Richard Dalby (toim.): Suuri kummituskirja. Hyvinkää 1993: Book Studio. 403 s. Suom. Pertti Koskela. Collector Antologia 7. – Alkuteos The Mammoth Book of Ghost Stories (1990). Suomennos on valikoima.
Book Studion vuonna 1993 julkaisema Suuri kummituskirja on yksi minuun eniten vaikuttaneista kirjoista. Sain sen luettavakseni juuri oikeassa iässä, siinä kymmenen vuoden korvilla, harvinaisena matkatuliaisena mummultani (mistä olen kirjoittanut aiemminkin). 1800-lukulainen, englantilais–amerikkalainen kummitustarinan perinne teki silloin suuren vaikutuksen, joka tuntuu edelleen. Siksi yllätyinkin, kun luin kirjan nyt kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin. Tarinoita, joita myöhemmin olen muistellut, ei lopulta ole kuin kourallinen.
Suuren kummituskirjan pohjana on ollut englantilaisen Richard Dalbyn toimittama kokoelman The Mammoth Book of Ghost Stories (1990). Sen 52 novellista suomenkieliseen laitokseen on valikoitunut noin puolet. Liekö tarkoituksena ollut julkaista loput omana suomenkielisenä nitenään? Tällaiseen on joka tapauksessa hieman hassua laittaa suomalainen editio Dalbyn nimiin. Tekstit ovat pääosin ns. pitkältä 1800-luvulta; ääripäiden poikkeuksina Daniel Defoen vuoden 1727 kertomus Kummitus kaikissa huoneissa ja vuonna 1929 alun perin ilmestynyt E. F. Bensonin perinnetietoinen klassikko Suljettu huone). Ylipäänsä valikoimassa painottuvat klassikot, mutta joukossa on myös tuntemattomampia. Esimerkiksi parodiset Mark Twainin Kummitustarina ja Oscar Wilden Cantervillen kummitus ovat moninkertaisesti tuttuja, mutta D. H. Lawrencen Viimeinen nauru tai Arthur Conan Doylen Brocas Courtin pukari ovat kirjoittajiensa tuotannon erikoisuuksia.
Suuren kummituskirjan tarjonta on siis vaihteleva ja monipuolinen, eikä joukossa ole yhtään kehnoa novellia. Tämä on tietenkin makuasia. Moderni lukija varmasti pettyy, jos odottaa erityisen kauhistuttavaa luettavaa – joskin esimerkiksi Fergus Humen Hiekallakulkija on sikälikin hieno – ja aikakauden tyylitelty kieli pitkine virkkeineen voi hyvinkin tuntua raskaalta silloin tällöin. Ajan ja tekstilajin ystävälle kokoelma on kuitenkin erinomainen peruskivi. Pertti Koskelan suomennos olisi kaivannut kustannustoimittajaa silloin tällöin, mutta onneksi monesta tarinasta on muitakin (myös uudempia) käännöksi saatavilla.
Yksi selvä ongelma Suureen kummituskirjaan kuitenkin sisältyy. Miksi ihmeessä tekstit on pitänyt järjestää tekijän sukunimen mukaisesti aakkosjärjestykseen? Kokoelma etenee sen vuoksi hyvin epätasaisesti, kun esimerkiksi kaksi aiemmin mainittua klassista parodiaa ovat lähes peräkkäin kirjan lopussa. Alkuperäisen antologian runsaudensarvessa järjestys ehkä ei ole ongelma, mutta suppeampi suomennosvalikoima kärsii siitä selvästi. Suuri kummituskirja onkin parhaimmillaan, kun myös lukija valikoi mieleisiään suupaloja niin kuin haluaa.
Entä mitkä olivatkaan juuri ne kertomukset, joita olen kantanut mukanani lapsuuden ensilukemalta asti? Sellaisia ovat mainittu Doylen kertomus, kenties yksi avain myöhempään innostukseeni kirjoittajaa kohtaan; Richard Marshin rugbyaiheinen Viidestoista mies, joka lapsenaivoissani käänsin aina jotenkin jääkiekko-otteluksi luonnonjäällä; sekä ehdottomasti Ambrose Biercen Muuan Kalmalan asukas, jonka toismaallinen ytimekkyys vaikutti suoraan kirjallisen makuni muodostumiseen.
Anneli Auer: Murhalesken muistelmat. Helsinki 2016: Into. 296 s.
Halusin lähestyä Anneli Auerin Murhalesken muistelmia kriittisesti ja yrittäen pitää mielessäni kaksi vaihtoehtoista tulkintatapaa: toisaalta Auer saattaa kirjoittaa totuudenmukaisesti kokemuksistaan, toisaalta kirja saattaa olla yritys kertoa tapahtumista itselleen edullisin versio. Kieltämättä jälkimmäinen tapa tuntuu pitkään mahdolliselta – niin toisenlainen on Auerin kertoma tapahtumienkulku kuin Ulvilan surman toisen tutkinnanjohtajan, Pauli Kuusirannan, omassa kirjassaan esittämä. Ja kuitenkin, mitä pidemmälle Auerin kirja etenee, sen vakuuttavammalta hän kuulostaa.
Auerin kertomus on joka tapauksessa ällistyttävä, uskomaton. Nelihenkisen perheen isä tapetaan. Äiti soittaa samalla hetkellä hätäpuhelun, jossa kertoo tekijän olevan ulkopuolinen mies. Kaksi vuotta myöhemmin äitiä aletaan epäillä ja häneen kohdistetaan pakkokeinoja aina ”valesulhasesta” alkaen. Käräjäoikeus tuomitsee hänet murhasta kahdesti, ja yhtä monta kertaa hovioikeus hänet vapauttaa. Sitten on vielä (mukamas murhatapauksesta erillinen) oikeusjuttu, jossa hänet entisen miesystävänsä ohella tuomitaan vankeuteen seksuaalirikoksista – ja näiden syytösten taustalla on äidin veli, lasten sijaishuoltaja, joka on kehdannut esittää syyttäjälle mitä mielikuvituksellisimpia irstailufantasioita satanistisista orgioista. Kuluneen sanonnan mukaan: jos tämä oli fiktiota, se tuomittaisiin naurettavana.
Auerin teksti on toteavaa, vaivatonta lukea ja yksityiskohtaisen tarkkaa. Asiaa on paljon, mikä toisaalta lisää vakuuttavuutta mutta toisaalta herättää epäilyksiä jälkiviisaudesta ja jopa värikynästä. Varmasti sellaistakin mukana on, mutta kokonaiskuva on niin runsas, ettei läheskään kaikkea voi tuomita laskelmoinniksi. Samalla ajatus kirjasta pelkkänä laajana huijauksena alkaa tuntua hyvin absurdilta. Murhalesken muistelmat onkin oikeastaan hyvin tärkeä kirja. Se kuvaa, millainen mielivalta saattaa saada viranomaisetkin lumoihinsa ja miten oikeuslaitoskin on lopulta vain ihmisiä, joihin vaikuttavat monenlaiset tunteet ja ennakkoluulot. Olisi kiehtovaa lukea teoksen laajennettu laitos nyt kymmenen vuotta myöhemmin, mutta sellaisen kirjoittamista en voisi mitenkään vaatia.
Enki Bilal – Pierre Christin (: Koston veljeskunta. Helsinki 1990: Tammi. 82 [+ 2] s. Värit. Enki Bilal & Patricia Bilal. Suom. Nike Parland & Ulrika Enckell. Tekstaus Jari Rasi. – Alkuteos Les Phalanges de l'ordre noir (1979).
Ranskalaisten Enki Bilalin ja Pierre Christinin
sarjakuvaromaanissa Koston veljeskunta tiivistyy tavallaan viime vuosisadan eurooppalainen sota. Se nielee osalliset
vielä päätyttyäänkin, jää viipyilemään ihmisiin ja paikkoihin, jotka eivät osaa
päästää siitä irti. Vanhat vihollisasetelmat eivät niin vain vaihdu – se vaatii
aikaa, sukupolven vaihtumisen – ja näennäiset rauhanjulistukset eivät aina yllä
ihmismieleen.
Koston veljeskunta käynnistyy, kun itseään Mustan falangin veljeskunnaksi nimittävä terroristijoukko tuhoaa pienen espanjalaiskylän. Uutinen leviää vanhan englantilaisjournalistin korviin, ja hän tunnistaa nimet, jotka teon takana ovat. He kaikki ovat vanhoja, vuosikymmeniä sitten Espanjan sisällissodassa kansallismielisten riveissä taistelleita falangisteja. Heitä vastaan lehtimiehemme taisteli kansainvälisissä joukoissa tasavaltalaisten tukena. Näitä vanhoja taistelutovereita hän alkaa nyt koota metsästämään ikiaikaisia vihollisia. Pian kasassa onkin sekalainen joukko kovin ikääntyneitä miehiä (sekä yksi nainen), joista jokainen edustaa paitsi eri kansallisuutta myös eri yhteiskunnan (ylä)osia. Mukana on niin ministeri ja kirjailija kuin pappi, tuomari ja professorikin. Geriatrinen iskujoukko lähtee takaa-ajoon läpi eteläisen Euroopan. Matkalla rivit harvenevat, eikä dramaattista lopetusta voi pitää muuna kuin resignaationa.
Christinin käsikirjoitus on erikoinen yhdistelmä ironista toimintaa (”Tarantinoa ennen Tarantinoa”, tulee mieleen monesti) ja kronikoivaa, melko proosallista kerrontaa. Yleispätevä eurooppalaisen kulttuurin läpivalaisu sodan kautta tuntuu olleen hänen ajatuksenaan. Se toimii melko pitkälle, joskin kokonaisuutta vaivaa eräänlainen ohuus. Tarina ei aivan pysty puhkaisemaan pintaansa ja sukeltamaan sen syvemmälle.
Bilalin taide on kaunista, kuten aina. Hänen yksityiskohtainen, likainenkin tyylinsä sopii tällaiseen vanhenevan Euroopan kuvaamiseen. Jopa kauniita luonnonmaisemia tuntuu vaivaavan alakulo (mikä tosin saattaa johtua myös painojäljestä). Staattisen puhuvien päiden asetelmien väliin rynnivät toimintajaksot ovat tehokkaita, ja dynaaminen kuvajako on erityisen onnistunutta.
Veikko Huovinen: Sinisilmäinen ohjus ja muita sotaisia kertomuksia. Helsinki 2003: WSOY. 167 s.
Veikko Huovisen myöhäistuotantoa on kokoelma Sinisilmäinen ohjus ja muita sotaisia kertomuksia. Se sisältää sekä uusia että aiemmin julkaistuja tekstejä, joita kaikkia yhdistää sota-aihe. Huovista tunteva tietää, että mitään miehisiä taistelukertomuksia on turha odottaa. Sen sijaan Huovisen vire on totutun ironinen, joskin uusissa kirjoituksissa pintaan nousee melkeinpä saarnaava sävy.
Huovisen lyhyitä tekstejä on usein hankala määrittää aivan tarkasti. Ne liikkuvat jossain sillä epämääräisellä hetteiköllä, missä novelli kohtaa pakinan. Joskus tarinallinen osuus niissä on hyvin vähäinen tai pelkkä kehys, joskus draaman kaari tavoitetaan ihan mallikkaasti. Niin nytkin. Hyökkäyskäskyn laatiminen on kenraalin suuhun pantua tilitystä hengenkohottamispuheen kaksinaamaisuudesta. Poissa on Kustavi suuri puolestaan on dialogiksi puettu kuvainraastanta, jossa vanhat, kuvitellut sotaisat ihanteet revitään riekaleiksi. Selvästi tarinallisempia sen sijaan ovat vaikkapa unifantasian keinoilla sotateknologian aikajanaa sotkeva Tykkimies Påll Ockoisen uni tai kaukopartiomiesten glooriaa tuhriva Muonatorpedo.
Pakinamainen tyyli näkyy selvästi esimerkiksi tekstissä Parempi kohtelu keskitysleireille, joissa nimensä mukaisesti annetaan ehdotuksia, kuinka leireistä saisi paljon rakentavampia paikkoja. Osuva on myös Sotavankien laskija, missä tilastoihin hurahtanut sotakirjallisuuden harrastaja joutuu luopumaan intohimostaan, kun sotavankien raadonhaju alkaa koitua liiaksi haitaksi. Iva sotahistoriasta harrastuksensa tehneitä nojatuolikomentajia kohtaan on viiltävää.
Yleisesti ottaen Huovinen onnistuu paremmin kokoelman vanhemmissa teksteissä. Uusia vaivaa paitsi mainittu saarnaavuus myös huumorin laiskuus. Nimikertomuksessa viaton vastalaukaistu ohjus hämmästelee maailman ihmeitä mutta päätyy repimään ihmisiä palasiksi. Kuva on tehokas, mutta mikään ei oikein perustele valittua sadun tyyliä. Hieman katkeralta tuntuu myös tulevaisuutta ennustava rockyhtye korsun iltamissa – joo, eivät tienneet sotilaat taistelevansa möykän, EU:n ja kännyköiden vuoksi.
Useista hudeistaan huolimatta Sinisilmäinen ohjus on
parhaimmillaan – valitettavasti – nytkin ajankohtainen teos.
Veikko Polameri: Biwansoittajan tarina. (Biwa-hōshi no hanashi). Vanhaan japanilaiseen legendaan perustuva kuunnelma, johdanto sekä käännökset samaan aiheeseen pohjautuvista teoksista. Helsinki 1974: Tammi. 57 [+ 1] s.
Veikko Polameren Biwansoittajan tarina on juuri sellainen kiehtova pikku kirjanen, jollaisista itse pidän. Sen olemassaolon syynä on Polameren kirjoittama radiokuunnelma, joka kuitenkin muodostaa kirjasta vain viidenneksen. Sen taustalta paljastuu kiehtovan monikerroksinen tekstijatkumo.
Polameri kertoo alkusanoissa kuunnelmansa syntyneen ajatuksesta tehdä Pehr Henrik Nordgrenin sävellyksestä Miminashi-Hōichi (1972) ”jonkinlainen musiikkidraama”. Nordgrenin teos on osa kymmenen sävellyksen sarjaa, joista jokainen pohjaa johonkin japanilaiseen kauhutarinaan. Käytännössä jokaisen taustalla on kreikkalais–englantilaisen Lafcadio Hearnin kertoma versio kansantarinasta.
Omaa työtään varten Polameri tietysti tutustui Hearnin kertomukseen. Se kertoo sokeasta ja hyvin lahjakkaasta biwansoittajasta, joka houkutellaan tietämättään esiintymään öisin aaveille. Pappi, jonka luona soittaja asuu, saa asiasta vihiä ja päättää pelastaa ystävänsä. Soittajan keho peitetään maalamalla se täyteen erästä sūtraa, joka estää pahoja voimia näkemästä häntä seuraavalla hakukerralla. Valitettavasti hänen korviaan ei huomata suojata, joten aave repäisee ne irti.
Taustatyötä tehdessään Polameri löysi myös kaksi muistiin merkittyä kansantarinan toisintoa. Toinen on peräisin Ichiyū Sanjinin kokoamasta tarinakokoelmasta vuodelta 1781 ja vanhin tunnettu tarinan versio. Toinen on Kazuo Katsurain vuonna 1951 julkaisema. Kaikkea tätä aiempaa materiaalia Polameri sitten käytti työstäessään oman näkemyksensä. Luettuna Biwansoittajan tarina toimii tiettävästi hyvin toisella tavalla kuin sen on koettu radiosta kuultuna. Tietenkin siitä puuttuu Nordgrenin musiikki, jolle ilmeisesti on annettu paljon tilaa. Muuten tekstin mainitaan olevan hieman erilainen kuin esitetyssä kuunnelmassa.
Polameri on koonnut kirjaseensa oman kuunnelmansa lisäksi suomennokset kaikista mainituista edeltäjistään sekä kuriositeettina ranskalaisen Antonin Artaud’n version, joka on peräisin 1920-luvulta. Näin ollen Biwansoittajan tarina näyttää, miten japanilainen taru on kulkenut monipolvisen reitin aina 1970-luvun Suomeen asti. Polameren jälkeenkin Hearnin kertomus on muuten suomennettu ainakin kahdesti.
