Sid Smith: In the Court of King Crimson

Sid Smith

In the Court of King Crimson

An Observation Over Fifty Years

Pagyric Publishing, 2019. 608 s. ISBN 978-1916153004.

Sid Smithin In the Court of King Crimson: An Observation Over Fifty Years (Panegyric 2019) on periaatteessa laajennettu laitos hänen parikymmentä vuotta vanhemmasta kirjastaan, mutta laajennukset ovat niin suuria, että voidaan puhua ihan uudesta teoksesta. Smith on seurannut King Crimsonia vuodesta 1972, pari viime vuosikymmentä varsin läheltä, ja hänellä on käytössään valtava tietomäärä näkemyksestä puhumattakaan. Hänellä on ollut pääsy arkistoihin, minkä lisäksi Smith on haastatellut kirjaansa varten jokseenkin jokaista yhtyeeseen joskus kuulunutta. 

Tulos on massiivinen. Jopa niin massiivinen, että joku kehvelimpi kynämies olisi julkaissut samasta materiaalista kolmekin kirjaa. Teoksen ydin on sen ensimmäinen osa, King Crimsonin historiikki. Smith käy läpi yhtyeen moninaiset vaiheet ihailtavan johdonmukaisesti. Taannoin kritisoin Jethro Tull -kirjaa siitä, että se siirtyi pikakelaukselle ensimmäisten kymmenen vuoden jälkeen. Smithin kirjassa tällaista ei tapahdu missään vaiheessa. Se etenee tasaisen tarkasti ja nautittavan sujuvasti koko yli viidenkymmenen vuoden aikajänteensä.

Tarina alkaa jo ennen varsinaista King Crimsonia, sen esiasteeesta eli Giles, Giles & Frippistä. Jokainen myöhempi inkarnaatio, joita on laskutavasta riippuen noin yhdeksän, saa jokseenkin yhtä laajan ja tasaväkisen kohtelun. Kaikista jäsenistä ei voi sanoa aivan samaa. Vaikka Smith suhtautuukin kunnioituksella kutakin entistä ja nykyistä jäsentä kohtaan, muutamat nimet lausutaan muita kitkerämmin. Gordon Haskell, joka itse on ollut kovaääninen King Crimsonin arvostelija, saa monta puheenvuoroa, jossa hän ei näytä itseään kovin imartelevassa valossa. Samoin myöhemmät laulajat Greg Lake ja Adrian Belew kuvataan jossain määrin vaikeina hahmoina – ei varmasti aivan syyttä, mutta varsinkin Belew näyttää usein melkoiselta kiukuttelijalta. Toki heit myös kehutaan toistuvasti, mutta eipä esimerkiksi Fripp saa omista jääräpäisyyksistään koskaan kritiikkiä Smithiltä. Onneksi sentään muiden muusikoiden vähemmän mairittelevia kommentteja pääjehusta on päätynyt kirjaan. Tämä on kuitenkin tällaista "virallisten" ja "autorisoitujen" elämäkertojen ja historiikkien ongelma; kirjoittaja harvoin saa kuuluviin ääniä, joita portinvartijat eivät hyväksy, eikä välttämättä edes halua saada.

Elämäkertaosuus keskittyy nimenomaan bändin vaiheiden kronikointiin. Albumien sisältö jää selvästi vähemmälle, välillä melkein olemattomaksi. Historiikin jälkeen Smith esitteleekin sitten arvioiden King Crimsonin studiotuotannon. Osuus on monin tavoin onnistunut. Vaikka lukijakunnan voi olettaa tuntevan käsitellyt albumit läpeensä, osaa Smith nostaa niistä esiin piirteitä ja huomioita, jotka tuntuvat tuoreilta. Se, että hänellä on ollut pääsy yhtyeen arkistoihin, on antanut hänelle aivan omanlaistaan näkökulmaa levytyksiin. Päätös rajoittua vain studioalbumien arvosteluun on ihan ymmärrettävä jo käytetyn tilan vuoksi, mutta kieltämättä jäin kaipaamaan myös laajan live-diskografian esittelyä. Ainakin oleellisimmat julkaisut olisi voinut ihan hyvin voinut kommentoida. Myös ProjeKctit jäävät huomiotta, mikä tuntuu oudolta ratkaisulta.

King Crimsonin keikkapuoli saa kyllä huomionsa, sillä lähes 800-sivuinen kirja päättyy Smithin luonnehdintoihin kaikista tällä hetkellä Discipline Global Mobilen kautta saatavilla olevista KC-liveäänityksistä. Tekstit ovat ilmestyneet aiemmin levy-yhtiön nettisivuilla, mutta kirjan sivuilla niistä muodostuu syväluotaus yhtyeen kehittymiseen esiintymislavoilla. Toistolta ei tietenkään voi välttyä, minkä vuoksi loppuosuus ei todellakaan ole yhtä sujuvasti luettavaa kuin sitä edeltävä kirja.

Smith on kirjoittajan musiikkijournalismin vanhan koulukunnan edustaja. Hän kirjoittaa täsmällistä mutta elävää kieltä, jossa vertaukset ja metaforat sekä erikoiset sanavalinnat saavat hengittää vapaasti. Sellaista on ihana lukea tällaisina kömpelöiden somearvosteluiden aikoina. Kuvallisesta ja omaperäisestä kielestä huolimatta In the Court of King Crimson tuntuu yhtenäiseltä ja luontevalta. Siitä puuttuu kikkailu, joka varsin usein tuntuu tunkevan (varsinkin suomalaisten) musiikkitoimittajien teksteihin.

In the Court of King Crimson on melkolailla definitiivinen kirja King Crimsonista. Sen pienistä puutteista huolimatta tuntuu mahdottomalta, että kukaan kirjoittaisi parempaa tai informatiivisempaa teosta yhtyeestä. Sen sijaan King Crimsonin tuotanto ansaitsisi kyllä oman, laajemman läpikäyntinsä ja analyysinsä. Hedelmällinen kirjan aihe olisi myös Robert Fripp. Eric Tammin Robert Fripp: From King Crimson to Guitar Craft ilmestyi jo 1990, ja sen keskiössä on enemmänkin Frippin kitaransoiton opetus kuin mies tai hänen tuotantonsa.

The Ballad of Jethro Tull

The Ballad of Jethro Tull

London: Rocket 88, 2019 (painettu Kiinassa), 224 s, ISBN 9781910978429 (Classic Edition) sid.

Jethro Tull oli aikoinaan 1970-luvulla merkittävä yhtye. Myöhemminkin se on nauttinut niin suurta kulttimainetta, että sitä käsitteleviä kirjoja on vuosien varrella ilmestynyt aika liuta. Jotkin niistä ovat keskittyneet yksittäisiin albumeihin, jotkin ovat olleet haastettelujen kokoelmia, ja muutamissa on yritetty hahmottaa bändin kehityskaarta ja historiaa.

The Ballad of Jethro Tullia (Rocket 88, 2019) mainostettiin ensimmäisenä autorisoituna Tull-historiikkina. Kun tällainen teos saa kohteensa hyväksynnän, pitäisi varoituskellojen alkaa soida. Ja tälläkin kertaa, ainakin osittain, ihan syystä. Että kirja on yhtyeen (eli tässä tapauksessa käytännössä Ian Andersonin) hyväksymä, tarkoittaa yleensä ristiriitojen piilottamista, motivaatioiden hämärtämistä ja virheiden kieltämistä. Andersonin kunniaksi on sanottava, että tunnetuimmat ongelmat Jethro Tullin tarinassa myönnetään kernaasti. Esimerkiksi Anderson myöntää, että vuoden 1980 "big split", kun yhtyeen miehitys käytännössä vaihdettiin uuteen pelkällä kirjallisille ilmoituksella, hoidettiin väärin. Sen sijaan kolmekymmentä vuotta myöhempi tapahtumaketju, jonka seurauksena Andersonin ja kitaristi Martin Barren välit katkesivat ja Jethro Tull ainakin nimellisesti lakkasi olemasta, ohitetaan lähinnä Andersonin omalla olankohautuksella. Ainakin Barre on jälkikäteen kommentoinut "erottamistaan" hyvin toiseen sävyyn.

The Ballad of Jethro Tull on komea esine – se on isokokoinen, kauniisti sidottu ja runsaasti kuvitettu. Standardiversion lisäksi siitä julkaistiin kaksi vielä loisteliaampaa erikoislaitosta kirjakoteloineen ja grafiikanlehtineen. Sisällöltään se on kuitenkin hyvin tyypillinen haastattelukirja. Yhtenäistä narratiivia ei siis ole, vaan tekstimassa rakentuu haastattelukatkelmista. Parhaimmillaan tällainen ratkaisu voi olla erittäin hyvä, mutta silloin haastateltavia pitäisi olla paljon. Nyt 37:stä Tullissa soittaneesta jäsenestä vain kolmannes saa minkäänlaisen puheenvuoroa. Kaikkia muusikoita ei edes mainita nimeltä – ilmiselvimpänä puutteena on toistakymmentä vuotta Tulissa bassoa soittanut Jonathan Noyce!

Paljon toistellaan samoja, moneen kertaan kuultuja anekdootteja, joskin jotain uuttakin kirjaan mahtuu. Varsinkin John Evans ja Dee Palmer ovat antoisia ja ilmeisen vuolassanaisia tietolähteitä. On mukava huomata, että vuosikausi Tullista vaiennut Evans on saatu jälleen ääneen. Sen sijaan managerikaksi Terry Ellis ja Chris Wright eivät tuo tarinaan mitään lisää. Varsinkin Ellis kertaa samoja selityksiään kuin aina ennenkin. Hän ei ainakaan ole valmis myöntämään tehneensä mitään väärin. Eikä hän ehkä olekaan omasta mielestään, sen verran hyvin hän Tullin managerina tienasi.

Mielenkiintoista ja paljonpuhuvaa on, että kirjan tekijää ei mainita missään kovin selvästi. Haastattelu ja koontityön on tehnyt brittiläinen musiikkitoimittaja Mark Blake. Kuitenkin esimerkiksi kuvatekstit on kirjoitettu minä-muodossa, ja puhuja on selvästi Ian Anderson. Andersonin kädenjälki ovat voimakkaasti länsä. Se ei tietenkään ole itsessään välttämättä huono asia, mutta kirjan uskottavuuteen se vaikuttaa. Blake oma ääni sen sijaan ei kuulu lyhyttä ja mitäänsanomatonta esipuhetta lukuun ottamatta. Kirjan kiitososiossakin on ensimmäisenä Andersonin osuus (jossa hän kiittää "author" Matk Blakea).

The Ballad of Jethro Tullin suurin ongelma lienee, että ollakseen historiikki kirjan voisi olettaa käsittelevän yhtyeen kaikki vaiheet. Kuitenkin käy niin kuin usein käy, ja viimeiset kolmekymmentä vuotta vain juostaan läpi. Alkuajoilta ja 70-luvun alusta on runsaasti muistoja ja tarinoita  kerrottavana, mutta vuoden 1976 jälkeen mainitaan vain ne ilmeisimmät asiat. Samaa olen valitellut oikeastaan kaikkien Tull-aiheisten kirjojen kohdalla ja aidosti kuvittelin, että tällä kertaa myöhempiin vaiheisiin paneuduttaisiin enemmän. Tällä kertaa ei sentään oltaisi pelkkien toisen käden lähteiden varassa. Ehkä Jethro Tullin viimeisimmät 45 vuotta eivät ole olleet niin vaiheikkaita kuin ensimmäiset seitsemän. Taitaa vain olla niin, että edelleen paras Tull-historiikki on David Reesin kirja Minstrels in the Gallery vuodelta 1998. Toivottavasti se saisi jo pian kauan luvatun päivitetyn laitoksen.

Huomaan suhtautuvani The Ballad of Jethro Tulliin tarpeettoman kriittisesti. Siinä on paljon hyvää, mutta tämän kokoluokan "viralliselta" projektilta on mielestäni lupa odottaa enemmän. Nyt menetettyjä mahdollisuuksia on liuta. Tuntuukin, että kirja ei oikein tiedä, kenelle se on kirjoitettu. Fanit jo tuntevat peruasiat, mutta tavallinen musiikinkuluttaja tuskin aivan sattumalta hankkii itselleen kallista teosta.

Esa Kotilainen: Unisali

Esa Kotilaisen levy Ajatuslapsi vuodelta 1977 on suomalaisittain ainutlaatuinen berliiniläistyyppinen ambientlevy. Meni useita vuosia (vuosikymmeniä) ennen kuin kukaan muu täällä ryhtyi samanlaiseen äänimaalailuun. Kotilainen itsekin palasi sooloartistina elektron pariin vasta 2000-luvulla, ja hänen myöhemmät albuminsa ovat lähestyneet sähkömusiikkia melko erilaisesta tulokulmasta. Kotilaisen uutuus, Unisali (Presence Records, 2021), on kuitenkin Ajatuslapsen henkinen perillinen monellakin tapaa.

Ensikuulemalta yhteyttä ei ehkä huomaa. Siinä missä Ajatuslapsi on nimenomaan ambientlevy, tuo Unisali mieleen pikemminkin 1970-luvun italialaisen urkuprogen. Tämä yhteys on selvimmillään albumin alkupuoliskolla, kun Kotilaisen kosketinarsenaalin jykevöittää Lauri Porran ja Anssi Nykäsen rytmiryhmä. Vaikka Unisali on jaettu kappaleiksi, on kyseessä pitkälti yksi yhtenäinen sävelteos. Eri osat soljuvat eteenpäin orgaanisesti ilman taukoja. Unisali on matka.

Alun rokkaavampia vaiheita seuraa sarja lintuteeman ympärille kietoutuvia sävelkuvia, jotka ovat alkupuoliskoa paljon seesteisempiä. Jos Unisali jotain osoittaa, niin sen miten monipuolinen soitin voi minimoog olla. Se taipuu niin raskaaseen noisehenkiseen raastavuuteen kuin pehmän kauniisiin tunnelmointeihin. Moogi(e)n lisäksi levyllä merkittävästi esillä on etenkin Memotronin väräjävät äänivyöryt, mutta kuullaanpa levyllä myös esimerkiksi Farfisaa, bassoharmonikkaa ja paljon muutakin. Erikoisin soitin lienee ensilevytyksensä(?) saanut Esakota 1, Kotilaisen oma luomus.

Unisali sisältää paljon kaikuja menneisyydestä. Albumin nimi viittaa tietenkin Ajatuslapsen a-puoleen, joka oli otsikoitu "Unisalissa". Uusi levy alkaakin "Paluulla unisaliin". Yhälailla nimissä vastaan tulevat tutut ikkuna, näkymä ja vartija. "Tuttavani" on puolestaan vaihtunut "Ystävään". Mutta vaikka kumpikin albumi seuraa samaa karttaa, on niiden matkanteko aivan omanlaistaan. Sekä Ajatuslapsen että Unisalin jälkimmäinen puolisko alkaa luolanäkymällä, josta suunnataan luontovisioiden kautta (sisä)avaruuteen. Unisalin sarja huipentuu "Kohti linnunrataa"-osaan, joka lainaa jylhästi vuoden 1978 "Matkaajan" teemaa. "Matkaaja" on Kansallisoopperan baletille tehty teos, joka julkaistiin Ajatuslapsen remasteroidun cd-laitoksen bonuksena vuonna 2008. "Sähkölintupuisto" puolestaan mukaillee vuonna 2014 Kouvola-talon puistossa kuultua samannimistä ääni-installaatiota.

Pitkän, noin 45-minuuttisen kokonaisuuden jälkeen kuullaan cd:llä vielä yksi raita. "Himalaja" on levyn kannessakin ilmoitettu erillään muista, joten se tosiaan lienee ajateltu omaksi kokonaisuudekseen. Se on paljon muuta levyä leijuvampaa ambientia, tiheätunnelmainen kappale josta suorastaan henkii pakkanen ja viima. Muutenkin tämä luonnon tai luonnollisuuden läheisyys Kotilaisen tuotannossa tekee siitä aivan omanlaistaan. Kyllähän monikin elektro- ja ambient-artisti on hyödyntänyt luontoääniä musiikissaan; vesisade lienee se kliseisin. Kotilaisen kuulomaisemissa luontoäänitteet, oli kyseessä sitten linnunlaulu, jään rasahtelu tai männynrungon kolistelu, ja hänen koneista luomansa äänet, joko luonnolle vieraat tai sitä jäljittelevät limittyvät ja yhdistyvät niin, että niistä tulee yhtä. "Himalaja" ja ulkona näkyvä kylmä talvimaisema ovat yhtä.

Unisali on vahvaa jatkoa Esa Kotilaisen soolotuotannolle. Hän on viimeisten reilun kymmenen vuoden aikana löytänyt itsenäisenä tekijänä luomisvoiman, josta tuloksena on saatu monta korkeatasoista ja monimuotoista levyä. Unisali saattaa hyvinkin olla niistä paras.

Ryysyistä rikkauksiin ja nyrkkiä turpaan - Rockyt I–V

Niin kuin kai kuka tahansa 1980-luvulla syntynyt, myös minun lapsuuteni popkulttuurimaisemaan kuuluivat Sylvester Stallonen Rocky-elokuvat. Koulunpihalla kiersi jutut uskomattomista turpasaunoista ja Rockyn mielikuvituksellisista vastustajista (joita elokuvissa ei lopulta ole kuin muutama). R-kioskilla sai katsella vuokra-vhs:ien kansikuvarivejä, ja ainakin näin jälkikäteen tuntuu, että elokuvasarja esitettiin televisiossa ainakin puoli tusinaa kertaa.

En muista, että olisin nähnyt ainuttakaan elokuvista aikuisiällä. Moneen kertaan siihen on kuitenkin tuntenut vetoa. Niin oleellinen osa Rockyt ovat 80- ja 90-luvun lasten nostalgiaa. Viimein viisi ensimmäistä elokuvaa yhteen keräävä The Rocky Anthology -dvd-boksi tuli vastaan kierrätysmyymälässä vitosen kohtuulliseen hintaan. Setissä on elokuvien lisäksi bonus-dvd:llinen etenkin ensimmäiseen Rockyyn liittyvää lisämateriaalia.

Ensimmäinen Rocky (1976; ohj. John G. Avildsen) on ihan syystä maineikas. Karun näköinen ja tunnelmallinen tuhkimotarina on vilpitön klassikko. Ykkös-Rocky edustaa 1970-luvun laatu-Hollywoodia parhaimmillaan. Se on yhtä aikaa viihdyttävä ja katu-uskottava. Rockyn tarina ei ole erityinen: köyhän kaupunginosan amatöörinyrkkeilijä nousee sattuman kautta kehään raskaan sarjan maailmanmestarin kanssa ja vieläpä pärjää siellä. Koskaan ei tasapeli ole maistunut niin ihanalta kuin Rockyssä. "Ryysyistä rikkauksiin" on tietysti klassinen tarinakaava, eikä Rockyssakaan ole mitään yllättävää. Kuitenkin sen käsittelytapa, karhea realistisuus yhdistettynä juuri ja juuri uskottavaan juoneen, on vaikuttava.

Nykynäkökulmasta on oikeastaan uskomatonta, että Sylvester Stallone oli Rockyn vuoksi Oscar-ehdokkaana. Ei kuitenkaan näyttelijäsuorituksensa vuoksi vaan käsikirjoituksensa. Sitä palkintoa hän ei voittanut, mutta Rocky sai silti parhaan elokuvan ja ohjauksen palkinnot. Stallone on kyllä varsin vakuuttava pääosassaan nimihenkilönä, vähän yksioikoisena italonyrkkeilijänä. Roger Ebert jopa vertasi häntä Marlon Brandoon! Stallonen roolin lumo hieman kärsi myöhemmin, kun tajuttiin, ettei hän osaa oikein muulla tavalla näytelläkään...

Rockyn menestyksen jälkeen alkoi tulla jatko-osia, ja Stallonekin ryhtyi ohjaamaan. Rockyissä ei enää ollut kyse siitä, ovatko ne hyviä elokuvia vaan ovatko ne hyviä Rockyjä. Toisaalta jatko-osien tulva teki Rockyn hahmosta kenties entistä kuolemattomamman: Rocky ei ollut vain laatuelokuva, joka sai kehnomman seuraajan tai pari, vaan se oli kokonainen sarja, ilmiö.

Ensimmäinen  jatko-osa, Stallonen ohjaama Rockyn uusintaottelu (Rocky II, 1979) on parhaimmillaan lopun ottelukohtauksessa, mutta muuten se jää oudon pintapuoliseksi.  Nimi paljastaa juonen. Siinä sivussa sitten kipuillaan menestyksen seuraamusten kanssa. Ykkösen draama on vaihtunut patsasteluun. Tarinan hahmot jäävät nimenomaan hahmoiksi. Syvyyttä niissä ei ole entiseen tapaan, joskin sympatiaa ne onnistuvat edelleen herättämään. Tarina on ennalta-arvattava, nimenomaan halvalla tavalla.

Kolmas ja neljäs Rocky (1982, 1985; ohj. Stallone) menevät sitten jo sarjakuvasankarien osastolle. Turhasta draamasta on luovuttu ja tilalla on lähinnä mättöä. Kolmosessa eli Tiikerinsilmässä on vastassa Mr. T ja Hulk Hogan, minkä pitäisi jo riittää kertomaan tyylilajista kaikki oleellinen. Ja soundtrackilla hemmetin "Eye of the Tiger"! Elokuva on perinteinen jatko-osa: se antaa faneille sen, mitä nämä kaipaavat, mutta mihinkään kummempaan ei edes yritetä päästä. Valmentaja-Mickeyn kuolema on yhtä diippi käänne kuin Hämähäkkimiehen kasvatti-isän murha, ja Mr. T:n esittämä Clubber Lang on kuin luotu toimintafiguuriksi.

Nelosessa mennään vielä pidemmälle. Rockyä vastaan asettuu se ikonisin valkokangasnyrkkeilijä, Dolph Lundgrenin esittämä neuvostoliittolaisterminaattori Ivan Drago. Hahmo on täysin yksiulotteinen pahis mutta juuri sen takia niin toimiva. Rocky IV toimii tasan kahdella tasolla. Toisaalta se on toimintaelokuva, toisaalta mustavalkoinen kannanotto maailmanpolitiikkaan. Yhdysvallat versus Neuvostoliitto -dikotomiaa hierotaan katsojan naamaan ihan vitsiksi asti. Ja sittenkin Rocky IV saattaa olla sarjan viihdyttävin elokuva. Ainakin se on puhdasta elokuvaa, jossa tarina ei häiritse liikaa kuvaa. Kuvapuoli nimittäin on erittäin tehokas. Ison osan elokuvan mitasta vievät monenlaiset montaasijaksot. Ylitulkitsija minussa haluaisi nähdä ne tietoisena kumarruksena neuvostoliittolaiseen pioneerielokuvantekijään Sergei Eisensteiniin.

Vuonna 1990 saatiin vielä viides elokuva. Sen ohjasi jälleen Avildsen. Rocky V yrittää palata ensimmäisen osan yhteiskunnallisuuteen mutta jää onnettoman ohueksi. Liikaa draamaa, liian vähän nyrkkeilyä - enpä olisi uskonut koskaan sanovani niin! Tarinassa Rocky alkaa olla jo kehäraakki, ja todellisuus tulottomana ja varattomana alkaa iskeä koukkujaan. Rocky päättää alkaa valmentamaan nuorta lupausta, jota esittää tosielämän tuleva maailmanmestari Tommy Morrison. Tämä kuitenkin hyppää opportunistisen bisnesmanagerin kelkkaa. Finaalissa Rocky ja Tommy mättävät toisiaan turpaan paljain käsin kapakan pihalla. Kauas on tultu edellisten osien eeppisistä kamppailuista.

Seuraava osa, Rocky Balboa, antoi odottaa itseään sitten 16 vuotta, mutta se ei sisälly tähän boksiin. Sittemin Rockyn tarina on jatkunut Creed-elokuvissa.

Rockyjä on helppo syyttää halpahintaisesta tarinankerronnasta. Ihan tottahan se on, eivät nämä elokuvat ole mitään muuta kuin hyvin perinteisiä kertomuksia altavastaajasta, joka nousee itsensä yläpuolelle. Niitä voi perustellusti syyttää myös väkivaltaisuudesta ja varsinkin väkivallan ihannoinnista. Niin muistelen lapsuudessani tehdyn. Rocky ottaa elokuvissa iskuja käsittämättömän määrän, ja silti hän pysyy itsenään eikä ala taantua niin kuin moni todellinen nyrkkisankari. Viidennessä elokuvassa Rocky poika opetetaan oikein mallikkaasti ratkaisemaan ongelmat nyrkeillään. Kuitenkin Rockyissä on toinen puoli. Ei kukaan unohda, miten fyysisiä ovat Ivan Dragon suorat nelososassa; katsoja huomaa helposti hätkähtelevänsä television edessä noista iskuista. Eikä kukaan voi olla vaikuttumatta siitä, miten muodottomaksi Rocky kerta toisensa jälkeen hakataan.

Ykkösosan lopetus, sen jälkeen kun mestaruusottelu Apollo Creediä vastaan on ohi, on yksi elokuvan klassikoista: Rockyn naama  turvonneena ja verisenä, silmät umpeen muurautuneina, huutamassa rakastamansa naisen nimeä. Se on kipeän näköistä, tuskaista. Pystyykö kukaan nykyään aloittamaan nyrkkeilyuraa miettimättä, että joskus hän itsekin saattaa olla samannäköinen kuin Rocky ulvahtelemassa Adrianinsa nimeä? Ehkä voi, mutta he eivät todennäköisesti ole nähneet Rockya.