Luettua: heinäkuu 2024

Kari Uusitalo: Haiseeko täällä valkokangas?. Tarinoita suomifilmin hilpeästä historiasta. Helsinki 2005: Like. 240 s.

Kiireinen kesä ei ole sallinut pitkäjänteistä lukemista, joten on täytynyt pitäytyä pieninä annoksina nautittaviin korvikkeisiin. Elokuvaneuvos Kari Uusitalon Haiseeko täällä valkokangas? on kolmas hänen koostamansa elokuva-aiheisten kaskujen kokoelmansa. Se tarkoittaa parisataa kuultua, nähtyä ja koettua juttua, tarinaa ja kai juoruakin suomalaisen elokuvan historiasta. Vanhimmat jutelmat ovat mykkäajalta (Erkki Karu), tuoreimmat 2000-luvun alusta.

Tällaisten anekdoottivalikoimien arvo on tietysti kuriositeettinen. Niistä ei juuri tietomäärä lisäänny, vaan ne pysyvät pinnalla tai uppoavat puhtaasti sisältönsä viihdyttävyyden perusteella. Uusitalo onnistuu kohtuullisesti – mukana on riittävän monta huvittavaa juttua, sympaattista huulenheittoa ja osuvaa letkautusta. Toisaalta paljon on myös sellaista silkkoa, jonka huumoriarvo ei avaudu ainakaan minulle. Nykylukijan silmään pistää seksististen kaskujen suuri määrä; pitääköhän kukaan hauskana tarinaa Helge Heralasta, joka Anneli Saulin avaimenreiästä tirkistelyn jälkeen teki omat johtopäätöksensä, potkaisi oven sisään ja läimäytti naista niin, että tämä joutui seuraavan päivän kuvauksissa pitämään kameraa kohti vain kasvojensa toisen puolen?

Pikkutarinoiden lisäksi kirjaa täydentävät muutamat (surutta vanhentuneet) pilakuvat menneiden vuosikymmenten lehdistöstä ja lyhyt liiteosa, johon on koottu elokuvalehtien humoristisia katkelmia.

Jethro Tull: This Was. The 50th Anniversary Edition. London 2018: Chrysalis. 96 s.

Jethro Tull: Stand Up. The Elevated Edition. London 2016: Chrysalis. 112 s.

Jethro Tull: Benefit. The 50th Anniversary Enhanced Edition. London 2021: Chrysalis. 100 s.

Jethro Tull: Aqualung. 40th Anniversary Adapted Edition. London 2016: Chrysalis. 80 s.

Jos kovien kansien väliin on sidottu puolisen sataa lehteä täynnä asiaproosaa ja historiallista kuvamateriaalia, on se kirja. Sittenkin vaikka kansien sisällä olisi myös nippu ääni- ja videolevyjä, ISBN:ää ei olisi ja koko pakettia myytäisiin levykaupassa mieluummin kuin kirja-.

Jethro Tullin albumien kirjalaitokset alkoivat ilmestyä reilu kymmenisen vuotta sitten osana yhtyeen alkupään levyjen 40-vuotisjuhlajulkaisuja. Neljä ensimmäistä albumia ehti ilmestyä perinteisen jewel casen korkuisina digiboxeina, mutta Thick as Brick taisi olla ensimmäinen kovakantisen kirjan muodossa julkaistu Steven Wilsonin uudelleen miksaama Tull-albumi. Senkin kirjallinen sisältö oli vielä melko suppea, eikä musiikillisestikaan mukana ollut mitään uusien miksausten lisäksi. Optimaalinen muoto oli kuitenkin löytynyt, ja sittemmin kaikki Tullin levyt aina vuoteen 1982 ovat saneet kovakantisen editionsa.

Kirjat ovat laadukkaita ja hyvin toimitettuja kokonaisuuksia, vaikka unohdettaisiin musiikillinen sisältö kokonaan. Neljästä ensimmäisestä vain Aqualung on sellainen, joka tuntuisi liian vähäiseltä, jos sen hankkisi ilman levyjä. Aqualung toistaakin aiemman, 40-vuotispainoksen oheisvihkosen sisällön ilman sen kummempia lisäyksiä. Pitkä johtoartikkeli on ilmestynyt jo aiemmin Prog-lehdessä, eikä muu sisältö ole kovin monipuolinen.

Kolme ensimmäistä albumia sen sijaan ovat saaneet arvokkaat julkaisut. Martin Webbin asiantuntevat, pitkälti itse tekemiinsä haastatteluihin pohjaavat artikkelit eivät toista vain vanhoja itsestäänselvyyksiä ja seläntaputtelua, vaan mukana on myös paatuneellekin fanille tuoretta asiaa ja tilaa kritiikillekin. Lisäksi jokaisen levyn kappaleet saavat lyhyet kommentaarinsa, yleensä valitettavasti vain Ian Andersonin näkökulmasta, mikä tarkoittaa usein lähinnä sivupolkuja ja minisaarnoja. Jokainen kirja sisältää myös artikkelin tai pari, jotka liittyvät johonkin yhtyeeseen tai levyn syntyyn liittyneeseen aiheeseen, oli se sitten äänitysstudion esittelyä tai varhaista managerointia valottavaa. Itse koen erittäin hyödyllisinä ja kiehtovina myös kronologiat, joissa studiotapahtumat ja keikkapäivät asettuvat kohdilleen.

Sakari Toiviainen: Erik Blomberg. Helsinki 1983: Suomen elokuva-arkisto. 125 s. B 7.

Suomen elokuva-arkiston (sittemmin ties minkä) sympaattisessa B-sarjassa ilmestyi 1983 tutkija Sakari Toiviaisen kirjanen Erkki Blombergistä. Vaikka Toiviainenkin näkee Blombergin etupäässä ohjaajana ja keskittyy tämän kolmeen pääteokseen – Valkoinen peura, Kun on tunteet, Kihlaus – paikoin hänkin kiinnittää huomion "tekijän ongelmaan". Blomberg on kiistämättä "tekijä", auteur, elokuvissaan mutta yksinkertaisesta asiasta ei koskaan ole kyse.

Blomberg ohjasi uransa aikana viisi täyspitkää teatterielokuvaa (ja liudan televisiotuotantoja). Lisäksi hän oli etenkin kuvaaja monessa muussa, tuottaja toistuvasti ja käsikirjoittajakin silloin tällöin. Hänen vaimonsa Mirjami Kuosmanen kirjoitti monet hänen elokuvistaan ja näytteli pääosat. Tekijä siis oli useimmiten parivaljakko Blomberg–Kuosmanen.

Oli miten oli, Blombergin muutama merkittävä ohjaustyö säilyy yhä edelleen suomalaisen elokuvan merkkiteoksina. Valkoinen peura on ainutlaatuinen, folkloristisen suomikauhun merkkiteos; Kun on tunteet ja Kihlaus ovat kotimaisten klassikkofilmausten merkkitapauksia.

Toiviaisen monografia on suurpiirteisen ylimalkainen mutta pätevä yleiskatsaus Blombergin monipuoliseen ja suuren aikavälin uraan. Toiviainen ei pelkästään kuvaile ja kronikoi vaan myös myötäelää harvemmin nähtyjen elokuvien mukana ja tarkkasilmäisesti asettaa Blombergin paikoilleen kotimaisen elokuvan kaanoniin. Hän olisi saanut paikkansa jo Nyrki Tapiovaaran kuvaajana ja tuottajana mutta moninkertaisti merkityksensä omilla ohjauksillaan ja lyyrisellä kuvakerronnallaan, joka on ollut poikkeuksellista suomalaisessa elokuvassa.

Kuten sanottu, Elokuva-arkiston julkaisusarja oli mielenkiintoinen kokonaisuus elokuvakirjallisuutta. Tällaisia teoksia on ihan turha odottaa nykyisiltä tekijöiltä, etenkään kustantajilta. Kuka moisia lukisi, kuka ottaisi taloudellisen riskin...?

Luettua: marraskuu 2023

Dave Rees (ed.): This Was A New Day Festival 2016. A Pictorial Record.

Vuonna 2016 järjestettiin ensimmäinen A New Day Festival Englannin Favershamissa. Se oli myös ainoa kerta, kun oma-alotteisesti olen käynyt Suomen rajojen ulkopuolella.

A New Day Festival syntyi samannimisen Jethro Tull -fanzinen puuhamiesten aikaansannoksena. Lehden päätoimittaja Dave Rees on ollut merkittävimpänä myös festivaalin kulisseissa. 2020 Rees julkaisi siihen mennessä järjestetyistä festareista valokuvakirjat. This Was -yläotsikolla ilmestynyt ensimmäisen tilaisuuden muistikirja ei pidä sisällään kuvia kaikista esiintyjistä (joka virhe myöhemmin korjattiin), ja olemassa olevienkin kuvien laatu ei aina ole kummoinen. Moni mukavia tunnelmia palaa mieleen silti niidenkin parissa. Olenpa itsekin päässyt yhteen otokseen, juuri ja juuri Robin Bibin taustalle kuikuilemaan.

Julkaisu sisältää myös Reesin lyhyet johdantosanat, joissa muutama kokemus saa selvyyden. Festareiden ongelmat vessojen kanssa oli ilmeisesti järjestäjienkin tiedossa ja korjattu seuraavana vuonna. Itse muistan etenkin kartanon kivijalan työmiesvessan, jossa koko tapahtuman ajan maassa makasi kuollut eläin. Rees mainitsee myös silloisen "stage managerin" hankaluudet, kun lavalla tekniikka ei aina toiminutkaan ja aikataulut kompuroivat. Martin Barre selvisi tilanteesta kunnialla (ja saipa seurueemme silloin ikään kuin korvauksena odottelusta settilistankin). Sen sijaan Steeleye Spanin Rick Kemp tulistui ihan todella.

Kaarlo Tuori: Matti Wuori. Tapauskertomuksia Suomesta. Helsinki [2023]: Teos. 478 s.

Oikeustieteen professori emeritus Kaarlo Tuorilta ilmestyi hetki sitten kirja kollega ja ystävä Matti Wuoresta alaotsikolla Tapauskertomuksia Suomesta. Mistään perinteisestä elämäkerrasta ei ole kyse, vaikka kirja alkaakin nopealla, muutaman kymmenen sivun biografisella osuudella. Pääpaino on sen sijaan joukossa Wuoren hoitamia oikeustapauksia. Valikoima ei ole millään tavoin kattava eikä edes minkäänlainen best of -kokoelma, mutta hyvin kuratoitu se on.

Tuorin esiin nostamien tapausten kautta hahmottuu kehityskulku Suomen (oikeus)historiassa, jatkumo siinä miten ihmis- ja perusoikeudet ovat eri aikoina näyttäytyneet tuomioistuinten päätöksissä ja millainen niiden osuuden kehitys on ollut. Mukana on kahdeksan enemmän tai vähemmän keskenään erilaista keissiä: Harro Koskisen Sikamessiaasta Mikkelin panttivankitilanteeseen 1986, Greenpeacen ensimmäisestä Suomen-operaatiosta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen Suomelle langettamiin tuomioihin. Tuori käy kutakin tapausta läpi niin kulttuurihistoriallisesti kuin oikeustieteen ja -käytännön kannalta. Wuoren hahmo häviää lähes kokonaan välillä, kunnes putkahtaa jälleen vahvemmin esiin aikanaan. Hän on se punainen lanka, jonka varaan historiallisten kohtausten sarja ripustuu.

Itselleni antoisin näkökulma teokseen oli sen suomalaisen kulttuurin ja lähihistorian valotus. Tuori esittää loppupuolella toiveen siitä, että hänen oikeudellisten seikkojen käsittelytapansa ja käyttämänsä kieli avautuisi maallikollekin. Mielestäni hän onnistuu siinä erittäin hyvin – tällainenkin lajin penkkiurheilija ja sivustakatsoja pysyi vähintään kelvollisesti kyydissä, vaikka välillä mennään hyvinkin yksityiskohtaisella tasolla.

Tapauskertomuksia Suomesta on jämerä teos, ehdottomasti Wuoren arvoinen muistomerkki.

Walter Appelqvist: Emanuel Kanajärvi. Kirjamies ja korvenraivaaja. Helsinki 1964: Otava. 78 s. Otavan joulukirja 1964.

Otavan joulukirjana 1964 ilmestyi kirjastonjohtaja Walter Appelqvistin pikku kirjanen Emanuel Kanajärvestä. Kalvolassa vuosina 1801–1868 elänyt Kanajärvi oli ensisijaisesti talonpoika ja aluevaikuttaja. Hän rakensi itselleen keskelle korpea komean erämaalinnan, joka nykyään on yksi valtakunnallisesti merkittävistä, Museoviraston suojelemista kulttuuriympäristöistä. Hän oli kuudennusmies ja jäsen monessa yhteiskunnallisessa lautakunnassa.

Kulttuurihistoriaan Kanajärvi on jäänyt bibliofiilinä. Hän oli itseoppinut mutta innokas lukija. Myöhemmin lukuinto kehittyi myös vakavaksi keräilyksi, joka vei suuresta talosta paitsi merkittävästi tilaa myös rahavaroja. Kirjoja kertyi yhteensä satoja, joukossa paljon vanhaa fennicaa, muun muassa Agricolan ensipainosten lehtiä. Kanajärvi myös tilasi valtaosaa suomenkielisistä sanomalehdistä. Oman juonteensa Kanajärven kirjaharrastuksessa on ystävyys Matti Pohdon kanssa. Kansalliskirjaston vanhimman kotimaisen aineiston kerääjänä tunnettu Pohto sai Kanajärven luota oman huoneen kirjojensa varastointia varten.

Vaikka Appelqvistin kirjan alaotsikko on Kirjamies ja korvenraivaaja, sisällön painotus on kyllä jälkimmäisessä. Lähteiden vähyyden vuoksi Appelqvist keskittyy Kanajärven elämänvaiheisiin ja varsinkin hänen taloonsa, joka jo kirjoittamisen aikaan oli nähtävyys. Bibliofilia saa vain yhden luvun, josta siitäkin iso osa on kirjaluetteloita, toki itsessään kiehtovaa luettavaa sekin. Vaan eipä Kanajärvestä ole tämän enempääkään oikein kirjoitettu. Hän on jäänyt alan kuriositeetiksi, sivulauseeksi Matti Pohdon yhteydessä. Tiedä häntä, pystyisikö moderni arkistotutkija kasaamaan laajemman yleisesityksen hänestä.

Orvo Bogdanoff: Joudu joulu jo Pohjolaan. Joulukorttien ja joululehtien historiaa. [Helsinki] 2005: Multikustannus. 480 s.

Joudu joulu jo Pohjolaan on postikorttitutkija Orvo Bogdanoffin henkilökohtainen rakkaudentunnustus alalleen. Suurikokoinen, runsaasti kuvitettu ja ilmavasti taitettu teos voisi olla definitiivinen sukellus joulukorttien historiaan. Ihan siihen se ei kuitenkaan yllä.

Kirja on, kuten sanottu, komea kuvateos joulukorteista etenkin Suomessa aina 1800-luvun alusta uuden vuosituhannen puolelle. Kuvien lisäksi siinä on pääpiirteinen johdantoartikkeli, jossa käydään läpi niin painotekniikan historiaa ja joulupainatteiden varhaisvaiheita sekä esitellään keskeisiä korttipainoja. Lopuksi kirjassa on 150 sivun lähdeluettelo, josta iso osa on käytännössä joululehtien bibliografia.

Bogdanoffin teosta vaivaa rajauksen puute. Tekstiosuus jää ikävän hajanaiseksi, kun verrattain rajalliseen tilaan on ängetty avauksia moneen suuntaan. Kuvaesittelyissä puolestaan häiritsee poukkoilu. Motiiveja ruotsalaisten, virolaisten ja venäläisten korttien esittelyyn muuten valtaosin suomalaisten keskellä voi kyllä keksiä, mutta niitä ei avata lukijalle. Tulee vaikutelma aiheestaan innostuneesta harrastajasta, joka haluaa välttämättä kaiken esille kerralla. Toisaalta into on kirjan parhaitakin puolia.

Eniten kuitenkin itseäni häiritsee, että joululehtien osuus – syy jonka vuoksi teoksen pariin eksyin – jää melko pintapuoliseksi. On ymmärrettävää, että kirjoittajaa kiinnostaa nimenomaan lehtien kuvituksen korttitoisinnot, mutta jos alaotsikossa lukee "joululehtien historiaa", antaa se odottaa jotain laajempaa.

Joka tapauksessa Joudu joulu jo Pohjolaan on mielenkiintoinen kokoelma vähän kaikenlaista myös sellaiselle, joka ei itse ole varsinaisesti korteista innoissaan. Kulttuurihistoriallisesti se silti on aihe, jolla on annettavaa laajemminkin.

Esko Häkli: Tiedon taika. Ensyklopedioista ennen ja nyt. Helsinki 1981: Otava. 142 s.

Onkohan mikään mediamuoto vanhentunut niin äkisti ja rytinällä kuin tietosanakirja? Internetin kaikkivoipaisuus ja aina vain nopeammin muuttuva maailma söi niiden käytännöllisyyden ja käytettävyyden, ja entisestä sivistyneisyyden statusesineestä tuli pelkkää jätettä melkein yhdessä yössä.

Tätä ei vielä osannut ennakoida Esko Häkli vuonna 1981, kun hänen teoksensa Tiedon taika ilmestyi Otavan joulukirjana. Silloinen Helsingin yliopiston kirjaston ylikirjastonhoitaja Häkli käy esseemäiseen tyyliin läpi ensyklopedian historiaa niin sanana kuin ilmiönä. Nopeasti käsiteltyä tulee niin antiikin teokset, Diderot'n Encyclopédie kuin Encyclopædia Britannicakin. Suomen varhaisvaiheista mainitaan Gezeliuksen ja Meurmanin teokset, ennen kuin keskitytään Häklin ydinasiaan, kotimaisen tietosanakirjan kehitykseen 1900-luvulla.

Häkli esittelee eri sarjojen toimitustyötä, ensyklopedisen rakenteen kehittymistä, taittoa, mainontaa ja vastaanottoa. On käsittämätöntä, että kymmeniäkin osia sisältävää tietosanakirjasarjaa myytiin tässä maassa parhaimmillaan sata tuhatta kappaletta. Ja vaikka samaan aikaan saattoi markkinoilla olla useitakin eri teossarjoja, niille kaikille riitti kymmeniä tuhansia ostajia. Eniten tilaa kirjassa saavat luonnollisesti Otavan julkaisemat sarjat, pitkälti siksi että Otava oli pitkään ainoa tietosanakirjojen kustantaja. Kiitettävän neutraalisti Häkli arvioi muidenkin kustantajien tuotteita.

Häklin essee ilmestyi historiallisesti mielenkiintoiseen aikaan. 1970- ja 1980-lukujen taite oli käännekohta tietosanakirjan toimittamisessa, kiitos entistä parempien tietokoneen mahdollistamien keinojen vuoksi. Onkin kiintoisaa, miten Häkli kuvailee tietokoneen roolia ja miten osuvasti hän ennakoi tulevaa. Juuri ilmestyneen Facta 2001:n kohdalla osataan ennakoida, että tulevaisuuden sanakirja ilmestynee muunakin kuin perinteisenä painettuna kirjana. Facta 2001:hän päivittyi verkkoversiona vielä 2010-luvun puolella. Sen sijaan Häklin optimismi painetun tietosanakirjan tärkeydestä jatkossakin on osoittautunut vääräksi.

Simo Häyrynen: Kulttuuripolitiikkaa syrjäseutukeskuksessa. Uuden kulttuuripolitiikan tulkintoja Joensuussa 1970-luvulla. Joensuu 1996: Joensuun yliopiston yhteiskuntapolitiikan ja filosofian laitos. 130 s. Yhteiskuntapolitiikan tutkimuksia n:o 2.

Koska olen sairauden jumittamana jossain päin Pohjois-Karjalaa, on ollut hyvä tilaisuus tutustua täkäläiseen kulttuurielämään puoli vuosisataa sitten. Joensuun yliopiston yhteiskuntapolitiikan ja filosofian laitoksen julkaisusarjassa ilmestyi 1995 Simo Häyrysen teos Kulttuuripolitiikkaa syrjäseutukeskuksessa.

Häyrynen tutki niin sanotun uuden kulttuuripolitiikan ilmenemistä vuosien 1968–81 Joensuussa. Uudella kulttuuripolitiikalla tarkoitetaan tässä 60-luvulla alkunsa saanutta liikettä, jossa kulttuuria (s. o. taidetta) pyrittiin demokratisoimaan, institutionalisoimaan ja alueellistamaan. Siihen liittyy Häyrysellä myös "hegemonisen projektin" ja kansallisen eheyttämisen käsitteet. Hänen tutkimuksensa mukaan 70-luvulla Joensuussa kulttuuri nähtiin vahvasti yhteiskunnan tehtävänä, johon liittyi suuren yleisön keskiluokkainen maun tyydyttäminen, hyvän maun määrittely ja maakuntaidentiteetin tietoinen rakentaminen. Häyrynen nostaa oireiksi näistä esimerkiksi Jouko Turkan savustamisen teatterin taiteellisen johtajan virasta, kalevalais–karjalaisen kulttuuri-identiteetin omaksumisen, abstraktin kuvataiteen ja kokeellisen kirjallisuuden hylkimisen.

Vaikka Häyrysen tutkimuksesta on jo aikaa, tarjoaa se edelleen relevantin näkökulman jo tuolloin menneen ajan suomalaiseen yhteiskuntaan. Vaikka itse olin osallisena kunnalliseen kulttuurielämään vasta kirjan kirjoittamisen aikoihin (ja kaikkea muuta kuin Joensuussa), tunnistan monta Häyrysen nostamaa tekijää myös silloisessa puuhailussa. Etenkin kunnallisten taidevaikuttajien itse omakseen ottama rooli asiantuntijoina ja auktoriteetteinä resonoi muistoissani vahvasti.

Luettua: lokakuu 2023

Sakari Toiviainen (toim.): Tulio. Levottoman veren antologia. Helsinki 2002: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 391 s. Suomen elokuva-arkiston julkaisuja

Kun Teuvo Tulio kuoli vuonna 2000, alkoi hänen elokuviensa kunnian palautus. Elokuvat saatiin DVD:lle ja Suomen elokuva-arkiston julkaisusarjassa ilmestyi Sakari Toiviaisen toimittama Tulio. Levottoman veren antologia. Se on painava paketti, joka on enemmän kuin pelkkä johdanto Tulio-katselijuuteen ja -tutkimukseen. Toisaalta se on myös hiukan liian hajanainen.

Kirja rakentuu kahden laajan tekstin ympärille. Ensinnä on Tulion omat muistelmat henkilöstään ja urastaan. Se on ilmestynyt alun perin Jaana-lehdessä 1974 mutta muokattu uudelleenjulkaisua varten. Kirjan loppupuolta hallitsee sitten Martti-Tapio Kuuskosken massiivinen essee Tulion elokuvien johtomotiiveista, "tulioideista". Se on yhtä aikaa kiehtovaa pohdintaa, pikkunäppärää tulkintojen pyörittelyä (esim. Tulion ja Richard Wagnerin epämääräiset yhtäläisyydet) ja tieteellinen ja puolitieteellinen termivyöryttely.

Niiden väliin mahtuu sitten niin henkilökohtaisia muistelmia (Annikki Suni), cinefiliaa (Peter von Bagh) kuin popularisoitua tieteellistä tekstiäkin. Viimeksi mainittua edustaa esimerkiksi Juha Seitajärven artikkeli, hänen graduunsa perustuva katsaus Tulion musiikinkäyttöön. Kirja päättyy kahteen kansainväliseen näkökulmaan, jotka kumpikin tosin on julkaistu jo aiemmin Filmihullussa.

Tulio on tyylikäs kirja, kauniisti taitettu ja runsaasti kuvitettu. Sitä harmillisempaa on, että yksi oikolukukierros olisi tehnyt vielä hyvää. Mutta semmoisesta valittaminen kaksikymmentä vuotta myöhemmin olisi pikkumaista.

Dave Rees & Martin Webb: Jethro Tull. The A New Day Tapes. Volume Three. 2020: A New Day. 284 s.

Dave Rees oli vuonna 1985 tuskastunut siihen, ettei hänen suosikkiyhtyeestään Jethro Tullista puhuttu päivänmediassa. Siispä hän päätti ottaa homman omiin hyppysiinsä ja perusti A New Day -fanzinen. Kakkosnumerossa kyytiin hyppäsi Martin Webb. Kaksikko luotsaa printtilehteään yhä Internetin ajallakin.

Vähänpä Rees aikanaan tiesi, että lehden psrustamisen aikaan yhtye oli käytännössä telakalla ja ehkäpä olisi lopettanutkin ilman A New Dayn nostatusta. Yksi oleellisimmista lehden piirteistä oli alusta asti bändiläisten haastattelut – ja niitähän on riittänyt, koska Jethro Tullissa on yli 50 vuoden aikana kuulunut laskutavasta riippuen noin 30 muusikkoa. Samalla siitä on muodostunut yhtyeen historian kronikoitsija.

A New Dayn haastatteluista koottujen kirjojen viimeinen osa ilmestyi 2020. Se kokoaa materiaalia vuosilta 2008–2015. Siihen aikaväliin mahtuu esimerkiksi pitkäaikaisen kitaristin, Martin Barren potkut ja soolouran alku, Jethro Tull -nimen käytön lopettaminen (mikä osoittautui väliaikaiseksi) ja Ian Andersonin teatraaliset multimediakiertueet. Mielenkiintoisin kirjan osuuksista on "muut rumpalit" -osio, jossa käydään läpi lähes kaikki yhtyeen kanssa pienimuotoisemmin toimineet rumpalit – lähes, sillä Phil Collins, joka soitti kaksi biisiä Tullin kanssa 80-luvulla konsertissa, on liian suuri stara pikkulehdelle.

Onhan minulla kaikki nämä tekstit hyllyssä alkuperäisjulkaisuina, mutta uudelleenlukeminen paljastaa niistä paljon jälkiviisaita huomioita. Lisäksi kirjamuoto antaa tarinaan jatkuvuutta, juuri sitä kronikoinnin tuntua.

Alfred Hitchcock [= Robert Arthur]: 3 etsivää ja kuiskaava muumio. (Alfred Hitchcock and the Three Investigators in the Mystery of the Whispering Mummy, 1965). Jyväskylä 1973: Gummerus. 170 s. Suom. Laura Tetri. Alfred Hitchcock ja kolme etsivää 3.

En ollut nuortenkirjallisuuden ystävä edes nuorena. Enid Blyton -kauteni osui aikaan ennen koulun aloittamista – mutta lastenkirjoiksihan nekin nykyään kai luettaisiin. Ainoa niin sanottu poikakirjasarja, josta missään määrin innostuin, oli 3 etsivää. Niissä kolmen pojan etsivätoimisto ratkoo perinteiseen arvoitusdekkarihenkeen pulmia, jotka usein ensisilmäykseltä vaikuttavat yliluonnollisilta mutta joihin löytyy lopulta ratkaisu ihan inhimillisestä rikollisuudesta. Pojat ovat tietenkin keskenään sopivan erilaisia tyyppihahmoja: joukon kärkenä on hienosti Jupiter Jonesiksi nimetty nero (jonka tanakkuudesta muistutetaan joka välissä), on kirjallisesti suuntautunut Bob ja on älykköjä urheilullisempi Pete. Tukikohtana heillä on Jupiterin sukulaisten romutarhan perille piilotettu asuntovaunu, johon pääsee vain salakäytäviä. Varsinkin se oli lapseni minusta hyvin kiehtovaa.

Sarjan loi ja sen ensimmäiset kymmenkunta osaa kirjoitti Robert Arthur. Hänen nimeää saa kuitenkin etsiä nimiösivun pikkutekstistä. Kannessa nimittäin lukee elokuvaohjaaja Alfred Hitchcockin nimi. Arthurin nerokas markkinointikeksintö nimittäin oli se, että nuortenkirjasarja myy paremmin, jos siihen saa valmiiksi kuuluisan henkilön mukaan. Hitchcock oli sikäli luonnollinen valinta, että hänhän oli ehtinyt jo vuoteen 1964 mennessä, jolloin ensimmäinen sarjan kirja ilmestyi, luoda itselleen kaupallisen henkilökultin. Niinpä sitten jokainen kirja päättyy siihen, että etsiväkolmikko istuu selvittämässä senkertaista tapausta Hollywoodissa ohjaajasuuruudelle. En epäile yhtään, etteikö Kolme etsivää ole merkittävä syy myöhempien vuosien Hitchcock-ihailulleni.

Kolmen vuosikymmenen jälkeen palasin 60-luvun Kaliforniaan ja luin sarjan kolmannen kirjan, Kuiskaava muumio. Muistikuvieni mukaan se on varmasti ihan yhtä hyvä kuin moni muukin osa. On kauhufiktiosta tuttua egyptologista mystiikkaa, on jänniä vekottimia, on takaa-ajoa ja lopussa yrmy Alfred-setä. Huomasin viihtyväni kirjan parissa oikein hyvin. Kyllähän tarinan logiikassa on aukkoja ja syyllisen arvaa melkein heti, mutta kaiken kaikkiaan Kuiskaava muumio on hyvin kirjoitettua viihdettä.

Pekka Niemelä & Jarmo Kuronen (toim.): Suomalainen kansanlääkintä kautta aikojen. Näyttelykirja. [Helsinki] 1985: [Suomen Akatemia]. [6]+45[+[5] s.

Vuonna 1985 järjestettiin Kuopion yliopiston fysiologian laitoksella näyttely suomalaisesta kansanlääkinnästä. Näyttelyn oli määrä kiertää muuallakin; en tiedä kävikö näin. Sen oheen julkaistiin myös oheiskirjanen, Suomalainen kansanlääkintä kautta aikojen.

Näyttelyjulkaisu on hajanainen kokoelma erilaisia pistoja aiheeseensa. Pienessä tilassa ei tietenkään pysty kovin syvälliseen katsaukseen, joten kirjoittajat – lähinnä alan silloista nuoren polven tutkijastoastoa – lähestyvät aihetta lähes fragmentaarisin väläyksin. Osansa saavat šamaanit, sauna, synnytys, kuppaus, suoneniskentä ja varvunkäyttö. Kirjasen kokonaisin teksti on karttulalaisen kansanparantaja Taavetti Hanhinevan esittely.

Itselleni antoisinta kokoelmassa on sen suhde kansanperinteeseen ja esimerkiksi vanhoihin kirjalähteisiin. Agricola ja Lönnrot mainitaan moneen kertaan, vähemmän tunnetuista vaikkapa Gabriel Maxenius.

Itse näyttely ei kirjan perusteella ole ollut laaja. Esineistöä siinä mainitaan olleen 12 numeroa, joista osaan sisältyy useampi esine (esimerkiksi erilaisia kuppaussarvia).

Keskiyön kummitusjuttuja. Helsinki 2003: Kolibri. 127 s. Suom. Annukka Kolehmainen & Hanna Antikainen.

Salaperäinen kreivitär ja muita salapoliisikertomuksia Helsinki 2003: Kolibri. 127 s. Suom. Sisko Hallavainio.

Jos tarkastelee näitä kahta Kolibrin vuonna 2003 julkaisemaa pokkaria rinnakkain, voisi kuvitella niillä olevan paljonkin yhteistä. Kummassakin on Milja Holländerin kansitaide ja samanlainen typografia, molemmat ovat novelliantologioita joita takakannessa mainostetaan "koululaisille". Vaan siihenpä yhtäläisyydet sitten jäävätkin.

Keskiyön kummitusjuttuja on valikoima ruotsalaisten nuortenkirjailijoiden 2000-luvun alkuvuosina kirjoittamia aavetarinoita. Yhdeksällä kertomuksella on viisi kirjoittajaa; eniten tekstejä on Ewa Christina Johanssonilta. Tyylilaji on hyvin perinteinen, vaikka tarinat sijoittuvatkin pääosin moderniin Skandinaviaan (suomennos lokalisoi tarinat vähintään henkilönnimien osalta Suomeen). Poikkeuksen tekevät pari Lappiin sijoittuvaa juttua. Juonet ovat lapsille vesitettyä Twilight Zone -lajiketta, jossa karmeatkin yliluonnollisuudet pohjustetaan hyvissä ajoin ja avoimet lopetuksetkin ovat lopulta turvallisia. Varsinkin Johansson tuntuu noudattavan metodia tarkasti. Teoksen alkuperästä on paha sanoa mitään varmaa, koska sille ei mainita edes toimittajaa, mutta luultavasti Kolibrin omistanut Bonnier on kierrättänyt länsinaapurissa ilmestynyttä materiaalia tänne meillekin.

Toimittajaa ei mainita myöskään Salaperäisessä kreivittäressä. Ja vaikka takakansi kuinka yrittääkin myydä nidettä lastenkirjallisuutena, on kyseessä viktoriaanisen ajan salapoliisikirjallisuuden antikvaarisesta valikoimasta. Ehkäpä kertomusten nykylukijan silmissä lapselliselta vaikuttavat käänteet ja tyyli ovat vaikuttaneet markkinointiin, mutta kuinkahan monelta alan harrastajalta pikkujulkaisu on jäänyt huomaamatta? Kokoelmassa on viisi kertomusta Iso-Britanniasta, Kanadasta ja Yhdysvalloista, molemmin puolin vuosisadan vaihteen. Nimikertomus on laitettu "tuntemattoman" piikkiin, mutta todellisuudessa se on W. S. Haywardin kirjoittama, ensimmäinen tunnettu kerta kun kirjallista rikosta on selvittelemässä nainen. Itse asiassa se tuntuisi olevan kokoelman punainen lanka, sillä muissakin tarinoissa nimenomaan naiset ratkaisevat arvoituksen – paitsi että mukana on myös yksi Jacques Futrellen prof. Van Dusen -juttu. Hyvin erikoinen julkaisu siis.

Luettua: kesäkuu 2023

Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 2/1973. Mänttä 1973: Mäntän kirjapaino. Suom. Pirkko Hynninen.

Vuodesta 1956 asti ilmestynyttä Alfred Hitchcock's Mystery Magazine -lukemistolehteä yritettiin tuoda Suomeen muutamaankin kertaa. Pitkäaikaisin kokeilu taisi olla vuosina 1973–74 ilmestynyt Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia, jota ilmestyi 11 numeron verran. Kustantaja oli Mäntän kirjapaino ja päätoimittaja Pirkko Hynninen. Yleensä AHJK:n numerot noudattelivat jotain aiemmin ilmestynyttä emolehden numeroa korkeintaan pienin muutoksin. Esimerkiksi englanninkielisen lehden avauksena toiminut pitkänovelli (novelette) siirtyi suomennoksen päätökseksi.

Lehden toinen numero on kummallisen takapainoinen. Alkupuoli on yhtä mitättömyyttä toisensa jälkeen, mutta lopussa alkaa olla kehitellympiäkin ideoita ja taitavampia kirjoittajia. Varsinkin näin viidenkymmenen vuoden jälkeen lukijan olisi helppo hylätä lehti kokonaan luettuaan muutaman ensimmäisen kertomuksen. Ne ovat kaavamaisia loppukäänteeseen perustuvia, usein humoristisia harjoitteita. En ole amerikkalaisen rikoskirjallisuuden tuntija ollenkaan, mutten usko, että monestakaan on kuultu AHMM:n jälkeen.

Loppupuolella meno sen sijaan, kuten sanottua, ryhdistäytyy. Merkkiteoksia ei kannata odottaa, mutta pieniä pilkahduksia kuitenkin. Dan J. Marlowen tiivis kertomus, jossa pikkurikollinen tappelee tiensä rikollispomon pihalta tämän yläkerransviittiin on näppärä, ja Jack Leavittin rakenteeltaan mielenkiintoinen ja rikoksentekijän näkökulmasta kerrottu murhajuttu kompastuu vasta lopun typerään twistiin.

Paras on jätetty viimeiseksi. George C. Chesbron Mongo the Magnificent -romaaneja ei ole suomennettu ainoatakaan mutta lyhyempiä kertomuksia sentään pari. Niistä varhaisempi eli Korkealla oleva nuora, toinen Mongo-juttu ylipäätään, on tässä lehdessä. Entinen "sirkuskääpiö" (sic), nykyinen kriminologian tohtori ja yksityisetsivä Mongo on loistava hahmo, ja kertomuksen sirkusmiljöö muutenkin kiehtova. Valitettavasti tarinan jännite herpaantuu loppua kohden, mutta kaiken kaikkiaan se on ehdottomasti lehden parhaiten kirjoitettu ja omaperäisin kertomus.

Jouni Avelin: Varokaa lentävää päätä! Kulttuurivihkojen kolumneja 2009–2018. Helsinki 2018: Kulttuurivihkot.

Varokaa lentävää päätä! kokoaa Kulttuurivihkojen pitkäaikaisen kolumnistin, Jouni Avelinin tekstejä vuosilta 2009–2018. Yhteensä niitä kertyy viitisenkymmentä. Aiheet liikkuvat yleisesti ottaen kulttuurikysymyksissä, usein elokuvan ja kirjallisuuden ympärillä. Usein lähtökohta on jokin ajankohtainen uutinen, artikkeli, julkinen möläytys, josta Avelin sitten kuroo kasaan suurempaa pohdiskelua. Erityisesti Matti Apunen tuntuu olleen antoisen aiheiden lähde.

Avelinin tyyli on sarkastinen ja hänen huumorinsa kuivaa, eikä hän kunnon kolumnistin tavoin pidä pohdiskeluaan persoonattoman yleisellä tasolla. Lisäksi Avelin on taitava sanankäyttäjä, joka parhaimmillaan rakentelee pitkiä ja monipolvisia semanttisia ketjuja. Parista tekstistä voi uumoilla, että kirjoittajalla on tullut niitä tehdessään kiire tai aie ei muuten vain ole lähtenyt aivan korkeimpaan lentoonsa, mutta sellaiset ovat harvassa.

Hän edustaa perinteisen laatukirjoittajien koulukuntaa, jossa ajattelu ja sanomisen tapa ovat hiottua ja arvoja itsessään. Tiiviitten kolumnien lisäksi kokoelmassa on pari hieman pidempääkin esseemäistä tekstiä, joista etenkin Henry David Thoreauta käsittelevä on nautittavaa luettavaa.

Kari Glödstaf: Harold Lloydin elämä ja elokuvat. Turku 2022: Kustantamo Helmivyö.

Otinpa viimein hommakseni lukea alusta loppuun viime vuonna ilmestyneen, Kari Glödstafin kirjoittaman Harold Lloydin elämä ja elokuvat -teoksen. Tähän mennessä olin sitä selaillut taajaan ja lueskellut, mitä kulloinkin katsomastani elokuvasta oli sanottu. Kirja kieltämättä kannustaakin sellaiseen lukutapaan. Se jakautuu kahteen osaan: ensin on tiivis, noin 40-sivuinen Harold Lloydin uran läpikäynti, jota seuraa ihailtavan tarkka, kommentoitu filmografia. Kokonaisuus on kuitenkin enemmän kuin osiensa summa.

Harold Lloyd oli elokuvan mykkäkauden "kolmas suuri koomikko", joka muistetaan yleensä mainita Chaplinin ja Keatonin jälkeen. Jos ajatellaan ihan puhtaasti heidän koomikkouttaan, Lloyd saattoi jopa olla paras. Kuitenkin hänen tuotantonsa on valitettavan unohtunutta, vaikka olen kyllä törmännyt moneenkin eläkeikäiseen ukkoon, jotka ovat kysyneet nimenomaan Lloydista, kun olen maininnut tykästyksestäni mykkäelokuvaan. Glödstafin kirjan antoisin puoli onkin tämän unohduksen pölykerroksen tuulettamisessa.

Lloydin filmografia on pikkutarkkaa työtä ja kattavuudessaan jo kunnioitusta herättävä teko. Sitä täydentävät kommentit, juonireferaatit ja arviot ovat toinen mokoma. Glödstaf selostaa ja kuvaa monta minullekin aiemmin tuntematonta Lloydin lyhytelokuvaa (YouTube on ollut ahkerassa käytössäni viime aikoina) ja pitkien elokuvien laajat kritiikit ovat tehneet sen mitä tällainen kirjallisuus parhaimmillaan saa aikaan: herättäneet innon katsoa käsitellyt elokuvat uudestaan. Tekstit eivät kuitenkaan ole "vain" arvosteluja, vaan niissä kulkee koko ajan punaisena lankana Lloydin uran kehitys ja siihen liittyvät sivupolut. Tätä ei silmäilevä ja valikoiva lukija saa kokea.

Ainoa huomautus: Voi mikä keskiviikko (1947) on todellisuudessa huikea postmoderni delirium-unen kuvaus. Tämän Glödstaf unohtaa teoksessaan mainita.

Magdalena Hai: Kuolleiden kirja. Paluu Uhriniituntakaiseen. Hämeenlinna 2020: Karisto. 199 s.

Kuopuksen kanssa iltasatukirjana luettu Magdalena Hain Kuolleiden kirja jatkaa Haisevan käden jalanjäljissä (kädenjäljissä?). Jälleen ollaan Suomen syrjäkylillä, Uhriniituntakaisen kylässä, ja tarjolla on toistakymmentä kauhukertomusta. Mukana on niin klassista kauhukuvastoa aaveineen, urbaanilegendoineen ja kevyine roiske-efekteineen. Samoin Hain taitavaa genren ja nuortenkirjallisuuden teemojen yhdistelyä.

Erona edeltäjäänsä Kuolleiden kirjassa on enemmän huumoria. Olihan sitä Haisevassa kädessäkin, mutta nyt lähes joka kertomus lähestyy EC-sarjakuvien tyyliä, mikä ei tietysti ole itsessään huono asia, varsinkaan kirjan kohdeyleisölle, mutta itseäni se hieman harmitti lukiessa. Poissa nimittäin ovat sellaiset puhtaat tunnelmatarinat, jotka ovat mielestäni Haisevan käden parhaimmistoa. Nyt tuntuu liian usein kuin lukisi R. L. Stineä, joka on oppinut kirjoittamaan. Kuolleiden kirjan huiput minulle ovat – ei mitenkään yllättäen – ehkä eniten perinteistä kummitustarinaa muistuttavat "Pitkät jalat" ja "Viimeinen bussi", joissa humoristisuus ei vie tehoja vahvalta tunnelmalta, sekä "Äitini vihasi voikukkia", joka lähentelee kauhun sijasta uuskummaa.

Record Collector Presents Jethro Tull. London 2023: Diamond Publishing.

Record Collector -lehden "bookazine"-sarjan tuorein numero keskittyy Jethro Tulliin. Vaikkei Johnny Sharpin toimittama lehti tarjoakaan mitään erityisen uutta, se on miellyttävä katsaus ja muistinvirkistys tällaiselle paatuneellekin fanille.

Kahden uuden – ja melko yhdentekevän – Ian Andersonin haastattelun väliin on ahdettu monenlaista. Kokonaisuuden rungon muodostaa sarja miniesseitä kustakin yhtyeen 23 studioalbumista. Parhaimmillaan ne todellakin ovat pohtivia ja uusia näkökulmia avaavia esseitä, kehnoimmillaan kappale kappaleelta läpijuoksevia arvosteluja. Näiden oheen on sitten ripoteltu juttuja bändin muusta tuotannosta, keräilijöistä, julkkisfaneista ja niin edelleen. Sävy on luonnollisesti myötäsukainen, vaikka välillä jokin kriittisempikin sana annetaan (Catfish Rising saa kohtuuttomat haukut). Itseäni eniten miellytti Martin Webbin katsaus Tull-harvinaisuuksiin, joka on reilusti päivitetty versio takavuosina Record Collectorissa ilmestyneestä artikkelista.

Yashar Kemal: Tuhannen härän vuori (Binboğalar efsanesi, 1971). Helsinki 1977: Tammi. Suom. Eva Siikarla. Keltainen kirjasto 133.

Yleensä kun luen kaunokirjallisuutta, luen joko huonoa sellaista tai sitten kanonisoituja klassikoita. Joka tapauksessa lukutapa on silloin analyyttinen. Harvoin enää uppoan kirjallisuuden maailmaan. Siksi päätin nyt tietoisesti lukea Hyvää Kaunokirjallisuutta, ihan vain itsensä takia. Keltainen kirjasto on yleensä laadun varma tae, vaikka omanlaisensa kaanon se on sekin. Turkkilaisen Yashar Kemalin romaani Tuhannen härän vuori on komea, kansanlaulumainen tarina paimentolaisheimosta, joka tasavaltalaistuneessa Turkissa on enää häviämään uhattu anomalia. Suomennos ja sen myötä lukukokemus kärsii siitä, että käännös on tehty englannin kielen kautta; harmillisen usein englanti paistaa läpi.

Luettua: helmikuu 2023

Tenho Immonen: Huilua yhdellä jalalla. Jethro Tullin tie. [Rajamäki] 2021: Aviador. 288 s.

Bändihistoriikkeja aiemminkin tehtailleen Tenho Immosen Huilua yhdellä jalalla on ensimmäinen suomeksi ilmestynyt kirja Jethro Tullista. Maailmallahan sellaisia on ilmestynyt kymmeniä, englanniksi toista kymmentä. Valitettavasti tämmöisessä seurassa on hankala keksiä mitään uutta, jota ei olisi jo sanottu, etenkään kun uutta haastattelumateriaalia ei ole ollut käytössä. Suomenkielisyys on kuitenkin valtti, joka ansaitsee arvonsa.

Immosen kirja on silti joltinenkin pettymys. Aivan liian usein hän päätyy toistelemaan lähteittensä sisältöä suurin piirtein sellaisenaan. Varsinkin bändin jäsenten haastatteluista sellaisenaan napattujen sitaattien kollaaši käy nopeasti väsyttäväksi. Kirjailijan omaa ajattelua näkyy lähinnä albumien sisältöä kuvailtaessa – joskin usein yhden lauseen luonnehdinnat jäävät valitettavan pintapuolisiksi – ja muutamissa irrallisen oloisissa muistoissa.

Jokseenkin jokaisen Tull-aiheisen kirjan ongelma on niiden etupainoisuus. Alkuvuosista riittää kertomista ja toisteltavia anekdootteja, mutta mitä lähemmäs nykyhetkeä tullaan (ja se alkaa jo oikeastaan 1970-luvun lopusta), sitä vähemmän juttuja on jaettavaksi. Tietysti lähteiden vähyydelle ei voi mitään, mutta toisaalta viime vuosien ohittaminen nopeasti kertoo myös arvostuksen puutteesta. Usein kaikki Thick as a Brickin jälkeen tapahtunut alkaa olla jo toisarvoista.

Toki olen varmasti ylikriittinen Immosen kirjaa kohtaan, koska en ole varsinaista kohdeyleisöä – hyllyssä ovat jo jokseenkin kaikki käytetyt lähteet. Ja tietysti olisin itse halunnut kirjoittaa sen. Lisäksi ensimmäiseltä suomenkieliseltä Tull-kirjalta toivoisi enemmän, koska lieneekö markkinoilla tilaa toiselle ihan äkkiä...

Teijo-Kalevi Lusa: Maailmanloppu 2028? Helsinki 2001: Kuva ja sana. 113 s.

Harvoin harhaudun lukemaan hihhulikirjallisuutta, mutta kun niin käy, on kyseessä jotain erityistä:

Kirjaston vaihtohyllystä osui käsiin Teijo-Kalevi Lusan esikoisteos, Maailmanloppu 2028?. Lusa on myöhemminkin ymmärtääkseni julkaissut eksegetiikkaa ja scifi-aiheita kristilliseen tunnustuksellisuuteen. Tässä kirjassaan hän tutkiskelee Raamatun profetioita, nimenomaan maailmanloppuun liittyviä. Ilmestyskirja saa luonnollisesti erityishuomion mutta on niitä lopunnäkyjä muuallakin. Näitä Lusa sitten tulkitsee toisen maailmansodan jälkeisen maailmanhistorian valossa. Vuonna 1948 Israel sai taas itsenäisyyden ja jo vuotta aiemmin oli nähty ufoja – nämä ovat kirjailijalle käänteentekeviä aikoja. Siitä eteenpäin voi 80 vuoden aikana nähtävissä sitten Danielin kirjan lopunajanmerkkejä. Kieltämättä Lusan ennustukset Venäjän militarismista tuntuvat näinä päivinä aika osuvilta ja Natostakin maalaillaan kaikenlaisia uhkakuvia.

Toisaalta ihastuttavan ysäriltä kuulostavat tulkinnat ufon kyytimien humanoidien taustasta Saatanan poikina. Saatana ainoastaan valmistelee maailmaa ufouskontoon, jotta sitten kun tosikristityt temmataan maan päältä ennen viimeisiä aikoja, kukaan ei usko jumalalliseen tapahtumaan vaan ajattelee vain ufojen vieneen kristityt.

Lopulta Lusan ennustus tiivistyy otsikon vuoteen. 2028 täyttyy parituhatta vuotta (Raamatun kielellä "kaksi päivää") Jeesuksen kuolemasta ja yksi sukupolvi Israelin itsenäistymisestä. Lisäksi silloin on laskettu asteroidin "1997 XF11" ohittavan maan epäilyttävän läheltä.

Viihdyttäväähän tämmöinen on niin kuin mikä tahansa kirjallisuuden tulkinta jonkin äkkiväärän viitekehyksen läpi. Odotellaan nyt ensin vielä viisi vuotta ja arvioidaan sitten uudelleen.

Ruumiin kulttuuri 2/1984. Helsinki 1984: Suomen dekkariseura.

Suomen dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehden ymmärtääkseni kaikkien aikojen toinen numero pitää sisällään oikeastaan kaikkea sitä mitä nykyäänkin. On runsas, kriittinen katsaus uusiin alan kirjoihin (myös erillinen artikkeli tuoreista Viihdeviikarien kioskipokkareista), on ajankohtainen kirjailijahaastattelu (Matti Yrjänä Joensuu), on uutisia ja vähän klassikoita kun (Kyösti Salovaaran artikkeli Ross McDonaldista).

Vaan onpa muutakin, ja nimenomaan sellaista joka minua kiinnostaa. Toinen lehden kohokohta on salanimi Marton Taigan salanimen, M. Levän, ensimmäinen komisario Kairala -kertomus. "Koukun" suuri aarre on julkaistu alun perin vuonna 1932 (tällä kertaa ilman lainausmerkkejä). Toinen erityisen kiintoisa on Jussi Teljon varhainen artikkeli Sherlock Holmes -fandomista vuodelta 1951.

Maila Talvio: Haapaniemen keino. Kuvauksia sydänmaan kylästä. Teoksessa Kootut teokset 1. Porvoo 1921: WSOY. – Ilmestyi alun perin 1895.

Maila Talvion esikoisteos Haapaniemen keinu on monella tapaa tyypillinen nuoren lupaavan ja myöhemmin lupaukset täyttävän kirjoittajan romaani. Se on lyhyehkö kertomus pikkukylän nuorista ja heidän suhteistaan toisiinsa ja hieman vanhempiinsakin. Tietysti 1800-lukulainen miljöö ja tapakulttuuri etäännyttävät meidän aikamme lukijaa niin, että kaikki tuntuu hieman juhlavammalta kuin se ehkä onkaan ollut. Tilanteet ja ongelmat ovat lopulta ihan samoja kuin nykyäänkin.

Tarina kiertyy lähinnä kahden naisen ympärille. Miina joutuu naimisiin arveluttavamaineisen perheen pojan kanssa, mutta tämä paljastuu hyväksi liitoksi. Aina, Miinan käly, puolestaan on monen haluama mutta päätyy perikatoon. Tarina ei ole erityinen ja itse asiassa se kärsii jonkin verran hajanaisuudesta, kun näkökulmat poukkoilee edestakaisin. Mutta kieleltään Haapaniemen keinu on erittäin vahvaa. Kerronta on tarkkasilmäistä ja sulavaa, kuvailu tehokasta ja mielikuvia herättävää. Aikansa kirjailijoiden joukossa Talvio oli hämmentävän valmis jo aloittaessaan.

Portti 4/1993. Tampere 1993: Tampereen Science Fiction Seura.

Tähtivaeltaja 4/1993. Helsinki 1993: Helsingin Science Fiction Seura.

Spin 6/1993. Turku 1993: Turun Science Fiction Seura.

1993 päättyi scifilehdistössämme vaihtelevasti. Portti ja Tähtivaeltaja rykäisivät kelpo paketit vuoden lopuksi. Molemmat myös valitsivat kanteensa tissit. Spin tuntuu löytäneen suuntansa hetkeksi (kuten osoittaa fallinen kansikuva) ja Aikakone kadottaneen omansa (jonka kansi ei edes ilmestynyt).

Portin nelosnumero on hyvin periporttimainen: paljon novelleja, pari asiallista artikkelia (Anto Leikola kertoo griipeistä ja kirjailijoista esitellään William Burroughsia ja Emil Petajaa) ja liuta kohtuullista kirjallisuuskritiikkiä. Onpa mukana myös Markku Koposen ja Pekka Lehtosaaren sarjakuva, mutta ne eivät ole koskaan olleet Portin vahvuus. Kotimaiset novellit ovat lähinnä kirjoituskisan saalista (mainittavimpina M. G. Soikkeli), mutta Boris Hurtan Ukkoslapsi on päässyt sen jonon ohi. Käännösnovelleissa on monenlaista, tuoretta Hugo-voittajaa, italialaisia tunnelmapaloja sekä yksi Robert E. Howard -suomennos.

Tähtivaeltaja maalailee sekin itselleen tyypilliseen tapaan isolla pensselillä. On artikkelia Godzilla-elokuvista ja animesta, on ryyppyreissuraportti Tallinnasta, on kehnoja "kritiikkejä" ja sitten pari rankkaa novellia Harlan Ellisonilta ja yksi pitkä & vaikuttava Neil Gaimanilta. Tässä numerossa lehti myös jatkaa uudistumistaan. Uusi logo on toista kertaa käytössä, P. A. Manninen aloittaa lukijoiden unien kuvittamisen ja Kimmo Lehtosen kutzpah jatkaa edellisnumerossa alkanutta matkaansa.

Spin on yhä pienimuotoinen infolehti, selvästi perinteisempi fanzine tai jäsenjulkaisu kuin kaksi muuta. Siinä on kotikutoinen viehätyksensä. Kestävintä antia on Maarit Verrosen pitkähkö haastattelu. Mannisen kansikuva lienee piruilua Tamperelaisille sen jäljiltä, kun Portti erehtyi kritisoimaan Atorox-palkintoa.

Entäs Aikakone? Se sai vuoden kaavaillusta neljästä numerostaan ulos vain kaksi ja nekin kai reilusti aikataulusta jäljessä. Lehden lähtölaskenta oli jo alkanut. Harmi, sillä vuoden numerot, joista jälkimmäinen oli perusteellinen kuningas Arthur -teemanumero, olivat laadukasta jälkeä.

Maila Talvio: Nähtyä ja tunnettua. Kertoelmia ja kuvauksia. Teoksessa Kootut teokset 1. Porvoo 1921: WSOY. – Ilmestyi alun perin 1896.

Maila Talvion toinen julkaistu teos, Nähtyä ja tunnettua, on alaotsikkonsa mukainen. Se koostuu monenlaisista "kertoelmista ja kuvauksista". Suoranaisia novelleja on kourallinen, ja pääpaino onkin tunnelmallisissa tilannekuvauksissa. Osa teksteistä on vinjettimäisiä, tarinattomia ja lähes proosarunoa lähenteleviä.

Kokoelman ehdoton polttopiste on pitkä kertomus, pienoisromaanin mittainen Aatteensa uhri. Se kuvaa mielialoja Liettuassa 1800-luvun lopussa, kun heräävä kansallistunne sai sielläkin väen nousemaan Venäjän tsaarinvaltaa vastaan. Yhtymäkohdat saman ajan Suomeen ovat ilmeiset. Kertomuksen taustalla on tosielämän aktivisti–runoilija Vincas Kudirkan tarina. Talvio palaisi Liettua-aiheeseen monet kerrat myöhemminkin.

Muu kokoelman sisältö on laadultaan vaihtelevaa. Jonkinlainen yhteinen tekijä kaikelle on ihmisen tarve kuulua johonkin, oli se sitten abstrakti kansa tai vaikka parisuhde ja perhe. Tarinoissa tavataan rakkauteen pettyviä nuorukaisia, kosiomatkalaisia, vastanaineita myrskyn armoilla, omien paniikkiajatustensa kanssa painivia kun menetyksen pelko ottaa vallan. Kaikessa pateettisuudessaan vaikuttava on lyhyt kertomus Elävänä haudattu, jossa näkönsä menettänyt vanhus lähetetään vaivaistaloon käytännössä hautajaismenoin. Talviolla on taipumus romantisointiin ja suurenteluun, mutta hänen kuvauksessaan on vaikuttavaa tarkkasilmäisyyttä.

Kokoelman heikoin osa minulle on sen lyhyt tunnelmakuvat. Ne tihkuvat varmasti jo kirjoitusaikanaan tunkkaiselta tuntunutta kukkaiskieltä. Mielenkiintoisin on Sibeliuksen impromptun innoittamana kirjoitettu fantasianäky – ensimmäisessä painoksessa sen nimi käsittääkseni olikin Fanttasiia, mutta ainakin Koottujen teosten laitoksessa nimenä on Ratsastus.

Kootuissa teoksissa on toinenkin muutos. Eräänlainen hullun rakkauden kuvaus Hänen syntymäpäiväkseen on jätetty kokonaan pois.

Tähtivaeltaja 1/1994. Helsinki 1994: Helsingin Science Fiction Seura.

Marvinah. GooGooMusck Monster from Outer Space. Helsinki 1994: Helsingin yliopiston Science Fiction Klubi. Marvin 1/1994. 2. p.

Vuosi 1994 alkoi Helsingin scifilehdissä kaikkea muuta kuin scifin merkeissä. Sekä Helsingin scifiseuran Tähtivaeltaja että Helsingin yliopiston science fiction klubin Marvinin ykkösnumeroissa tieteisfiktiosta muistuttavat lähinnä Babylon 5:n trailerin kehut ja kuva Queen of Outer Spacesta. Sen sijaan verta, visvaa ja eksploitaatiota on riittämiin molemmissa.

Tähtivaeltaja on splatterpunkteemanumero, kuten kansikin julistaa. Artikkeleissa esitellään Joe R. Lansdale, David J. Schow ja parivaljakko John Skipp & Craig Spector. Kahdelta ensin mainitulta on myös novelleja. Lansdalen kaksi näytettä ovat viehättävää surrealismia, Schow'n ultraväkivaltainen rikosjuttu alkaa yllättävän nopeasti lähinnä puuduttamaan. Muuten artikkeleissa käsitellään kehotaidetta (kuvia silitysrautaa peniksessään roikottavasta sankarista) ja Isebel's Pain -yhtyettä. Ei siis sisältöä jota odottaisi "scifilehdeltä". Petri Hiltusen vampyyrisarjakuva on siinä hilkulla.

Hiltunen on mukana Marvininkin toimittajajoukossa. Marvinah-otsikoidun numeron teemana ovat kalkkunaelokuvat. Jos ihan tarkkoja ollaan, ei hallussani oleva kappale ole varsinaisesti vuoden 1994 numero vaan seuraavana vuonna ilmestynyttä kakkospainosta. Sisältö on suurelta osin sama, mutta Finnconiin julkaistua laitosta on päivitelty hieman. Keskiössä on joukko hyviä huonoja elokuvia ja huonoja huonoja elokuvia, joita sitten kommentoidaan, analysoidaan ja muuten repostellaan mennen tullen. Marvinin viehätys perustuu (tai on perustumatta) pienen piirin sisäishassutteluun, joka tässäkin tapauksessa on ihan huvittavaa seurattavaa. Eniten hymyilytti silti maininta, miten etenkin semmoiset hämärät videovuokraamot kuin Filmtown ja Makuuni ovat roskaelokuvan metsästäjälle ne parhaat paikat Helsingissä.

Maila Talvio: Aili. Kertomus. Teoksessa Kootut teokset 1. Porvoo 1921: WSOY. – Ilmestyi alun perin 1897.

Maila Talvion toinen romaani, Aili, on huomattavasti edeltäjäänsä kypsempi ja koherentimpi teos. Monin tavoin sen tekee mieli lukea ikään kuin Arvid Järnefeltin Isänmaan sisarteoksena. Varmasti muutamaa vuotta aiemmin ilmestynyt Järnefeltin romaani onkin ollut yksi Ailin innoittajista.

Aili kertoo nimihenkilönsä, ison talon ottolapsena kasvaneen nuoren naisen, heräävästä yhteiskunnallisesta omatunnosta. Pinnaltaan se on toisaalta kasvukertomus: Aili kipuilee verratessaan omaa elämäänsä maaseudun pienissä piireissä, kun koulukin jäi kesken, kasvattisisareensa ja serkkuunsa, jotka Helsingin humussa tuntuvat olevan oleellisten kokemusten äärellä. Toisaalta se on yhden rakastumisen tarina: Aili ja hänen ylioppilasserkkunsa Eero rakastuvat maalla, kohtaavat uudestaan kaupungissa ja kihlautuvat, mutta erilaiset elämänarvot eivät ole ehkä yhteensovitettavissa.

Painokkainta romaanissa kuitenkin on sen aatepohja. Aili kantaa huolta kasvintalonsa torppareista, heidän köyhistä ja kurjista oloistaan, joita talon emäntä kommentoi: "Hehän ovat tottuneet siihen." Pääkaupungin loisteessa hetkeksi lumoutunut Aili tajuaa, aivan kuten Isänmaan Heikki, että hänen tehtävänsä ei ole nauttia vaan auttaa köyhää sydänmaata nousemaan. Suomenmielisyys mainitaan harvakseltaan, mutta sieltä romaanin sydän löytyy.

Henkilökohtainen huomio: Niin harvoin samaistun tai varsinaisesti edes sympatisoin fiktiivisiä henkilöitä, että hämmästyin kuinka suuren vaikutuksen Aili minuun teki. Hänessä on jotain sellaista totuudellisuutta, johon olen toistuvasti törmännyt opettajantyössäni. Mustavalkoisestikin ajattelevana ja kaikessa pateettisuudessaan Aili on todellinen nuoren ihmisen hahmo, itsensä ja omatuntonsa kanssa kamppaileva ja syvästi tunteva.

Maila Talvio: Kaksi rakkautta. Teoksessa Kootut teokset 1. Porvoo 1921: WSOY. – Ilmestyi alun perin 1898.

Maila Talvion romaani Kaksi rakkautta jatkaa osittain hänen aiempien töittensä poluilla. Sen päähenkilö on kotirouva Elina, joka täyttää lapsettoman säätyläisnaisen arkeaan piano- ja kielitunneilla. Hänen avioliittonsa on onnellinen, vaikka pieniä rahahuolia onkin. Vaan kuinka ollakaan, kun kaupunkiin saapuu hänen miehensä vanha toveri, liettualainen Vitold Dargis, johon Elina vaivihkaa rakastuu.

Elinan sisäisen myllerryksen kautta Talvio pääsee pohtimaan naisen asemaa ja tehtävää yhteiskunnassa ja avioliitossa. Elina on vakuuttunut siitä, että ihminen – varsinkaan nainen – ei rakastu elämänsä aikana kuin kerran. Ja kun salama nyt sattuukin iskemään toistamiseen, hän joutuu miettimään itsensä ja elämänsä uusiksi: onko hän aviomiestään koskaan rakastanutkaan ja mitä hänen tulee uudessa tilanteessa tehdä. Lisämausteen soppaan tuo Elinan vanha lapsuudenkoti, joka on tullut myyntiin ja jonka maaseudun rauhaan hän haikailee pois Helsingistä. Lopussa tarinaa saakin samanlaisia sävyjä kuin aiempi Aili-romaani, kun ratkaisu maan ja kansan palvelemisesta maata viljelemällä kirkastuu Elinan siskolle.

Kaksi rakkautta on epätasainen romaani. Parhaimmillaan se on alkupuoliskon yhteiskuntakuvauksessa, heikoimmillaan rönsyilevissä ja toisaalta toisteisissa Elinan sisäisissä monologeissa, joissa hänen ahdistuksensa kiehuu yli sietokyvyn ja melodraama käy liian pompöösiksi. Tehokkaita ovat muutamat jaksot, joissa kerronta muuttuu katkelmalliseksi ja hyvin viitteelliseksi, kun aika tiivistyy ja Elinan mieli on syystä tai toisesta latentissa tyvenessä. Suurin ongelma lukijan kannalta lopulta on Dargisin hahmo, joka ei koskaan tunnu niin järisyttävältä ja jalat alta vievältä kuin henkilöt tuntuvat kokevan. Hänen ja Elinan rakastuminenkin jää hyvin ulkokohtaiseksi, poseeraavaksi.

Katsottua: helmikuu 2022

Murray Lerner: Nothing Is Easy

Dokumenttiohjaaja Murray Lerner kuvasi 1970 Isle of Wightin rockfestivaalin kokonaisuudessaan, mutta monenlaisten taloudellisten ja oikeudellisten pulmien vuoksi hän pääsi hyödyntämään materiaalia vasta parikymmentä vuotta myöhemmin. Tuloksena syntyi monta elokuvaa, jotka keskittyivät joko tapahtumaan kokonaisuutena tai johonkin yksittäiseen esiintyjään. Viimeisen päivän viimeisenä esiintyjänä nähty Jethro Tull sai oman dokumenttinsa 2005.

Nothing Is Easy -nimen saanut dokumentin ja keikkavideon risteymä sisältää paitsi ison osan Tullin setistä myös jonkin verran taustoittavaa kuvamateriaalia sekä Ian Andersonin tuoreita haastattelupätkiä. 2000-luvun alun osuudet olisi voinut huoletta jättää pois. Niissä ei ole mitään uutta tai edes mitään todella tarpeellista.

Itse keikkataltioinnit sekä kuvat soundcheckistä ja dramaattisista käänteistä kulisseissa, kun festivaalin järjestäjillä alkoi raha ja auktoriteetti loppua kesken, ovat sen sijaan nautintoa. Lernerin karheassa filmikuvassa on lämpöä ja vaikka kamera viipyileekin lähinnä Andersonissa, keikan energia välittyy edelleen, viisikymmentä vuotta myöhemminkin katsojalle. Keikkalistasta kahta kappaletta ei jostain syystä ole kuvattu, mutta nekin kyllä kuullaan elokuvan aikana – toinen vähän kömpelön uusiokäytetyn kuvakollaasin taustalla ja toinen lopputekstien aikana.

George Sluizer: Kivinen lautta. Fernando Leon de Aranoa: Maanantai auringossa

Olen aina pitänyt portugalilaista José Saramagoa mahdottomana kirjailijana filmata. George Sluizerin ohjaaman Kivisen lautan (La balsa de piedra, 1986) nähtyäni olen edelleen sitä mieltä, mutta se ei tee elokuvasta huonoa. Saramagon pitkävirkkeisen, mutkittelevan, leikittelevän ja aina itsetietoisen kerronnan siirtäminen miksikään toiseksi taiteenlajiksi ei tietenkään ole mahdollista, joten Sluizerin espanjalais-portugalilais-alankomaalainen yhteistyö keskittyy tarinaan. Pyreneiden niemimaa halkeaa irti Euroopan mantereesta ja lähtee vaeltamaan valtamerelle. Kansainvälinen yhteisö on sekaisin, kun maailma ei olekaan hallinnassa ja omistussuhteet eivät ole selviä. Samalla viiden ihmisen (ja koiran) epätasainen joukko päätyy yhteen paitsi maantieteellisen ihmeen myös heitä itseään kohdanneiden ihmeellisyyksien vuoksi. Siinä missä maanosa hajoaa, ihmisyksilöt löytävät toisensa. Kivinen lautta on hieman epätasainen elokuva eikä saa aikaan sellaista tunnevoimaa kuin tarinansa mahdollistaisi. Se on kuitenkin hyvin viehättävä ja lievästä pintapuolisuudesta huolimatta siihen mahtuu yllättävän paljon – vähän niin kuin tarinan rättisitikkaan.

Fernando León de Aranoan Maanantain auringossa (Los lunes al del sol) edustaa aivan toisenlaista lajityyppiä. Fantastisen viitekehyksen sijasta ollaan tiukasti kiinni sosiaalisessa realismissa. Joukko telakkatyöläisiä on pistetty pihalle. Uusia töitä ei ole, pikkuasiatkin tuntuvat ylitsepääsemättömiltä, jostain elämänilo pitäisi repiä. Yksi yrittää pistää yhteiskunnalle kampoihin, toiselle ottaa sielun päälle kun vaimo on elättäjän roolissa, kolmas potee ikäkriisiä – onneksi miehillä sentään on toisensa. Tarina voisi olla Kaurismäeltä, tyyli on vain paljon helpommin lähestyttävä ja arkisempi. Painokas se kuitenkin on, kaunis ja myötäelävä.

Wolfgang Petersen: Päättymätön tarina. George Miller: Päättymätön tarina II. Seuraava luku

Michael Ende Tarina vailla loppua -romaaniin (Die unendliche Geschichte, 1979) elokuvasovitukset eivät ole minulle lainkaan niin nostalgisia kuin monelle muulle tuntuvat olevan. Ensimmäisen elokuvan muistan nähneeni ala-asteella, kun se katsottiin jonain luokan leffapäivänä (samassa sarjassa katseltiin muuten myös Bad Taste), mutta ei se jättänyt muistijälkiä. Niinpä katseeni oli tuore, kun nyt näin sen ja ensimmäisen jatko-osan yhdessä yhdeksänvuotiaani kanssa.

Päättymätön tarina (The Neverending Story, 1984) ja sarjan kakkososa, alaotsikoltaan Seuraava luku (Next Chapter, 1990) ovat englanninkielisyydestään huolimatta pääosin länsisaksalaisia tuotantoja. Varsinkin kakkonen on silti hyvin amerikkalaisen oloinen kerronnaltaan ja moraaliltaankin. Ensimmäisessä elokuvassa kerronta sen sijaan on vähemmän sulavaa ja varmisteltua, mikä antaa sille omalaatuisuutta.

Enden alkuperäistekstin mukaisesti Päättymätön tarina kertoo Bastian-nimisestä pojasta, joka pakenee koulun ja perhe-elämän painostavuutta kirjojen maailmaan. Hämärä antikvaari asettaa hänen käteensä tarinan nimiteoksen, fantasiatarinan johon Bastian uppoaa tyystin. Ensimmäisessä osassa hän toimii vielä suurelta osin kirjan ulkoisena voimana, mutta jatko-osassa Bastian on kirjaimellisesti seikkailemassa tarinan sisässä.

Tarina itsessään on toimivaa, suuria aiheita alleviivaavaa lastenfantasiaa, jossa Narnia yhdistyy etenkin Ihmemaa Oziin. Varsinkin kakkoselokuvassa Oz tuntuu vahvalta verrokilta. Katsojan huomio kiinnittyykin heti vahvaan maailmanluontiin. Lavasteet, puvustus ja etenkin erikoisefektit ovat edelleen vaikuttavia – etenkin koska tietokonegrafiikasta niissä ei ole kyse. Ykkösen satumainen syvyys karsiutuu Seuraavasta luvusta ulkonaisen näyttävyyden tieltä mutta se ei mielestäni ole paljon alkuperäistä kehnompi, vaikka olenkin mielipiteeni kanssa melko yksin.

Karl Freund: Muumio. James Whale: Frankenstein

Tänä keväänä kasien kauhuklassikkoelokuviksi tulivat valituiksi Karl Freundin Muumio (The Mummy, 1932) ja James Whalen Frankenstein (1931).

Jälkimmäinen on edelleen hämmästyttävän hienosti rakennettu ja hallittu elokuva. Iän tuomaa tahatonta huumoria ei juuri ole (tarkoituksellista kylläkin) ja elokuvan emootiolatinki on vahva. Tällä katselukerralla huomioni kiinnittyi etenkin Colin Cliveen nimiroolissa. Henry Frankenstein käy 70 minuutin aikana verrattain ison kehityskaaren, ja Cliven esiintymissä on herkkyttä, joka suotta jää groteskimpien hahmojen varjoon. Karloffin hirviö on tietenkin varmasti yksi kaikkien aikojen elokuvaikoneista.

Muumio on Karloffin toinen iso Universal-rooli ja tyystin erilainen kuin Frankensteinissa. Mielikuvissani Muumio on liian usein melko tylsä romanssi, jossa on lähinnä joitain komeita otoksia. Mutta jos vain pääsee yli tekoajalle tyypillisestä venytetystä dialogista ja Zita Johannin karmeasta teeskentelystä toisessa pääroolissa, paljastuu elokuvasta paljon taitavaa dynamiikkaa. Alkukohtaus on klassinen pohjustus, mutta varsinainen Freundin taidonnäyte on käytännössä mykkä takaumakohtaus muinaisesta Egyptistä. Voi kun ajan äänitysteknologia ja tuottajapuolen esteettinen silmä olisi sallinut samanlaisen vimman ja energisyyden myös muuhun elokuvaan.