Sakari Toiviainen (toim.): Tulio. Levottoman veren antologia. Helsinki 2002: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 391 s. Suomen elokuva-arkiston julkaisuja
Kun Teuvo Tulio kuoli vuonna 2000, alkoi hänen elokuviensa kunnian palautus. Elokuvat saatiin DVD:lle ja Suomen elokuva-arkiston julkaisusarjassa ilmestyi Sakari Toiviaisen toimittama Tulio. Levottoman veren antologia. Se on painava paketti, joka on enemmän kuin pelkkä johdanto Tulio-katselijuuteen ja -tutkimukseen. Toisaalta se on myös hiukan liian hajanainen.
Kirja rakentuu kahden laajan tekstin ympärille. Ensinnä on Tulion omat muistelmat henkilöstään ja urastaan. Se on ilmestynyt alun perin Jaana-lehdessä 1974 mutta muokattu uudelleenjulkaisua varten. Kirjan loppupuolta hallitsee sitten Martti-Tapio Kuuskosken massiivinen essee Tulion elokuvien johtomotiiveista, "tulioideista". Se on yhtä aikaa kiehtovaa pohdintaa, pikkunäppärää tulkintojen pyörittelyä (esim. Tulion ja Richard Wagnerin epämääräiset yhtäläisyydet) ja tieteellinen ja puolitieteellinen termivyöryttely.
Niiden väliin mahtuu sitten niin henkilökohtaisia muistelmia (Annikki Suni), cinefiliaa (Peter von Bagh) kuin popularisoitua tieteellistä tekstiäkin. Viimeksi mainittua edustaa esimerkiksi Juha Seitajärven artikkeli, hänen graduunsa perustuva katsaus Tulion musiikinkäyttöön. Kirja päättyy kahteen kansainväliseen näkökulmaan, jotka kumpikin tosin on julkaistu jo aiemmin Filmihullussa.
Tulio on tyylikäs kirja, kauniisti taitettu ja runsaasti kuvitettu. Sitä harmillisempaa on, että yksi oikolukukierros olisi tehnyt vielä hyvää. Mutta semmoisesta valittaminen kaksikymmentä vuotta myöhemmin olisi pikkumaista.
Dave Rees & Martin Webb: Jethro Tull. The A New Day Tapes. Volume Three. 2020: A New Day. 284 s.
Dave Rees oli vuonna 1985 tuskastunut siihen, ettei hänen suosikkiyhtyeestään Jethro Tullista puhuttu päivänmediassa. Siispä hän päätti ottaa homman omiin hyppysiinsä ja perusti A New Day -fanzinen. Kakkosnumerossa kyytiin hyppäsi Martin Webb. Kaksikko luotsaa printtilehteään yhä Internetin ajallakin.
Vähänpä Rees aikanaan tiesi, että lehden psrustamisen aikaan yhtye oli käytännössä telakalla ja ehkäpä olisi lopettanutkin ilman A New Dayn nostatusta. Yksi oleellisimmista lehden piirteistä oli alusta asti bändiläisten haastattelut – ja niitähän on riittänyt, koska Jethro Tullissa on yli 50 vuoden aikana kuulunut laskutavasta riippuen noin 30 muusikkoa. Samalla siitä on muodostunut yhtyeen historian kronikoitsija.
A New Dayn haastatteluista koottujen kirjojen viimeinen osa ilmestyi 2020. Se kokoaa materiaalia vuosilta 2008–2015. Siihen aikaväliin mahtuu esimerkiksi pitkäaikaisen kitaristin, Martin Barren potkut ja soolouran alku, Jethro Tull -nimen käytön lopettaminen (mikä osoittautui väliaikaiseksi) ja Ian Andersonin teatraaliset multimediakiertueet. Mielenkiintoisin kirjan osuuksista on "muut rumpalit" -osio, jossa käydään läpi lähes kaikki yhtyeen kanssa pienimuotoisemmin toimineet rumpalit – lähes, sillä Phil Collins, joka soitti kaksi biisiä Tullin kanssa 80-luvulla konsertissa, on liian suuri stara pikkulehdelle.
Onhan minulla kaikki nämä tekstit hyllyssä alkuperäisjulkaisuina, mutta uudelleenlukeminen paljastaa niistä paljon jälkiviisaita huomioita. Lisäksi kirjamuoto antaa tarinaan jatkuvuutta, juuri sitä kronikoinnin tuntua.
Alfred Hitchcock [= Robert Arthur]: 3 etsivää ja kuiskaava muumio. (Alfred Hitchcock and the Three Investigators in the Mystery of the Whispering Mummy, 1965). Jyväskylä 1973: Gummerus. 170 s. Suom. Laura Tetri. Alfred Hitchcock ja kolme etsivää 3.
En ollut nuortenkirjallisuuden ystävä edes nuorena. Enid Blyton -kauteni osui aikaan ennen koulun aloittamista – mutta lastenkirjoiksihan nekin nykyään kai luettaisiin. Ainoa niin sanottu poikakirjasarja, josta missään määrin innostuin, oli 3 etsivää. Niissä kolmen pojan etsivätoimisto ratkoo perinteiseen arvoitusdekkarihenkeen pulmia, jotka usein ensisilmäykseltä vaikuttavat yliluonnollisilta mutta joihin löytyy lopulta ratkaisu ihan inhimillisestä rikollisuudesta. Pojat ovat tietenkin keskenään sopivan erilaisia tyyppihahmoja: joukon kärkenä on hienosti Jupiter Jonesiksi nimetty nero (jonka tanakkuudesta muistutetaan joka välissä), on kirjallisesti suuntautunut Bob ja on älykköjä urheilullisempi Pete. Tukikohtana heillä on Jupiterin sukulaisten romutarhan perille piilotettu asuntovaunu, johon pääsee vain salakäytäviä. Varsinkin se oli lapseni minusta hyvin kiehtovaa.
Sarjan loi ja sen ensimmäiset kymmenkunta osaa kirjoitti Robert Arthur. Hänen nimeää saa kuitenkin etsiä nimiösivun pikkutekstistä. Kannessa nimittäin lukee elokuvaohjaaja Alfred Hitchcockin nimi. Arthurin nerokas markkinointikeksintö nimittäin oli se, että nuortenkirjasarja myy paremmin, jos siihen saa valmiiksi kuuluisan henkilön mukaan. Hitchcock oli sikäli luonnollinen valinta, että hänhän oli ehtinyt jo vuoteen 1964 mennessä, jolloin ensimmäinen sarjan kirja ilmestyi, luoda itselleen kaupallisen henkilökultin. Niinpä sitten jokainen kirja päättyy siihen, että etsiväkolmikko istuu selvittämässä senkertaista tapausta Hollywoodissa ohjaajasuuruudelle. En epäile yhtään, etteikö Kolme etsivää ole merkittävä syy myöhempien vuosien Hitchcock-ihailulleni.
Kolmen vuosikymmenen jälkeen palasin 60-luvun Kaliforniaan ja luin sarjan kolmannen kirjan, Kuiskaava muumio. Muistikuvieni mukaan se on varmasti ihan yhtä hyvä kuin moni muukin osa. On kauhufiktiosta tuttua egyptologista mystiikkaa, on jänniä vekottimia, on takaa-ajoa ja lopussa yrmy Alfred-setä. Huomasin viihtyväni kirjan parissa oikein hyvin. Kyllähän tarinan logiikassa on aukkoja ja syyllisen arvaa melkein heti, mutta kaiken kaikkiaan Kuiskaava muumio on hyvin kirjoitettua viihdettä.
Pekka Niemelä & Jarmo Kuronen (toim.): Suomalainen kansanlääkintä kautta aikojen. Näyttelykirja. [Helsinki] 1985: [Suomen Akatemia]. [6]+45[+[5] s.
Vuonna 1985 järjestettiin Kuopion yliopiston fysiologian laitoksella näyttely suomalaisesta kansanlääkinnästä. Näyttelyn oli määrä kiertää muuallakin; en tiedä kävikö näin. Sen oheen julkaistiin myös oheiskirjanen, Suomalainen kansanlääkintä kautta aikojen.
Näyttelyjulkaisu on hajanainen kokoelma erilaisia pistoja aiheeseensa. Pienessä tilassa ei tietenkään pysty kovin syvälliseen katsaukseen, joten kirjoittajat – lähinnä alan silloista nuoren polven tutkijastoastoa – lähestyvät aihetta lähes fragmentaarisin väläyksin. Osansa saavat šamaanit, sauna, synnytys, kuppaus, suoneniskentä ja varvunkäyttö. Kirjasen kokonaisin teksti on karttulalaisen kansanparantaja Taavetti Hanhinevan esittely.
Itselleni antoisinta kokoelmassa on sen suhde kansanperinteeseen ja esimerkiksi vanhoihin kirjalähteisiin. Agricola ja Lönnrot mainitaan moneen kertaan, vähemmän tunnetuista vaikkapa Gabriel Maxenius.
Itse näyttely ei kirjan perusteella ole ollut laaja. Esineistöä siinä mainitaan olleen 12 numeroa, joista osaan sisältyy useampi esine (esimerkiksi erilaisia kuppaussarvia).
Keskiyön kummitusjuttuja. Helsinki 2003: Kolibri. 127 s. Suom. Annukka Kolehmainen & Hanna Antikainen.
Salaperäinen kreivitär ja muita salapoliisikertomuksia Helsinki 2003: Kolibri. 127 s. Suom. Sisko Hallavainio.
Jos tarkastelee näitä kahta Kolibrin vuonna 2003 julkaisemaa pokkaria rinnakkain, voisi kuvitella niillä olevan paljonkin yhteistä. Kummassakin on Milja Holländerin kansitaide ja samanlainen typografia, molemmat ovat novelliantologioita joita takakannessa mainostetaan "koululaisille". Vaan siihenpä yhtäläisyydet sitten jäävätkin.
Keskiyön kummitusjuttuja on valikoima ruotsalaisten nuortenkirjailijoiden 2000-luvun alkuvuosina kirjoittamia aavetarinoita. Yhdeksällä kertomuksella on viisi kirjoittajaa; eniten tekstejä on Ewa Christina Johanssonilta. Tyylilaji on hyvin perinteinen, vaikka tarinat sijoittuvatkin pääosin moderniin Skandinaviaan (suomennos lokalisoi tarinat vähintään henkilönnimien osalta Suomeen). Poikkeuksen tekevät pari Lappiin sijoittuvaa juttua. Juonet ovat lapsille vesitettyä Twilight Zone -lajiketta, jossa karmeatkin yliluonnollisuudet pohjustetaan hyvissä ajoin ja avoimet lopetuksetkin ovat lopulta turvallisia. Varsinkin Johansson tuntuu noudattavan metodia tarkasti. Teoksen alkuperästä on paha sanoa mitään varmaa, koska sille ei mainita edes toimittajaa, mutta luultavasti Kolibrin omistanut Bonnier on kierrättänyt länsinaapurissa ilmestynyttä materiaalia tänne meillekin.
Toimittajaa ei mainita myöskään Salaperäisessä kreivittäressä. Ja vaikka takakansi kuinka yrittääkin myydä nidettä lastenkirjallisuutena, on kyseessä viktoriaanisen ajan salapoliisikirjallisuuden antikvaarisesta valikoimasta. Ehkäpä kertomusten nykylukijan silmissä lapselliselta vaikuttavat käänteet ja tyyli ovat vaikuttaneet markkinointiin, mutta kuinkahan monelta alan harrastajalta pikkujulkaisu on jäänyt huomaamatta? Kokoelmassa on viisi kertomusta Iso-Britanniasta, Kanadasta ja Yhdysvalloista, molemmin puolin vuosisadan vaihteen. Nimikertomus on laitettu "tuntemattoman" piikkiin, mutta todellisuudessa se on W. S. Haywardin kirjoittama, ensimmäinen tunnettu kerta kun kirjallista rikosta on selvittelemässä nainen. Itse asiassa se tuntuisi olevan kokoelman punainen lanka, sillä muissakin tarinoissa nimenomaan naiset ratkaisevat arvoituksen – paitsi että mukana on myös yksi Jacques Futrellen prof. Van Dusen -juttu. Hyvin erikoinen julkaisu siis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti