Kirjankerääjän maaliskuu #3

Kahtena niin sanottuna koronakeväänä kirjoitin päivänkirjanomaista raporttia siitä, millaista on kirjankerääjän arki  nykypäivän Kymenlaaksossa. Aiemmat teksit ilmestyivät tässä blogissa 31.3.2000 ja 31.3.2001 sekä pienin lisäyksin ja viilauksin pienjulkaisussa Divarimuistoja (Luovaja 2022). Ne keskittyivät ahkeraan ja hieman pakkomielteiseenkin bibliofilian muotoon, jossa aikaa ja rahaa kului enemmän kuin olisi ollut sopivaa, vaikka kohtuuden rajoissa ainakin yritettiin pysyä. Paljon on muuttunut kahden vuoden takaisestakin: koronan jälkeen (läntistä) maailmaa alkoi myllyttää Venäjän hyökkäys Ukrainaan, mikä nosti vähän kaiken hintoja. Omassa taloudenpidossani tuntui lisäksi se, että omistamani satavuotias hirsitalo, jota jo vuosia olin yrittänyt saada kaupaksi ja jonka päädyin lopulta vuokraamaan juuri ja juuri kulut kattavalla kuukausisummalla, jäi yllättäen syksyllä tyhjäksi. Kuten kuvitella saattaa, ei tämmöisen erikoisuuden myynti aikana, jona sodan ja hintojen nousun lisäksi omakotiasujaa kuritti sähkön hinnan huima nousu ja sillä mediassa pelottelu, ei ole helppo homma, ei ainakaan ennen kuin lumet sulavat ja piha tulee näkösälle.

Kaiken tämän keskellä luulisi helposti, että kirjoja ei uskalla juuri metsästellä. Totta onkin, että ostoaikeet saa usein haudata jo ennakkoon ja joka kuukauden lopussa on pikemminkin mietittävä, mistä on valmis luopumaan, jotta lapset saavat ruokansa ja bensa riittää työmatkaan. Ja kuitenkin: ilman tarkkaa kirjanpitoakin kehtaan väittää, että kuluneiden puolen vuoden aikana kirjavuo ei ole tyrehtynyt lainkaan, milteinpä päinvastoin! Syy tähän on useammassakin onnenkantamoisessa. Toisaalta kotikaupunkini Haminan pääkirjasto oli remontissa viime vuoden puolella, mistä syystä sen varastoja tyhjennettiin ennennäkemättömällä vauhdilla ja volyymilla. Hyllymetreittäin teoksia siirtyi Savilahden vastarannalle hoteisiini. Kirjastopoisto ei tietenkään koskaan ole ensisijainen hankintakohde, mutta ilmaisena se on oikein kätevää oman käsikirjaston täytettä, varsinkin silloin kun puhutaan erikoisalojen teoksista tai oma- ja pienkustanteista. Muutenkin ilmaisen tai puoli-ilmaisen kirjan markkinat ovat kasvamaan päin. Korona-aika opetti ihmiset kuuntelemaan kirjojansa ikävän vaivalloisen lukemisen sijaan, jota kehitystä en varsinaisesti tuomitse joskin elitistisesti toki paheksun ja jonka vuoksi kotien viimeiset kirjahyllyt sisältöineen ovat saaneet tulvia paitsi kierrätyskeskuksiin (Kymenlaaksossa se tarkoittaa lähinnä Goodwilliä, Fidaa ja Pelastusarmeijaa) myös mainitun Haminan pääkirjaston vaihtohyllyyn. Siitä onkin muodostunut vakikohteeni aina, kun käyn linnoituksen puolella. Vaihtuvuus on nopeaa ja todellisia löytöjä tekee ellei ihan joka viikko niin ainakin usean kerran kuukaudessa.

Tämä yritelmä bibliofiiliseen sarjaani on siis paitsi raportti myös kuvaus kirjankeräilyn tilasta. Suuria kappauksia ei rahanpuutteessa yleensä tehdä, mutta löytöihin on silti lupa valmistautua. Kirjan arvostus esineenä on suuren yleisön silmissä niin romahtanut, että vaikkapa runoutta saa helposti hyllyynsä viikoittain, jos malttaa käydä ahkerasti silmäilemässä jahtimaita.

*************

Maaliskuu käynnistyi poikkeustilanteessa, tällä kertaa ei kuitenkaan yhteiskunnallisessa vaan henkilökohtaisessa. Jo ennen koulujen talvilomaa olin ollut kolmatta viikkoa sairauslomalla oikuttelevan selän vuoksi, ja autokin oli koko sen ajan ollut huoltamon pihassa ajokiellossa. Heti kun aiemmin uskolliseksi luulemani Mokka oli selvinnyt imusarjan vaihdosta, suuntasin jälkikatsastukseen. Samalla matkalla oli hyvä pysähtyä myös kirjastolla, jonka vaihtokärryssä minua odottikin lupaavan ohkainen nide. Runokokoelman tunnistaa kaukaakin, ja niin Anja Vammelvuon Totuuden iskut (1973) päätyi kokoelmaani. Samalla kirjastopoistojen kärrystä löytyi kotiin vietävää esikoisen sivukirjastoon.

Pari päivää myöhemmin palasin paikalle kauppareissun yhteydessä. Runoyhdistys Nihil Interitin julkaisema Jaan Kaplinski -valikoima Rukous, mantra, runo (1996) oli miellyttävä löytö. Sisäkanteen liimatusta exlibriksestä oli nimi sutattu tussilla, turhaan, sillä nimen erottaa kyllä pienellä vaivalla sittenkin, ja nopea tarkistus paljasti, että samaa merkkiä esiintyy muutamassa muussakin, jo aiemmin samasta paikasta noukkimastani runoteoksesta. Mielenkiintoni herätti myös eräs kirjakolmikko, joka tarkemmalla silmäilyllä paljastui pohjanmaalaisen omakustannekirjailija Jaakko Pelkosen kolmeksi ensimmäiseksi romaaniksi (1974–1977). Omakustanteina ilmestyneissä teoksissa on aina oma viehätyksensä. Laatua harvemmin odottaa, joten iloisia yllätyksiä sattuu eteen, mutta usein aiheissa ja käsittelytavoissa voi olla paljonkin sellaista, mitä kustantamoiden julkaisuista ei löydä. Pelkosen romaanit vaikuttavat pintapuolisella vilkaisulla realistiselta arkiproosalta, ehkäpä suorastaan päätalomaiselta... Samalla poikkesin myös kadun toisella puolen Goodwillissä, josta tältä kertaa ei tarttunut mukaan kirjoja itselle, jälkikasvulle sentään. Normaalioloissa ehkä olisinkin kasannut kainalooni muutaman pokkarin (kolme kappaletta eurolla) ja ehkäpä jonkin kovakantisenkin (kaksi euroa kappaleelta).

Lauantain kunniaksi poikkesin lähikirjastossani Ruissalossa. Sen ilmaiskärryssä on yleensä lähinnä kirjaston omia poistoja; vaihtokäytänne ei ole lyönyt vanhan Vehkalahden puolella läpi niin kuin kantakaupungissa. Toisaalta kyllä kärrystä on joka kerta kadonnut se, mitä sinne olen tarjolle vienyt. Tällä kertaa poistovalikoima oli kapea, pääosin modernia dekkaria. Valonpilkahduksena oli Iain M. Banksin Tähystä tuulenpuolta (Loki-Kirjat 2004). Toki se oli muovitettu, leimattu ja vieläpä sen liimasidontakin oli haljennut. Täyttäköön se kuitenkin paikkansa hyllyssä, kunnes jostain löytyy parempikuntoinen sopivan huokealla. Siihen tosin voi mennä aikaa – tällä hetkellä ainoa Antikvaari.fin tarjoama kappale on hyväkuntoisena 55 euron hintainen.

Kun paluu töihin pitkästä aikaa koitti, kävin samoilla bensoilla katsastamassa edellä mainitun taloni ja polttamassa pesälliset sen kakluuneissa. Samalla käytin tilaisuuden hyväkseni ja käväisin ohimennen Kuusankosken kirjastolla. Sielläkin on ollut pitkään kirjojen vaihtohylly, mutta erityisen anteliaaksi sitä ei voi sanoa. Lähinnä sieltä on saattanut saada hyvää käyttökirjallisuutta luokkakirjastooni oppilaiden luettavaksi. Nytkin näytti pahalta. Kolmesta hyllytasosta vain ylimmällä oli kirjoja, yksi hylly oli tyhjillään ja kolmannella lojui muutama lehti. Jälkimmäiset eivät tarkemminkaan katsottuna herättäneet himoja, Taloustaitoa ja Kodin kuvalehteä näyttivät olevan. Kirjojen joukossa oli sentään jotain soveliastakin: Daniel Katzin novellikokoelma Berberileijonan rakkaus (WSOY 2008). Ei se sinänsä mitenkään mullistava löytö ole, mutta tapanani on aina panna talteen kaikki löytyvät novellikokoelmat. Sihteerini mukaan Katz on noin 710. novellijulkaisu kokoelmassani.

Seuraava päivä oli aurinkoinen ja kylmä. Korkea mieliala johdatti minut pyörähtämään työmatkalla Valkealan Sisätorilla. Sen aikaisemmin valtaisat kirjaröykkiöt ovat pienentyneet huomattavasti, mutta yhä edelleen siellä täällä on lupaavan oloisia kasoja. Vaihtuvuuttakin tuntuu yhä olevan. Rajattomin varannoin sieltä olisi nytkin löytynyt kaikenlaista kiintoisaa, kuten useita numeroita Kuusankosken kotiseutujulkaisu Vellikuppia ja joitain kotimaisia 1930-luvun niteitä. Lopulta hyvin rajalliset pelimerkkini riittivät pariin erikoisuuteen. Hilkka Pullin toimittama Arjen kristalleja (Hilkka Pulli Kustannus 2010) kostuu uskoakseni turkulaisen kirjoittajapiirin tuotoksista. Mukana on yhdeksän kirjoittajaa ja sekä runoja että proosaa. Eihän tämmöisillä kokoelmilla välttämättä kummoista taiteellista arvoa ole, mutta niihin pitää sama kuin omakustannekirjoihinkin: aina voi yllättyä. Sen sijaan paljon varmempi löytö oli kolmen kirjoittajan – Lawrence Durrellin, Henry Millerin ja Alfred Perlès'n – Kirjeitä (Art and Outrage, 1959; Taikajousi 1968), joka syntyi reaktiona Milleriä kohdanneeseen sensuuriin. Kappale on priimakuntoinen ja kolikon hintaisena edullinen.

Seuraavana päivänä jäi luppoaikaa, kun olin kyytimässä lapsia harrastuksiinsa. Karhulassa olisi ollut muutamakin otollinen kohde, mutta kellonaika asetti selvät rajat: koska kaikki menee kiinni viideltä, piti valita yksi. Goodwill tarjoaa yleensä aina jotain, mutta harvoin mitään oikeasti hienoa. Pennikirppis mahdollistaa löydöt, mutta tavallisemmin siellä saa lähinnä rämpiä pölyisen romun keskellä. Niinpä päätin käväistä Aarrearkussa, joka Karhulaan muuttamisensa ja pienten käynnistelyvaikeuksien jälkeen on muodostunut pikkukivaksi kohteeksi. Etenkin yksi pöytä on osoittautunut anteliaaksi. Veikkaan sen takana olevan jonkun seudun antikvaarisista kauppiaista, koska myynnissä on kaikkea muuta kuin bulkkia ja koska etulehdillä hyvin usein on lyijykynällä piirretty hinta. Myyntihinta on kuitenkin aina hintalapuilla ja tavallisesti puolestatoista muutamaan euroon. Tälläkin kertaa oli joitain teoksia, joita lupaavasti hipelöin. Oli Volter Kilven Albatrossin tarinan isokokoinen laitos, oli Kotkan kirjaston historiikki, oli jokin törkeän näköinen Kariston julkaisema runokokoelma... Mutta siltikin onnistuin kaikesta kieltäytymään. Tosiasiat on tunnustettava, ja vaikka toista euroa kirjasta ei sinänsä paljon olekaan, sillä joutuu kuitenkin ensi viikolla vielä ostamaan bensaa ennen palkkapäivää, jotta pääsee töihin sen palkan ansaitsemaan.

Pari päivää myöhemmin lääkärikäynnin yhteydessä piipahdin jälleen pääkirjaston kautta. Vaikka ovet eivät olleetkaan vielä aamutuimaan auki, kirjastokortilla pääsee omatoimiajan puitteissa sisään esimerkiksi katsastamaan vaihtohyllyn sisällön. Isoja muutoksia ei ollut ehtinyt tapahtua, mutta Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman kakkospainos (Gummerus 1985) siirtyi nyt kotikirjastooni. Tiedä häntä, tuleeko se koskaan luetuksi, mutta pidän kokeellisten romaanien läsnäolosta. Samalla mukaan tarttui myös lisä luokkakirjastoon. Agatha Christietä siellä onkin jo valmiiksi paljon, mutta Idän pikajuna vielä puuttui. Christie on siitä hyvä kirjailija, että häntä voi luetuttaa monessa yhteydessä: ne jotka lukevat hieman, valitsevat usein mielellään jonkin dekkarin; kasiluokalla opetussuunnitelmaan kuuluu rikoskirjallisuus; ysiluokalla luetutan maailmankirjallisuuden klassikoita, hyvin laajasti ajateltuna. Tarjolla ollut kappale oli kirjakerholaitos, joskin kansipaperillinen, minkä vuoksi sitä kestää katsella työpäivän aikana.

Sitten iskikin taas kohtalo, sattuma tai jokin muu luonnonvoima. Lapset sairastuivat. Ensin yksi niin, että sain ennen työpäivää käydä hänen kanssaan päivystyksessä; sitten toinen kesken koulupäivän. Edellisenä iltana autokin muistutti, ettei kahden viikon takainen kallis huolto vielä tarkoita mitään, ja vaati toisen, onneksi pienemmän ja halvemman remontin. Sitten sairastuimme minä ja puolisokin, ja niin koko seurue sai nauttia viikon influenssasta, melkein neljänkymmenen asteen kuumeesta, lihaskivuista ja yhdestä ärtyneestä kurkunpäästä. Ei silloin jaksa kirjoja metsästellä, ei. Lukemista ehti sen sijaan kyllä harjoittaa. Kun valvoo yöt läpeensä lasten sängyn vieressä kuuntelemassa rohisevaa hengitystä ja vaihtamassa kylmää käärettä uuteen, ehtii ihan kivasti lueskelle. Ei kuitenkaan valitettavasti kokoelman kirjoja, koska pimeätä oleman pitää, vaan kokoelmasta vielä puuttuvia. Sähkökirja on verraton apu pimeisiin lukuhetkiin. Tarkkailun alle valikoitui Conan Doylea, ensin lyhyt true crime -pamfletti The Case of  Oscar Slater (1912), sitten paljon massiivisempi muistelmateos Memories and Adventures (1924). Kummankin joku voisi suomentaa...

Vaikka sairausloma jatkui, eikä oma olo ollut suinkaan vielä aivan vatupassissa, piti liikkeellä silti olla. Päivystyksen, apteekkien ja ruokakaupan ohessa ihan vain nopeasti kipaisin kirjastossa paitsi hakemassa muutaman runoteoksen myös vilkaisemassa vaihtohyllyä. Sisältö oli vaihtunut viikon takaisesta ilahduttavasti, ja kuranttia tavaraa oli tarjolla. Ilmiselvästi yksi tai kaksi pikku kokoelmaa olivat päätyneet nyt kiertoon Jos olisin rikoskirjallisuuden harrastaja, olisin nyt monta Liken julkaisua rikkaampi. Toistaiseksi kuitenkin riitti nuoruuden suosikki, Arturo Pérez-Reverten antikvaarinen dekkari Flaamilainen taulu (1990; Like 1997). Yleisen kirjallisuuden tuntemattomasta tasalaatuisuudesta kaivoin esiin Kalervo Hämäläisen esikoisteoksen Huhtikuun ilta (Otava 1991). Kuten sanottu, novellikokoelmille on hyllyssä aina tilaa.

Viikon potemisen jälkeen koitti jälleen töihinpaluu, ja samassa yhteydessä tuli syy käydä Kuusankoskelle. Kävin kurkistamassa kirjaston vaihtokärryn, mutta se oli tavallistakin aneemisempi. Kymmenkunta nidettä, bulkkia kaikki. Sen sijaan Kuusankosken kirppis yllätti positiivisesti. Se on yleensä ollut minusta jotenkin tunkkainen ja huonosti hoidetun oloinen, ja harvemmin sille puolen kaupunkia on ollutkaan asiaa. Nyt kuitenkin Rekolassa käynti sai pyörähtämään kirppiksenkin sisäänkäynnillä. Paitsi että paikan yleisilma on raikastunut huomattavasti, kirpputori on saanut seinilleen myös pitkät kirjahyllyrivit. Niiden tarjonnasta ilmeisesti vastaa kaksi eri myyjää, jotka eivät vaikuta ihan tavanomaisilta kirppiskauppiaita. Laputtaja ainakin on ollut hintatietoinen. Eivät summat nytkään erityisen kovia olleet mutta yläkanttiin kuitenkin kirpputorikontekstissa. Hugon Nauruihmisestä esimerkiksi taidettiin pyytää niinkin kovaa hintaa kuin neljäkymppiä. Perusvalikoiman joukossa oli joitain erikoisuuksiakin, etenkin 1940–1950-lukujen painoksia. Monen kohdalla sormia syyhytti (Järnefeltin Isänmaan kolmas painos jälkisidoksena, Linnankosken koottujen 1940-luvun kauniit sidokset). Onneksi toinen myyjistä tarjosi omia laarejaan puoleen hintaan, jolloin kolmenkin euron pyynti muuttui paljon siedettävämmäksi. V. A. Hailan ja Kauko Heikkilän koulukäyttöön tarkoitetusta ja Otavan julkaisemasta Suomalaisen kirjallisuuden historiasta minulla toki on jo myöhempi, Eino Kauppisen kanssa työstetty laitos, mutta nytpä myös aiemman laitoksen viides, uudistettu painos vuodelta 1956. Ja mikä tärkeintä: kansipaperein. Samaa ylellisyyttä ei valitettavasti ole Aaro Hellaakosken Sarjoissa (WSOY 1952), mutta reilun euron hinta kompensoi puutetta. Kolmas haltuuni valikoitunut teos on puolestaan Tatu Vaaskiven matkakuvausten kokoelma Kurjet etelään... (WSOY 1946).

Maaliskuun viimeisenä viikonloppuna löysin itseni Joensuusta, mikä on aina mukava käänne kirjanmetsästyksen puolesta. Tällä kertaa kuitenkin jahti suunniteltiin tarkoituksellisen tiiviiksi ja kapealle alalle. Yleensä parhaat metsästysmaat ovat Punaisen ristin Kontista, jossa on laaja ja mielenkiintoinen valikoima. Ei se pettänyt tälläkään kertaa. Yhtä ja toista kutkuttavaa oli tarjolla vaikka korikaupalla, mutta tarkan raakkauksen jälkeen päädyin valikoimaan jonka kantaminen kädessä ei päässyt vielä puuduttamaan ajomatkan väsyttämiä rattilihaksia. Suomen tietokirjailijoiden 25-vuotisantologia He kirjoittavat öisin – mutta miksi? (2008) on pitkään kummitellut nettiostoskoreissani, mutta verrattain yleisenä kirjana se ei ole koskaan päätynyt tilaukseen asti. Fyysisenä esineenä en ollutkaan sitä aiemmin kohdannut, joten nappasin sen nyt viimein matkaani. (Ja onhan siinä artikkeli Juri Nummeliniltakin, joten se kuuluu myös nummelinianan joukkoon.) Vähän samanlainen status on ollut myös Suvi Niinisalon teoksella Keijukaisten lähteillä (Atena 2004). Folklorea ja kirja(kuvitus)historiaa yhdistelevä kirja osuu kohdalleen monella tapaa; pikaisella selailulla ei selvinnyt, olisiko kirjassa maininta Conan Doylen keijutapauksesta.

Joensuun Kontin parhaita puolia on tavallisesti epämääräisten omakustanteiden ja pienien paikallisjulkaisujen määrä. Tällä kertaa sellaisista ei kuitenkaan löytynyt mitään riittävän kiinnostavaa, joskin paikallisen kotiseutuyhdistyksen julkaisusarjan niteet saivatkin hetkeksi punnitsemaan kiintoisuuttaan. Sen sijaan runohylly ei pettänyt. Ensimmäisenä silmään osui Otavan Runoja tunteville -sarjan (vai oliko se edes sarja, ulkoasultaan yhtenäinen kuitenkin) tavallista paksumpi nide, joka paljastui Jarkko Laineen viimeiseksi hänen elinaikanaan ilmestyneeksi kokoelmaksi. Jumala saalistaa öisin eli Jobin kirjaan meidän on aina palaaminen. Osittain kursivoituja runoja (2005) on sellainen nimi, jolla varmistaa minut ostajaksi. En ole koskaan ollut erityisen ihastunut Laineen lyriikkaan, mutta hahmona hän on aina kiinnostanut, ja kieltämättä semianarkistinen beat-hassuttelu maittaa sopivina annoksina. Laineen vieressä oli aivan toisen näköinen kirjanen, ohut ja yksinkertainen. Anne Hännisen kolmas teos, Tulitemppeli (WSOY 1982), on runokokoelmaksikin ohkainen, 40-sivuinen. Kolmas runohyllystä valikoitunut kirja ei ole runoutta lainkaan. Terhi Rannelan Kirjeiden lumo (Karisto 2021) vaikutti riittävän houkuttelevalta. Se käsittelee kirjeiden ja päiväkirjan kirjoittamista, ei välttämättä minun alaani sinänsä, mutta kulttuuri- ja kirjoittamisen historian kannalta se lienee vähintään lukemisen arvoinen.

Oikeastaan Joensuussa olisi kuulunut käydä kiertämässä myös yliopiston kirjaston poistohyllyt. Siihen ei kuitenkaan seurueellamme ollut aikaa eikä varsinkaan voimia. Vaikka opiskelija pääseekin  kirjastoon viikonloppuisinkin sisälle, ei poistoihin pääse silloin käsiksi. Onneksi kontaktini joen kaupungissa paikkasi puutosta seuraavalla viikolla ja valikoi kärrystä kaikenlaista, jonka arveli kiinnostavan minua. Joukossa on valokuvien perusteella ainakin signeerattua Terho Itkosta ja kulttuurintutkimusta. Onnea on puoliso, joka ymmärtää kirjan (ja kirjamiehen) päälle.

Kotiinpaluun jälkeen oli aika käydä äänestämässä ennakkoon eduskuntavaaleissa. Olipa kerrankin tilanne, että ehdokkaissa on joku, jonka tiedän ääneni arvoiseksi ja vieläpä oikeassa puolueessa. Varsinainen syy käyntiin oli kuitenkin se, että äänestyspaikkana oli pääkirjasto. Vaihtokirjat jäivät tällä kertaa rauhaan, mutta viereen ilmestyneestä poistokärrystä huomasin parempaan huostaan turkkilaisen Nazim Hikmetin runovalikoiman Punainen omena (Tammi 1972) ja Leo Harmajan toimittajan kirjan Arvid Genetzistä – Arvi Jänneksestä (WSOY 1949). Runot kannattaa aina kerätä turvaan, sillä niiden painokset ovat kuitenkin niin pieniä, että ihan äkkiä ei toista kenties sattumalta eteen ilmesty. Rahalla toki saisi Hikmetinkin kokoelman ilman muovituksia ja leimoja, mutta luettava se on ilmainenkin kirja.

Kirjastoa vastapäätä Goodwillin myymälän alakerran nykyään valitettavan stabiileista hyllyistä löytyi sentään Aulikki Oksasen kokoelma Kolmas sisar (Siltala 2011). Oksasen edellinen vastaava, "runoja ja laulurunoja" sisältävä kokoelma Puškinin hevonen (2007) sisältää erään kaikkien aikojen suosikeistani, nimirunonsa. Seuraavana päivänä kävin myös Kouvolan Goodwillissä, koska kuulin siellä edelleen olevan käynnissä tarjous korillisesta kirjoja kolmella eurolla. Valitettavasti saatavilla ei ollut paljoakaan kummoista. Tai olisi oikeastaan ollut, mutta Kouvolan Goodwillillä on outo tapa pitää erillään "erikseen hinnoiteltujen" kirjojen osasto, jonka tuotteet eivät tietenkään sisälly tarjoukseen. Käytännössä sinne päätyvät yli viisikymmentä vuotta vanhat kirjat eli kaikki kiinnostava. Nytkin sekalaisessa kasassa olisi ollut 1900-luvun alun Runebergin koottuja, Waltarin varhaisia painoksia, Jousi-sarjaa... Eihän kolme tai neljä euroa sinänsä ole paha hinta – mutta jos Charles Readen Luostarista ja kotiliedestä pitää matkaa yhtä paljon kuin korillisesti Loisto-pokkareita ja päätaloja, tuntuu se väistämättä vähän tyyriiltä. Lisäksi sivusta kuulin, kuinka kassalla kaksi myyjää panikoi kolmesta myymälässä polkupyöräostoksilla olleesta ei-suomenkielisestä miehestä, mikä vei vähän makua koko asioinnista. 

Kuukauden toiseksi viimeisenä iltapäivänä huomasin olevani Karhulassa, ja koska kello ei vielä ollut virka-ajan viime minuuteilla – niin kuin se usein on silloin, kun olen Karhulassa – päätin hyödyntää tilaisuuden. Kirpputori Aarrearkku ei ole ihan nimensä veroinen, mutta joskus siellä on tarjolla mielenkiintoista tavaraa. Tällä kertaa se osoittautui olevan Johan Wreden Vänrikki Stool -monografia Se kansa meidän kansa on (Gummerus, 1988). Löytö tuntui melkein johdatukselta, koska viime viikkoina olen lukenut sekä Panu Rajalan J. L. Runeberg -elämäkerran että Merete Mazzarellan teosta Fredrika Runebergistä. Wreden tutkimus kummittelee voimallisesti varsinkin Rajalan tekstissä, joten kirja päätynee myös lukujonooni nopeasti. Aarrearkun tuulikaapissa on pieni hylly ilmaistavaraa, varmaankin sellaista jota on jäänyt myyjiltä jälkeen tai sitten myyntikelvottomaksi tuomittua. Siihen sisältyy myös pieni kirjavalikoima, josta voi saada yllättäviä saaliita. Kaikkien aikojen paras ilmaislöytöni on ollut ensipainos Saarikosken toista runokokoelmaa. Tälläkin kertaa hyllyssä oli lyriikkaa, ei tosin ihan Saarikoskea. Silti Kari Aartomaan kokoelma Pilvet eivät pidä mistään kiinni (Nihil Interit 1999) on tervetullut lisä kokoelmaan. Ylipäänsä kaikki runoyhdistys Nihil Interiti julkaisut ovat kiinnostavia kohteita.

Samalla Karhulan-käväisyllä matkalle osui myös sikäläinen Goodwill. En odottanut kummia, koska myös siellä kirjahyllyt (ja elokuva-) eivät enää tarjoa samanlaista runsautta kuin vielä jokunen vuosi sitten. Kyllä valikoimaa nytkin oli – jos sattuisin olemaan kiinnostunut presidenttien elämäkerroista, Jari Tervosta tai Arto Paasilinnasta. Kaikkea sitä löytyi yllättävän kattavat hyllymetrit. Itselleni poimin vain Mia Vänskän kauhuromaanin Saattaja (Atena 2011), vaikka moderni kauhu ei sinänsä omiin kiinnostuksenkohteisiini ihan kuulukaan. Tulipa samalla lunastettua myös yksi kirja esikoiselle ja epäodotuksenmukainen elokuvalöytö hyvällä ystävälle vietäväksi. Se mikä Goodwillin tarjonnassa pisti silmään, oli Keltaisen kirjaston niteitten määrä. Ilmeisesti suurten ikäluokkien kokoelmat päätyvät siltäkin osin lahjoituksina kierrätysmyymälöille, kun nuori polvi ei laadun (tai ylipäänsä kirjallisuuden) päälle ymmärrä. Sarja olisi isolta osin melko helppo kerättävä (varsinkin jos ei välitä painoksista tai vaadi priimakuntoisuutta saatikka kansipapereita), mutta olen linjannut, etten osta keltaisia, ellen halua nimenomaan kyseistä teosta (Joyce, Carver jne.). Ilmaisena kyllä hyväksyn minkä tahansa Keltaisen kirjaston kirjan mieluusti, mutta rahaa en aio niihin laittaa, koska – suoraan sanottuna – tuskin tulen lukemaan montakaan niistä toista kertaa tai kaipaa itselleni käsikirjastokappaletta.

Alkuperäinen ajatus oli, että kirjamaaliskuu olisi loppunut tähän, mutta tilanteet silloin tällöin yllättää. Kuukauden 31. päivä vaati pyörähdystä Kouvolan keskustassa, ihan Pelastusarmeijan kirppiksen nurkilla, joten en voinut vastustaa kiusausta. Pelastusarmeija on niitä paikkoja, joissa todennäköisesti ei ole mitään mieltä kiehtovaa, mutta silloin tällöin saattaa tehdä erinomaisia löytöjä. Ihmiset jotka lahjoittavat tavaraa näille uskonnollisille tahoille, eivät suinkaan aina tunnu miettivän tavaran rahallista arvoa tai sitten nimenomaan ajattelevat, että rahat menevät hyvään tarkoitukseen. Lisäksi Kouvolan kirppis on alkanut jokin aika sitten pitää sekin ilmaishyllyä, jossa poistaa muuten myymättä jäävää tavaraa. Tällä kertaa aarteet olivat vähissä, mutta jotain kuitenkin löytyi runohyllystä. Nimellistä korvausta vastaan irtosivat Irma Kerppolan Teerunoja (WSOY 1980; yllätyksekseni toinen painos) ja Pertti Laakkosen Kuin ruohonkorsi tuulenhengessä (Kirjapaja 1976). Nipun täydensi ilmaiseksi saatu Ainikki Kiven Ajatusteni lintu (Karisto 1946), joka selän pienestä repaleisuudesta huolimatta on ihan kelpo kunnossa.

*************

Maaliskuu 2023 päättyi kirjahankintojen osalta ihan mukavasti. 31 uutta nidettä, joihin kului rahaa hieman kolmattakymmenettä euroa. Voisi tietysti ajatella, että sillä saisi perheelle muutaman päivän ruoat (tai pullon halpaa rommia), mutta pärjäilen itse kyllä viikon halvalla appeella. Mitään suuria kaappauksia ei kuukauden aikana tapahtunut, mutta käypää kirjallisuutta kuitenkin. Tietysti samalla hinnalla saisi kerran kuussa ostettua jonkin hieman arvokkaamman antikvaarisen kappaleen tai muutaman kerran vuodessa jonkin todellisen keräilykappaleen, mutta nämä ovat maku- ja arvotuskysymyksiä. Voin olla tyytyväinen varsinkin kokoelman runolisäyksiin, jotka ovat aina ilo – jo ihan siksikin, että yksi runokokoelma ei vie hyllysenttejä juurikaan, mutta tuo muassaan paljon iloa.

Kirjanmetsästystä koronan aikaan

Vuosi sitten raportoin maaliskuun ajan pyrkimyksistäni kirjanmetsästyksen alalla. Lupaavasti alkanut kuukausi muuttui nopeasti hyvin erikoiseksi, kun koronatilanne sai Suomenkin säppiin. Tänä vuonna ollaan jokseenkin samassa tilanteessa mutta kenties vuoden verran viisaampia ja jo tilanteeseen tottuneita. Tätä tekstiä aloittaessani on kuukauden viides päivä ja hallitus on juuri pitänyt tiedostustilaisuuden, jossa se ilmoitti halunsa ottaa valmiuslaki jälleen käyttöön. Mitä tämä kaikki tietää kirjankeräilijälle? Viime vuoden maaliskuu osoitti, ettei edes akuutti kansainvälinen kriisitilanne ole este sille, että "kirja tulee kirjan luo". Asiat on laitettava tärkeysjärjestykseen – kirja odottaa ottajaansa kulkutaudeista huolimatta.

Maaliskuu 2021 alkoi painotuotteiden puolesta hitaasti, sillä kolmen ensimmäisen päivän aikana kokoelma karttui vain tuoreimmalla Ruumiin kulttuurin numerolla. Vaikken kuulukaan Suomen dekkariseuraan (itsessään kulmakarvan noston arvoinen seikka), tilasin viime vuoden viimeisen numeron päätoimittajalta lehdessä olevan Boris Hurtan haastattelun vuoksi. Valitettavasti haastattelu jäi Hurtan viimeiseksi; hän menehtyi tapaturmaisesti helmikuun alussa. Koe tärkeäksi mainita siitä tässä yhteydessä, koska nimenomaan Hurtan esimerkki minutkin on tälle bibliofiiliselle ristiretkelle lähettänyt. Alkuperäinen tarkoitukseni oli kirjoittaa maaliskuun aikana jotain hieman laajempaa Hurtasta, mutta tämä aikomus jäi toteutumatta.

Kun talvilomaviikon alkupuolisko oli omistettu vain ja ainoastaan lapsille, oli loppuviikolla aikaa lähteä kirpputorikierrokselle. Tälläkin kertaa, vuodentakaista mukaillen, keskityin logistisista syistä Kouvolan tarjontaan. Reitti lähti liikkeelle Valkealan sisätorilta. Sisätorin takaseinän peittämä kirjavalikoima vaihtuu miellyttävää vauhtia (tai ainakin sitä sekoitetaan siinä määrin, että vakiasiakaskin tekee tuoreita löytöjä), ja niinpä tälläkin kerralla jo suuntaa antava vilkaisu hyllyihin riitti kiinnittämään huomion. Suuria aarteita ei mukaan lähtenyt, mutta Jännityksen mestarit ja Galaxy Scifi karttuivat muutamalla niteellä, Karin kioskinovellien kokoelmaa en ole ennen kirppiksillä nähnytkään, ja Sax Rohmerin Keltaisen kynnen (Riksin sarjan painos) ostin viimein, ihan vain kunnianosoituksena Hurtalle (ks. Hurtan artikkeli Sax Rohmerista, Portti 1/1998).

Seuraavaksi pari kantakaupungin perinteistä rastia: Pelastusarmeijan kirppiksellä olen käynyt sen verran ahkeraan viime aikoina, ettei odotuksia juuri ollut. Nuortenkirjallisuuden valikoimassa oli monta sellaista tämän vuosituhannen teosta, jotka ideaalimaailmassa olisivat kuuluneet korkeintaan parin euron kappalehinnallaan mukaan (vähintään jälkikasvun sivukirjastoon). Niihin en kuitenkaan kajonnut; tuskinpa ikinä lukisinkaan Vampyyripäiväkirjoja tai Darren Shaw'ta. Lopulta ainoa uuden kodin saanut kirja oli Stephen Kingin Yön äänet, joka päätyy hyllyyn korvaamaan aiempaa mutta hyvin huonokuntoista kappaletta. Yön ääniä ei juuri koskaan näe täkäläisillä kirpputoreilla, ei ainakaan verrattain hyväkuntoisena ja yhden kolikon hintaisena.

Samanlainen laiha saalis kertyi Fidan kierrätysmyymälästä. Aulis Ojajärven Maailmankirjallisuuden mestarinovellien kakkospainosta sitäkin mietin pitkään, koska kolme euroa on näissä piireissä kova pyynti ja koska kirja on ollut muistiinpanoista ja marginaalimerkinnöistä päätellen kovassa käytössä koulunpenkillä. Toisaalta juuri tällainen henkilökohtainen lisä voi antaa mille tahansa niteelle lisäarvoa. Tässä tapauksessa ainakin sen kolmen euron verran. Myöhemmin kävi tosin ilmi, että minullahan on melkein erinomaisessa kunnossa oleva kappale jo hyllyssä. Näitä sattuu.

Tien toisella puolen sijaitsevaan Lukusoppeen en tällä kertaa astunut. Ahdas tila ei houkuttele silloinkaan, kun korona ei hengitä niskaan. Samalla suunnalla sijainnut Femmatori puolestaan sulkeutui lopullisesti viime kesänä, mikä oli suuri menetys. Onneksi silmiini osui erään liiketilan ikkunassa isot plakaatit pian paikalle avautuvasta uudesta kirpputorista (myöhemmin paljastui, että kyse onkin vain uuteen paikkaan muuttavasta Kymppitorista).

Goodwill on Kouvolassa tarjonnut jo kuukauden verran "korillista vitosella". Siihen hintaan löytyy aina jotain otettavaa, tällä kertaa lähes koko korillinen. Omaan hyllyyn ei kuitenkaan satsista kelpuuteta kuin pari kioskipokkaria (Hulkkosta ja Hitchocockia) ja Turkoosinpunainen enkeli -niminen, nuorten kirjoittajien tekstikokoelma. Suurin osa muusta suuntautuu siviiliammattini suuntaan ja äidinkielen luokkani kirjastoon oppilaiden iloksi. Goodwill tuntuu viimein löytäneen Kouvolassakin suuntansa, ja se on alkanut olla suorastaan viehättävä käyntikohde. Asiakasparkin olivat tosin muuttaneet sitten viime näkemän, mutta ehkä opin vastaisuudessa ajamaan niin sanotusti pihan puolelle entisiä ahtaampiin ruutuihin.

Tässä vaiheessa retkeä oli kaksi vaihtoehtoa. Voisin jatkaa eteenpäin kohti Kuusankoskea ja vierailla Kymppitorilla ja Kuusaan kirppiksellä, mutta niissä ei aikoihin ole voinut tehdä kummoisia kaappauksia. Varsinkin ensin mainittu tuntuu kärsivän huonosta tarjonnasta ja tyhjistä myyntipöydistä, vaikka sijaintinsa puolesta sen voisi kuvitella menestyvän kohtuudella (kuten edellä mainitsin, uusi sijainti on jo pian todellisuutta). Niinpä päädyin vaihtoehtoon numero kaksi, Centtilään. Seudun suurin kirpputori kärsii ilmiselvästi pienestä korona-alakulosta, mutta tarjolla on silti ihan mukavasti vaihtuvaa kampetta. Tällä kertaa löydöt keskittyivät elokuviin ("-70 %" on aika hyvä myyntipuhe minun puolestani), ja ainoa kirjalöytö oli päivän toinen Riksin pokkari, P. G. Wodehousen Kesäinen kuutama.

Neljän tunnin saldoksi kertyi iso kestokassillinen kirjoja (ja dvd:itä) ja budjetti pysyi melkein alle kahdessakympissä.

Seuraava päivä vei ei-niin-uskollisen-mutta-tilavan Lodgyn Kuusankosken puolelle, tosin eläinlääkärin pihaan. Mutta koska koronan vuoksi potilaiden kera sallitaan vain yksi ihminen, oli minulla hyvä hetki kiepata kirjaston ja sen vaihtohyllyn kautta. Ja kannatti kiepatakin! Paitsi että sain vietyö pari omaa vihkosta jakoon, löytyi pyöreään ilmaishintaan kassintäytettä muutaman niteen edestä. Etenkin jälkisidos vuosien 1905-08 Koitto-lehteä oli huonokuntoisenakin miellyttävä löytö. Pitää selata tarkasti lehdet läpi, josko sivuilta löytyisi jotain merkille pantavaa.

Talviloman jälkimmäinen viikonloppu vei muissa kuin kirjan merkeissä myös Suomalaiseen kirjakauppaan, mutta sieltä ei ole kehdannut kantaa enää aikoihin muuta mukanaan kuin jokajouluisen lahjakortin verran (eli yleensä uusimman Stephen Kingin). Uuden kirjan hinta on sitä luokkaa, että minun volyymeilläni ei uutuuksia ostella. Suomalaisen alennustarjontakaan ei enää ole entisensä. Turha nykyään kuvitellakaan löytävänsä mitään kunnollista alle kahdeksan euron, vaikka vielä kymmenisen vuotta sitten sai pikkurahalla ihan laatuakin.

Viikonlopun aikana piti palata vielä Valkealan sisätorille hakemaan lahjakirjaa, ja samalla päädyin nappamaan kainaloon myös aiemmalta reissulta vaivaamaan jääneen Umberto Econ Baudolinon. Hintaa oli vähän liikaa, mutta näin hyväkuntoisena sitä ei kirppiksillä ole juuri näkynyt.

Talviloman päätyttyä ja etäopetuksen alettua oli työpäivän jälkeen aikaa poiketa eteläisenkin Kymenlaakson metsästysmailla. Valitettavasti riista ei ollut liikkeellä. Haminan pääkirjaston vaihtohylly ja paikallinen Goodwill eivät luovuttaneet aarteitaan (tai olisivat luovuttaneet, mutten kelpuuttanut niitä). Onneksi R-kioskilla odotti paketillinen pientä kivaa. OllinOnnin jokakuisen loppupäivien alekampanjan houkuttelemana olin tilannut pari aiemmin puuttuvaa Hyvää yötä! -antologiaa, pari John Dickson Carrin pokkaria (Kuiskaavan kuoleman ensipainos korvaa kokoelmassa jo olleen kovakantisen kakkospainoksen) ja kokoelmallisen kotimaista URS-spefiä.

OllinOnnin apajille palasin jo seuraavana päivänä. Töitten jälkeen suuntasin Lodgyn nokan kohti Kotkaa ja Jussin jättikirppistä. Vaikka OllinOnni lopetti oman myymälätoimintansa jo toista vuotta sitten, on sillä mainio myyntipaikka mainitulla kirpputorilla. Muutenkin Jussin jättikirppis on miellyttävä paikka, jossa on Ollin lisäksi muitakin vakituisia kirjakauppiaita (lähinnä käytettyjä kirjoja mutta myös Salpakirjan jäännöseräpöydät). Ja jälkeä syntyi. Korkeintaan puolentoista euron hintaisista niteistä täyttyi kestokassini muutamassa hetkessä. Aika paljon oli puuttuvia kioskipokkareita - Kyöpeliä, Book Studiota, Jalavaa - mutta myös esimerkiksi Kiilan albumi vuodelta 1944. Joukossa oli pari, kolme kirjaa korvaamaan entisiä, kehnompikuntoisia yksilöitä.

Paluumatkan suunnittelin taktisesti Karhulan Goodwillin kautta. Vaikka siellä (niin kuin muillakin Goodwilleillä tuntuu käyneen) valikoima ei hirveästi elä ja kirja kierrä, taivuin tarjoamaan uuden kodin parille hyväkuntoisella sidokselle, Koontzia ja Ecoa tällä kertaa.

Loppuviikosta lapsen kanssa tehty geokätköretki vei tiemme sattumalta myös aivan vasta avatun kotkalaiskirpputorin pihalle. Pitihän paikka käydä katsomassa. Se paljastui karmivaksi ja kylmäksi varastohalliksi – olen varma, että takahuoneessa kuvataan snuff-elokuvia Venäjälle vietäväksi, minkä lisäksi kirjatarjonta oli 80-luvun viihdebulkkia pahimmillaan.

Finlandia Kirja on antikvariaatti, joka mainostaa olevansa Pohjoismaiden suurin (mikä varmasti pitänee paikkansa) mutta jota varon hyödyntämästä. Finlandian hinnat ovat välillä aivan käsittämättömän korkeita, ja usein tekee mieli kuvitella, että se aivan tarkoituksella yrittää hivuttaa tiettyjen teosten hintoja yhä ylemmäs. Toisaalta kyse voi olla vain tietämättömyydestä, mikä on vielä anteeksiantamattomampaa antikvariaatille. Joskus heiltä kuitenkin on vain pakko tilata puuttuvia niteitä, jos halvalla saa. Tällä kertaa kimmokkeena toimi Ässä-lukemistolehden nelosnumero, joka minulta vielä puuttui täydestä sarjasta. Ässä oli 2007–2009 kerran vuodessa ilmestynyt lehti, jossa julkaistiin vain alle tuhannen sanan mittaisia novelleja. Nelos-Ässä ilmestyi hieman myöhemmin, vuonna 2012. Kappaleen hinta oli korkeahko, mutta näitä ei liiaksi asti liiku.

Samaan hengenvetoon päätin täydentää pari muutakin sarjaa, ja pikkurahalla ostin puuttuvat Kyöpeli- ja Musta virta -sarjojen osat. Kyöpeli oli ensimmäinen varsinainen Suomessa ilmestynyt kauhupokkarisarja, jota kustansi Kymppilehdet ja jossa ilmestyi etenkin englantilaisia teoksia (esimerkiksi Ramsey Campbellia salanimellä Jay Ramsay). Musta virta puolestaan oli vuonna 1992 ilmestynyt scifipokkaristo, jota julkaisi Finn Lectura. Kaikki sarjan neljä osaa ovat ranskalaista alkuperää.

Kuun loppupuolen koitettua alkoi näyttää siltä, että tästä maaliskuusta ei tulisi kummoinen kirjasaaliin puolesta. Uudet koronarajoitukset (tätä kirjoittaessa edellisiltana uutisoitiin hallituksen päättäneen liikkumisrajoitusten esittämisestä) ja etäopetus veivät ajan, jaksamisen ja mielenkiinnon muista asioista niin tehokkaasti, että kirjoille ei jäänyt kovin paljon energiaa. Jopa lukeminen tuntui työläältä. Kirjoittaminen ja editointi kuitenkin onneksi maistui, ja pitkään työstämääni Arthur Conan Doylen bibliografiaa stilisoidessani tajusin, että olin jättänyt kokonaan huomiotta oppikirjat! Siispä ryhdyin selvittämään asiaa - ja hankkimaan niteitä käyttööni. Valitettavasti ainoa akuuttiin hätään löytynyt Doyle-pitoinen oppikirja oli 70-luvun Teemana tänään -sarjan kolmas osa, Jännitys. Valikoimana se on kyllä mielenkiintoinen – Doylen Kolmen ylioppilaan lisäksi se sisältää romaanikatkelmia erilaisista rikoskirjallisuuden lajityypeistä ja muutaman asiatekstinkin – ja puolustaa paikkaansa kokoelmassa. Samaan hengenvetoon (ja postikuluihin) päädyin ostamaan muutaman muunkin teoksen, lähinnä sarjojen täytettä; jälleen Galaxy Scifiä ja esimerkiksi Kariston mainiota Ranskalaisen kirjallisuuden helmet -sarjaa.

Maaliskuun viimeisinä päivinä piti vielä muodon vuoksi hankkia hieman täydennystä kokoelmiin, vaikka se alkoikin olla taloudellisesti jo kehno päätös. Tietooni tuli aiemmin minulle tuntematon Conan Doyle -käännös, joten se piti etsiä käsiin. Samoilla postikuluilla oli tietysti vain järkevää pakata lähetykseen myös muuta, tällä kertaa sekin Doylea.

Kuukauden huippenukseksi sain vielä pitkän kalastelun jälkeen tarjouksen hankkia iso läjä erään kotimaisen spefilehden vanhoja numeroita, vieläpä erittäin kohtuulliseen hintaa. Keräilijä jättää syömättä muutaman päivän, kunhan hyllyyn saa lisävarantoja hengenravinnoksi.

Niin se vain on myönnettävä, että iso osa kirjaostoksista tulee tehtyä tänä päivänä netitse. Ehkä tilanne korostuu tällaisena poikkeusaikana, kun yrittää rajoittaa ihmiskontakteja, mutta kyllä verkko-ostokset hallitsisivat muutenkin. Valikoima on niin paljon laajempi ja tarkat puutteet on helppo täydentää. Nettiantikoiden selailusta kuitenkin puuttuu usein löytämisen ilo. Kyllä senkin tunteen saa aikaan silloin tällöin, kun alkaa systemaattisesti selata vaikkapa jonkin yksittäisen kauppiaan listoja, mutta fyysisyyden puuttuminen on silti iso asia. Valitettavasti näillä main ei varsinaisia antikvariaatteja tai divareita juuri ole – Kouvolassa on Lukusoppi ja enemmänkin levykaupaksi profiloitunut Novgorod, Kotkassa yksi nimetön ja miellyttävän hämärä kirjaliike Kotkankadulla, Haminassa Salpa-Kirjan liike Kirjaspotti – mutta ne kaikki ovat pieniä, valikoimaltaan kovin rajoittuneita. Salpa-Kirjalla on kyllä suuri valikoima mutta nimenomaan netissä; Novogorodista olen tehnyt joitain hienoja löytöjä, mutta liikkeen tilankäyttö ei rohkaise tutkimaan kirjahyllyjen sisältöä. Niinpä kirjanmetsästäjän parhaiksi resursseiksi jäävät kirpputorit, joita on kyllä paljon mutta joista kirjojen puolesta antoisia ovat lähinnä isoimmat, Kouvolan Centtilä ja etenkin Kotkan Jussin jättikirppis. Pienemmistä pitää ehdottomasti nostaa esiin myös Valkealan Sisätori. Toki löytöjä voi tehdä mistä tahansa - se vain vaatii toistuvia käyntejä ja tiheää kampaamista. Tämä maaliskuu ei mahdollistanut sellaista. Ehkäpä seuraavan voi jo viettää ilman koronan mukanaan tuomia rajoituksia.

Kirjanmetsästäjän maaliskuu

Helmikuun lopulle osunut talviloma kerrytti kirjakokoelmaa niin mukavasti, että oletin maaliskuun olevan rauhallisempi. Olin väärässä.

Maanantaina, kuukauden toisena päivänä Kouvolan kirpputorien kierros alkoi Centtilästä, joka poikkeuksellisesti vaikutti päättyvän kuivasti. Peränurkan aiemmin runsaat kirjalaarit ovat jo aikaa sitten huvenneet, ja jäljellä olevia niteitä alkaa peittää jo melko paksu pölykerros. Periaatteessa alatasoilla voisi olla jotain kiinnostavaakin, mutta pölyn määrältä ei kirjoihin ilkeä oikein edes koskea. Muutenkin Centtilän valikoima oli turvallisen mitätön: lähinnä heppakirjoja, kirjakerhoroskaa ja jonkin verran keräiltävääkin kamaa, joka minulla jo kuitenkin oli. Pieni valoisa hetki osui aivan kierroksen lopulle, kun seuralainen oli jo maksamassa omiaan. Kassan läheiseltä pöydältä, jossa usein on mielenkiintoista mutta myös hintatietoista tarjottavaa, osui silmiin kokoelmistani vielä puuttuva Juri Nummelin, 50 kirjaa 50 elokuvaa (2015), alle yhden setelin hinnalla.

Seuraava etappi oli Goodwillin kakkosmyymälä, joka on vasta avattu entisiin Ekomaan tiloihin. Toistaiseksi tarjolla on vain huonekaluja ja kirjoja, jotka myöhempi tarkastusmatka osoitti siirretyn vanhan Citymarketin myymälästä. Sieltä siis on ilmeisesti turha jatkossa kirjoja etsiä. Uuden myymälän vaatimattomista valikoimista muutamalla eurolla Dean Koontzin (joka saattaa muodostua uudeksi hankintakohteeksi, kun alan laajentaa suomenkielisen kauhukirjallisuuden osastoa) Varjostaja (jonka omistin jo joskus teini-iässä), Joe Hillin Sydämenmuotoisen rasian kovakantisena sekä Kouvolan Dekkaripäivien vuoden 2012 novellikilpailun antologian. Dekkaripäivien kokoelmat alkavatkin olla kohta kasassa.

Retken aikana oli postinjakajakin jaksanut kiivetä viidenteen kerrokseen ja tuonut aiemmin tilatun Jeff Connerin Stephen King Goes to Hollywood -teoksen (1987). Postikulujen jakamistarkoituksessa tilauksenjatkeeksi valittu kirja on vanhentunut ja sellaisenaan hyödytön mutta ajankuvana ja nostalgisena esineenä miellyttävä nide.

Parin päivän päästä, kuun neljäntenä, oli tarkoitus jatkaa Kouvolan kirjatarjonnan koluamista. Fidalta ei löytöjä tehtyä enkä Lukusopenkaan kioskipokkarivalikoimista uskaltanut puutelistoja vailla noukkia mitään mukaan. Lukusoppi ei ole suosikkipaikkojani, vaikka paikallista yrittäjää tekisi mieli tukeakin: Se on pieni ja kuuma tila, jonka hyllyt ovat täynnä, kahdessa tai kolmessakin rivissä. Vanhaa pehmeäkantista kioskintäytettä toki löytyy kiitettävästi.

Päivän varsinainen yllätys odotti kuitenkin Femmatorilla. Se on sikäli kummallinen paikka, että rojua ja rompetta on valtavat määrät, myös sellaista joka ei tunnu vaihtuvan koskaan, ihmisiä siellä näkee harvoin (tai ainakin he katoavat loputtomien rivien väliin tehokkaasti) - ja silti uutta löydettävää on tarjolla melkein aina siellä käydessä. Tällä kertaa saalis oli tavallista käyntiä mittavampi: pari novellikokoelmaa eli Jukka Pakkasen Takkinsa värinen mies ja Aapo Niemi-Junkolan Kahdeksainen, Elävän kuvan vuosikirja 1993, Aaro Salovaaran taideproosaa ja kotiseutujutustelua sekoittava Rautamäen Uutmanni - noita vai shamaani?, Horror-sarjassa ilmestynyt Jack MacLanen Paholaisen opetuslapset, Saarikosken päätoimittama Aikalaisen numero vuodelta 1965 ja sokerina pohjalla Henkimaailman Korkeajännitys.

Maaliskuun viides päivänä iltapäivääni aukeni hetki luppoaikaa töistälähdön ja lapsen musiikkiopistolta noutamisen väliin. Mitä tekee bibliofiili? Muistaa, että matkan varrella ei tarvitse tehdä kovin isoa lenkkiä, jos koukkaa Myllykoskelle sikäläisen Reuna-kustantamon kirjakauppaan. Liike muutti kolmisen vuotta sitten Tuusulasta nykyiseen paikkaansa, ja itse olen käynyt siellä aiemmin vain kerran, viime joulukuussa. Silloin sesonginajan runsaat alepöydät yllättivät ja jotain saman kaltaista odotin nytkin. Pettymys nirhaisi sielua, kun killingin hintaisia niteitä olikin vain pari pientä laarillista. Niistäkään ei tarttunut mukaan mitään. Muodon vuoksi kanneksin mukanani Goranuksen kustantamaa vihkosta Saamelaisesta mytologiasta, koska tyhjin käsin ei kehtaa lähteä ja vitosen voi ihan hyvin antaa kolehtina tällaiseen paikkaan. Kotona paljastui, tarkemman tutkimuksen jälkeen, että vihkosen esittelee Ante Aikion Aigi-sarjan hahmoja. No, onpahan kuriositeetti eikä vie hyllyssä paljon tilaa. Tiskillä avustanut myyjä osasi kuitenkin vielä ohjata huomioni myös kahvilana ynnä muuna toimivan liiketilan toiseen nurkkaan, jossa odottikin lisää kutsuvan näköisiä opuksia. Hyllyjen kyljessä kun luki sellaisia taika sanoja kuin "dekkarit" ja "fantasia". Kenties siellä olisi antologia poikineen? Olihan siellä! Etenkin Osuuskumman julkaisuista useat odottivat minua kutsuvasti. Täysi tai edes puolitäysi hinta (10 - 25 euroa) on kuitenkin aivan liikaa minun ostovolyymilleni. Silti en raaskinut jättää tilaisuutta kokonaan käyttämättä ja mukaan tarttui Varjo Kustannuksen antologia Tulipunainen mekko.

Myllykoski on kyllä itsessään kuin jostain suomalaisgoottilaisesta kauhukertomuksesta: kaikkialla on lähinnä autiutta ja missä liikettä on, liikkeen aiheuttaa lovecraftilainen epäsikiö. Sääli, sillä vanha teollisuusmiljöö ja sen kylkeen kasvanut kauppala olisivat viehättävä miljöö myös muunlaiselle elämälle.

Seuraavan viikon maanantaina aukeni yllättävä mahdollisuus käydä tsekkaamassa Kouvolan Pelastusarmeijan kirppis. Siellä kirjahylly on pieni mutta vaihtuvuus suurta. Tällä kertaa mainosplakaatit ilmoittivat, että kirjoja olisi tarjolla 3 kappaletta euron yhteishintaan. Tällainen laskee odotuksia; mahdolliset helmet ovat kuitenkin jo menneet. Vaan kuinkas sitten kävikään? Ensimmäisenä silmiin osui Raymond Carverin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta (1986), sitten hengellisen kirjallisuuden seasta pilkisti Kari Peitsamon Maan alla (1980). Molempien antikvariaattihinta pyörii 20 - 30 euron välillä. Kolmikon täydensi Marion Zimmer Bradleyn okkulttinen jännäri Aavevalo (1995/2001). Ei paha saalis eurolla. Mukaan tarttui myös Martti Joenpolven novellikilpailun 2016 antologia, josta olin edellisten jälkeen valmis maksamaan ylimääräisen puolieuroisen.

Tässä vaiheessa alkoi koronatilanne tosissaan aiheuttaa paniikkia ympärillä. Kirjanmetsästäjä ei pienestä horju. 12.3. oli aika pitkän tauon jälkeen tarkastaa Valkealan sisätorin kirjamarkkinat. Aiemmin syksyllä sen antikvariaattisessa nurkkauksessa ilmoiteltiin loppuunmyynnistä, mutta siellähän ne kirjat yhä olivat. Muuten isoja muutoksia oli kyllä tapahtunut: uusi sisustus ja aiempaa täydemmät rivivälit, tilan perällä valtava kasa sekalaista kirjallisuutta euron kappale. Antikvariaattiosastolla olisi ollut kaikenlaista kivaa tarjolla, jopa niin että monta houkuttavaa kirjaa oli jätettävä odottamaan vuoroaan. Mukaan tarttui kokoelmat Tsehovin ja de Maupassantin novellivalikoimat, kolme runokokoelmaa (Risto Ahti, Rakel Liehu, Brita Polttila), Marion Zimmer Bradleyn Avalonin usvien ykköspainoksen (joka korvaa kokoelmassa myöhemmin, kaksiosaisin kirjakerholaitoksen), Oskar Reposen kalkkunaklassikko Hautasi on Odessassa sekä erityisenä löytönä Konrad Lehtimäen novellikokoelma Jännittäviä hetkiä: koruttomia urheilukuvauksia vuodelta 1925. Kassalla selittelin, ettei enempää jaksa kantaa, joten minulle tarjottiin kottikärryjä. Kotona odotti vielä kevyt kirje, joka piti sisällään pienen aarteen: kaikkien aikojen ensimmäisen scifilehden, Spinin ensinumeron vuodelta 1977.

Hallituksen toimenpidesuositukset koronan hillitsemiseksi annettiin samana päivänä. Kun yli viidensadan hengen tilaisuudet suositeltiin peruttaviksi, menivät omat viikonloppusuunnitelmani uusiksi. Jethro Tullin perjantai-illan keikka Kulttuuritalolla siirtyi melkein vuodella eteenpäin, mutta vapautuipa aikaa kierrellä kulmakunnan kirjalaareja.

Tukipuun kierrätysmyymälä Teholassa oli pettymys: jo aiemminkin pienet kirjavalikoimat puuttuivat nyt kokonaan. Huonekalua, toritaidetta ja erilaista kippoa kyllä olisi ollut valittavaksi, mutta kirjoista muistutti vain peränurkan ovenpielessä ollut kyltti: "Kirjasto". Oletin, että sieltä ei jokamies saanut lunastaa itselleen mitään. Oikeastaan harmittaa, etten kysynyt.

Seurueemme ei kuitenkaan lannistunut tästä takaiskusta. Suuntasimme Kouvolan keskustaan tarkistamaan edellisviikolla kolumiamme apajia. Lukusopen pokkarivalikoimaa varten olin tällä kertaa valmistautunut (puhelin täynnä Boris Hurtan Kari Nenos -kirjasesta otettuja kuvia), mutta emme ikinä ehtineet sinne asti. Sen sijaan haravoimme Femmatorin hämäriä ja pölyisiä alatasoja ja rekeillä roikkuvien vaatteiden peittoon jääviä nurkkauksia. Ja tulosta tuli! Kun hyllyistä ei oletakaan löytyvän mitään ensisijaisesti etsittyä, on mieli avoin ja valmis ottamaan vastaan myös satunnaisempia löytöjä. Mukaan tarttuikin aiemmin huomiotani vältelleitä novellikokoelmia: tanskalaisen romantikon Steen Steensen Blicherin Pitäjän lukkarin päiväkirja; Vejlbyn pappi (1972) ja Jorma Eton: Potemkin ja muita rakkausnovelleja (1985; sisältää mm. pari aiemmin julkaistua kokoelmaa). Pieniä löytöjä olivat myös halvalla saadut SaPo #300 eli Julian Symonsin Murha! Murha! sekä Heikki Toppilan toiseksi viimeisen romaanin Ja niin tuli kevät ykköspainos. Kotikirjaston runousosastoonkin kertyi uutta: Lauri Otonkosken Totuus (joka tosin leikittelee tekstilajeilla niin, ettei se lopulta voi olla kuin runoutta) ja juuri ennen kassalle siirtymistä silmiin osunut ja käteen tarttunut Katariina Vuorisen Edith suuteli minua unessa.

Seuraavana päivänä bibliofiilinen seurueemme lähti liikkeelle verrattain varhain ja toteutti pitkäaikaisin haaveen käydä Tirvan baarissa. Kahvila- ja ravintolapalveluiden lisäksi siellä nimittäin on tarjolla kaikenlaista vanhaa tavaraa - ja kirjoja. Aurinkoisessa raesateessa taitetun matkan jälkeen ensireaktiomme oli tyrmistynyt: piha oli tyhjä, ei ainuttakaan autoa ollut edes bensapumpuilla. Eikä Baari olekaan auki? Olemmeko liian ajoissa? Miksi oikeastaan tulimmekaan tänne valtatienvarren syrjäseudulle? Liu'utimme auton ulko-oven editse (eittämättä valmiina kaasuttamaan heti, jos kuulisimme banjomusiikkia) ja ikkunaan teipattu aanelonen vakuutti kyllä, että paikka on auki. Ei siis muuta kuin auto parkkiin ja penkomaan. Emme antaneet enää aaveimaisen tunnelman vaivata vaan suunnistimme kahvilatilan perille, missä kirjahyllyt jo siinsivät. Valikoima oli outo yhdistelmä kirjakerhopainoksia, hämäriä pienpainatteita ja yllättävän vanhojakin niteitä. Yhtä ja toista lupaavaa joukossa kyllä oli, ja jotain lievästi lupaavaa olisi ehkä lähtenyt seikkailuhenkisen kuluttajan mukaankin, mutta missään ei lukenut kirjojen hintoja. Oli tehtävä päätös: käydäkö puhuttelemassa sitä, mikä ikinä baarin keittiön puolella kolistelikin kattiloita, vaikkei ainuttakaan ruokailijaa näkynyt missään, vai luopua mahdollisista aarteista. Samalla huoltamon ovesta astui sisään toinenkin pariskunta, ja hylkäsimme kaikki aikeet kirjaostoksista. Voi olla, että Tirvalta ei ole lähtemistä, ellei paikallisia jumalia lepytä tarjoamalla korvaavaa uhria. Tilaisuutemme oli nyt, eikä seuraavaa ehkä tulisi. Hyppäsimme uskolliseen Lodgyyn ja suuntasimme kutostietä kohti länttä.

Päämääränä oli Valkealan sisätori, jolta jo pari päivää aiemmin olin käynyt hakemassa edullisen sylillisen painotuotteita. Jotkin nimikkeet olivat jääneet vaivaamaan keräilijänsieluani, joten uusi käynti oli paikallaan jo näin pikaisesti. Ensimmäisenä nappasin mukaan Umberto Econ Prahan kamlmiston ja Rick Hautalan Kuoleman kiven tiiliskivimäiset olennot (3,5 euroa kappaleelta kirpaisi hieman, mutta en usko, että ihan äkkiä edes vastaavaa kauppaa tulisi vastaan; sitä paitsi laadusta pitää olla valmis maksamaan näinkin huimia hintoja). Hieman edullisempi oli Marketta Mäkisen Maailmannavan elämää, jossa tarkastellaan Keski-Suomen merkitystä ns. kultakauden taiteilijoihin. Kirppistilan perällä sijainneesta kirjakaaoksesta (euro per kirja) löytyi viime kerralla pintapuolisella vilkuilulla muutamia lupaavia teoksia, mutta nyt oli aikaa hieman penkoakin. Ehkä paras löytö oli Pentti Saarikosken Alue-kokoelman ensipainos. Lisäksi kasojen alta paljastuivat ainakin Ulla-Liisa Heinon toimittama Koti-ikävä ja muita latvialaisia novelleja, Reijo Porkan sodanaikaista TK-valokuvausta esittelevä pikkukirja ja Jännityksen mestarit -sarjan numero 77, Murhaavat naiset, eli kokoelma naisdekkaristien novelleja. Pinon viimeisteli Valitse oma seikkailusi -sarjan #4, Vampyyrien maa. Nämä "interaktiiviset kirjat" kiinnostavat marginaalisesti minua oikeastaan kahdesta syystä: ne ovat paitsi genrekirjallisuutta myös pelialaa sivuavia teoksia.

Sitten tuli voimaan valmiuslaki. Se sekoitti muutamaksi päiväksi normaalin rytmin ja pakotti keskittymään töiden uudenlleenjärjestelyn ja sen sellaiseen. Mutta jo pari päivää sen jälkeen, kun eduskunta oli hyväksynyt poikkeusolot Suomeen, syyhytti kirjankerääjää päästä hieman hyllyjä penkomaan. Kenties edesvastuuttomasti (toisaalta kuitenkin samaan aikaan kuntatyönantajan töihin kymmenien muiden joukkoon pakottamana) päätin tehdä pienen lenkin Karhulan puolelle. Karhulan kirppis tervehti ovella ilmoituksella, jonka mukaan se sulkee ovensa rajoitteiden ajaksi. Ehdin kuitenkin poiketa sisällä, etenkin kun paikalla ei ollut muita ihmisiä. Sikäli turhaan, että kirjatarjonnassa ei ollut tapahtunut näkyvää vaihtuvuutta sitten edelliskäynnin (josta tosin oli jo aikaa). Paikka onkin profiloitunut enemmän elokuva- ja etenkin musiikkikirppikseksi.

Pennikirppikselle en edes yrittänyt, vaan siirryin suoraan Goodwillin myymälään. Sielläkin vaihtuvuus on kirjojen osalta aika hidasta ja valikoima verrattain pieni – etenkin kun tietää, että naapurikaupunki Haminassa Goodwillin kirjahyllyssä tapahtuu koko ajan. Ei silti niin pientä muutosta, etteikö etsivät jotain aina löytäisi, vaikka sitten fyysistä kosketusta varoen ja kahta muuta asiakasta tavallistakin varovaisemmin väistellen. Saska Saarikosken toimittama Teräsviljaa-antologia on kutitellut Goodwillin valikoimissa jo viime kesästä alkaen, joten päädyin viimein viemään sen parempaan kotiin. Samalla mukaan tarttui Toni Lehtosen esikoiskokoelma Jälkeenjääneen tarinoita, joka ei suoraan sanoen paljon lupaile mutta ei toisaalta ohuena kirjana vie liikaa tilaakaan.

Omatkin työni siirtyivät lopulta todellisiksi etätöiksi, enkä liikkunut kotoa kuin ruokakauppaan. Myönnän, että välillä harkitsin käyntiä edes paikallisessa Goodwillissä, mutta järki tuli väliin. Edes kirjat eivät ole tarpeeksi hyvä syy minun lähteä levittämään tautia. Sitä paitsi: saa niitä kirjoja netistäkin...

Ensimmäinen koronapaketti kolahti postiluukusta vielä ensimmäisen etäviikon perjantaina. Turun suunnalta saapui pari vihkomuotoista pienjulkaisua, jotka oli hyvä tallettaa kokoelmaan. Sen sijaan seuraavalla viikolla postimies soitteli kahdesti (tai oikeastaan pakettiautomaatti laittoi tekstiviestejä). Jo paria viikkoa aiemmin tilaamani paketti helsinkiläisestä Väinämöisen kirjasta piti sisällään pari halpaa löytöä. Heidi Strengellin Stephen King -aiheista, englanninkielistä väitöskirjaa vuodelta 2003 myydään yleensä melko huimiin hintoihin (ei mitenkään yllättäen Finlandia Kirja pyytää siitä tälläkin hetkellä kuuttakymppiä), joten  minun piti ehdottomasti toimia, kun huomasin niteen alle kympillä. Strengellin seuraavana vuonna ilmestynyt, suomenkielinen ja käsittääkseni väitöskirjan kanssa varsin samansisältöinen teoskin toki King-osastoltani löytyy, mutta... Postikuluja puolittamaan lähetykseen löytyi myös Kai Häggmanin suomalaista kustannustoimintaa kronikoiva Paras tawara maailmassa. Bonuslöytönä pinon kruunasi vuonna 1979 Helsingin kaupungin taidemuseossa järjestetyn, kirjailijoiden lapsuudentöitä esitelleen näyttelyn luettelo.

Kuukauden tässä vaiheessa alkoi kirjabudjetti olla jo enemmän kuin käytetty, mutta minkäs tekee keräilijä, kun koronan vuoksi kaikkialta pukkaa alennusmyyntejä? Syö pari viikkoa hernekeittoa ja tilaa ison valikoiman Osuuskumman julkaisuja. Tarkemmin sanottuna yhdeksän novellikokoelmaa tai -antologiaa. Osuuskumma on julkaisija, johon suhtaudun kahtalaisesti. Toisaalta heiltä ilmestyy paljon kiinnostavia kirjoja ja etenkin minua kiinnostavia novelleja. Mutta: niitä sitten ilmestyykin tosi paljon. Täysihintaisten kirjojen kanssa on oltava varovainen, koska muuten nurkan takana väijyy vararikko. Etenkin tilanteissa, joissa kirjailijan kokoelmaansa valitsemat novellit ovat jo aiemmin ilmestyneitä (jolloin ne todennäköisesti ovat jo valmiiksi kirjahyllyssäni), on parinkympin hinta melko suolainen. Sen sijaan, kun alennusprosentiksi luvataan pyöreät viisikymmentä, en minäkään voi enää väittää vastaan.

Kuinka tyypillinen kulunut maaliskuu oli kirjojen puolesta? On myönnettävä, että varsinkin alkukuusta kirjanmetsästyshybris oli voimakas. Sen lisäksi tämän raportin kirjoittaminen kannusti tavallista taajempaan etsintäreissailuun. Toisaalta kirjasaalis oli tavallista suurempi myös siksi, että nyt yksinkertaisesti sattui löytymään paljon mielenkiintoisia nimikkeitä.

Jälkiviisaasti valikoin metsästyspäiväkirjani ajankohdan huonosti. Edellisen kuukauden päättänyt hiihtolomaviikko oli ollut metsästyspaikkojen ja saaliin suhteen niin mieluisa, että uskoin saman menon jatkuvan helposti. Hyvinhän kuukausi lähtikin sujumaan; eri paikkoja ja löytöjä riitti. Kuun puolivälin koronarajoitukset kuitenkin muuttivat elämän luonnetta niin tyystin, että maaliskuun jälkipuolisko välttämättäkin jäi laimeaksi. Vaikka kirjoja toki kokoelmiin kertyi sinäkin aikana, ei löytämisen iloa ja penkomisen riemua päässyt enää syntymään.

Aikaa niille kuitenkin on riittämiin. Kirjaan eivät virukset pure, eikä kirjanystävää tauti hevillä kaada.