Dead Rabbit: s/t

(Arvostelu on aiemmin julkaistu Palasokeri.comissa 2009. Tekstiä on hieman stilisoitu.)

Dead Rabbit

Dead Rabbit

Omakustannedemo, 2009. Cd-r.

1. Bastards & Losers; 2. Journey to the End; 3. You Are Not.

Dead Rabbit on helsinkiläinen, kohta kolme vuotta kasassa ollut rähinäpunkyhtye, ja tämä on heidän kolmas demonsa. Periaatteessa Dead Rabbitin musiikki nojaa kahteen perusseikkaan: nopeuteen ja laulaja–kitaristi Tommin persoonalliseen ääntelyyn. Pelkästään näin yksinkertaisista elementeistä ei silti ole kyse.

Kuitenkin demon avausraita "Bastards & Losers" rakentuu juuri mielettömän nopealle takomiselle ja räyhälaululle. Kuitenkin se onnistuu olemaan harvinaisen tarttuva kaksiminuuttinen täsmäisku, vaikka sellaisille hienouksille kuin melodia ei hukata yhtään tilaa. Kappale osoittaa hyvin, ettei kuulijan ihon alle pääsemiseen tarvita kuin yksi hyvä koukku ja oikea asenne.

Asenteesta puhuminen punkin yhteydessä on tietysti klišee, mutta sitä ei voi Dead Rabbitin tapauksessa jättää mainitsematta. Niin paljon tässä vajaassa kuudessa minuutissa kuuluu läpi soittajien riemu. Esitysten puhdas, joka välistä pursuava energia nostaa kappaleiden tasoa välittömästi piirun verran. Dead Rabbitin demo on oikeastaan lopulta varsin iloinen levy!

Kakkoskappale "Journey to the End" ei ole samanlainen tiukkaiskuinen turpiinveto kuin edeltäjänsä. Vain kertosäkeistössä rummut asetetaan sarjatulelle. Muutoin kappaletta hallitsee varmasti tamppaava takapotku. Punkboogie pompahtelee eteenpäin letkeästi muttei menetä lainkaan raivokkuudestaan.

Demon päätös "You Are Not" onkin sitten jo selvästi mutkikkaampi tapaus. Rytmisesti nykivä ja muutaman tahdin välein suuntaa kulmikkaasti vaihtava kaahaus on toki kelpo musisointia. Se ei kuitenkaan tunnu oikein koskaan pääsevään täyteen mittaansa; jonkinlainen huippuajatus jää saavuttamatta. Myös demon alkupuolen vapautuneisuus ja räjähtävä voima puuttuu tästä – yhtye ei tunnu olevan kappaleessa yhtä kotonaan kuin demon kahdessa muussa repäisyssä. Hiomisella "You Are Notistakin" kyllä saa varmasti enemmän. Soitannollisesti se on jo nyt tyylikäs, etenkin rumpali Ekin soitto on hienontarkkaa kuultavaa.

Palasokerin lukijoille HC ei ehkä ole se tutuin, turvallisin eikä miellyttävin tuttavuus. Jos halua tutustumiseen silti löytyy, Dead Rabbit ei ole lainkaan hassumpi aloitusehdokas. Jo demotasolla se on kovinkin maistuvaa tavaraa. Toivotaan, että tuleva kehitys ja viilailu ei vain syö yhtyeen energiaa ja tekemisen riemua.

You Get So Alone

(Arvostelu on aiemmin julkaistu Palasokeri.comissa ja Jaakobin Wsi Testamenti -blogissa 2008. Tekstiä on hieman stilisoitu.)

You Get So Alone

Solo instrumentals

Harha-askel HA-06, 2008. CD-R

1. Sindre Bjerga: Rust (Still) Never Sleeps; 2. Jani Hellén: Rushes in the Moonlight; 3. Amigo Result: Selipates; 4. Maxime Primault: Strictly Turntablized; 5. Ville Moskiitto: The Look of Lurv; 6. Sparkle in Grey: Bass Quartet; 7. Robert Horton: Blues for a Grey Day; 8. Talugung: Ant Nest; 9. Andy Futreal: Black Sand; 10. Michael Futreal: Wire Mountain in Winter; 11. Michael Futreal: Wire Mountain in Spring; 12. Crow Feathers: Cornelia Street; 13. Destroy All Tie Fighters: untitled; 14. Jani Hellén: Evening Call; 15. throuRoof: Drawing Spirits into Crystals

You Get So Alone on turkulaisen, kokeelliseen akustiseen musiikkiin keskittyneen Harha-askel-mikrolevymerkin kolmas kokoelma. Levymerkin ensimmäinen julkaisu, Goin’ Down Slow (2006), keskittyi täysin akustisella kitaralla soitettuun musiikkiin. Viime vuonna julkaistun Sing with Me -kokoelmassa valokeilassa oli ihmisääni. Näistä varsinkin ensimmäinen oli vahva kokonaisuus ja kaiken kaikkiaan vuoden 2006 parhaita kokeellisen musiikin julkaisuja.

Tämänkertaisen kokoelman aiheena on ollut sooloinstrumentit. Jokainen levyn 15 kappaleesta on esitetty vain yhdellä soittimella ja pääosin ilman minkäänlaisia päällekkäisäänityksiä. Yksittäisistä instrumenteista eniten on käytössä ennalta arvattavasti kitara. Esitykset eivät kuitenkaan ole suinkaan tasapaksuja toistensa hiilikopioita, vaan ne todistavat entisestään soittimen monipuolisuutta. Kitaroiden lisäksi levyllä ovat käytössä muiden muassa saksofoni, harmooni ja erilaiset lyömäsoittimet.

Kokoelman sisällön voi rajata – erittäin karkeasti! – kahteen sarjaan: Levyn aloittaa neljän abstraktin äänimaalauksen sarjalla. Niiden jälkeen loppulevy kuluu pääosin muodoltaan rakennetumman materiaalin parissa viimeistä, throuRoofin kappaletta lukuun ottamatta. Mistään läpisävelletyistä teoksista ei kuitenkaan voida puhua; kokeellisuus, improvisaatio ja tietty muodon hajottaminen ovat tärkeitä piirteitä levyn jokaisessa esityksessä. Kappaleiden tyylilajit vaihtelevat Robert Hortonin kitarabluesista Sindre Bjergan kitaradroneen ja Ville Moskiiton freejazz-sävyistä Michael Futrealin kauniisiin folktunnelmointeihin.

You Get So Alone on musiikiltaan riittävän monipuolinen kantamaan vajaan tunnin mittansa. Itse olisin jäntevöittänyt kappalejärjestystä nykyisestä niin, että selvästi abstraktimmat raidat olisivat kuuluneet melodiapitoisempien (en uskalla sanoa “perinteisempien”) välissä. Selkeä kaari kappaleiden välille syntyy toki nytkin. Yksittäisistä esityksistä välittömimmin vahvimmilta tuntuvat jo mainitut Michael Futrealin kaksiosainen dulcimer-improvisaatio ja Ville Moskiiton saksofonin puhaltelu sekä Sparkle in The Greyn bassokvartetto.

Harha-askelen tasavahvassa katalogissa You Get So Alone on mainio jatke. Toivotaan, että levymerkki jaksaa jatkaa, vaikka cdr-kulttuuri lukemattomine pienjulkaisuineen tuntuukin kärsivän tällä hetkellä kenties ylikuumenemisen aiheuttamasta väsymyksestä.

Ville Moskiitto: I Think I Will Dismember The World with My Hands / Liar on The Mountain

(Arvostelu on aiemmin julkaistu Palasokeri.comissa 2009.)

Ville Moskiitto

I Think I Will Dismember The World with My Hands / Liar on The Mountain

Harha-askel HA-10, 2009. CD-R

1. I Think I Will Dismember The World with My Hands; 2. Liar on The Mountain

Ville Forss on ollut aktiivinen nimi kansainvälisillä kokeellisen underground-musiikin kentillä jo usean vuoden verran. Vuodesta 2005 eteenpäin häneltä on ilmestynyt kymmenen albumia Ville Moskiitto -nimen alla (cdr- ja kasettimuodoissa), kaksi Autumn Galaxy -projektin levyä yhdessä Brad Rosen kanssa sekä liuta kokoelmaesiintymisiä. Lisäksi hän on edistänyt kokeellisen musiikin kulttuuria levyarvostelijana sekä julkaisijana oman Harha-askel -mikrolevymerkkinsä kautta.

Harha-askel onkin toiminut Ville Moskiiton toiseksi uusimman (uusin näyttää ilmestyneen eilen!) albumin julkaisijana. Kokonaisuudella ei ole varsinaista nimeä, vaan se on nimetty sisältämänsä kahden pitkän teoksen mukaan I Think I Will Dismember The World with My Hands / Liar on The Mountain. Molemmilla kappaleilla on pituutta noin 17 minuutin verran. Tyylikkäästä kansitaiteesta vastaa Marvelin sarjakuvatehdas, jolta kansikuvat on – no, lainattu. Kappaleiden nimet puolestaan ovat peräisin R. A. Laffertylta.

Mielenkiintoisinta Ville Moskiiton diskografian tutkiskelussa on tyylilajien tai oikeammin lähestymistapojen runsaus. Levytyksiin mahtuu niin paljasta akustista kitarointia, free jazz -kokeiluja, niinsanottua metsäfolkia ja elektronisia ääniveistoksia.

Tämän levyn molemmat kappaleet kuuluvat viimeksi mainittuun kastiin ja tuovat aiemmista julkaisuista ehkä eniten mieleen vuonna 2005 ilmestyneen Ylistyksiä-albumin. Lopulta samankaltaisista levyistä ei silloinkaan ole varsinaisesti kysymys. ITIWDTWWMH / LOTM:n kappaleet ovat pitkiä harhailuja äänimaailmoissa, jotka on saatu aikaan lähinnä jalostamalla sähkökitaran tuottamia ääniä. Kitaraksi ei musiikkia todellakaan tunnista kuin hetkittäin. Prosessoinnin avulla on syntynyt mystisiä äänitiloja, joissa pitkinä vellovien pohjaäänten varaan on luotu monenlaista jännittävää. Mistään drone-tyyppisestä musiikista ei kuitenkaan voida puhua, Moskiiton äänimaisema ei ole tarpeeksi staattinen siihen.

"I Think I Will Dismember The World with My Hands" on kappaleista rytmisempi. Tätä ei pidä ymmärtää missään varsinaisesti perinteisessä mielessä. Enemmänkin kyse on rytmisesti toistuvista, terävistä äänipurkauksista pimeänä vellovan pohjamassan seasta. Pistot eivät ole aggressivisia tai hyökkääviä. Päinvastoin kappaleesta syntyy lämmin, joskin avaruudellisen vieras atmösfääri, joka ei ole täysin vieras esimerkiksi 70-luvun berliiniläismestareiden seesteisimmille hetkille.

"Liar on The Mountain" ei puolestaan toimi mielestäni aivan yhtä hyvin kuin levyn avaaja. Muodoltaan hajanaisempi avaruusromun vyöhyke paisuu ja kevenee luontevasti ja vaivattoman oloisesti, mutta lopulta se ei vie kuulijaa kovin kauas. Ei samalla tavoin kuin edeltäjänsä. Ei silti, sopivassa mielentilassa tämäkin kappale saattaa hyvinkin jättää kuulijan kellumaan johonkin toismaalliseen tilaan, joskin ehkä ympyrää kiertämään.

Hämmentävän monipuolisessa Ville Moskiiton tuotannossa tämä kompakti ja yhtenäinen teospari sijoittuu ehdottomasti parhaimpien joukkoon. Tällä kertaa musiikista välittyy sellainen johdonmukaisuus, mikä on joskus jäänyt puuttumaan Moskiiton albumeista. En aio sanoa, että levy olisi sävelletyn oloinen, koska sitä se ei varmasti ole, mutta tällä kertaa artisti tuntuu tienneen selvästi, mihin on pyrkimässä. Pieni helmi.

Paanpa: Mehujääihmisten uneton uni

(Arvostelu on julkaistu aiemmin Palasokeri.comissa 2008.)

Paanpa

Mehujääihmisten uneton uni

Omakustanne, 2008. CD-R.
Pasi Palonen: laulu, syntetisaattorit, basso, kitarat, rumpukone.
1. Romantikko; 2. Avaruuspukuinen mies; 3. Jimmyn valinta; 4. Lähdin Tähtiakatemiaan; 5. Jimmy ei asu enää täällä; 6. T-32 (Rakkauslaulu robootille); 7. Minä <3 Hän; 8. Poika Tyhjäpää; 9. Liftariastronautin matka sinne ja takaisin; 10. Äänentähti

Paanpa on tamperelaisen Pasi Palosen yhden miehen projekti, jonka ensimmäinen demoäänite, Mehujääihmisten uneton uni ilmestyi viime kuussa. Musiikillisesti liikutaan jossain indie- ja avaruusrockin (mitä ne sitten lienevätkään!) kentällä.

Paanpan äänimaailma rakentuu pitkälti akustisen kitaran ja erilaisten syntetisaattorisaundien yhdistelmälle. Ajoittain käytetyt konerytmitkin ovat lähempänä rock- kuin dancemusiikkia. Mistään Hawkwindin kaltaisesta riffijumituksesta ei kuitenkaan ole kyse. Paikoin musiikkissa nimittäin on kuultavissa myös kotimainen iskelmäperinne; esimerkiksi "Jimmy ei asu enää täällä"- ja "Poika Tyhjäpää"-kappaleet herättävät itsessäni vahvoja kaikuja Sigistä! Tätä ei kuitenkaan pidä tulkita moitteeksi. Voimakas melodisuus, johon liittyvät hyvät koukut, sopii tyylilajiin. — Eikä Sigissä kai mitään vikaa ole…

Seikka, joka erottaa Paanpan eniten edukseen, on sanoitukset. Niissä ihmissuhdepohdinnat yhdistyvät kiehtovasti tieteisfiktion teemoihin. Levyn kappaleita yhdistää jonkinlainen kantava tarina, joka ei kuitenkaan ole niin hallitseva, että se haittaisi musiikkiin keskittymistä. Tämä kuitenkin korostaa vaikutelmaa kokonaisuudesta ja sitoo erillisiä kappaleita. Scifi-aiheisuus tekee muutoin perinteisistä kappaleista heti kiinnostavampia. Esimerkiksi kappaleesta "T-32 (Rakkauslaulu robootille)" löytyy levyn hulvattomin säepari: "sun virtapiirit on kauniit niin / sun runko on rujon vallaton".

Itseäni viehättävät Mehujääihmisten kappaleista eniten folkahtavimmat, kuten kaunis "Minä <3 hän" ja "Avaruuspukuinen mies". Voi melkein kuvitella, kuinka akustistaan näppäilevä androidi esittää näitä kadunkulmassa. Toisaalta vauhdikkaammista raidoissa on sellaisia helmiä kuin "Jimmyn valinta", joka jää jo ensimmäisellä kuuntelukerralla rullaamaan pään sisään. Levyn avaava "Romantikko" sekä "Liftariastronautin matka sinne ja takaisin" sen sijaan ovat mitättömimmät kappaleet. Tosin edellä mainitussa on mainio instrumentaaliosa ja sanoituksen tahallinen naiivius on hellyyttävää. Albumin lopettava "Äänentähti" on juuri sopivan pateettinen avaruusnostalgia päätökseksi.

Paanpan suurin heikkous on laulu. Muun musisoinnin ollessa koko ajan pätevää ja äänimailman viedessä kuulijaa mukanaan, hajottaa Palosen lauluääni kokemusta välillä harmillisesti. Monessa kappaleessa epävireinen ja kapea ääni toimii aivan kelvollisesti, mutta jos sävelväli kasvaa yhtään yli kriittisen pisteen, kärsii kokonaisuus. Palonen kuitenkin tiedostaa tämä, sillä suurin osa kappaleista on sävelletty hänelle sopivalle skaalalle. Kokonaisuuden kannalta voisi toisen äänen, kenties naisäänen, tuominen mukaan olla parantava veto. Paanpan musiikkia on kuitenkin vaikea kuvitella ilman Palosen ääntä, joka myös vaikuttaa naivistisen vaikutelman syntymiseen. Se tekee musiikin omalla tavallaan sympaattiseksi.

Mehujääihmisten uneton uni on oikein miellyttävä esikoinen Paanpalta. Parannettavaa tietysti on, mutta kokonaisuus toimii hämmästyttävän hyvin ollakseen demo. (Ja hei, kuka voisi vastustaa tuota kansikuvaa!) Odottamaan jäämme myös Paanpan toisen projektin, Popsicle Peoplen demoa, jonka ymmärtääkseni pitäisi senkin ilmestyä tämän syksyn aikana.

Demoa saa artistilta itseltään Mikseri.netin kautta.

Bearly Queen: What a Trashy Area

(Arvostelu on julkaistu aiemmin Palasokeri.comissa 2007.)

Bearly Queen

What a Trashy Area

Omakustanne, 2007. CD-R. Numeroitu painos 10 kpl.

1. alug-alóg; 2. such a trashy are, but wait...

Bearly Queen on tuore yhden miehen ambientprojekti. What A Trashy Area puolestaan on Bearly Queenin esikoisalbumi. Kymmenen kappaleen cdr-painoksena aluksi julkaistu levy sisältää kaksi pitkää kappaletta (tai ääniteosta).

Kahden joulukuun alkupäivän aikana tehdyt raidat on rakennettu täysin sämplejä käyttäen. Saatekirjeessä artisti perustelee sämplejen käyttöä sillä, ettei hän "mikään muusikko ole". Itsensä vähättely on kuitenkin tarpeetonta. Kappaleet ovat täysin omia kokonaisuuksiaan, käytetyistä sämpleistä ainoastaan ensimmäisen raidan pieni kitaramelodia tuntui etäisesti aiemmin kuullulta. Joku voisi myös tunnistaa kakkosraidan naisäänen, mutta lähteiden metsästys ei ole nyt millään tavoin tärkeää.

Levyn aloittaa lähes 21-minuuttinen "Alug-alóg". Se muodostuu lyhyestä äänikollaašista, joka toistuu samanlaisena läpi kappaleen. Kappaleelle muodostuu keinuva ja unenomainen rytmi, jonka päälle varioidaan hienovaraisesti muutamaa muuta ääntä. Tarkkakorvaisesti keskittyvä kuulija havaitsee muunnokset, mutta ne eivät ole oleellisia.

Toinen kappale, +14-minuuttinen "Such A Trashy Are, but Wait…" on sävyltään aggressivisempi. Ensimmäiseen kappaleeseen verrattuna hahmottomampien äänten päällä leijuu ajoittain eteerisen naisäänen laulama melodianpätkä. Näistä kahdesta kokonaisuudesta jälkimmäinen on mielestäni kiinnostavampi. Vahvasti käsiteltyjen efektien toistuvuus ei ole niin selvää kuin "Alug-alógissa" – toiston sijaan syntyy vaikutelma tasaisesta, leijuvasta jatkuvuudesta.

Äänimaailman staattisuus on nytkin, kuten aina minimalistisen ambientin tapauksessa, sekä sen hyvä että huono puoli. Äänitapettina Bearly Queenin musiikki toimii erinomaisesti. Omiin ajatuksiinsa uppoutuneelle kuulijallehan (ei siis kuuntelijalle) ei edes Brian Enon Thursday Afternoonin 61 minuuttiakaan riitä. Toisaalta ihmisellä on taipumus keskittyä kuulemaansa, kun hän on painanut soittimensa play-nappia. Tällöin Bearly Queenin musiikin tasainen tapahtumattomuus kääntyy itseään vastaan: kappaleet tuntuvat nopeasti liian yksitoikkoisilta. Ratkaisuna voisi olla joko kappaleiden lyhentäminen tai niiden kehittelyn hidastaminen. Kaikkia kikkoja ei tarvitse tuoda vielä ensimmäisten kahden minuutin aikana kuulijalle, jos aikoo jatkaa vielä kahdeksantoista sen jälkeen.

What A Trashy Area on mielenkiintoa herättävä aloitus tulokkaalta. Huhujen mukaan jatkoa on luvassa, ehkä jo piankin.

Pietari: Navakka moninainen

(Arvostelu on julkaistu aiemmin Palasokeri.comissa 2007.)

Pietari

Navakka moninainen

Tule ystävänä ty-10, 2007. CD-R.

Pietari Pietikäinen: soittimet ja sävellys; Joni Cibulka: kitara

1. Navakka moninainen; 2. Kultaiset kainalosauvat

Pietari on Pietari Pietikäisen projekti, jonka vajaan 13 minuuttin mittainen cd-r Navakka moninainen ilmestyi viime kuussa. Julkaisijana toimii mikrolevymerkki Tule ystävänä. Äänenlaatu on lo-fi, joka saattaa häiritä joitakuita kuuntelijoista. Itse kuitenkin olen sitä mieltä, että äänen kotoisa sumeus tekee Pietarin musiikille ainoastaan hyvää: pehmeän lämmin saundi tuntuu miellyttävältä kuin ikäloppu mutta rakas laiskanlinna.

Levy rakentuu kahdesta, keskenään melko erilaisesta instrumentaalikappaleesta. Nimikappaleella musisoi ainoastaan Pietikäinen itse. Seitsenminuuttinen kappale on nopeissa käännöksissään ja tunnelman muuttumisissaan ehtaa progea. Mukaan mahtuu kaunista ja mahtipontista pianoa kuin revittelevämpiäkin osuuksia. Paikoin mieleen tulee esimerkiksi Pekka Pohjolan ensimmäiset soolot. Ajatukset suuntautuvat muutenkin 70-luvun suomalaisiin jazzrockareihin. Kakkoskappaleella Kultaiset kainalosauvat Pietikäinen soittaa ainoastaan pianon ja kitarassa on Joni Cibulka. Kappale on ensimmäistä rauhallisempi, tunnelmaltaan unenomainen.

Navakka moninainen on pakattu levymerkille tyypilliseen tapaan käsintehtyyn pahvikoteloon, joka entisestään korostaa kotoisaa tunnelmaa. Kokonaisuus on yhtenäisyydessään onnistunut. Hintaa Pietarin levyllä on vaivaiset 3 euroa, joten harvassa ovat syyt sen ostamatta jättämiseen.

Ous Mal: Riioraa

(Arvostelu on julkaistu aiemmin Palasokeri.comissa 2008.)

Ous Mal
Riioraa
267 lattajjaa LTJ-85, 2009. CD-R.
1. Avara; 2. Lintuparvi; 3. Ensilumi; 4. Merilaulu; 5. Ikkuna; 6. Tähti; 7. Rannalla

Vuodesta 2002 alkaen on 267 lattajjaa -pienlevymerkki esitellyt ansiokkaasti suomalaista (toki myös ulkolaista) kokeellista underground-musiikkia. Järjestysnumerolla 85 ilmestyi viime kuussa Ous Mal -nimisen duon esikoisalbumi Riioraa.

Ous Malin jäsenet ovat kertoneet työtapansa perustuvan lähes täysin sämplejen käsittelyyn (ks. tulivuori.blogspot.com). Musiikin pohjana käytetään löydettyjä ääniä, joiden lähde voi olla vanha kasetti tai levy, kenties radio. Ous Malin musiikissa sämpleihin suhtaudutaan hyvin "vanhanaikaisesti"; niitä ei turhaan siistitä tai siloitella, vaan sihinät, suhinat ja napsut kuuluvat lopullisten kappaleiden luupeissa. Tämä luo musiikkiin sellaista luonnollista pehmeyttä ja lämpöä, mitä nykyisessä elektronisessa musiikissa jää usein kaipaamaan.

Sämplejen lisäksi Riioraalla kuullaan (ilmeisesti) vartavasten näitä kappaleita varten äänitettyjä selloa, pianoa ja kanteletta. Elektroninen äänimaailma limittyykin vahvasti folk-saundien kanssa. Lopputuloksen vahvin vertailukohta onkin Paavoharju, jonka musiikki tulee mieleen monta kertaa Ous Malin levyä kuunnellessa. Selvin ero Paavoharjuun on lauluosuuksien puuttuminen. Tämä luo toisaalta musiikkiin abstraktimman ulottuvuuden – kuultavien rakenneosien monet alkuperät ilman inhimillistä ääntä eivät ankkuroi Riioraan musiikkia turhaan – toisaalta laulu olisi voinut elävöittää esityksiä ja monipuolistaa levyn sisältöä.

Riioraa noudattaa karkeasti ottaen kaavaa, jossa hahmottomammat ambient-kollaašit vaihtelevat melodisempia ja sävelletymmän kuuloisia elementtejä sisältävien raitojen kanssa. Itselleni kaihoisan nätit tunnelmoinnit tuntuvat kuunteluhetkelle lumoavilta, mutta kappaleen päätyttyä ei juuri minkäänlaista kuulokuvaa jä jäljelle. Jotain tarpeeksi koukuttavaa niistä jää puuttumaan ollakseen täysosumia (sama muuten vaivaa Paavoharjunkin vastaavia teoksia). Sen sijaan enemmän kamarifolk-lokeroon sopivat kappaleet paitsi onnistuvat luomaan tavattoman vahvan tunnelman myös jättämään jonkinlaisen mielentilan ja vaikutelman myös kuuntelun jälkeiseen aikaan. Hienoja hetkiä ovat etenkin "Lintuparvi" kanteleineen ja selloineen, "Tähti" sekä "Merilaulun" alkupuoli. Toisaalta viimeksi mainitun lopussa ilmestyvä rumpukomppi on levyn suurin kauneusvirhe.

Riioraa on vakuuttava uutuus ja ennen kaikkea erittäin kaunista musiikkia. Ous Malilla on selvästi oma saundi ja tekemisen filosofia. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen yhtye ja albumi.

Kreep Ensemble: Yksilö yksinäinen, vapaan tahdon

(Arvostelu on julkaistu aiemmin Palasokeri.comissa 2006.)

Kreep Ensemble

Yksilö yksinäinen, vapaan tahdon

Omakustanne, 2005. CD-R. Numeroitu

1. Tiedotus vieraalle; 2. Kaksi lyhyttä katkelmaa ajan loputtoman hitauden kiireellisyydestä. a. Valuma. b. Tasainen; 3. Onnellisessa tilassa hän; 4. Kiireisissä silmissä; 5. Linja-automatka halki pippurimaa. a. Tylsistymä ikävän. b. Alamäki kovin kuoppainen. c. Väsymys tumman keskellä

Kreep Ensemblen viimevuotinen, vajaa puolituntinen cd-r on luonteva edeltäjä yhtyeen kolmannelle, ni-Frith Autumn Boogie-albumille (jonka Hezzu on arvostellut Palasokerissa). Yllättävän laajalla musiikillisella areenalla painiva yhtye on saanut aikaan jo tällä levyllään tunnelmaltaan vahvan kokonaisuuden.

Tiedotus vieraalle aloittaa levyn tummasävyisellä ambientilla, jonka päällä kuullaan ilmeisesti kitaristi Kalle Aution monologi. Seuraavilla kappaleilla sen sijaan pysytään jazzidiomin piirissä, sen hämyisällä ja avaruudellisella laidalla. Onnellisessa tilassa hän jaKiireisissä silmissä sisältävät myös folk-sävyjä. Kappaleissa kuullaan lisäksi laulua, joka aluksi tuntuu häiritsevän tunnelmointia mutta paljastuu lopulta sitä tukevaksi tekijäksi. Varsinkin ensin mainitun varovaisen haparoivia lauluosuuksia ei tarkemmin ajatellen olisi voinut muulla tavoin esittääkkään rikkomatta kappaleen herkkää sävyä.

Levyn päättää kolmiosainen Linja-automatka halki pippurimaan, joka on albumin vahvin teos. Sen ensimmäinen osa, Tylsistymä ikävän on ambientmainen maailalu, mutta sitä seuraava Alamäki kovin kuoppainen ehtii alle neljässä minuutissaan kasvaa nimensä mukaiseksi ryminäksi. Tämän jälkeen levyllä koittaa kuudentoista minuutin hiljaisuus, minkä päättää Väsymys tumman keskellä, suorastaan eeppinen, kitaravetoinen jazzlevitaatio.

Kreep Ensemble on siitä erikoinen yhtye, että sen sointi aivan varmasti tuo mieleen tusinan verran muita artisteja, mutta loppujen lopuksi ei kuulosta keneltäkään. Ajankohtaisista vertailukohdista voisi mainita Kuusumun profeetan folkimmillaan ja Mosaikin, mutta lopulta sekin on vain harhaanjohtavaa.