana läsnä. Tilanne aiheuttaa jännitteitä miehistön joukossa, etenkin sotilaiden ja tieteilijöiden välillä (edelliset tietysti ovat oikeassa eliminoidessaan tuntemattoman). Tunnelma vaikuttaa katsojaankin – kunnes olento näyttäytyy. Degeneroitunut Frankenstein-maski ei ole ikääntynyt kovin hyvin. Iso näyttelijä rooliasussa ei vakuuta enää, vaikka häntä käytetäänkin säästeliäästi. Suurin osa elokuvaa onkin lähinnä dialogia ahtaissa sisätiloissa, melkein kamarinäytelmän malliin. Tyyli on vanhentunut, mutta ideat ovat vereviä edelleen.

John Carpenter: The Thing – "Se" jostakin. Matthijs van Heijningen jr.: The Thing

John Carpenterin elokuvaa The Thing – "Se" jostakin (1982) pidetään yleensä yhtenä parhaista uusintafilmatisoinneista. Verrattuna Nybyn ja Hawksin 50-luvun tulkintaan se onkin ylivertainen. Elokuvia ei kuitenkaan pitäisi vertailla toisiinsa, vaikka niillä on sama pohjateksti, Campbellin kertomus. Siinä missä aiempi elokuva teki olennosta aivan omansa (ja omanlaisensa symbolin), Carpenter pysyy hyvin lähellä alkuperäistä tarinaa. Tapahtumat sijoittuvat Etelämantereella, hahmot muistuttavat Campbellin omia. Hirviö ei ole inhimillinen kasvi vaan muodonmuuttaja, joka sulattaa muita eliöitä itseensä ja joka pystyy toisintamaan näiden muodon. Arvuuttelu siitä, kuka olento kulloinkin on, tekee tilanteesta vainoharhaisen psykologisen pelin aina katkeraan loppuun asti. Elokuvassa sitä tasaa Rob Bottinin edelleen upeat erikoisefektit, joissa vanha kunnon käsityö ja kehokauhuvisiot saavat loistaa ja jotka tuovat hieman huumoria (joskaan ei kaikkia miellyttävää) synkkään tarinaan.

Carpenter lisäsi tarinaan norjalaisen retkikunnan, joka on löytänyt olennon jo aiemmin ja päässyt perille sen luonnosta. Tämä antoi pohjan seuraavalle The Thing -nimiselle elokuvalle (2011; ohj. Matthijs van Heijningen jr.). Se on esiosa edelliselle ja kertoo juuri tuosta norjalaisten ryhmästä ja heidän synkästä löydöstään. Mukaan on tietysti täytynyt saada amerikkalaisiakin, ettei koko elokuvan ajan tarvitsisi kuunnella ulkomaankieltä. Antarktikselta löytyy avaruusalus ja 100 000 vuotta sitten jäätynyt olento. Valitettavasti se ei ole Campbellin versio, jolla oli kolme punaista silmää ja siniset lonkerot hiusten paikalla. The Thing on sitä sorttia 2000-luvun kauhua, jossa haahuillaan paljon heiluva kameran kanssa ahtaasti rajatuissa kuvissa ja kuunnellaan viulucrescendoja. Hirviötehosteissa on lihallista tehoa, mutta kieppuvat digitaalihahmot eivät tavoita Bottinin aikaansaannosten riemukkuutta Esiosuudestaan huolimatta tarina toistaa niin pitkälti entistä tarinaa, että sitä voi pitää myös uudelleenfilmatisointina.

Seuraavaksi joku voisi tehdä jatko-osan vuoden 1951 elokuvalle.

Robert Guédiguia: Kilimanjaron lumet. Matthijs van Heijningen jr.: The Thing

Robert Guédiguian elokuva Kilimanjaron lumet (Les neiges du Kilimanjaro, 2011) on kaunis ja todistusvoimainen elokuva yhteisöstä, välittämisestä, solidaarisuudesta, inhimillisyydestä. Samalla on yhteiskunnallinen satu. Se kertoo joukosta ihmisiä, joiden tarinat kietoutuvat toisiinsa yllättävästikin. Keskipisteessä on ikääntyvä työläispariskunta, etenkin satamasta potkut saava pitkäaikainen ay-johtaja. Potkuista ja epävarmasta taloudellisesta tilanteesta huolimatta elämä näyttöä hyvältä, on jälkeläiset ja ystävät. Sitten turvallisuuden tunne hajoaa, kun pariskunta joutuu ystävineen ryöstön kohteeksi. Merkitykset tuntuvat katoavan kunnes löytyvät taas. Kilimanjaron lumet on syvästi humaani elokuva. Jean-Pierre Darrousinin läsnäolo vie ajatukset heti Aki Kaurismäkeen, mutta yhtäläisyyksiä on enemmänkin: Guédiguianin elokuvassa on samaa syvää ihmisen ymmärrystä kuin Kaurismäellä. Ei vain "tavallisen ihmisen" tukemista vaan heikomman puolesta taistelua. Kilimanjaron lumet voisi helposti lipsahtaa sentimentaaliseksi ja saarnaavaksi. Se kuitenkin onnistuu liki mahdottomassa ja selviää loppuun asti aidosti koskettavana ja elämään uskovana.

Melkein – vain melkein – päinvastoin tekee Damien Odoulin Richard O:n tarina (L'histoire de Richard O, 2007). Mitä kaikkea kuuluu ranskalaiseen tekotaiteelliseen elokuvaan? Hämärä juoni, mukasyvällistä pohdintaa elämän merkityksestä, seksiä. Voilà, Richard O. Nimihenkilö on tyhjäntoimittaja, joka löytää elämälleen tarkoituksen naisista. Ihan sama kenestä, kunhan pääsee panemaan mahdollisimman paljon. Mistään pickup artistista ei sentään ole kyse. Tai en minä tiedä – tarinaa koossa pitävät rihmat ovat aika ohuita. Reilun tunnin elokuvasta iso osa menee alastomien ruumiiden ähellykseen; ja se on sitten ihan aitoa ähellystä. Elimet näytetään niin kuin ne ovat. Syvemmät merkitykset karkaavat. Jonkinlainen moraali lienee päähenkilön parhaan, ainoan oikean ystävän kohtalo. Isokokoinen ja erikoisenoloinen lurkki löytää elämänsä rakkauden (huonoa suomea puhuvasta naisesta) olemalla oma itsensä ja yrittämättä liikoja. Richard O on melko tyhjä elokuva, mutta ainakin kuvaus on kaunista, kaikessa tekotaiteellisuudessaankin.

Dario Argento: Giallo. Oopperan kummitus

Dario Argento sai 1970–80-lukujen verisillä rikos- ja kauhuelokuvillaan alan legendan maineen. Itse en ole koskaan osannut innostua niistä. Vuoden 2009 Giallo on nimeään myöten Argentolle kirjoitettu mutta ei valitettavasti edes hänen kultakautensa veroinen. Giallo on mitäänsanomaton ja tavanomainen sarjamurhaajaelokuva, jossa amerikkalainen etsivä tutkii Italian Torinossa liikkuvaa sarjamurhaajaa. Taksinkuljettajana toimiva murhaaja vie kauniita kyytiläisiään silvottavaksi, kuvattavaksi ja tapettavaksi. Ja siinäpä se. Tarinassa ei ole ihmeellisyyksiä, Adrian Brody ja Emmanuelle Seigner lähinnä ylinäyttelevät päärooliensa läpi (Brody on salanimen ja lateksin turvissa myös murhaaja ja hänenä lähinnä naurettava) ja Argentoon yleensä liitettävät verisyydetkin tuntuvat rutiinilta (ja ovat usein tosi kömpelöitä). Klassisten slashereidensa sijaan hän on ohjannu Giallossa jonkinlaisen post-Saw-kidutuspornon ja eurodekkarin idioottilapsen.

Kummoinen ei ole varhaisempi Oopperan kummituskaan (Il fantasma dell'opera, 1998). En ylipäätään ymmärrä Gaston Leroux'n alkuperäisromaanin kestävää suosiota – se on semmoinen mélodrame gothique light. Silti siitä on tullut kauhuromanttisen elokuvan peruskuvastoa. Argenton visio aiheesta on tasapainoton ja kärsii identiteettikriisistä. Se on oikeasti aika komean näköistä epookkia, pikkuisen roiskuavaa splatteria, hahmojen runsauteen hukkuvaa teatraalisuutta, steampunk-rotanmetsästäjiä, tilkkeeksi hieman dekkarointia ja epämiellyttävä määrä ohjaajan tyttären tissejä (toki muittenkin), koska tämä ei osaa näytellä muuta. Tarina Pariisin suuren oopperan alla katakombeissa elelevästä epäsikiöstä, joka rakastuu nuoreen laulajattareen, on suurin piirtein entisensä (paitsi että mies on ihan nätti mutta käyttäytyy kuin rottien kasvattama). Irrallisten palasten keko ei vain pysy koossa, mutta eipä se ole sitä tehnyt aiemmissakaan filmatisoinneissa. Jotain ehdottomasti hyvääkin: Ennio Morriconen muusiikissa on pari hienoa teemaa, vaikka hänenkin osuutensa jää turhan tavanomaiseksi. Julian Sandsia on kuitenkin aina mukava katsella.

Jerry Schatzenberg: Joe Tynanin kiusaukset. Jerry Zaks: Marvinin tyttäret

Juuri kun kaipasin jotain poliittista 70-luvulta, syliini tipahti Jerry Schatzbergin Joe Tynanin kiusaukset (The Seduction of Joe Tynan, 1979). Se on poliittinen draama nuorehkosta yhdysvaltalaissenaattorista, joka yrittää poliittisen nousukiidon keskellä pitää huolta myös yksityiselämästään; etenkin sivusuhteestaan avustajaansa. Nykyäänhän tämmöinen olisi aivan normaali kuvio draamassa, mutta maailma on muuttunut 45 vuodessa hurjasti. Tekoajankohtanaan Joe Tynan oli tuore mutta niin oli sen genrekin, ja se tekee elokuvasta edelleen raikkaan. Asiaa auttaa hyvä käsikirjoitus ja loistava pääosaroolitus. Alan Alda vastaa kummastakin, Meryl Streep ja Barbara Harris auttavat jälkimmäisessä. Lisäksi elokuva ei ole vanhentunut niin paljon kuin kuvittelisi – vaikka some ja MAGA puuttuvat sen maailmasta, ovat kabinettisuhmuroinnit ja rasismikeskustelut ja nimitysvaltapelit tätäkin päivää. Toisaalta olisi hankala kuvitella nykyään aiheesta tehtävän näin kepeää elokuvaa. Joe Tynanin kiusaukset ei ole erinomainen, mutta ehdottomasti näkemisen arvoinen se on.

Streep on pääosassa myös Jerry Zaksin ohjaamassa Marvinin tyttärissä (Marvin's Room, 1998). Scott McPhersonin näytelmään perustuvan elokuvan aiheena on perinteinen toimimaton perhe. On kuoleva isä, kaksi sisarusta, joista toinen on etääntynyt suvusta ja toisella todetaan syöpä, ja vieraantuneen siskon vieraantunut kapinallispoika. Joltakulta pitäisi saada luuydintä ja siinä sitten eheydytään. Kuulostaa 90-luvun voimaannuttavalta naiselokuvalta, ja sitä se onkin – ilman minkäänlaista ivaa. Streep aikuisuuttaan yhä etsivänä siskona, Diane Keaton hiukan säikkynä ja isän hoitamisen kuluttamana siskona ja nuori Leonardo DiCaprio vastaan potkivana ja hieman ylienergisenä teininä ovat kova remmi. Heitä täydentää Robert de Niro tavattoman seesteisessä lääkärinroolissa. Näytelmätausta näkyy runsaana sanailuna, hupsuina sivuhahmoina ja näyttämöllisinä asetelmina. Elokuvallisin hetki: kun pillerit putoavat. Liikaa tarkoin punnittua siirappia minun makuuni, mutta ymmärrän viehätyksen.

Jan Kounen: 99 frangia. Laurent de Bartillat: Maalaukseen kadonnut nainen

Jan Kounenin 99 frangia (99 francs, 2007) perustuu Frédéric Beigbederin romaaniin, joka puolestaan ammensi kirjailijan kokemuksista mainosmaailmasta. Romaani on armoton rahanhimoista, itsekeskeistä pintaliitomaailmaa kohtaan, mutta elokuva on tavallaan sitä vielä enemmän. Se leikkii jatkuvasti mainosten visuaalisuudella ja pakottaa katsojaa miettimään, vedätetäänkö häntä itseään nytkin samalla tavalla kuin mainosmiehet yrittävät tehdä. Etenkin elokuvan loppu, anarkofantastinen ja billboard-painajaiseksi latistuva houre, on tehokas. Ohjaaja Kounenilla on pohjakokemus mainoselokuvista, mikä näkyy suvereenina ymmärryksenä. Hänen taustastaan on uskoakseni ollut hyötyä myös 99 frangin tehostetykityksessä, sillä elokuva nojaa todella paljon jatkuvaan kuvatemppuiluun, joka kuitenkin lähes koko ajan palvelee kokonaisuutta. Tarina on yksinkertainen mutta maailma sen ympärillä kaoottinen.

Samana vuonna ilmestyi Laurent de Bartillat'n Maalaukseen kadonnut nainen (Ce que mes yeux ont vu). Se yrittää olla jonkinlainen akateeminen jännäri, jossa taidehistorian opiskelija yrittää todistaa teoriaansa taidemaalari Antoine Watteaun maalausten salaperäisestä naisesta. Teoria ei ole mikään erityisen dramaattinen mutta silti juuri sellainen, joka saa tutkijan sydämen pamppailemaan. Elokuvan idea on ihan kelvollinen ja unenomainen tunnelma runsaina lipuvine kuvineen vanhoista maalauksista on paikoin jopa kaunis. Ohjaaja–käsikirjoittajalla ei kuitenkaan ole malttia tai osaamista rakentaa kokonaista tarinaa. Nyt elokuva on kuin siitä olisi leikattu pois kaikki vähemmän jännittävät kohdat pois. Siksi hahmot jäävät pelkiksi silueteiksi, joilla on jokin ominaisuus ja yksi menneisyyden trauma.

Katsottua: tammikuu 2022

Tobe Hooper: Tappava yhteys. David Cronenberg: Videodrome – tuhon ase

Tobe Hooperin ohjaama brittiläistuotanto Tappava yhteys (Lifeforce, 1985) lähtee vauhdilla liikkeelle: Halleyn komeetan muassa löytyy valtava alus täynnä avaruusvampyyrejä! Pikainen startti johtuu ilmeisesti tuottajien käskystä lyhentää yli kaksituntista elokuvaa. Ja tämäkin versio on sentään pidempi kuin Yhdysvalloissa teattereissa esitetty leikkaus. Lifeforce on älyttömästä juonestaan (perustuu Colin Wilsonin romaaniin) huolimatta nautittava elokuva. Avaruuteen sijoittuvan alun jälkeen siirrytään maahan, jossa avaruusvampyyri (sattumalta kaunis alaston nainen) saa uhrit kuivumaan rusinoiksi, jotka imevät muista elinvoimaa. Se on hemmetin komean näköinen elokuva, etenkin efektikuvissaan, eikä ota itseään vakavasti muttei myöskään lyö leikkiä ihan läskiksi. Frank Finlay ja Patrick Stewart tuovat sivurooliensa mukana painokkuutta. Lopulta kun muukalaisten luonne ja opus moderandi paljastuvat, on hetkessä aitoa koskettavuutta (jonka räjähdykset ja välkevalot laukaisevat kyllä pian). Lopussa on yllättävän modernia zombiapokalypsikuvastoa, ja finaali on eeppinen. Pääosissa ovat alkoholisoitunut Lorenz Backman ja Veikko Lavin nenä, joka haluaisi olla taas nuori.

Kanadalaisen David Cronenbergin varhainen merkkiteos Videodrome – tuhon ase (1983) saattaa vielä muodostua historialliseksi virstanpylvääksi. Se todistaa ajasta, jona elokuva siirtyi teatterien saleista televisioruuduille ja sai aivan uusia. Monella tapaa se on aikaansa edellä käsitellessään (tosi)televisiota, väkivaltaviihdettä, seksuaalisuutta ja yksilön virtuaalista minuutta; sen merkitys tuntuu vain kasvavan vuosikymmenten myötä. Videodrome on myös synteesi ohjaajansa aiemmasta tuotannosta – kehokauhun elokuvallinen päätepiste, jos ihmisliha ja keinotekoinen saavuttavat täydellisimmän ja järkyttävimmän synteesinsä. James Woods olisi ansainnut kimpun Oscareita ja on hämmentävän hyvä tässäkin pääosassaan limaisena videotuottajana, jonka henkilökohtainen todellisuus alkaa sulautumaan keinotodellisuuteen ja videomaailma alkaa limittyä tosimaailmaan.

Joseph Zito: Rosemary's Killer. Tony Maylam: Koston liekit

Joseph Ziton ohjaama Rosemary's Killer (eli The Prowler, 1981) on slasher-elokuvan merkkiteoksia. Tutuista aineksista keittyy persoonallinen soppa. Vuonna 1945 armeijan univormuun pukeutunut murhaaja tappaa entisen heilansa ja tämän tanssiaisparin heinähangolla. 35 vuotta myöhemmin sama toistuu jälleen valmistujaistanssien aikaan. Paljon on elokuvassa vaanimista ja odottelua, jumpscaret hyppäävät silmille juuri kun pitääkin ja totta kai blondi säilyy hengissä loppuun asti. Kuitenkin Rosemary's Killer onnistuu olemaan viehättävän omaperäinen, kauniskin elokuva. Kuvauksessa on jotain unenomaista, ja Tom Savinin tappoefektit toimivat kuin puukko päälaessa. Elokuvasta on olemassa monenlaisia leikkauksia, joissa räikeimpiä roiskekuvia on sensuroitu, mutta ymmärtääkseni tämä Optimumin julkaisu on ihan täysi versio.

Tony Maylamin Koston liekit (The Burning, 1981) sai vielä pahemman kohtalon, kun se kiellettiin useissa maissa kokonaan, myös Suomessa. Kesäleiriläisten pila menee pahasti pieleen, minkä seurauksena leiriohjaaja (tai oikeastaan caretaker) palaa pahasti. Viisi vuotta myöhemmin mies pääsee sairaalasta ja lähtee kostamaan. Tom Savini on taas vastuussa efekteistä ja jälki on mukavan roiskeista. Muutenkin elokuvan ulkoasu on yhdistelmä tyylittelyä ja sleazyä. Kuvaus on karua mutta varsinkin tappokohtauksissa on näkemystä. Kaiken kruunaa Rick Wakemanin syntikkamusiikki.

John Carpenter: Naamioden yö. Rick Rosenthal: Halloween II – tappajan paluu

Harvoin on elokuvalla yhtä ikonista alkutekstijaksoa kuin John Carpenterin Halloweenilla (suomalaisittain Naamioiden yö, 1978). Ohjaajan hypnoottisesti tykyttävä syntikkateema ja yksinkertainen kuva kurpitsalyhdystä, jota kohti kamera zuumaa, asettavat välittömästi sävyn elokuvalle, joka aloitti paitsi pitkän ja polveilevan sarjan myös oikeastaan koko slasher-genren. Vaikka ennen sitä olikin tehty joukko elokuvia, jotka myöhemmin tunnistettaisiin slashereiksi, on Halloween monella tapaa avainteos.

Tarina on yksinkertainen ja juuri siksi niin tehokas: mielisairaalasta karannut Michael Myers, joka on lapsena tappanut siskonsa, lähtee viisitoista myöhemmin vaanimaan naamioituneena lapsenlikkoja vanhoilla kotikulmillaan. Ruumita alkaa tulla. Asetelma voisi enteillä tylsääkin tylsempää elokuvaa, mutta Carpenterilla on langat niin hyvin otteessaan, että hän saa punottua niistä verkon, joka kiristää tarinaa aina loppuun asti. Oikeastaan mitään varsinaista lopetusta ei edes ole: Michael Myers on kuin luonnonvoima, joka katoaa ja ilmestyy, kun sen aika on. Kuolemakin on vain hidaste. Tällainen tietysti avaa ovet jatko-osille – ja niitähän sitten piisasikin.

Halloween II – tappajan paluu (1981) on kirjaimellisesti jatkoa alkuperäisen elokuvan tapahtumille. Se jatkuu itse asiassa täsmälleen siitä hetkestä, johon ykkönen jäi. Michael Myers on vapaalla jalalla ja kaupunki tietää sen nyt. Tämän myötä tietysti menetetään alkuperäisen intiimiys. Michael on entistä korostetummin yliluonnollinen olento, jota ei normaalein keinoin voiteta. Hän lähtee jälleen jahtaamaan Laurieta, joka makaa nyt sairaalassa. Selviää, että Laurie onkin todellisuudessa Michaelin sisko, mikä selittää hänen pakkomielteensä. Lopuksi Michaelista näytettäisiin pääsevän eroon.

Carpenter ei halunnut enää palata ohjaajana Myersin saagaan, vaan antoi vetovastuun Rick Rosenthalille. Carpenter kyllä käsikirjoitti tämänkin elokuvan yhdessä Debra Hillin kanssa. Halloween II on paljon edeltäjäänsä heikompi, tyhjänpäiväisempi. Kuitenkin se on monella tapaa päätä pidempi kuin moni verrokkinsa.

Tommy Lee Wallace: Halloween III – pahuuden yö

Kakkos-Halloweenin jälkeen tuottajat John Carpenter ja Debra Hill saivat loistoidean jatkaa sarjaa jatkamatta sarjaa! Sen sijaan, että Hallloween-otsikon alla seurattaisiin vain Michael Myersin yritystä lyhentää joulukorttilistaa, voitaisiin nimellä myydä oikeastaan mitä tahansa kauhuelokuvaa, joka sijoittuisi nimikkojuhlan aikoihin. Idea ei ottanut tulta ja jäi yhteen kokeiluun. Siispä Halloween III – pahuuden yö (eli Season of the Witch, 1982) on sarjan kummajainen, joka ei oikeastaan liity edeltäjiinsä tai seuraajiinsa mitenkään. Se ei edes ole slasher-elokuva vaan sarjakuvamaista tieteiskauhua.

Elokuvan ohjasi ja käsikirjoitti Carpenterin pitkäaikainen yhteistyökumppani Tommy Lee Wallace, joka oli aiemmin kieltäytynyt edellisestä Halloweenista. Tarina on linjassa antologia-ajatuksen kanssa. Se on perinteistä Twilight Zone - ja Outer Limits -tyyliä. Lääkäriltä kuolee potilas, minkä myötä hän uppoaa outoon kuvioon, jossa halloween-naamarit ja salaliitot nivoutuvat yhteen. Yhdessä menehtyneen miehen tyttären kanssa hän alkaa nuuskia naamareita valmistavaa yritystä vinksahtaneessa pikkukaupungissa, jota vartioivat pukumiesrobotit ja jossa irlantilaiset suunnittelevat lasten massauhraamista.

Halloween III on kummallinen elokuva. Jos se ei olisi nimeltään Halloween, sitä katsoisi varmasti toisin silmin. Nyt kuitenkin se on anakronistinen osa sarjaa, johon se ei kuulu, ja vieläpä kovin skitsofreninen. Paikoin se on kuin lapsille tarkoitettu vuokravideopelottelu, joss kuitenkin on muutamia kohtalaisen väkivaltaisia kuvia. Irti repäistävä pää, porakonemurha ja androidityttöystävä ovat huippuhetkiä, jollaisia kaipaisi enemmänkin.

Dwight H. Little: Halloween 4. Domnique Othenin-Girard: Halloween 5. Joe Chappelle: Halloween: The Curse of Michael Myers

Kolmannen Halloweenin idea tehdä franchisesta antologiatyyppinen sarja oli kokenut mahalaskun, jonka myötä koko Halloweenin nimi uhkasi vajota unohduksiin. Vasta 1988 ja 1989 ilmestyivät seuraavat osat ja tällä kertaa mentiin varman päälle: Michael Myersin nimi on varmuuden vuoksi alaotsikoissakin. Halloween 4 on jatkoa kakkososalle, mutta samalla se aloittaa kolmen elokuvan mittaisen tarinan, josta usein käytetään nimeä Thorn-trilogia. Osissa 4 & 5 keskushenkilöksi nousee nyt jo edesmenneen Laurie Stroden tytär Jamie, josta kuullessaan Michael Myers päättää ottaa taas omaa lomaa ja lähteä sukulaishakkuisiin.

Sarjan neljäs ja viides elokuva ovat ajalleen tyypillistä hyvin sarjakuvamaista kauhua. Oikeastaanhan ne eivät ole edes kauhuelokuvia vaan teineille suunnattua toimintaa, jossa on kauhujuoni ja näyttävät tappokohtaukset. Michael Myersinkin hahmosta on tullut juuri se mörkö, joksi häntä on nimitelty alusta asti. Hän ei ole enää tappava luonnonvoima.

Kuudes osa, joka ilmestyi vasta 1995, yrittää ottaa askeleen taaksepäin kohti vakavampaa tyyliä. Se onkin synkempi ja tylympi elokuva. Kuitenkin typerä juoni kelttiläisestä okkultistiryhmästä, joka on manannut Myersin uhraamaan heidän puolestaan omia sukulaisiaan, latistaa sinänsä tyylikkään yrityksen. Varsinkin lopetus on todellinen lässähdys. Elokuvan tuotannossa olikin suuri määrä vaikeuksia, mikä selittää osan sen sisällön ongelmista. Parikymmentä vuotta myöhemmin ilmestyi alun perin faniprojektina tehty "tuottajan leikkaus", joka pistää elokuvan aikalailla uusiksi. Sitä en ole nähnyt.

John Carpenter ei osallistunut Halloween 4–6:n tekemiseen millään tavoin.

Steve Miner: Halloween H20. Rick Rosenthal: Halloween Resurrection

Halloween otti aivan uuden suunnan ensimmäisen elokuvan 20-vuotisjuhlan kunniaksi. Halloween H20 (1998) unohtaa suosiolla neljä edellistä elokuvaa ja onkin suoraa jatkoa kakkoselle. Ero vain muutaman vuoden takaiseen edelliseen Halloweenin on selvä. Hahmoissa on enemmän luonnetta, katsojan odotuksilla leikitellään, genreperinne tiedostetaan ja alkuperäisen elokuvan maailmaa kunnioitetaan.

Jamie Lee Curtis palaa pääosaan, mikä antaa heti projektille uskottavuutta . Laurie Strode on saanut uuden henkilöllisyyden ja elää nyt high schoolin rehtorina. Hänellä on oma teini-ikäinen lapsi, mutta myös edelleen traumansa kahdenkymmenen takaa. Ja kuten asiaan kuuluu, pelot ja muistot käyvät sittenkin lopulta toteen. Hetki, jona Laurie kohtaa veljensä kasvotusten, vain ovi-ikkuna välissään, ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin, on ikoninen. Michael on taas se vääjäämättömästi kohdettaan metsästävä tappaja ja elokuvassa on muutenkin tiettyä brutaaliutta. Laurien pelkojansa kohtaaminen ja yritys niiden – Michaelin – kertakaikkiseen tuhoamiseen on vimmaista ja se energia tuntuu katsojallekin.

H20 ei ole missään nimessä täydellinen elokuva, mutta haluan pitää siitä, eikä se ole edes kovin vaikeaa. Lopetus on yhtä aikaa koskettava, voimauttava ja – etenkin – erittäin tyydyttävä. Lisäksi elokuvassa ei ole lainkaan jahkailua. Se on kompakti ja hyvin hallittu – se keskittyy vain oleelliseen eli Laurien ja Michaelin kohtaamiseen.

H20 sai jatkoa 2002, kun Halloween Resurrection ilmestyi. Ohjaajaksi palasi Rick Rosenthal 21 vuoden tauon jälkeen. Hän on ensimmäinen ohjaaja, joka on ohjannut useamman kuin yhden osan sarjaan. Olisi mukava sanoa, että tällä kertaa hän onnistui paremmin, mutta valitettavasti Resurrection on aika turhanpäiväinen.

Irrallisen alun, jossa Michael kuin ohimennen pääsee viimein eroon Lauriesta, jälkeen päästään varsinaiseen asiaan. Joukko nuoria osallistuu nettiohjelmaan, jossa heidät laitetaan vanhaan Myersin taloon. Tämä antaa kaikelle tuolloin muodikkaan found footage -silauksen. Michael tietysti myös haahuilee talossa. Rivien välissä muka kritisoidaan tosi-tv- ja muuta tirkistelykulttuuria, mutta se on lähinnä vaivaannuttavaa.

Rob Zombie: Halloween. Halloween II

2000-luvulla keksittiin alkaa rahastamaan vanhojen kauhuklassikoiden uudelleenfilmatisoinneilla – tai "rebooteilla" kuten se hienommin sanottiin. Myös Halloween sai saman kohtalon. Vaikka Resurrectionille olikin suunniteltu jatko-osaa, päädyttiin sen sijaan sarja aloittamaan alusta, ja ohjaajaksi valikoitui Rob Zombie.

Halloween (2007) alkaa aivan uudella näkökulmalla: Michael Myersin lapsuudella perhehelvetissä ja koulukiusattuna. Hänen mielenlaatunsa ja toimintansa saa selityksen ja tekee hänestä traagisen, suorastaan sympaattisen hahmon. Tämä tietysti tekee myöhempien tekojen katsomisesta hyvin toisenlaisen kokemuksen kuin alkuperäisessä elokuvassa. Salaperäisyys on poissa mutta sen tilalla on inhimillistä murhetta.

Zombien Halloween hylkää niin aiempien osien sarjakuvamaisuudet kuin postmodernin pikkunäppäryyden. Se kunnioittaa alkuperäisen henkeä yllättävän hyvin. Väkivalta on rumaa ja kyllähän sillä mässäilläänkin, mutta usein sen puuskat ovat myös perusteltuja. Sen sijaan en näe ainuttakaan perustelua sille, että Laurien hahmosta on tehty raivostuttavan ärsyttävä. Halloween on nyt nimenomaan elokuva Michael Myersistä ja ehkä myös Loomisista, ei Lauriesta ja hänen ystävistään. He ovat vain uhreja Michaelille. Tämän vuoksi elokuva ei varsinaisesti olekaan enää "kauhistuttava" tai "pelottava", vaan pikemminkin ahdistava, groteski sairauskertomus.

Vuonna 2009 seurasi jatkoa. Zombien Halloween II on paljon hänen muun tuotantonsa oloinen elokuva – väkivaltainen, visvainen ja täynnä korneja okkulttisia näkyjä sekä musiikkivideomaisuuksia. Kamera viipyy pitkiä aikoja verisissä lähikuvissa ja äänipuolella on saatu irroteltua lätinän ja purskeiden kanssa.

Tarina lainaa joitain elementtejä alkuperäisestä Halloween 2:sta ja yllättäen myös nelosesta ja viitosesta, mutta Zombien visiosta siinä lopulta on kyse. Fokus yrittää olla ykkösen uhrien traumoista ja toipumisesta, mikä voisi olla todella mainio ja tuorekin idea. Tarina kuitenkin rönsyää ties minne, eikä sillä lopulta tunnu olevan muuta tekemistä kuin sitoa rujoja ja brutaaleja väkivaltafantasioita ketjuksi. Michaelin näyt valkeasta hevosesta ja äidin kummitus ovat vain typeriä.

David Gordon Green: Halloween

Rob Zombien Halloweenien jälkeen sarja jäi pitkälle tauolle. Zombien oli tarkoitus ohjata vielä yksi osa, mutta se sai olla. Vuonna 2018 ilmestyi kuitenkin uusi elokuva, nimeltään yksinkertaisesti jälleen Halloween, mutta se teki yllättävän käänteen: se unohti Zombien uuden alun, se unohti itse asiassa yhdeksän edellistä elokuvaa ja on jatko-osa alkuperäiselle elokuvalle. John Carpenter oli elokuvan teossa mukana neuvonantajana. Jamie Lee Curtiskin on jälleen Lauriena ja Charles Cyphers sheriffinä.

Neljäkymmentä vuotta ensimmäisen elokuvan jälkeen Michael Myers on lukittuna mielisairaalaan ja Laurie on traumoineen vapaaehtoisesti kotiinsa lukittautuva survivalisti. Ne traumat ovat periytyneet jo kahdessa sukupolvessa, kun isoäiti yrittää valmistaa perhettään vaarojen varalta. Michael päätetään siirtää toiseen laitokseen sopivasti erään lokakuisen juhlan aikaan – ja taas on Michael vapaalla. Michael on Laurien perässä; he eivät ole tässä jatkumossa sukua, koska se juonikuvio keksittiin vasta toisessa osassa. Mutta myös Laurie jahtaa Michaelia, siihen hän on valmistautunut neljäkymmentä vuotta.

Elokuva tavoittaa melko hienosti alkuperäisen tunnelman ja kuvakielen, vaikka tyyli onkin luonnollisesti moderni. Käsikirjoitus sisältää myös runsaasti viittauksia aiempiin jatko-osiin. Sen voi nähdä tyylitietoisena tai sitten vain halpahintaisena fanipalveluna. Kiitosta elokuva ansaitsee siitä, että se unohtaa kaiken mytologisoinnin aiemmista elokuvista eikä sorru liikaan eeppisyyteen, joka usein vaivaa nykyisiä, itsestään kovin suuria luulevia uusioversioita. Jäljellä on vain Michaelin yliluonnollista hipova, kaiken jyräävä eteneminen.

F. W. Murnau: Faust. Alexander Sokurov: Faust

Faustin tarina on vanha saksalainen legenda miehestä, joka tekee paholaisen kanssa sopimuksen saadakseen nauttia maallisista kokemuksista ja rajattomasta tiedosta. Se on ollut pohjana lukuisille versioinneille, niin kirjallisille kuin kuvallisille. Kuuluisimmat lienevät Goethen ja Marlowen näytelmät.

F. W. Murnaun versiossa tarinasta (1926), arkkienkeli Mikael ja Saatana lyövät vetoa maailman herruudesta ja pelinappulaksi joutuu juuri Faust. Tämä tekee sopimuksen Mefisto-demonin kanssa, pelastaakseen kotikylänsä rutolta, mutta sortuu himoitsemaan nuoruuttaan ja nautintoa. Murnaun Faust alkaa huikeana kauhufantasiana. Trikkikuvat ja kuvasommitelmat ovat näyttäviä ja ekspressionistinen kuvamaailma vaikuttava. Emil Jannings muikistelevana Mefistona varastaa huomion usein tehosteiltakin. Faustista on vuosien varrella kiertänyt monenlaisia leikkauksia; tämä nyt katsomani on tuore restauraatio, johon on ensimmäistä kertaa palautettu elokuvan alkuperäiset välitekstit. Runomuotoiset tekstit ovat Nobel-kirjailija Gerhart Hauptmannin käsialaa. Elokuvan säestyksestä vastaa pianisti Richard Siedhoff.

Alexander Sokurovin venäläinen, joskin saksankielinen, versio Faustista (2011) on sekin vaikuttava mutta hyvin eri tavalla kuin Murnaun. Faust on köyhä, elämäänsä kyllästynyt lääkäri, jonka kovin mefistolesmainen ja epämuodostunut rahanlainaaja vie kierrokselle elämän nautintojen pariin. Tohtori ihastuu nuoreen naiseen, josta tulee hänen viimeinen kosketuksensa elämän mielekkyyteen. Kuuluisa sopimuksen allekirjoittaminen tapahtuu vasta viimeisen puolen tunnin aikana. Samalla alkavat näkyä tarinan fantastiset piirteet.

Sokurovin elokuva on kaunis ja samalla siinä on kiehtovaa irvokkuutta. Ruskean ja vihreän sävyttämä värimaailma ovat kuin maalauksesta, likainen ja rujo miljöö on yhtä aikaa vieraannuttava ja luokseen kutsuva.

Robert Altman: M.A.S.H. – armeijan liikkuva kenttäsairaala. Buffalo Bill ja intaanit

M.A.S.H. – armeijan liikkuva kenttäsairaala (1970) on altmanilaiseen tyyliin moniääninen, polveileva yhteisön kuvaus. Tässä tapauksessa yhteisö on Korean sodan aikaisen Yhdysvaltain kenttäsairaalan miehistö. Mistään dramaattisesta sotakertomuksesta ei kuitenkaan ole kyse. MASH on komedia, joskin kovin musta (ja ajoittain veriroiskeiden täplittämä). Huumoria revitään synkistä ja kipeistä aiheista – kuolemasta, itsemurhasta, henkisestä väkivallasta, komentoketjusta ja niin edelleen. Hauskuus on hyvin hirtehistä, usein se on katsojallekin melkein kuin selviytymiskeino. Elokuvan hahmoille ainakin on, ryyppäämisen ja yleisen perseilyn ohessa. Lopuksi suurin taistelukin käydään jenkkifutiskentällä. Vaikka tarina sijoittuu Koreaan, on tekoajankohtana käynnissä ollut Vietnamin sota selvä tausta kaikelle. MASH taisi tulla tarpeeseen, ja epätoivoin komiikka puree edelleen. Altmanin tyyli täyttää elokuvansa suurella hahmo- ja näyttelijäensemblellä on MASHIssa kenties orgaanisimmassa huipussaan. Hahmot toimivat yhdessä ja ristiin tasapainoisesti (paitsi ehkä henkisesti), ja käsikirjoitus ja ohjaus pitävät ne kaikki tarkasti hyppysissään. Lopputekstien sijaan nähtävä selostettu montaasi näyttelijöistä tuo mieleen Russ Meyerin. Kertonee enemmän minusta kuin mistään muusta.

Samanlaista kuvainraastamista on Buffalo Bill ja intiaanit (Buffalo Bill and the Indians, or Sitting Bull's History Lesson, 1976), joka ottaa käsittelyynsä villin lännen. (Ja sekin tuo heti alussa mieleen Russ Meyerin!) Altmanin länsi on ihan yhtä aito kuin alkuperäisen Buffalo Billin: hyvien tarinoiden täyttämä näyttämö, myytti. Tälläkin näyttämöllä on valtava määrä esiintyjiä – hieno ensemble jälleen – ja hemmetin paljon puhetta, niin yhtäaikaista kuin alleviivatun pateettista monologia. Buffalo Billin villinlännensirkus saa uuden vetonaulan, kun päällikkö Istuva härkä saadaan mukaan kööriin. Hänen läsnäolonsa kuitenkin kääntää myyttien peilin sen esittäjiä kohti; valkoisen miehen temppuilu paljastuu pelkäksi teeskentelyksi ja voittajien historia yksiulotteisiksi. Altmanin Buffalo Billillä ei ole kummoinen maine, mitä hieman ihmettelen.

Billy Wilder: Avanti!. Sherlock Holmesin salaisuus

Avanti! (1972), joka perustuu Samuel L. Taylorin näytelmään, on sivistynyt ja nautittava joskin reilusti liian pitkä komedia. Amerikkalainen liikemies lähtee hakemaan Italiasta onnettomuudessa kuollutta isäänsä. Paljastuu että tällä on ollut jo kymmenen vuotta kestänyt salasuhde Italiassa. Myös suhteen toinen osapuoli on kuollut onnettomuudessa, ja hänen tyttärensä on tullut noutamaan äitiään. Huumori on pitkälti kielellistä, nasevan dialogin ja napakoitten näyttelijöiden vastuulla. Jack Lemmon ja Juliet Mills ovat vahva pääosapari. Pakollisten kulttuuriväärinkäsitysten lisäksi nauretaan varsinkin amerikkalaisten ennakkoluuloisuudelle ja ulkokultaisuudelle. Elokuva on fiksusti kirjoitettu, mutta lähes kahden ja puolen tunnin kesto on liikaa. Yksikään käänne ja sivujuonne ei ole huono tai tarpeeton, mutta ne eivät tuo tarpeeksi vaihtelua elokuvan dynamiikkaan. Viehättävä elokuva on joka tapauksessa.

Sherlock Holmesin salaisuus (The Private Life of Sherlock Holmes, 1970) suhtautuu päähenkilöönsä parodisesti mutta täydellä rakkaudella. Holmes-kaanonin kliseille naureskellaan ja niitä liioitellaan, mutta samalla käsikirjoitus osoittaa syvää perehtyneisyyttä aiheeseen ja perinteeseen. Osansa saa niin Holmesiin alkuperäisten tarinoiden ulkopuolella liitetyt seikat, kuten hänen pukeutumisensa, ja toisaalta fanifiktion perusjutut, kuten Holmesin naissuhteet ja toisaalta hänen ja Watsonin välisen suhteen laatu. Fanifiktiotahan tämäkin elokuva on – se ei pyri tekemään uutta Holmes-kertomusta vanhojen hengessä vaan varioimaan ja tulkitsemaan hahmoja uudessa valossa. Mycroftin suhteen tosin on otettu aikamoisia vapauksia... Mysteerinä tarina ei ole erityinen ja melko kovasti se rönsyääkin, joten eniten elokuvasta saavat irti Holmes-fanit. Heille se onkin oikein nautittava.

Sergio Corbucci: Suuri hiljaisuus

Sergio Corbuccin Suuri hiljaisuus (Il grande silenzio, 1968) on kovin kyyninen spagettiwestern. Kaikki ovat rahan perässä, kuolema on kauppatavaraa ja tarinan ainoa idealisti jää jalkoihin. Periaatteessa on hyvin tyypillinen tarina: on pehmeäkatseinen ja -ääninen mutta ruumiita tehtaileva palkkionmetsästäjä, on mykkä ja menneisyyden haamuista kärsivä lainsuojattomia puolustava pyssysankari, on säännöistä kiinni pitävä uusi sheriffi, on kostoa hautova leski. Asetelmassa on kumman paljon yhtäläisyyksiä kuin samana vuonna ilmestyneessä Leonen Huuliharppukostajassa.

Elokuva poikkeaa kuitenkin monesta muusta kalseudellaan – enkä tarkoita vain talvisia maisemia vaan myös lähes täydellistä empatian puuttumista ja tunnekylmyyttä. Jean Louis Trintignant sanoo yllättävän paljon puhumattomuudestaan, ja Klaus Kinski loistaa outoa teeskenneltyä lempeyttä, jonka alla on koko ajan uhkaa. Hänen näyttelijänlaadussaan on parasta pienet katseet, jotka näyttävät mitä hahmon päässä liikkuu huolimatta siitä, mitä hän sanoo ääneen.

Simon Wincer: Suuri hiljaisuus

Vaarojen maa eli Lonesome Dove on Simon Wincerin ohjaama minisarja vuodelta 1989. Larry McMurtryn romaaniin perustuva länkkäri on suuren mittakaavan eepos. Kaksi vanhaa Texas rangeria lähtee kuljettamaan karjaa 1870-luvun Teksasista Montanaan. Matkaan lähtee suuri joukko väkeä ja sen aikana tiet risteävät vielä useamman kanssa. Jokaisella on menneisyytensä ja omat tarinansa, tulevaisuus sen sijaan jää monelta kokematta. Vaikka elokuva on verkkainen ja puheentäyteinen, mahtuu siihen suuri määrä sivujuonteita ja ihmiskohtaloita.

1980-luvun televisio ei sallinut paljoakaan sellaisista tehokeinoista, joilla nykytuotantoja täytetään. Silti esimerkiksi karmeuksia kyllä riittää. Vaikka ulkoiset puitteet, vanhan lännen kaupunkimiljöö ja komeat maisemat, ovatkin kunnossa, ihmiset ovat ne, jotka täyttävät tv-ruudun. Tämä antaa paljon vastuuta näyttelijöille. Onneksi he ovatkin kovatasoinen joukkio. Robert Duvall ja Tommy Lee Jones karjapaimenina ovat täynnä karismaa, ja varsinkin karkuun lähtenyttä vaimoaan etsivää sheriffiä esittävä Chris Cooper eläytyy rooliinsa koskettavasti. Ainoa harmin aihe elokuvassa on sen yksisilmäinen ja stereotyyppinen tapa esittää Amerikan alkuasukkaat.