Luettua: marraskuu 2021

Timo Pusa: Yövuoro. Helsinki 1979: Kirjayhtymä. 63 s.

Kotkalainen Timo Pusa muistetaan parhaiten proosatuotannostaan, mutta hän aloitti runoudella. Yövuoro on hänen toinen kokoelmansa. Siinä nuoren runoilijan kevyt patetia ja luontolyriikka yhdistyvät kotkalaisuuden hellään kuvaukseen: tehdastyöläisiin, meren ja tuulen ainaiseen läsnäoloon, sukupolvien jatkumoon. Tämä jälkimmäinen puoli on Yövuoron vahvuus. Se antaa ymmärrystä kuvauksensa kohteille, maan hiljaisille, oli sitten kyse satamakaupungista tai sen duunareista.

Arvi Järventaus: Satu-Ruijan maa. Helsinki 1920: Kirja. 187 s.

Arvi Järventaus: Satu-Ruijan maa. Porvoo 1943: WSOY. 182 s.

Arvi Järventauksen Satu-Ruijan maa on erikoinen kirja. Toisen painoksen esipuheessa Martti Haavio vertaa sitä Knut Hamsunin ja Selma Lagerlöfin teoksiin, ja kieltämättä samanhenkistä realismin vaatimusten aktiivista vastustamista on tässäkin. Paikoin voidaan puhua ihan fantasiasta.

Satu-Ruijan maa muodostuu oikeastaan useasta löyhästi toisiinsa liittyvästä tarinasta. Kukin kertomus linkittyy kyllä edelliseen, mutta fokus on aina uusi. Kertomuksia yhdistää paitsi pohjoisnorjalainen miljöö myös sen herkullinen hahmokaarti. Hahmojen vahvuudesta kertoo osaltaan se, miten monissa lähteissä teoksen keskushenkilöksi nostetaan aivan eri henkilöitä. Itselleni vahvin hahmo on Klemet Larssen, entinen merikapteeni, joka alkoholisminsa vuoksi on siirretty muihin tehtäviin, vaimonsa ansiosta pikkukylän kirkkoherraksi.

Tässäpä onkin kaksi keskeistä aihetta, joita Satu-Ruijan maa käsittelee: kirkko ja viina. Oikeastaan kaikki kertomukset kietoutuvat vähintään toisen ympärille. Järventaus oli itsekin pappi, ja hän suhtautuu epätäydellisiin hahmoihinsa ymmärtävällä hellyydellä. Jokainen alkoholisti saa hänessä ymmärtävän kronikoitsijan. Hulvattomin episodi on ehdottomasti ensimmäisessä tarinassa, jossa vanha maahan uponnut Maasin kirkko nousee ylös eksentrisen astronomin keksimän viinamagneetin avulla!

Järventaus ilmeisesti perusti tarinansa Enontekiön kellonsoittaja Aapo Rovalta kuulemiinsa jutelmiin. Rovan hahmo on siirtynyt Satu-Ruijan maahan Abraham Kellonsoittajaksi.

Kirja sai aikanaan valtionpalkinnon, ja siitä otettiin lisäpainoksia tasaisen epätasaisesti; viimeisin painos on vuodelta 1981.

F. E. Sillanpää: Omista ja omilleni. Helsinki 1924: WSOY. 49 s.

1920-luvulla F. E. Sillanpään ura eli jonkinlaista kuivaa kautta. Syntyi kyllä monenlaista lyhyttä proosaa, mutta romaanit olivat karkusella. Yksi tuon ajan nimikkeistä on Omistani ja omilleni, vihko jossa kirjailija puhuttelee lapsiaan, tuolloin vielä aivan pieniä. Hän muistelee näiden syntymää ja siirtyy sen jälkeen pohdiskelemaan erinäisiä elämänalueita. Sotaa Sillanpää vastustaa, kehitysoppia kannattaa. Jälkimmäisen nimissä hän jakaa ihmiset "ylhäisö- ja alhaisoihmisiin", joiden olettaa kehittyvän tulevaisuudessa omiksi lajeikseen.

Kovin vilpittömältä Sillanpää ei omiin korviini kuulosta. Jonkinlainen poseeraus paistaa rivien välissä. Ehkä se johtuu vain omaksutusta isäroolista; kuulkaas lapset, kun isä nyt kertoo, miten asiat ovat. Eniten selittelyn makua on jaksossa, jossa Sillanpää käsittelee sukupuolirooleja. Eiköhän hänellä seliteltävää ollutkin tällä saralla...

Vaikka Sillanpää ei onnistukaan olemaan täysin vakuuttava kirjasessaan, ja aivan varmasti juuri siitäkin syystä, Omistani ja omilleni on mielenkiintoinen raotus sadan vuoden takaiseen yhteiskuntaan, kirjailijaan jonka suurimmat saavutukset (ja tragediat) olivat vielä edessä päin ja kustannusmaailmaan joka suuren saaliin puutteessa päätyi julkaisemaan kaikenlaista.

Kari Kettunen: Tämä päivä oli jo eilen. 1978: Kari Kettunen.

Kari Kettunen: Elän ikuisuuden ilman sinua. 1979: Kari Kettunen.

Kari Kettusesta en osaa sanoa kovin paljoa. 1970-80-luvuilla hän julkaisi joukon valokopiorunokokoelmia ja kirjoitti jonkin verran punkzineihin ja muihin vastaaviin pienlehtiin. Ilmeisesti vielä 2000-luvullakin häneltä on ilmestynyt omakustannekirjallisuutta.

Tämä päivä oli jo eilen on "kokoomarunoteos". Se sisältää lyhyttä ja usein humoristista, hieman aforismiin kallellaan olevaa runoutta. Mieleen tulee parhaimmillaan jotkut Pekka Kejosen jutut. Kettusella on samaa kielileikittelyä ja näsäviisasta vääntelyä. Teokseen sisältyy myös muutaman sivun verran yksinkertaista geometristä grafiikkaa.

Elän ikuisuuden ilman sinua puolestaan on nimensä mittainen. Sen runot ovat pateettista angstia. Aiheita ovat kuolema ja ero; sävy yrittää olla synkkä ja ahdistunut mutta kääntyy tahattoman koomiseksi. Tai ehkä tekstit tietävätkin olevansa liioitellun tuskaisia ja hykertelevät sisäänpäin omalle vakavuudelleen.

Rehti-Jalmari: 100 vaivaa (osasta toipuu). Hamina 2002: Rehti-Jalmari. 53 s.

Suomi on muuttunut paljon kahdessakymmenessä vuodessa. Kun Rehti-Jalmarin kirja 100 vaivaa (osasta toipuu) ilmestyi 2002, tuskinpa kukaan nosti kulmakarvojaan kannen blackface-aiheelle. Sisältö sen sijaan varmasti huojutti joidenkin mielenrauhaa. Kirja sisältää nimensä mukaisesta kuvaukset sadasta inhimillisestä vaivasta, joihin kirjoittajaksi väitetty hahmo, afrikkalainen kansanparantaja antaa ohjeita. Ohjeet ja kuvaukset ovat lähinnä rasismia, seksismiä, misogyniaa... Tämä on oikeastaan sitä valitettavampaa, että kirjoittaja osaa oikeasti käyttää kieltä hauskasti ja kirjoittaa hyvin.

Rehti-Jalmarin takaa löytyy haminalainen pakinoitsija-kirjailija Jari Nenonen. Hän on vuosikymmeniä pakinoinut niin paikallislehdissä kuin -radiossakin (nimillä Mata-Jari ja Jallu) sekä ainakin keskustalaisessa Suomenmaassa, ja tyyli on aina ollut "ronski". Nykypäivänä hänen pakinoitsijahahmoaan voisi pitää parodiana Valkoisesta Heteromiesöyhötystä, mutta valitettavasti asia ei taida olla niin.

Silti: myönnän nauraneeni muutamaan otteeseen...

Pikku-Juha: Juoppohullun päiväkirja. 23.3.–30.8.1998. Helsinki 1998: Diktaattori. 92 s.

Omakustannekirjallisuuskatsaus jatkui nimerkki Pikku-Juhan teoksella Juoppohullun päiväkirja. Tätä nykyähän toki jo tiedetään, että nimimerkin takaa löytyy Juha Vuorinen. Itse asiassa nimi on ensimmäisenkin painoksen copyright-tiedoissa. Vuorinenhan on moderni Kalle Päätalo, kirjailija joka on saanut lukemaan nekin miehet, jotka eivät lue. Keinotkaan eivät ole niin kummoisen erilaisen kuin Päätalolla; ajat ovat. Sekä Päätalo että Vuorinen kuvaavat suomalaisen miehen selviytymistä. Edellisellä se tarkoittaa tukkisouvia ja uittohommia, jälkimmäisellä tarkoituksettomuutta ja todellisuuspakoa. Juoppohullun päiväkirja löi läpi ymmärtääkseni alun perin netissä julkaistuna, ja syy suosioon on selvä. Vuorinen kirjoittaa ryyppäämisestä ja naimisesta sievästi liioitellen. Postmoderni äijä kaipaa ironisen etäännytyksen omasta elämänpiiristään osatakseen nauraa itselleen. Juoppohullun ytimessä on kuitenkin ymmärrys ja välittämisen tunne päähenkilöään kohtaan. Romaanista puuttuu toisaalta Päätalon ankara itsekritiikki ja toisaalta toisen rääväsuun, aiemmin esiin nostamani Jari Nenosen ilkeily. Vuorinen on yllättävän humaani kirjoittaja.

Olisinko lukenut Juoppohullun päiväkirjaa koskaan, ellen olisi kirppiskierroksillani törmännyt vuoden 1998 ykköspainokseen? Tuskin. Myöhemmistä painoksista (joita on kymmeniä) henkii huoltoasemajunttiuden keskikaljainen krapulahönkä, jota en koe erityisen viehättävänä. Sen sijaan obskyyri pikkujulkaisu, jota eivät jatko-osat, filmatisoinnit ja kesäteatterisovitukset rasita, tuntuu lämpimän tervetulleelta.

Unto Ahtola: Kortot ja muita kertomuksia. [Hamina] 1984: [Unto Ahtola]. 130 s. Kuv.

Unto Ahtola (1931–2016) oli haminalainen opettaja, joka julkaisi elämänsä aikana kourallisen kaunokirjallisia puhdetöitään. WSOYn satuantologiassa ilmestyi vuonna 1962 hänen Lappiin sijoittuva tarinansa ja rajavartiolaitoksen Rajamme vartijat -lehdessä jännityskertomus jatkosarjana 1973 ja 1974. Ensimmäinen kirjajulkaisu Ahtolalta oli novellikokoelma Kortot ja muita kertomuksia, jota seurasi vielä romaani Kaamoskultaa (Kustannuskiila 1990). Yhteistä Ahtolan kirjalliselle tuotannolle on Lappi. Sitä hän kuvasi myös Kymen Sanomissa neljänkymmenen vuoden ajan julkaistuissa pakinoissaan.

Luulin Kortot-kokoelman sisältävän lähinnä eräkirjallisuutta. Ja kyllähän asia oikeastaan näin onkin, sillä Lapin luonnon ja luonnossa kulkemisen kuvaukset ovat oleellinen osa Ahtolan novelleja. Tarinat eivät kuitenkaan ole paria poikkeusta lukuun ottamatta perinteisiä metsästys- ja samoilujuttuja. Sen sijaan tarjolla on lapinmystiikkaa (ei kuitenkaan tarpeeksi ollakseen fantasiaa saatikka kauhua), pseudolänkkäri (porovaras sidotaan kostoksi keloon kuolemaan), veijaritarina ja jopa täysiverinen scifitarina.

Viimeksi mainittu varsinkin on erikoinen löytö, sillä en muista Uni lähteellä -novellia mainitun missään alan bibliografiassa. Tarinassa tulevaisuuden helppouden ja huumeiden veltostuttama nuorimies näkee unenomaisen vision menneiden aikojen tervehenkisestä eräelämästä.

Ahtolan kieli on omalaatuista, lähes runollista. Ei mene virkettäkään ilman jotain erityislaatuista yhdyssanaa tai saamelaista ilmausta. Tämä tekee tekstistä jossain määrin raskasta luettavaa mutta antaa sillä myös lumovoimaa. Välillä mennään kyllä liiallisuuksiinkin, kun kirjoittaja väen vängällä kieltäytyy käyttämästä yleiskieltä ja keksii mieluummin jonkin kimurantin kiertoilmauksen. Hän itsekin tietää käyttävänsä hankalaa kieltä, minkä vuoksi niteen lopussa onkin sanasto tekstin tulkintaa varten.

Novellien lisäksi Kortot sisältää suuren määrän valokuvia pohjoisesta. Pääosin Ahtolan itsensä ottamat mustavalkokuvat ovat komeita ja tunnelmallisia, ja ne tukevat tekstien henkeä vaikka eivät suoranaisesti kertomuksiin liittyisikään.