Luettua: lokakuu 2021

Georges Simenon: Maigret ja kunnon ihmiset (Maigret et les braves gens, 1962). Helsinki 1991: Otava. 188 s. Suom. Irmeli Sallamo.  – Suomennos ilmestynyt alun perin 1965.

Minulla on tapana koluta kirjastojen vaihtohyllyjä mielessä paitsi oman kotikirjastoni kartuttaminen myös luokkahuoneeni varantojen täydentäminen. Etenkin klassikoita ja genrekirjallisuutta olisi hyvä olla tarjolla oppilaille jo talon puolesta. Budjettia tämmöisiin hankintoihin ei ole, joten minulle kelpaa oikein mainiosti ilmaiset niteet. Eipä tarvitse olla huolissaan siitäkään, miten lukijat kirjoja kohtelevat.

Haminan pääkirjaston aulasta tarttui mukaan Georges Simenonin Maigret ja kunnon ihmiset (Maigret et les braves gens, 1962). Ajattelin, että eipä taidakaan koulun hyllyssä olla vielä yhtään Maigret-kirjaa ja alan klassikkohan se on. Ja sitten tajusin, etten kyllä itsekään ole lukenut yhtään Simenonia...

Tilanne on nyt korjattu, eikä minulla ole paljon sanottavaa. Maigret'lla on maine "vähän parempana liukuhihnadekkarina" ja allekirjoitan sen kyllä tämän yhden nimikkeen perusteella. Tarina ei ole erityinen, mutta kieli on tarkkaa ja tunnelmassa on kaihoisaa kauneutta. Pelkkä juoniselostus ei selittäisi, miksi lukukokemus oli niinkin nautittava kuin se oli. Ammattimies Simenon osaa työnsä ja osoittaa siinä sivussa hieman humaania ymmärtämystäkin kanssaeläjiään kohtaan.

J. V. Lehtonen: Toivioretki Nurmijärvelle y.m. lukuja Aleksis Kivestä. Helsinki 1933: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 135 s. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 195.

Tulevan professorin, tuolloisen dosentin J. V. Lehtosen Toivioretki Nurmijärvelle y.m. lukuja Aleksis Kivestä kokoaa yhteen joukon kirjoittajan Kivi-aiheisia esseitä ja esitelmiä vuosilta 1922–1929. Tekstit käsittelevät niin Kiven omistamia ja lukemia kirjoja, hänen teostensa puuaiheita ja hänen uskonnollisia pohdintoja sielun kuolemattomuudesta. Kirjoittajan ote on ihastuttavan vanhanaikainen (siis tämän päivän näkökulmasta) – ei menisi tämmöinen biografismi enää läpi kirjallisuuden laitoksella.

Teoksen nimiteksti on oikeastaan matkakirjallisuutta: kuvaus pyöräretkestä 1920-luvun Nurmijärvelle, Kiven elämän ja teosten maisemiin. Matkan ei tarvitse suuntautua pitkälle ollakseen kiehtova, varsinkaan kun ajallista etäisyyttä on satakunta vuotta.

Kalle Achté: Syksystä jouluun. Aleksis Kivi psykiatrin silmin. Helsinki 1982: Otava. 300 s.

Psykiatri, psykoanalyytikko, professori ja kirjamies Kalle Achté kirjoitti Aleksis Kivestä "psykiatrin silmin" teoksessa Syksystä jouluun. Hän pyrkii lähteiden ja Kiven kirjoitusten perusteella hahmottamaan tämän terveyden- ja mielentilaa. Achté on analyysissään varovainen, kuten pitääkin, mutta varsinkin kaunokirjallisia tekstejä tulkitessaan hän sortuu ylilyönteihin.

Yhtenä ilmiselvänä herätteenä kirjalle on ollut Veijo Meren Aleksis Stenvallin elämä (1974), jota Achté kommentoi ahkeraan. Käsittääkseni myös hänen oma teoksensa pääsi monenlaisten kommentaarien kohteeksi, niin hyvässä kuin pahassa. Nykylukija ei hätkähdä monistakaan Achtén näkökulmista, joskin kirjan psykologinen puoli on luonnollisesti jo osittain vanhentunutta. Etenkin avoimen freudilaiset tulkinnat tuskin enää hyväksyttäisiin näin yksioikoisina. Meren lisäksi Achté kommentoi muutakin aiempaa Kivi-tutkimusta. Arviointiosa jää pahimmillaan irralliseksi muusta kokonaisuudesta mutta parhaimmillaan kirjoittaja saa aikaan mielenkiintoista dialogia edeltäjiensä kanssa.

Syksystä jouluun on asiallisesti ja koruttomasti kirjoitettua asiaproosaa, mikä hieman itseäni yllätti. Achtélla kun oli tapana esimerkiksi Bibliophiloksen sivuilla revitellä hyvinkin hurjin verbaalisin keinoin. Myös hänen (Rantasen ja Tammisen kanssa) kirjoittamansa kirja Elämänmäen parantolan tohtori E. W. Lybeckistä on muistaakseni paljon irrottelevampi sävyltään.

Mikin mysteerit - dekkaripokkarisarja nuorille

Kun puhutaan Disneystä, yleensä mieleen tulevat elokuvat, sarjakuvat, ehkä huvipuistot... Jos samassa lauseessa puhutaan Disneystä ja kirjallisuudesta, alkuhämmennyksen jälkeen muistaa, että onhan erilaisia lasten kuvakirjoja julkaistu vino pino. Niiden laatu ei yleensä liene kummoinen, mutta kohdeyleisöönsä ne purevat. Joku voi ehkä jopa muistaa Disneyn tuottamien luontodokumenttien kirjalliset sisarukset, joita ainakin minun lapsuudessani oli kirjastossa pitkä rivi.

Mutta että Disney-romaaneja – sellaisiahan ei ole. Eihän?

Disney-aiheisella proosalla on pitkä, vaikkeikaan ehkä kovin kunniakas, historia muuallakin kuin lasten kuvakirjoissa. Erilaisia Disney-universumeihin liittyviä kirjoja on ilmestynyt maailmalla yllättävän paljon, ja nykyään alati laajeneva yhtiö ujuttaa lonkeroitaan kaikkialle populaarikulttuurissa, mikä tuo mukanaan koko ajan myös suuremmat kirjamarkkinat heidän ulottuvilleen. Kuitenkin jos Suomessa mainitaan Disney, ajatellaan yleensä kahta asiaa: pitkiä animaatioelokuvia ja Ankkalinnaa. Jälkimmäisestä nyt ainakin on vaikea kuvitella kenenkään tekevän kaunokirjallisuutta. Ja kuitenkin nimenomaan sitä on suomeksikin ilmestynyt erään kirjasarjan verran.

Vuonna 2000 Helsinki Media julkaisi neliosaisen pokkarisarjan nimeltä Mikin mysteerit. Sarjan ensimmäisestä osasta ilmestyi myöhemmin myös kovakantinen painos, vuonna 2008. 

Tuon ensimmäisen kirjan, Murtotulvan, lopussa Mikki ja Minni Hiiri perustavat etsivätoimiston Ankkalinnaan, ja se luo kehyksen tuleville tarinoille. Kyse on siis dekkarikirjallisuudesta. Vaikka kirjojen yleisö on lapset ja nuoret, eivät kirjojen aiheet kuitenkaan jää tavanomaiselle lastendekkarien tasolle (päiväkotilaiset etsivät kadonnutta villasukkaa tai kutosluokkalaiset selvittävät salaperäisen lunttaajan tapausta). Pikemminkin ne mukailevat perinteisten, aikuisille suunnattujen rikoskertomusten tyypillisiä aiheita. Kirjasarjan kertomukset ovat selvästi sukua varsinkin Aku Ankan taskukirjoista tutuille sarjakuville, yleensä kai italialaisille, joissa Mikki toimii kovaksikeitettynä etsivänä ja poliisivoimien avustajana. Kolme ensimmäistä osaa kyllä perustuvatkin sarjakuviin, eivät tosin italialaisiin vaan Floyd Gottfredsonin 1930-luvun jatkosarjoihin. Tai jos eivät aivan perustu niin ainakin ovat ottaneet innoituksensa niistä.

Ensimmäinen kirja eli Murtotulva (Cases en cascade, 1997; perustuu Gottfredsonin sarjaan The Plumber's Helper, 1938) alkaa siitä, kun juuri LVI-firmaan pestautunut Hessu loukkaa itsensä ja Mikki joutuu tuuraamaan häntä. Mikki ei ymmärrä mitään putkitöistä, mutta se nähdäänkin firmassa vain etuna. Yhtiö tekee ainoastaan kaupungin putkityöylitarkastajan osoittamia korjaustöitä, nekin miten sattuu – ja kummasti juuri näiden urakoitten jälkeen kohteeseen murtaudutaan. Mikki avittaa tietenkin poliisia murtoaallon selvittelyssä. Loppuratkaisu, lähes Poirot-tyyliin esitetty, paljastaa monimutkaisen juonen rikosten taustalla. Tämä tarina tosiaan toimii lähtölaukauksena hiirten etsivätoimistolle.

Seuraava osa, Kummituskartano (Les fantômes se déchaînent, 1997; perustuu Gottfredsonin sarjaan The Seven Ghosts, 1936) on kallellaan kauhuun, kuten nimestäkin voi päätellä. Mikki ja Minni sekä heidän apunaan Hessu ja Aku lähtevät selvittämään kummittelutapausta. Erinäisten näppärästi rakennettujen yliluonnollisuuksien ja juonenkäänteiden jälkeen aaveiden takaa paljastuu salakuljettajajoukko.

Neljästä suomennetusta kirjasta kaksi ensimmäistä ovat parhaat. Niissä on yllättävän vetävät juonet ja sujuvaa kieltä. Asiat tapahtuvat nopeasti, kuten lasten- ja nuortenkirjallisuudessa kuuluukin, mutta missään vaiheessa tarina ei tunnu etenevän hätäisesti. Myös sopivasti rajattu tapahtumapaikkojen määrä auttaa pitämään kertomuksen kompaktina. Lapsenkin on helppo pysyä mukana käänteissä. Toisaalta lapsilukijaa ei aliarvioida, sillä vastaan tulee monta sellaista sanaa, jotka eivät joka lapsen leksikkoon vielä kuulu. Suomennosten kieliasu noudattaa koko sarjan ajan sitä Aku Ankka -lehden perinnettä, että käytetty sanasto on monipuolista, yllättävää, ehkä irrottelevaakin. Viia Viitanen on onnistunut käännöksessä paremmin kuin nämä romaanit ehkä edes ansaitsisivat.

Valitettavasti sarjan taso laskee kolmannessa osassa. Vaarallinen tehtävä (Mission secrète, 1997; perustuu Gottfredsonin sarjaan Mickey Mouse Joins the Foreign Legion, 1936) sijoittuu isolta osin muukalaislegioonaan. Alussa Mikki kaapataan, häntä kidutetaan (kana nokkii jyviä sidotun Mikin päältä), ja lopulta hän pääsee karkaamaan. Seuraavaksi hän tajuaa olevansa kansainvälisen rikollisuuden kintereillä ja "isänmaan vuoksi" päätyy salamatkustajaksi laivaan, jossa juonittelee itsensä Haukka-nimisen suurrikollisen apuriksi. Lopulta, kun päästään Afrikkaan ja muukalaislegioonaan, kuvioon ilmestyy vielä Musta-Pekkakin. Tarina on sekava, poukkoileva ja silti melko tylsä. Trillerijuonen riisuminen lapsille sopivaksi ei ole onnistunut kovinkaan hyvin.

Paljon paremmin ei onnistu myöskään mafiameininki Ankkalinnan malliin. Viimeisessä suomennetussa Mikki-mysteerissä, Likaista peliä (Sale affaire, 1997), etsivätoimistoa vastaan asettuu jälleen Musta-Pekka. Hän on aloittanut suojelurahan keräämisen kaupungin kaduilla. Samalla hänen savuverhona toimivan yrityksensä toimenkuvaan kuuluu myös poliisivoimien lahjominen ja lehdistön terrorisointi. Sattumalta(!) Mikki ja Minni ystävineen saavat väliaikaisesti toimitettavakseen sanomalehden, jonka avulla he paljastavat ankkalinnalaisille, millaista peliä kulisseissa oikein pelataan.

On myönnettävä, että Mikin mysteereissä on yritystä. Juonissa ei todellakaan ole aina menty aidan matalimmasta kohdasta. Valitettavasti kunnianhimo ei aina ole yhteismitallinen taidon kanssa. Kirjoittajat onnistuvat vaihtelevasti tiivistämään mutkikkaitakin tarinoita alle sadan sivun ohjemittaan ja kertomaan ne kielellä, jota nuori lukija kykenee seuraamaan.

Moni tarinoista toimisi lähes sellaisenaan ilman tuttuja ankkalinnalaishahmoja. Toisaalta näiden käyttäminen säästää kirjoittajilta vaivan esitellä tarinan henkilöitä. Lukijan oletetaan tuntevan hahmot etukäteen, heidän luonteensa ja toimintatapansa. Toisaalta kun tutut koomiset hahmot yhdistetään hyvinkin aikuisiin teemoihin, kuten korruptioon, on lopputuloksessa kiehtovaa ristiriitaisuutta.

Mikin mysteerien taustalla on ranskalainen sarja Walt Disney Collection Mystère, jossa ilmestyi vuosina 1997–2001 yhteensä 28 osaa. Sarjaa käännettiin myös saksaksi nimellä Detektei Maus vuosina 1997–1999 kahdeksan osan verran. Suomalaisissa niteissä taustatiedot ovat vähintäänkin sekavia. Teoksien alkuperäisnimiksi annetaan niiden saksalaiset vastineet, mutta suomennos mainitaan kuitenkin tehdyn ranskan kielestä. Tekijämerkinnöissä on suoranaisia virheitä. Toisen osan, Kummituskartanon, kirjoittajaksi mainitaan Shaïne Cassim, joka todellisuudessa on kirjan kuvittaja; oikea kirjoittaja on Benoît Basco, joka kirjoitti myös ykköskirjan. Kaksi seuraava osaa ovat Béatrice Nicodèmen kirjoittamat, mutta nelosessa kirjoittajaksi ilmoitetaan Basco. Myös nelosen kuvittaja on väärin: Ulrich Schroederin sijasta sen pitäisi olla Fernando Güell. Ei sillä, että kuvittajien tyyleissä olisi erityisempiä eroja. Kaikkien kirjojan kuvat ovat samasta hengettömästä Disney-tehtaasta.

Mikin mysteerit ei ole suurta kirjallisuutta, ei hyvää dekkarikirjallisuutta, ei edes kovin kummoista kioskikirjallisuutta. Se kuitenkin on suomenkielisten pokkarisarjojen joukossa mielenkiintoinen pikku kuriositeetti, joka jää helposti huomaamatta kohdeyleisönsä ja Disney-yhteytensä vuoksi.  

Luettua: helmikuu 2021

Tim Heald: Murha Agathan malliin. 12 tarinaa Agatha Christien syntymän satavuotisjuhlan kunniaksi (Classic English Crime, 1990). Hyvinkää 1996: Book Studio. 192 s. Suom. Pasi Junila. Jännityksen mestarit 92.

Marie Smith: Muhaavat naiset (Ms. Murder, 1989). Hyvinkää 1993: Book Studio. 357 s. Suom. Sirpa Vuento. Jännityksen mestarit 77.

En ole erityisen suuri dekkareiden ystävä, mutta välillä pitää syventää tietämystään silläkin saralla. Nyt lukulistalle pääsi pari Jännityksen mestarit -sarjan antologiaa.

Tim Healdin toimittama Murha Agathan malliin ilmestyi alunperin Agatha Christien satavuotisjuhlan kunniaksi. Siinä brittiläisen rikoskirjoittajien yhdistyksen jäsenet mukailevat kukin tavallaan Christietä. Jotkut jäävät sisäpiirihassuttelun tasolle, mutta mukana on pari vaikuttavaakin novellia. Etenkin Liza Codyn natseja sivuava Mälvää jäi mieleen.

Marie Smithin Murhaavat naiset (Ms. Murder, 1989; suom. 1993) puolestaan sisältää naisten kirjoittamia arvoitusdekkareita, joissa myös päähenkilöt ovat naisia. Kokoelma on sinänsä pätevä läpileikkaus 1900-luvun naisdekkaristeista, mutta tekstivalinnat eivät ole aina ihan täysosumia. Sisältö on kuitenkin mukavan monipuolinen ja mahtuu siihen aidosti kiehtoviakin kertomuksia.

Tapani Bagge: Rikoksen poluilla – ja muillakin. Valittuja kirjoituksia 1997–2019. Turku 2019: Helmivyö. 287 s.

Boris Hurtta: Kirjamaailma Peilimaailma. Helsinki 2019: Kuoriaiskirjat. 192 s.

Rikoksen poluilla – ja muillakin kokoaa yhteen niteeseen suuren määrän Tapani Baggen asiaproosaa. Iso osa teksteistä on ilmestynyt pienissä genrelehdissä (Ruudinsavu, Ruumiin kulttuuri) tai Hämeen Sanomissa, mutta onpa mukana myös blogikirjoituksia ja Facebook-päivityksiä. Vaikka sisältöä on moneen suuntaan, se vakuuttaa silkalla massallaan. Erilaisia tekstejä on niin paljon, ettei siinä pieni silppuisuus haittaa. Silti itselleni parasta antia ovat alun perin Ruumiin kulttuurissa julkaistut kirjailijaesittelyt.

Boris Hurtan Kirjamaailma Peilimaailma jäi viimeiseksi Hurtan elinaikana julkaistuksi novellikokoelmaksi. Näennäisesti se sisältää toisaalta bibliofiiliaiheisia novelleja ja toisaalta laajemmin liikkuvia tekstejä. Kuten Baggenkin kirjassa, myös tässä sisältö on hyvin heterogeeninen – ja kieltämättä jää hieman hajanaiseksi. Hurtan tekstiä on lähes aina nautinto lukea, niin nytkin, mutta kokonaisuus ei kanna ihan loppuun saakka.

Kirjamaailma Peilimaailman lukukokemukseen saattoi kyllä vaikuttaa Hurtan äskettäinen tapaturmainen kuolema. En voinut lukemisen aikana olla ajattelematta, että hänen kirjoittamisensa on nyt kirjoitettu. Minun oli tarkoitus heti vuodenvaihteen jälkeen ottaa työn alle urakka käydä jälleen kerran läpi Hurtan valtavaa tuotantoa. Saa nähdä, miten osaan suhtautua urakkaan nyt.

Konni Zilliacus: Taavetti Anttilan kohtalo y.m. kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä. Porvoo 1898: WSOY. 174 s. Suom. Juhani Aho.

Martt Montonen (toim.): Lännen kultaan kurkottamassa. Amerikansuomalaisten kirjoituskilpailun satoa. Porvoo–Helsinki–Juva 1979: WSOY. 122 s.

Konni Zilliacuksen Taavetti Anttilan kohtalo on valikoima Juhani Ahon suomentamia siirtolaisnovelleja. Pari ensimmäistä on hyvinkin vakavia, hieman melodramaattisia ihmiskohtaloita. Niitä seuraa kaksi toisiinsa liittyvää, hauskempaa jutelmaa, toinen sirkusapinan nahkoihin pukeutuvasta juoposta ja toinen korttihuijauksesta. Lopuksi on vielä kaksi henkilökuvaa viinaanmenevästä saarnamiehestä ja jäyhästä pohjalaisesta, joka lopulta lähtee takaisin Suomeen antamaan vaimolleen selkään. Yllättävän hyvin aikaa kestäneitä pikku kertomuksia, jotka voisivat hyötyä tuoreesta käännöksestä. Sitä kuitenkin lienee turha odottaa.

Martti Montosen toimittama Lännen kultaan kurkottamassa kasaa viitisen vuotta aiemmin järjestetyn kirjoituskilpailun tekstejä yhtään. Kokoelman alkupuolisko sisältää kuusi novellia (joista kolme on nimetty tosin pakinoiksi, varmaan siksi että ne ovat humoristisia toisin kuin oikeat "novellit"). Ne eivät ole mitään suurta kirjallisuutta, mutta kestävät lukemisen kyllä. Eino Nurmisen tarina korttipelin aiheuttamasta kapakkatappelusta oli eniten mieleeni. Kirjan toisen puolen muodostaa neljä keskenään hyvin erilaista muistelmaa, ja nämä ovat ehdottomasti kokoelman painokkaimmat tekstit. Kiinnostavin on ehdottomasti viimeinen, etenkin koska sen on kirjoittanut runoilija-kirjailija Heikki Jylhä. Jylhän lyhyt teksti kuvaa hänen varhaislapsuuttaan Maynardissa.