Luettua: helmikuu 2026

Lukemisto 7/1944. Helsinki 1944: Kirjapaino- ja Kustannus Oy Liike. 32 s.

Mielikuvituksellista nimeä kantava Kirjapaino- ja Kustannus Oy Liike kustansi yhtä ytimekkäästi nimettyä lehteä Lukemisto. Se ilmestyi ymmärtääkseni parin vuoden ajan 1940-luvulla ja Juri Nummelinin mukaan sisälsi kilpailijoitaan enemmän kauhu- ja fantasia-aineistoa. Itse olen päässyt käsiksi vain numeroon 7/1944, joka onkin palkitseva kokemus. Numero sisältää kaksi kertomusta Harry Etelältä ja Turo Ahvalta, Osvald Rahkoselta peräti neljä, sekä muutaman muunkin tekstin.

Harry Etelä (eli iskelmäsanoittajana muistettu Aimo Viherluoto) on ehta kauhusenttari, jota Nummelin on julkaissut jonkin verran uusiksi. Tässä kyseisessä Lukemiston numerossa on kuitenkin pari hänen kertomustaan, joita ei tietääkseni ole ilmestynyt muualla. Kummituspatsas on hieman kömpelösti kirjoitettu tarina kahdesta miehestä, jotka yöllä pihapuutarhassa kuljeskellessaan todistavat kammottavan patsaan heräämistä eloon. Eriskummallinen yö puolestaan lähentelee melkeinpä supersankarijuttua. Siinä tyköistuvaan mustaan pukuun ja naamioon sonnustautunut öinen kujeilija huomaa kykenevänsä vastustamaan painovoimaa. Humoristissävyinen novelli saa erikoisia lisäkierroksia seksuaalisista vihjauksistaan.

Monipuoliselta kioskikirjoittaja, tuolloin toki vasta teini-ikäiseltä Turo Ahvalta on mukana kaksi melko tavanomaista rikostarinaa, joissa kummassakin poliisi on soluttautunut rikollisliigaan ja joissa muutenkin suoritetaan epäuskottavat hämäykset. Rahkonen esiintyy kahdella kirjailijanimellä, Ossi Valle Rahkosena ja Ossi Haimina. Häneltä on lehdessä osa seikkailuhenkistä jatko-kertomusta, hölmö rikostarina, jossa puhelimen kautta kuuluva laukaus sekoittaa poliisitutkintaa, sekä sotapropagandistiset kotirintamaruno ja tuoreen rintamaisän uhriheruttelu.

Näiden lisäksi mukana on rikosjuttujen hölmöä linjaa jatkava nimimerkki Per Erikin (oik. Pertti Paakkanen) tarina yli-innokkaasta saksalaispoliisista, joka erehtyy pitämään kahta maskeerattua näyttelijää vakoojina, sekä ilman kirjoittajan nimeä ilmestynyt romanttinen kertomus. Siinä nainen matkaa sisä-Afrikan syvyyksiin ainoastaan ilmoittaakseen sulhaselleen, että jättää tämän uskottomuuden vuoksi. Ja tietenkin täyteaineistona on vitsejä.

Pekka Lounela & Jyrki Mäntylä: Huuto ja meteli. Hämeenlinna 1970: Arvi A. Karisto. 122 s. Näkökulma.

Syksyllä 1969 Yleisradio esitti myöhäisillassaan Porin jazzfestivaalien yhteydessä tehdyn tallenteen, jossa Allen Ginsbergin Huuto-runoa säesti Henrik Otto Donnerin säveltämä musiikki. Kuukautta myöhemmin ohjelmasta nousi kohu, kun liberaaliapuolueen kansanedustaja Arne Berner jätti eduskuntakyselyn, jonka oli allekirjoittanut 83 kansanedustajaa. Häly tiivistyi sanoihin: Berner liitti kyselyyn muutaman kokonaisuudesta irrotetun säkeen, jotka hänen mukaansa eivät olleet Yleiradiolle myönnetyn toimiluvan mukaisia ja joissa puhutaan muun muassa perseeseen panemisesta ja runkkaamisesta. Suuren yleisön ajatuksiin kysely nousi, kun kokoomuksen pää-äänenkannattaja Uusi Suomi julkaisi sen lainauksineen kaikkineen.

Hyvin nopeasti kävi selväksi, että kysely oli luonteeltaan poliittinen, vaikka näennäisesti vedottiinkin nuorten kuulijoiden suojelemiseen ja muihin moraalikysymyksiin. Vaalit olivat lähestymässä. Oppositiossa istunutta porvaristoa korpesi keskustalais–vasemmistolainen hallitus. Lisäksi heissä oli halu iskeä liian vasemmistolaiseksi syytettyä Yleisradiota, joka oli viime aikoina uudistunut rutkasti Eino S. Revon johtamana (joka muuten oli maalaisliittolainen). Soppaa hämmensi lisäksi ehdokkaana ollut, Ginsbergiä suomeksi kustantanut Armo Hormia, joka käytti kohua sumeilematta itsensä esiintuomiseen.

Myrskyn silmässä olivat Yleisradion teatteriosaston päällikkö Pekka Lounela ja apulaisosastopäällikkö Jyrki Mäntylä. Vain kuukausia tapahtumien jälkeen, heiltä julkaistiin Kariston Näkökulmia-sarjassa kohua käsittelevä kirja Huuto ja meteli (1970). Se käy pamflettimaisella otteella läpi tapahtumien kulun ja kokoaa yhteen runsaasti dokumenttiaineistoa (lähinnä lehtitekstejä). Kirjoittajat eivät kätke näkemyksiään vaan päinvastoin sanovat suoraan, mitä ajattelevat. Vastaavaa olisi vaikea kuvitella tapahtuvan nykyään.

Nykyajasta puheen ollen Huuto ja meteli on hämmentävä ja toisaalta valaiseva kirja yhä edelleen. Vaikka tapahtumista on kulunut jo lähemmäs kuusikymmentä vuotta, ne resonoivat tässäkin ajassa. Yle on edelleen vasemmiston äänitorvi, poliittiset virkanimitykset ovat voimissaan ja yksittäisten sanojen maaginen voima voi hyvin.

Päivi Haanpää & Marika Riikonen (toim.): Tusina. Novelleja. Helsinki 2018: Art House. 188 s.

Suhteeni nuortenkirjallisuuteen on aina ollut ongelmallinen. Kun olin kohdeyleisöiässä, koin nuortenkirjallisuuden lapselliseksi. Asiaa ei auttanut, että 1990-luvulla sen aihepiirit olivat minulle kovin vieraita. Ihmissuhdekuviot olivat itselle etäisiä, ja perheväkivalta, syömishäiriöt, urheilu tai heppatalleilu eivät koskeneet millään tavoin. Toisaalta klassiset Viisikot sun muut olivat kuuluneet kirjallisuuskasvatukseeni jo ennen kouluikää. Niinpä koko nuorille suunnattua tarinamaailmaa on aina varjostanut minulle jonkinlainen epäkelpoisuuden leima.

Päivi Haanpään ja Marika Riikosen toimittama antologia Tusina (2008) saattaa olla sitä, mitä olisin noina aikoina kaivannut. Se on nimensä mukaisesti kahdentoista novellin kokoelma, jonka sisältö on monipuolinen mutta miellyttävästi spekulatiiviseen fiktioon kallellaan. Puolet tarinoista sisältävät yliluonnollisuuksia: matalaa fantasiaa täydentävät näytteet kauhusta ja scifistä. Näistä kertomuksista itseäni viehättivät etenkin Alexandra Salmelan groteski isän, lapsen ja puun kolmiodraama sekä J. S. Meresmaan tekstiiliteollinen steampunk. Mielenkiintoisia ovat myös Magdalena Hain kummitustarina Internet-ajan epistolaarikehystyksineen ja Haanpään kolmesta dialogista muodostuva teksti.

Realistista genrenovellistiikkaa edustaa Anneli Kannon historiallinen kertomus, joka sijoittuu Suomen sisällissotaan. Hannu Luntialan lyhyt aloituspala on puolestaan eräänlaista ironista rikoskirjallisuutta, joka leikittelee lukijan kanssa ja pakottaa muuttamaan lukutapaa pariinkin otteeseen. Sitä aiemmin vieroksumaani ”perinteistä” nuortenkirjallisuuden kuvastoa tarjoavat Riikosen tallimiljööseen sijoittuva, syömishäiriötäkin sivuava tarina sekä Nelli Hietalan viehättävä romanttinen etelänlomajuttu. Kokoelman päättävä Harry Salmenniemen teksti on (Haanpään ohella) valikoiman kokeellisin ja ainoa, joka ei nojaa tarinaan.

Tusinan tyyppisten antologioiden suurin viehätys on niiden tarjoama yllätyksellisyys. Etukäteen ei voi aivan varmaksi odottaa, mitä tuleman pitää. Ja vaikkei kaikesta itse pitäisikään, on todennäköisesti kuitenkin kohdannut jotain uutta. Tusinan tapauksessa myös paljon mieluista.

Petri Tamminen (toim.): Novellit 2000. Jyväskylä 2001: Gummerus. 136 s.

Gummerus, Nuoren Voiman Liitto ja Xerox järjestivät edellisvuosien tapaan myös vuonna 2000 novellikilpailun, jonka parhaimmistoa koottiin lakonisesti nimettyyn antologiaan Novellit 2000. Kokoelman on toimittanut kilpailun tuomaristoon kuulunut kirjailija Petri Tamminen. Tällaisten kisakokoelmien jälkikäteinen arvo on usein siinä, että ne sisältävät monella tapaa hyvin satunnaisen valikoiman tekstejä ja tekijöitä – ehkäpä sellaisia yhdistelmiä, joita ei voisi kuvitellakaan myöhemmin – tai sitten myöhemmin tunnetuksi tulleiden kirjailijoiden varhaisia tekstejä. Novellit 2000 ei tuota tässä mielessä pettymystä, ei myöskään genrekirjallisuuden salattuja helmiä metsästävälle.

Kisassa palkittiin kolme novellia. Niiden kirjoittajat olivat Harri Asikainen, Leena Mead ja Jemina Staalo. Kahdelta ensin mainitulta on valikoimassa mukana myös toiset tekstit. Asikaisen palkintotarina on puhdas rikosjuttu, kertomus kahdesta pikkunilkistä jotka päätyvät puolihuolimattomasti tappamaan entisen toverinsa velkojen perinnän yhteydessä. Hänen toinen novellinsa puolestaan on kuivan humoristinen suomalaisen juhannuksen kuvaus, jossa pieleen menee se mikä mennä voi. Asikaisen tekstit ovat oikein hyviä mutta eivät yhtään sen enempää.

Jemina Staalon novelli on itsetarkoituksellisen rankka kuvaus liftaavan teinitytön sadomasokistisesta yöstä. Staalo jatkoi samassa hengessä myöhemmin Pornoinho-kokoelmassaan. Tällainen inhorealistinen seksin, väkivallan ja yhteiskunnallisten aiheiden yhteenliittymä kuuluu mielikuvissani 1990-luvun kotimaiseen kirjallisuuteen, etenkin kun yhdistetään vielä Stadin slangiin. Toista aikansa ihannetta, sähkösanomamaisen tiivistä proosakerrontaa edustaa monikin kokoelman teksti, mutta Leena Meadin (eli kääntäjä Elina Meadin) palkittu teksti Jämät tekee sen kenties hienoiten. Se on hallittu kuvaus toimimattomasta perheestä isän kuoleman jälkeen.

Mielenkiintoarvoa antologian novelleista on kuitenkin kolmella muulla tekstillä: Tuomas Kyrö ja Essi Kummu (nimellä Kähkönen) esiintyvät varhaisilla kertomuksillaan, ihan eduikseen. Spefi-keräilijää kiinnostaa tietää, että mukana on myös M. G. Soikkelin ironinen divina commedia, jossa Taivas on jouduttu sulkemaan, koska verottajan toimivalta on yletetty kuolleisiinkin henkilöihin..

Veijo Meri: Aleksis Kivi. Näytelmä. Helsinki 1974: Otava. 92 s. Delfiinikirjat.

Veijo Meren näytelmä Aleksis Kivestä (1974) syntyi hänen Kivi-elämäkertansa ohessa. Näytelmä ei pyri olemaan kattava elämäntarinan kuvaus vaan pikemminkin sarja välähdyksiä kirjailijan vaiheista. Painotus on, kuten oli Meren tietokirjassakin, vanhan myytin uudelleentulkinnalla, Kiven inhimillistämisellä aiempien neropainotusten sijasta. Lopputulos on pienimuotoisen vaikuttava.

Näytelmä rakentuu kahdeksastatoista, keskenään vaihtelevan mittaisesta kohtauksesta. Alun prologi, jossa henkilöt tulevat kertomaan kyseessä olen draama, korostaa kokonaisuuden teennäisyyttä: Emme me edelleenkään tiedä, kuka ja millainen Kivi oikeastaan oli ja mitä hän ajatteli tai tunsi. Iso osa Merenkin tarjoamista tulkinnoista on nimenomaan tulkintoja, sivistyneitä ja perusteltuja arvauksia, epäilyjä ja todennäköisyyksiä. Tämä lienee yksi niistä seikoista, joiden vuoksi Kiven hahmo yhä edelleen niin kiehtoo.

Meri tuo esiin näkemyksessään Kiven leikillisyyttä ja herkkyyttä. Hänen Kivensä ei ole mikään vakavana taidettaan pohtiva patsas vaan elämää ja sen iskuja vaihtelevasti sietävä ihminen. Tätä korostaa sivuhenkilöiden typistyminen yksinkertaisemmiksi luonnepiirteiksi. Esimerkiksi Nervander esitetään liki lapsenomaisena fanipoikana ja veljet Albert ja Juhani hyvinkin jukolalaisina räyhääjinä. Ahlqvist ja Meurman nimittelevät (herkullisesti) toisiaan lavan yli kuin viisivuotiaat. Merkittävämmäksi sivuhenkilöksi nousee Merellä Charlotta Lönnqvist, jonka suhteesta Kiveen hän ei edes vihjaile vaan asettaa heidät yksiselitteisesti samaan makuuhuoneeseen. Kiven kirjallinen tuotanto lähes tulkoon maininnan varaan. Nervander kuolaa Nummisuutareita ja Seitsemän veljestä kuohuttaa paitsi kirjoittajansa elämää myös suomettarelaisia poliitikkoja. Pääpaino on kuitenkin nimenomaan ihmisessä.

Aleksis Kivi ei varmaankaan toimi pelkkänä näytelmänä, ilman ennakkotietoja. Se jättää paljon viittausten varaan, ja toisaalta moni teho rakentuu sille, että katsojalla/lukijalla oletetaan olevan jo kanonisoitu käsitys asioista. Nykylukijalla näytelmä ei ole millään tapaa enää ”uusi tulkinta” vaan viehättävä yritys dramatisoida elämää, joka on jo aika päiviä sitten hautautunut myytin alle.

Heikki Nevala, Anni Nupponen & Shimo Suntila (toim.): Ruumiittomat. Suomalaisia aavenovelleja. Tampere 2014: Osuuskumma. 285 s.

Heikki Nevalan, Anni Nupposen ja Shimo Suntilan toimittama novelliantologia Ruumiittomat on hieman erilainen kummitusjuttujen kokoelma. Teos onkin nimetty osuvasti, koska mistään perinteisistä haamuista ei suinkaan ole kyse monessakaan kertomuksessa. Ruumiittomien novellit rikkovat (hyvin tietoisesti) klassisen kummitustarinan mallia ja pyrkivät laajentamaan paitsi genren myös aaveen käsitteen rajoja. Joskus tulokset ovat pikemminkin kiinnostavia kuin erityisen hyviä, mutta mielestäni tällaisten antologioiden suola onkin uudet ja mielenkiintoiset tulokulmat.

Ruumiittomien kummitus voi olla aivan perinteinen, ihmismuotonsa ja luonteensa säilyttänyt henkiolento. Näin on esimerkiksi Minna Roinisen novellissa, jossa aave kuitenkin on vain yksi keino kertoa siitä, miten ihminen menee elämässään eteenpäin menetystenkin jälkeen. Myös Anne Leinosen tarinassa on hyvinkin traditionaalinen kummitus, joka yrittää päästä limbostaan houkuttelemalla sijalleen uutta sielua. Tässäkin kertomuksessa on kuitenkin kierteensä: varsinaista pahaa ei edusta aave vaan paikka, joka kerää kuolleita valtaansa. Muutoin kokoelmassa aave voi olla esimerkiksi rakennus (J. S. Meresmaa), syyllisyydentunnon kuvajainen (Heikki Nevala), sieluenergiasta kasautuva henkinen golem (Samuli Antila) tai peruna (Kari Välimäki).

Vaikka kummitusjuttu yleensä luetaan kauhukirjallisuuden piiriin, ei Ruumiittomien novelleista lopulta kovinkaan moni ole kauhua. Useimmiten liikutaan jossain (reaali?)fantasian laajan käsitteen alla. Välillä käydään myös muiden genrejen puolella, kuten Jussi Katajala paranormaalin dekkarin tai Shimo Suntila scifin. Kirjan päättävä Suntilan novelli on hieno ja surumielinen tunnelmapala, jonka miljöö on Kuu. Kaikkein villeimmät visiot tarjoillaan Taru Luojolan ja Maria Carolen kertomuksissa. Edellisen keskiössä on telaketjuilla liikkuva valtaisa kummitustivoli ja jälkimmäisessä yhä elävän ja seksileluksi myydyn irtokätensä jatkeena liikkuva aave.

Ruumiittomiin pätee pitkälti samat seikat kuin moniin muihinkin Osuuskumman antologioihin: Olen iloinen, että se on olemassa. Paljon siinä on lopulta melko yhdentekevää ja kertakäyttöistä – mutta nekin ovat vähintään kiinnostavia ja kirjoittajiensa tuotannossa paikkaansa puolustavia. Ja toisaalta erittäin hyviä tarinoita on riittävästi, jotta koko teos jää mieleen, no, kummittelemaan.

Eugene O'Neill: Vaaravyöhykkeessä. Yksinäytöksinen näytelmä. Porvoo–Helsinki 1948: WSOY. 41 s. Suom. Aune Brotherus. – Alkuteos In the Zone (1917).

Amerikkalainen Eugene O’Neill oli aikansa draamakirjallisuuden kiitetty ja palkittu realisti. Hänen tuotantoonsa kuuluu täyspitkien näytelmien lisäksi runsaasti lyhyempiä, yksinäytöksisiä töitä. Näitä suomennettiin toisen maailmansodan molemmin puolin kourallinen. Vaaravyöhykkessä on yksi neljästä brittiläiselle rahtilaiva Glencairnille sijoittuvasta näytelmästä, joiden pohjalta John Ford ohjasi elokuvansa Vaarallisilla vesillä (1940).

Vaaravyöhykkeessä sijoittuu hetkeen, jona alus on saapumassa sota-alueelle. Saksalaisten sukellusveneet voivat väijyä missä vain, ja huhut yli-inhimillisen ovelista ja juonikkaista saksalaisvakoojista kiertävät miehistön keskuudessa. Pelko saa miehet näkemään piruja sielläkin, missä niitä ei ole. Kun yhden miehistön jäsenen nähdään käyttäytyvän yöaikaan kummallisesti, se aiheuttaa epäilysten kierteen.

Pienimuotoinen, yhdeksän roolihahmon ja yhden tapahtumapaikan näytelmä on ytimekäs pisto ihmisluonnon kipukohtaan. Pelko ja viha saavat muutoin aivan järkevät miehet kuvittelemaan ympärilleen pahimmat kuviteltavissa olevat kauhut. Ja niin kuin valitettavasti usein käy, pelokas ja vihainen ihminen saa lajitoverinsa kärsimään. Tarkalla dialogilla O’Neill luo ahdistavan jännitteen ja synkkenevän tunnelman, joka ei lopussakaan saa muuta laukaisua kuin häpeän. Mikään hyvän mielen draama Vaaravyöhykkeessä ei ole.

Aune Brotheruksen suomennos on harmillisen vanhentunut. Lukudraamana se vielä menettelee, mutta esitettäväksi Vaaravyöhykkeessä ei enää tällaisenaan sovellu. Paljolti on kiinni yleiskielen sanaston muutoksesta, mutta Brotheruksen käännöksessä on myös runsaasti tyylillisiä virheitä. Nobel-kirjailijan tiiviin pikku näytelmän ei silti soisi unohtuvan. Sillä olisi taatusti sanottavaa nyky-yleisöllekin.

Tuomo Lahdelma, Pirkko Kainulainen & Urpo Kovala (toim.): Lyriikan kääntämisestä. Kääntäjäseminaari Jyväskylässä 26.6. - 27.6.1981. Jyväskylä 1982: Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden laitos. 113 s. [yksipuoliset lehdet]. Monisteita 17.

Kesäkuussa 1981 järjestettiin toista kertaa seminaari Jyväskylän yliopiston kääntäjäprojektin tiimoilta. Aiheena oli lyriikan kääntäminen, ja esimerkkitapauksina etenkin runoilijat Anna Ahmatova ja Emily Dickinson. Seuraavana vuonna yliopiston kirjallisuuden laitoksen monistesarjassa ilmestyi kokoelma seminaarin annista. Tuomo Lahdelman, Pirkko Kainulaisen ja Urpo Kovalan toimittama nide sisältää neljä seminaarissa pidettyä esitelmää ja alustusta, niiden pohjalta syntyneen keskustelun translitterointeja sekä liitteenä professori David Porterin edellissyksynä Jyväskylässä pitämän Dickinson-luennon translitteroinnin.

Paljon on tapahtunut niin runouden kuin kääntämisen maailmoissa sitten kesän 1981. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tällaisella silmäyksellä menneisyyteen voisi olla edelleen annettavaa. Päinvastoin ”vanhanaikainen” näkökulma saattaa auttaa näkemään asioita, jotka moderni maailma on jättänyt suotta varjoon. Seminaariesitelmien ajankohta on sikäli merkityksellinen, että 1970-luvun loppumisen myötä mitallinen runous oli lopullisesti lyöty kotimaisen ”vakavasti otettavan” runouden kentältä. Uusi suomenkielinen (julkaistu) runous oli lähes täysin vapaamittaista, mikä heijastui käännösrunouteenkin. Siksi on mielenkiintoista lukea kääntämisen problematiikasta nimenomaan kahden tiukasti mittaa hyödyntävän runoilijan kohdalla. Varsinkin Dickinsonin common metre -lyriikka avaa erittäin hedelmällisiä näkymiä muodon ja sisällön suhteeseen.

Esitelmöijät, etenkin Dickinsonista väitellyt Sirkka Heiskanen-Mäkelä, kannattavan hyvin pitkälle ajatusta, että käännöksessä on pyrittävä mahdollisimman tarkasta säilyttämään sisällön ja merkitysten lisäksi myös alkuperäistekstin muoto. Se tarkoittaa säkeiden ja painollisten tavujen määriä, loppu- ja muuta sointuisuutta, jopa merkityksellisiksi koettujen äänteiden säilyttämistä. Hieman humoristisiakin sävyjä vaade saa, kun erästä Helvi Juvosen Dickinson-käännöstä arvostellaan l-alkuisten sanojen puutteesta mutta kiitetään sentään siitä, että vastaavasti h-äänteitä on aika paljon.

Harmillista on, että osana seminaari järjestettyjen työpajojen antia ei ole kirjassa. Muutama runokäännös sentään on mahtunut mukaan.

Luettua: marraskuu 2025

Washington Irving: Old Christmas. From the Sketch Book of Washington Irving. London 1886: MacMillan & Co. Kuv. R. Caldecott. 5. l. – Project Gutenberg.

Sanotaan, että siinä missä Charles Dickens palautti englantilaisen joulun kummitustarinoillaan, amerikkalaisten innon joulun juhlintaan herätti Washington Irving. Hänen jouluaiheiset kirjoituksensa ilmestyivät alun perin kokoelmassa The Sketch Book of Geoffrey Crayon, Gent. vuonna 1820; sittemmin myös erikseen Old Christmas -nimisenä kirjasena ja usein kuvitettuna. Suomeksi niitä ei ole tietääkseni julkaista, vielä.

Jouluesseensä Irving kirjoitti Englannissa viettäminään vuosina. Niissä hän kuvaa havaintojaan englantilaisesta joulunvietosta – ja nimenomaan vanhojen perinteiden mukaisesta joulusta. Viisi toisiinsa kytkeytyvää kirjoitusta (joista en tiedä, ovatko ne fiktiota vai idealisoituja tositapauksia) vievät lukijan ja Irvingin kertojan keskelle Englannin maaseutua ja perinteitä vaalivaa kartanoelämää. Erikoislaatuinen kartanonherra pitää kunnia-asianaan, että hänen tiluksillaan noudatetaan entisaikain tapoja niin ruokapöydässä kuin rukoushetkessä.

Eri tekstit esittelevät joulunvieton eri puolia: joulun odotusta ja sen vaikutusta ihmisiin, jouluaattoa palvelusväen parissa, joulupäivän hartaushetkeä ja lähiseudun yhteisöllisyyttä sekä runsasta jouluateriaa ja sen jälkeistä ilonpitoa. Kristillinen puoli pilkistelee ajoittain tapahtumissa, mutta pääpaino on hauskanpidossa (jopa riehakkaassa sellaisessa) ja ihmisten välisessä lämmössä. Yllättävän paljon Irvingin kuvaamasta joulusta tuntuu tutulta nykypäivän Suomessakin, ainakin mielikuvissa ja ihanteellisissa odotuksissa.

Vaikka välillä Irvingin joulutekstit tuntuvat hiukkasen opettavaisuuteen pyrkiviltä, ne onnistunut samalla olemaan varsin kauniisti kerrottuja. Kertojan innostus englantilaisten ilosta, ihmisrakkaudesta ja kaikenpuolisesta hyväntuulisuudesta tarttuu lukijaankin. Ja vaikka joissain yksittäisissä kohdissa nykylukijan hieman vierastaakin luokkajaon asetelmaa ja satunnaista naisstereotypiaa, on kertomusten maailma hyvin vastaanottavainen ja luokseenkutsuva.

Irvingin esseet saivat yhdysvaltalaiset innostumaan jouluajan juhlinnasta uudella tavalla ja kehittelemään uusia, omia tapojaan. Ehkäpä merkityksellisin Irvingin yleiseen tietoon tuoma seikka – joskaan se ei esiinny juuri näissä teksteissä – oli Pyhän Nikolaoksen hahmo, josta sitten muut kehittelivät nykyaikaisemman Santa Clausin.

Arthur Conan Doyle: Dangerous Work. Diary of an Arctic Adventure. Chicago 2012: The University of Chicago Press. 368 s. Ed. Jon Lellenberg & Daniel Stashower.

Vuonna 1880 parikymppinen lääketieteen opiskelija Arthur Conan Doyle pestautui valaanpyyntialuksen lääkäriksi. Hänen opiskelijatoverinsa, joka oli alun perin ottanut pestin, joutui perumaan ja tarjosi paikkaa Doylelle, joka seikkailunhaluisena miehenä otti haasteen vastaan. Siitä alkoi puolisen vuotta kestänyt matka Arktiksella Hope-aluksen kyydissä. Koko matkan ajan Doyle piti päiväkirjaa, joka julkaistiin 2012 teoksessa Dangerous Work.

Jon Lellenbergin ja Daniel Stashowerin toimittama suurikokoinen kirja sisältää Doylen päiväkirjan kokonaisuudessaan sekä valokuvattuna faksimilena että puhtaaksi kirjoitettuna ja kommentoituna laitoksena. Jälkimmäinen onkin tarpeen, vaikka Doylen pieni käsiala ei olekaan mitenkään mahdotonta lukea. Toimittajien laaja kommentaari on taiten koottu ja avartava; se keskittyy etenkin mainittujen henkilöiden taustoihin sekä laajemman Britteinsaarten pohjoisen valaanmetsästyksen kontekstin avaamiseen.

Doylen teksti on vahvaa ajankuvaa. Valastus on ollut vakavaa puuhaa – ellei saalista tule, on koko miehistö saanut kituutella talven pelkällä silakanpyynnillä. Hopekin sai odottaa pitkään, ennen kuin kohdalle osui kaksi valasta, jotka saatiin kyytiin. Kilpailua on paljon, ja kuten jo Doylekin huomauttaa, eläimet alkavat käydä vähiin. Onkin kiintoisaa huomata, että jo 1880-luvulla tunnistettiin monia metsästyksen eettisiä kysymyksiä. Toisaalta se olikin brittiläisen valaanpyynnin viimeisiä aikoja. Erityisen kylmäävää on seurata melkein neljäntuhannen hylkeen teurastusta. Ja vaikka Doyle tunnustaakin työn raakuuden, on hän selvästi myös innoissaan jahdista. Nuorukaisen äänessä kuuluu usein myös pätemisen tarve, kun aloittele seilori latelee faktoja kuin vanha tekijä (tietäväinen sävy ei kyllä Doylelta koskaan katoa täysin). Tekstiään Doyle elävöittää myös monin piirroksin; hän oli sukunsa miesten tapaan kuvallisestikin taitava.

Paitsi päiväkirjan Dangerous Work sisältää tekstejä, joissa Doyle palaa valastusaikoihinsa. Toimittajien kirjoittama essee käy läpi hänen Portsmouthissa hieman myöhemmin pitämäänsä luentoa Arktiksen valloittamisesta. Lisäksi mukana on Doylen The Strand -lehteen kirjoittama muistelma kesästä 1880 sekä kaksi novellia, varhainen onnistuminen Captain of the ’Pole-Star’ ja Sherlock Holmes -juttu Black Peter. Tututkin kertomukset saavat uusia sävyjä, kun ne lukee Doylen kokemukset jäätiköltä tuoreessa muistissa. Varsinkin päiväkirjamuotoinen Captain… ammentaa runsaasti Doylen kokemuksista.

Emil Santtu Uuttu: Huomioita nimestä. Helsinki 2024: Tutkijaliitto. 142 [+ 1] s.

Kerrankin tartuin kirjaan ihan vain ulkoasun perusteella, ja se kannatti. Emil Santtu Uutun Huomioita nimestä -kirjan ulkoasusta on vastannut Samuli Saarinen, jonka jälki on yhtä aikaa omaperäistä ja teoksen sisältöä tukevaa. Sillä omaperäistä on Uutun tekstikin. Kirja sisältää hänen näytelmänsä Ihana tytär Erika – Huomioita nimestä sekä esseen, joka täydentää näytelmän teemoja.

Ihana tytär Erika on dokumenttinäytelmä, jonka henkilöhahmoissa on tosielämän ihmisiä, kuten tutkijoita ja Uuttu itse. Iso osa tekstistä pohjautuu hänen tekemiinsä haastatteluihin. Keskiössä 1960-luvulla SKS:n arkistoon saapunut hyvin lyhyt muistiinpano, jossa kerrotaan Karjalohjalla vuosisadan alussa eläneestä ”Jakovan Erikasta”, joka oli syntymässä ilmeisesti saanut miehen nimen ja pukeutui sekä naisten että miesten vaatteisiin. Muistelus on sittemmin painettu neljään otteeseen 1980–2000-luvuilla; vain toistaen kerrotun, ilman pohdintaa ihmisestä sen takana. Uutun näytelmä käsitteleekin sitä, miten todellinen ihminen voi pelkistyä arkistoissa pelkäksi kansanperinteen hahmoksi. Lopulta Uuttu ei löydä mitään varmaa tietoa Erikasta tai tämän henkilöydestä.

Kirjan toisen puoliskon muodostava essee että hän kirjoitti itsensä näkyviin ja sitten vapaaksi avaa erästä näytelmässä ohimennen mainittua tapausta. 1910-luvulla entinen opettaja muokkasi henkilöpapereitaan, vaihtoi niihin itselleen uuden nimen ja muutti merkinnän ”vapaa nuori nainen” muotoon ”vapaa nuorukainen”. Muutaman kuukauden hän sai elää sinä, miksi itsensä koki, pukeutua miesten vaatteisiin ja tehdä miesten töitä. Vaan sitten seurasi oikeudenkäynti ja mielentilatutkimus. Uutun essee käy asiakirjalähteiden pohjalta prosessia läpi ja yrittää hyvin eleettömän tyylin läpi selvittää tapahtunutta. Keskeinen ajatus kytkeytyy edeltäneeseen näytelmään: ihmisen itsestään käyttämään nimeen.

En voi väittää tuntevani sukupuolentutkimusta, queer-teoriaa ym. muuta kuin hyvin pinnallisesti. Silti ja siksi Uutun teos herätti voimakkaita reaktioita. Näiden historian unohdettujen ja vääristeltyjenkin tyypittäminen yksiulotteisiksi hahmoiksi, hämmästelyn ja naureskelun ja juorujen materiaaliksi on tietenkin surullista ja väärin. Mutta näinhän aina käy ajan kuluessa. Tärkeintä kai olisikin tehdä parhaansa, etteivät tämän hetken ihmiset jäisi jo eläessään sellaisiksi.

Oiva Ketonen: Kohtalon vaihtoehdot. Aleksis Kivi, August Ahlqvist ja sivistyneistön vähäinen kansalaisrohkeus. Porvoo–Helsinki–Juva 1989: WSOY. 203 [+ 1] s.

Filosofi, akateemikko Oiva Ketonen tarttui teoksessaan Kohtalon vaihtoehdot suomenkielisen kulttuurin kuuluisimpaan kritiikkiin. Professori August Ahlqvistin kohtuuton murska-arvostelu Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä vuonna 1870 kuuluu Kivi-myytin oleellisiin rakennusaineksiin. Yleiseen muistiin se on jäänyt pahimmillaan tekona, joka mursi tulevan kansalliskirjailijan psyyken ja aiheutti hänen kuolemansa. Eihän asia tietenkään ole näin suoraviivainen, mutta myytit syntyvät yksinkertaistuksista.

Ketosen teesi on, että Kivelle suurin kolaus ei ollut Ahlqvistin yksittäinen arvio vaan se, kuinka hän jäi yksin. Kirjan alaotsikossa mainitaankin ”sivistyneistön vähäinen kansalaisrohkeus”. Ahlqvistilla oli arvovaltaa, ja hän mielsi sen vielä todellista suuremmaksi. Hänen isänsä oli Suomen mahtavin poliittinen vaikuttaja, ja vaikka lapsi olikin aviottomasti syntynyt, isän leveät hartiat suojasivat häntä kyllä. Ketonen käyttääkin paljon aikaa pohtimalla Ahlqvistin luonnetta, jota hän kuvaa ehdottomaksi tosikoksi.

Kiven ja Ahlqvistin yhteentörmäyksen taustalla on ollut kaksi erilaista maailmankatsomusta; kirjan pisin luku, sen päättävä, käsittelee nimenomaan katsomuksen merkitystä yksilölle ja yhteisössä. Kiven (ehkä tiedostamatta) kapinallinen käsitys ihmisyydestä ja kirjallisuudesta sai vastaansa Ahlqvistin ”runebergiläiset” käsitykset. Kivelle todellisuutta oli se, mitä hän näki; Ahlqvistille se edusti ”raakuutta” ja todellisuutta oli vain ihanteeksi kelpaava.

Kiven kohtelu häntä tukeneiden puolelta oli kahtalaista. Kyllähän häntä tuettiin, mutta vaikkapa Seitsemästä veljeksestä saatu korvaus oli mitätön. Ja sitten kun Ahlqvistin tuomio ilmestyi, kukaan ei noussut puolustamaan kirjailijaa. Niin ei tehnyt edes professori Fredrik Cygnaeus, joka kuitenkin oli yleensä Kiven tukijoista vankin. Esimerkiksi ihmeellinen aikailu Seitsemän veljeksen uuden painoksen teosta puolustavan esipuheen kanssa on taatusti näyttäytynyt Kivestä katkeralta.

Samaan aikaan Ahlqvist sai jatkaa. Hän teilasi Kiven romaanin kolmesti, kolmessa eri arvostelussa joista kaksi ilmestyi ruotsiksi ja kolmas suomeksi. Viimeinen on Ketosenkin teoksen liitteenä ja julkaistiin alun perin Kiven kuoleman jälkeen, tätä ylistävien muistokirjoitusten vastineeksi. Edes Ahlqvistin paria vuotta myöhemmin julkaisema häväistysruno Kivestä ei aiheuttanut skandaalia, vaikka sen olisi pitänyt. Ketosen mukaan esteenä oli vapaan keskustelun puute suomalaisessa kulttuurissa; asiat ovat joko tai ja auktoriteetteja voi olla yksi kerrallaan.

Luettua: marraskuu 2024

Eino Kauppinen: Runoilija ja arvostelija sekä muita tutkielmia Aleksis Kivestä. Helsinki 1966: Otava. 123 s.

Professori Eino Kauppinen erikoistui tutkijanurallaan etenkin Aleksis Kiveen ja Pentti Haanpäähän. Vuonna 1966 häneltä ilmestyi kokoelma Runoilija ja arvostelija sekä muita tutkielmia Aleksis Kivestä. Muodoltaan vaatimaton kirja muistuttaa paljon Otavan tuon ajan joulujulkaisuja: mielenkiintoista mutta triviaalia asiaa spesifille yleisölle sekä laajemmin kulttuurihistoriasta kiinnostuneille.

Kauppisen tutkielmat eivät ole missään nimessä akateemisia tai erityisen tieteellisiä. Lähteitä mainitaan harvakseltaan ja aiempaan tutkimukseen ei viittailla. Kyse on pienistä Kiven henkilö- ja julkaisuhistoriaan liittyvistä katsauksista. Nimiessee tarkastelee Seitsemän veljeksen saamaa arvostelua, yllättäen ei kuitenkaan Aug. Ahlqvistin klassista kostokritiikkiä. Sen sijaan tutkittavana on aikoinaan julkaisematta jäänyt Agathon Meurmanin aivan yhtä tyly ja kitkerä arvostelu, jonka Meurman kirjoitti heti romaanin neljän ensimmäisen luvun ilmestyttyä. Hän ei siis malttanut odottaa koko teosta, kun jo pöyristyi likipitäen samoista seikoista kuin Ahlqvist myöhemmin. Kummallekin tuntuu olleen ohittamaton synti, kun Kivi ohittaa romanttiset ideaalit rosoisemman, realistisen kuvauksen tieltä. Meurmanin ironiasta paistaa peittelemätön tuohtumus.

Murskakritiikin lisäksi Kauppinen käsittelee muitakin Kivi-myyttiin oleellisesti kuuluvia seikkoja. Hän pohtii Kiven tuhoisaa suhdetta alkoholiin ja tämän kroonista rahapulaa (ja anteliaita ystäviä). Samoin avataan myytin syntyhetkiä – hänen viimeisiä aikojaan mielisairauden kourissa ja jo ennen kuolemaa alkanutta Kiven elämäntarinan kirjaamista yleiseen muistiin. Eliel Aspelin-Haapkylästä alkaen on muistettu köyhä, sairas ja väärinymmärretty A. Kivi.

Teoksensa loppupuolella Kauppisella on jatkotutkimuksellinen näkökulma. Hän päivittää lyhyesti tietoja Nummisuutarien ilmestymisestä (kuka maksoi ja mitä maksoi) sekä Lean ensi-illan yhteydessä pääosaa esittäneelle Charlotta Raalle lahjoitetusta kultaisesta rannerenkaasta (mainitsinkin spesifin kohdeyleisön?). Lopuksi Kauppinen nostaa esiin monta vielä tuolloin käsittelemätöntä Kiveen liittyvää kysymystä. Uskoakseni kaikkiin niihin ei vieläkään ole löytynyt vastausta.

Kaarlo Bergbom ja Suomalaisen teatterin synty. Kaarlo Bergbomin kirjoitukset teatterioloistamme 1872. Helsinki 1960: Otava. 78 s. Otavan joulukirja.

Otavan joulukirjana 1960 ilmestyi kirjanen otsikolla Kaarlo Bergbom ja Suomalaisen teatterin synty. Se kokoaa yhteen kaksi suomalaisuus- ja teatterimies Bergbomin vaikutusvaltaista artikkelia vuodelta 1872. Niteen aloittaa professori Eino Kauppisen tiivis mutta informatiivinen kuvaus siitä kehityksestä, joka johti paitsi mainittuihin artikkeleihin myös Suomalaisen teatterin syntyyn.

Bergbom oli ollut jo pitkään aktiivinen yrittäessään saada suomen kieltä valtakunnalliselle ammattinäyttämölle; hän ei toki ollut ainoa, ja esimerkiksi Fredrik Cygnaeus esitti ajatusta julkisesti ensimmäisenä. Ruotsinkielinen teatterihan toimi jo pääkaupungissa, mutta suomen kieltä sorsittiin muutamastakin syystä. Usko suomenkielisen ohjelmiston, suomalaisten näyttelijöiden ja suomea osaavan yleisön riittämiseen oli vähäistä niiden keskuudessa, jotka rahahanoja säätivät. Hetki toimia koettiin olevan käsillä 1872, kun valtiopäivät jälleen kokoontuivat. Tuolloin talonpoikaissäädystä esitettiin, että Helsingin uudessa teatteritalossa alettaisiin esittää ohjelmistoa myös suomeksi. Asiaa tukemaan Kirjallisessa Kuukauslehdessä julkaistiin Bergbomin pitkä ja asiantunteva essee.

Bergbom on taitava kirjoittaja (kuuleman mukaan varsinkin ruotsiksi), ja hänen asiantuntemuksensa kuuluu tekstistä näin 150 vuotta myöhemminkin. Vastustajia kuitenkin riitti. Näistä näkyvin ja vaikutusvaltaisin oli Helsinginfors Dagbladin nimimerkki β eli teatterikriitikko K. Bremer. Bergbom vastasi nimimerkin esittämiin poleemisiin väitteisiin uudessa kirjoituksessaan, joka julkaistiin kolmessa osassa Morgonbladetissa. Siinä hän yksiselitteisen tehokkaasti, ilman iskuja vyön alle (ainakaan monta), kumoaa kritiikin ja vahvistaa omaa asiaansa. Epäilemättä Bergbomin kirjoituksilla oli oma osansa siinä, että vielä samana vuonna perustettiin Suomalainen teatteri eli nykyinen Kansallisteatteri – Bergbomin johdolla.

2020-luvun lukija huomaa keskustelussa paljon tuttua. Etenkin vastustajien diskurssi tuntuu olevan täynnä yhä eläviä ajatuksia taiteen elitistisyydestä ja Helsinki-keskeisyydestä, sen tuottamattomuudesta ja varsinkin valtionrahoituksen sopimattomuudesta moiseen turhuuteen. Kovin tuttua…

Matti Järvinen (toim.): Synkkä satu. Synkkä satu ja muita vanhoja suomalaisia kauhukertomuksia ja kummitusjuttuja. Helsinki 2018: Nysalor-kustannus. 128 s.

Samoihin aikoihin vanhoja kauhukertomusten suomennoksia sisältäneen Pirunpullo-antologian kanssa Nysalor-kustannus julkaisi myös vastaavan kokoelman kotimaisilta kirjoittajilta. Matti Järvisen toimittama Synkkä satu sisältää 15 kauhuhenkistä tarinaa, joista valtaosa on vähän tunnettuja ja aiemmin vain kertaalleen julkaistuja.

Kokoelman tunnetuin nimi on varmasti Z. Topelius, jonka Tuhkakeskiviikon morsian on uusi, Järvisen oma suomennos, joka julkaistiin edellisvuonna pikku vihkosena. Se ei ole erityisen hyvä, mutta hajanaisessa rakenteessaan mielenkiintoinen muunnelma perinteisestä kummitusaiheesta. Järviseltä on mukana toinenkin oma suomennos, Fredrik Berndtsonin nimitarina. Toinen tunnetuimmasta päästä lienee Samuli Paulaharjun kertomus, joka on säilynyt elossa Tunturien yöpuolta -teoksessa meidän päiviimme asti. Kovissa kansissa on aiemmin julkaistu myös Jalmari Karan ja Knut Karmanteen tarinat.

Sen sijaan kaikki muut ovat alkujaan lehtinovelleja, jotka ovat painuneet enemmän tai vähemmän unohduksiin ennen Järvisen kirjallista arkeologiaa. Osa teksteistä sivuaa kauhutematiikkaa vain hiukan: Elvira Willmanin Murhaenkeli on proosarunomainen tuhofantasia muinaisesta egyptistä, Selma Anttilan Rakkaus ja kuolema vertauskuvallinen satu. Muutoin kuitenkin ollaan ihan ehdan kauhutarinan tai ainakin kummitusjutun äärellä.

Mielenkiintoinen juonne ovat kaukomaiden eksotiikasta voimaansa saavat kertomukset, kuten Karan Okura, Karmanteen Tiflisin kummitus ja Eino I. Parmasen Fakiirin kosto. Vieraan (kulttuurin) pelko on tietysti nykyajan valossa ongelmallista ja leimaavaa, mutta ei se tekstien tehoa syö. Tuskin on sattumaa, että näissä tarinoissa on vahvimmin mukana myös eroottisuus.

Synkän sadun todelliset löydöt ovat Aaro Vallinmäen kekseliäs kummittelu, Olli Karilan kansatieteellinen noitatarina Liperistä sekä Hilda Tihlän kummitusjuttua ironisoiva mutta niiden kertomisen merkityksellisyydestä muistuttava sisäistarinoiden kimara.

Synkkä satu on epätasainen kokoelma, mutta sellainenhan arkistovalikoiman pitääkin olla. Kehnokin teksti voi olla erittäin kiintoisa ja historiaa valaiseva.

Aleksis Kivi: Kauhukertomukset. Turku 2019: Kustantamo Helmivyö. 39 s. Toim. Juri Nummelin.

Aleksis Kiven kauhukertomukset voi tuntua lähes oksymoronilta. Vaan ei ole. Vaikka Seitsemän veljestä yleisessä kansantajussa liitetään orastavaan realismiin, on vähintään sen toinen jalka tiukasti romanttisessa perinteessä. Parhaiten tämä näkyy romaanin useissa sisäiskertomuksissa, joilla Aapo viihdyttää veljiään.

Juuri näistä tarinoista muodostuu valtaosa Juri Nummelinin toimittamasta kirjasesta Kauhukertomuksia. Osana suomalaisen kauhukirjallisuuden historian kirjoittamista Nummelin julkaisi muutamia tällaisia pieniä niteitä. Oikeastaanhan kokoelmaa olisi helppo pitää täysin turhana: Seitsemän veljeksen tarinat on monesti aiemminkin julkaistu omillaan. Niiden lisäksi kokoelmassa on vain yksi toisaalla aiemmin ilmestynyt kertomus.

Vaikka Kiven tarinat ovat tutut ja moneen kertaan luetut, ovat ne näin tarjoiltuna kuitenkin omanlaisensa elämys. Osana Seitsemää veljestä ne limittyvät Jukolan poikien elämään sitä elähdyttävinä irtaantumisina. Kauhukertomuksiksi nimettynä alla ne lukee eri tavalla, erilaisen lukuohjeen kautta. Lukija keskittyy huomaamaan tarinoiden goottilaisia ja yliluonnollisia piirteitä.

Kiven kertomukset muistuttavat kansantarinaa tai satua. Ilmeisesti ainakin Vuoripeikot todella pohjautuu englantilaiseen perinteeseen. Niissä esiintyy kuninkaallisia ja peikkoja, ja kerronnan tapa on etäinen, sikälikin satua muistuttava. Kiven kauhuelementit liittyvät eritoten tunnelmaan ja miljööhön, joissa gotiikan perinne yhdistyy suomalaisiin maisemiin; kesäöihin, metsiin ja kirkontorneihin. Kauhistuttavuus syntyy kuolemattoman sielun uhasta, kun peikko imee neitokaisen verettömäksi muttei elottomaksi tai kun nuorten rakkautta uhmaava aatelismies seivästää nämä mutta kärsii itse, kun näkee nuorten kuoleman levollisuuden.

Vaikkei Kivi koskaan varsinaista kauhua kirjoittanut, ovat hänen pienet tarinansa oiva osoitus Suomessa harvinaisesta goottilaisesta kirjallisuudesta. Mieltä lämmittää etenkin se, että kirjoittaja on juuri Kivi, realismin luvatussa maassa kansalliskirjailijaksi nostettu. Kirjasta täydentää Nummelinin asiallinen esipuhe.

Helmi Krohn: Emilie Bergbom. Elämä ja työt. Helsinki 1917: Otava. 272 s.

Historiankirjoitus on tunnetusti ollut kovin miehistä. Niin historiaan jääneet, kirjoituksen kohteena olleet ovat miehiä, ja heistä ovat lähinnä kirjoittaneet miehet. Suomalaisuuden ja suomenmielisyyden vaiheet ovat hyvin pitkälti nimenomaan suurmiesten kavalkadia. Vasta viime aikoina ovat heidän leveiden selkiensä takaa päässeet esiin vaimot, tyttäret ja siskot.

Helmi Krohn oli jo aikanaan näitä tekijöitä, maineikkaitten isänsä ja veljiensä rinnalla merkittävä hahmo, joskin sisarusparvesta varmaankin tunnetuimmaksi on jäänyt Helmin sisko, Aino Kallas. Monipuolinen kirjailija Krohn kirjoitti 1917 elämäkerran aiemmasta kulttuurivaikuttajasta, Emilie Bergbomista.

Kuten kirjailija itsekin mainitsee, Bergbomista on mahdoton puhua ilman hänen veljeään Kaarloa. Krohnin kirja onkin oikeastaan Bergbomin sisarusten ja Suomalaisen teatterin alkuvaiheiden kronikka. Näkökulma vain sattuu olemaan Emilien.

Jo parikymppisenä nuorempien sisarustensa kasvattajaksi jäänyt Emilie piti myöhemmälläkin iällä langat tiukasti käsissään, kun Suomalainen teatteri Kaarlo-veljen johdolla perustettiin. Hän oli virallista asemaansa suurempi hahmo, teatterin järki ja kuri taiteellisemman veljen tunteikkuudelle. Emiliellä on selvää, mistä hän piti ja mistä ei, eikä hän antanut kenenkään kävellä ylitseen. Hänen ja Kaarlon muodostama työpari on erikoinen – kymmenisen vuotta vanhempi sisko oli veljelleen ensin äidinkorvike, sitten paras ystävä, työtoveri ja elämänkumppani.

Krohn nojaa kirjassaan paljon Bergbomin kirjeenvaihtoon. Paljon pääseekin lukemaan katkelmia, joissa ollaan huolissaan teatterin taloudesta, arvostellaan näyttelijöitä ja ihan vain kerrotaan kuulumisia. Rivien välissä tosin vaikuttaa siltä, että paljon Krohnilla lienee myös omaa sisäpiiritietoaan, isänsä ja muiden läheltä todistaneiden kertomuksia. Mitenkään puolueeton elämäkerturi Krohn ei ole mutta ei myöskään ihaile kritiikittä kohdettaan. Hänen teoksensa on yhä erittäin lukukelpoinen – mikä onkin hyvä, koska tuoreempaakaan vaihtoehtoa ei taida olla tarjolla.

Aarni Voipio: Virsien pyhä runous. Porvoo 1955: WSOY. 102 s. 2. p., ilmestynyt alun perin 1941.

Odotin jokseenkin vääriä asioita. Kenties kirjahistoriallista katsausta suomalaisen virsikirjan vaiheisiin? Tai ehkä kotimaisen virsirunouden keinojen ja piirteiden analyysia? Oli miten oli, teologian professori Aarni Voipion Virsien pyhä runous ei vastannut odotuksiin.

Alun perin kristillisiä opintokerhoja varten kirjoitettu ja toisessa painoksessaan ihan kouluhallintoa myöten hyväksytetty kirja on pintapuolinen katsaus silloisen uuden virsikirjan sisällöstä. Voipio käy virren historiallisia vaiheita läpi alkaen Raamatun psalmeista ja pysähtyen niin katolisen ja reformaation ajan käytänteihin kuin myöhempiin pohjoisiin ilmiöihin kuin herännäisyydenkin Siionin virsiin.

Punainen lanka on nimenomaan siinä, mistä vuoden 1938 virsikirjan sisältö on lähtöisin ja miten se näkyy. Niinpä varhaisimmat suomalaiset virsikirjat, Jaakko Finnon ja Hemminki Maskulaisen kokoelmat, ohitetaan lähinnä maininnalla niiden harvinaisuudesta. Niistä toki on sittemmin kirjoitettu kyllä tarkemmin. Mukavasti tilaa saavat 1800-luvun uudistuskomiteat, etenkin Runebergin ja Lönnrotin sekä vähemmässä määrin Julius Krohnin osuudet niissä. Voipio keskittyy nimenomaan virsirunouteen. Musiikilliseen näkökulmaan riittää yksi luku kuudestatoista.

Tieteelliseksi ei Voipio ole kirjaansa tarkoittanut, ja hän antaakin henkilökohtaisen makunsa kuulua arvioissaan. Ajan merkkejä on se, että kirjoittajan peittelemätön usko hämmentää nykylukijaa. Vaikka jonkin virsitekstin verbaalinen taitavuus myönnettäisiinkin, se saattaa saada silti arvonalennuksen vääränlaisen uskontulkintansa tähden. Tällaiset kohdat ovat kuitenkin harvassa.

Mielenkiintoista on lukiessa miettiä, minkälaista koulun ja kasvatuksen arvomaailmaa Voipion kirja edustaa. Se on hyväksytty kansakoulunopettajien koulutukseen sopivaksi, joten valtiovalta on ilmeisesti halunnut sen sisältöä käsiteltävän tavalla tai toisella koulussa. Kun ottaa huomioon, miten viime päivinä on kuohuttu minkäänlaisten uskontoon viittaavien opetussisältöjen pelosta tämän päivän koulussa, voi vain todeta aikojen todellakin muuttuneen.

Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus. Helsinki [2018]: Siltala. 272 s.

Ennen kuin Teemu Keskisarja teki itsestään eduskunnassa pellen ja hittimuusikon, hänen maineensa oli vankka populäärin historioitsijan. Vuonna 2018 ilmestyi Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus Siltalan kustantamana.

Kivi on vähän kuin Kekkonen – elämäkertoja ja muita heitä käsitteleviä kirjoja on hyllymetreittäin ja silti lisää tulee aina. Ero on etenkin siinä, että Kekkosen aikana (julkisuuden) ihmisen tekoja dokumentoitiin aivan eri tavalla kuin 1800-luvun puolivälissä eläneen Kiven. Siksipä Keskisarjan teokselle on varma paikkansa. Aikaisemmin Kiveä ovat käsitelleet luonnollisesti etenkin kirjallisuudentutkijat (joskin hänen ensimmäinen elämäkerturinsa Aspelin-Haapkylä oli kyllä kulttuurihistorioitsija). Modernin historiantutkijan menetelmille on kentällä kyllä käyttöä.

Mitään mullistavan uutta tietoa ei Keskisarja Kiven elämästä tuo. Se vaatisikin aikamoiseen arkistolöytöön osumista. Hän kuitenkin retusoi olemassa olevaa muotokuvaa tarkentamalla sieltä, siistimällä täältä ja koristelemalla hieman ympäriltä. Kiven vaiheiden konteksti kirkastuu, kun kirjoittaja avaa asioita, jotka ovat olleet sadan vuoden takaisille tarkiaisille itsestään selviä mutta eivät enää nykyisin. Ajankuvaa luodaan asiantuntevasti ja arjen tasolla. Nimenomaan yksittäisen ihmisen näkökulmassa on eräs Keskisarjan viehätyksen syy. Hahmottamista avittaa kuvitus, joka ei ole järin runsas mutta hyvin valikoitu ja kirjan sivuille tyylikkäästi taitettu.

Keskisarja on kadehdittavan taitava kirjoittaja. Hän suoltaa samaan aikaan helppolukuista ja vaivattoman rytmikästä mutta myös omalakistaan kieltä. On totta, että välillä hän sortuu turhankin rennoksi ja arkiseksi (Tarkiainen ei tainnut käsitellä Kiven "vitutusta"), mutta se on osa maailmanrakennusta. Kiven teosten kielestä lainatut monet sanavalinnat kytkevät teoksen ja kohteen toisiinsa melkein elimellisesti. Joitain kohtia jälkiviisas persu-valotus kyllä kirkastaa ikävästi... Mutta ei politikoida, ei politikoinut Kivikään.

Ainoa oikea moite koskee kirjan toimitustyötä. Vaikka kuinka yritin olla tarkka, ei lähdeluettelosta löydy kaikkia viitattuja teoksia.

Luettua: lokakuu 2024

Matti Järvinen (toim.): Pirunpullo ja muita vanhoja kauhukertomuksia. Helsinki 2018: Nysalor-kustannus. 141 s.

Nysalor-kustannuksen Matti Järvinen on tehnyt arvokasta työtä keräämällä vanhaa suomenkielistä (genre)kirjallisuutta ja julkaissut sitä monissa toimittamissaan antologioissa. Pirunpullo keskittyy käännettyyn kauhukirjallisuuteen, jota on julkaistu toista sataa vuotta sitten etenkin suomalaisessa lehdistössä.

Kymmenen novellin kokoelma on yhtä aikaa sekä monipuolinen että yhtenäinen. Joukossa on tyystin tuntemattomia tekijöitä ja tekstejä mutta myös klassisia nimiä, kuten Robert Louis Stevenson ja W. W. Jacobsin Apinan käpälä. Maantieteellisestä valikoima liikkuu etenkin Britanniassa, minkä lisäksi yksittäisiä novelleja on myös saksankieliseltä alueelta, Puolasta ja Ruotsista. Yhtä lukuun ottamatta tarinat ovat yliluonnollisia, joskin se voi tarkoittaa niin perinteistä kummitustarinaa, scifististä kehokauhua (Gustav Meyrinkin irvokas Preparaatti) tai ajan pseudotieteellistä esoteriaa. Viimeksi mainittua edustavat tuntemattomaksi jääneen nimimerkki F. H. Powerin Sähkövampyyri ja W. H. Hodgsonin Kummituslaiva Jarvee.

Kokoelman keskeinen teksti on Stevensonin pitkä nimitarina. Se on luonteeltaan synkeä satu pullossa elävästä demonista, joka toteuttaa omistajansa toiveet. Banaali aihe kasvaa Stevensonin käsittelyssä vaikuttavaksi rakkaustarinaksi. Esiin nousee myös toiseksi pisin kertomus, nuortenkirjailijana paremmin tunnetun L. T. Meaden Pelottavat silmät, joka on kauhusävyinen etsivätarina (vrt. jotkin Sherlock Holmes -kertomukset).

Erikoinen lisä on puolalaisen Kazimierz Przerwa-Tetmajerin proosarunoa lähentelevä kuolemankaipuun pohdinta. Sen lisäksi kaksi muutakin kokoelman tekstiä ovat vailla alkuperäisiä julkaisutietoja, koska niitä ei ole pystytty selvittämään. Vaikka tällainen ärsyttää pedanttia lukijaa, se ilahduttaa keräilijää, joka on saanut haltuunsa harvinaisuuden.

Järvisen tapa toimittajana on taustoittaa kokoelmiensa sisältöä tiiviissä mutta informatiivisissa esipuheessa ja kirjailijaesittelyissä. Hän myös jonkin verran stilisoi tekstejä, mikä lisää lukumukavuutta mutta harmittaa antikvaarisesti suuntautunutta. Tässä kokoelmassa muokkaukset lienevät vähäisiä.

Simeoni Saapasnahkatornissa Itämeren Krouwissa. Lauantaina sinä 30. päivänä marraskuuta vuonna 1957 kello puoli kahdeksan jälkeen puolenpäivän. Turku 1957: Aleksis Kiven Seuran Turun kerho. 52 s.

Tässäpä varsinainen fandom-pienjulkaisu! Aleksisi Kiven Seuran Turun kerho (sittemmin Turun Aleksis Kivi -kerho) julkaisi 1957 pienen kirjasen nimeltä Simeoni Saapasnahkatornissa. Ellen aivan erehdy, se lienee käsiohjelmatyyppinen nide mainitun kerhon illanistujaisiin ravintola Itämeressä. Jonkin sortin teemaksi on valittu Seitsemän veljeksen kauhufantastinen jakso, jossa syyllisyytensä painama Simeoni kohtaa Lusifeeruksen. Ainakaan ennakkotietojen mukaan luvassa ei kuitenkaan ole olleet paholaismaiset bakkanaalit vaan sivistyneet kulttuurikekkerit.

Ruokalistalla on ”rusinamakkaraa ja kaaliksia”, ”metsän poikain pyytämää hirweä ynnä räätiköitä” ja jälkiruoaksi ”Simeonin unelmaa”, mitä se sitten onkaan ollut. Ohjelmaksi on luvattu niin kuvaelmaa, oopperaparodiaa kuin runonlausuntaa ja musiikkiesityksiäkin. Hyvä näin – vaan miksi satunnaisen selailijan ja lukijan kannattaa tämmöiseen huomionsa kiinnittää? Edellä mainittujen tilapäistietojen lisäksi julkaisu sisältää pari mielenkiintoista teksti.

Ensimmäinen on Toivo Lyyn runo pari kuukautta aiemmin menehtyneen Jean Sibeliuksen muistolle. Sibelius oli Aleksis Kiven Seuran ensimmäinen kunniajäsen. En tiedä, onko 14-säkeistä runoa julkaistu jossain Lyyn kokoelmassa – todennäköisesti on – mutta tässä sen kuvittelisi olevan ensimmäistä kertaa painettuna.

Toiseksi kirjanen sisältää kanslianeuvos Sakari Lehtosen humoristisen artikkelin Seitsemän veljeksen englanninkielisestä käännöksestä. Romaanin ensimmäisestä englanninnoksesta oli ilmestynyt tarkistettu laitos joitain vuosia aiemmin. Lehtonen nostaa esiin kääntämisen ongelmia, jotka varsinkin Kiven tekstissä konkretisoituvat: vieraskielisen synonymian mahdottomuus ja kielialueitten kulttuurierot. Kivellähän on roima joukko sanoja ja sanontoja, jotka suomalaisellekin ovat vieraita ja hämäriä, ellei hän ole sattunut elämään 1800-luvun puolivälin Palojoella. Joskus näistä on selvitty englanniksi selittäen, joskus yksinkertaistaen, joskus jättämällä väliin. Ja joskus virheellisesti. Seitsemän veljestä on myöhemmin käännetty englanniksi kahdesti (1991 & 2017). Olisi mielenkiintoista tietää, miten niissä on samat kohdat ratkaistu.

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä. 2010–2011: YLE. Luk. Juhani Rajalin. – Teos on ilmestynyt alun perin 1870.

Klassikoista sanotaan, että niiden pariin voi palata kerta toisensa jälkeen ja aina löytää jotain uutta. Yleensä pidän tämmöistä sanahelinänä. A. Kiven Seitsemän veljestä kuitenkin tuntuu toimivan juuri niin.

Ensimmäisen kerran luin ”ensimmäisen suomenkielisen romaanin” yhdeksännellä luokalla, pakotettuna tietenkin. Eipä semmoiseen voinut kovin rakentavasti suhtautua. Nauratti lähinnä pussien heiluttelut ja mällin pyörittely suussa. Seuraavan kerran luin sen osana kirjallisuustieteen opintoja; tentissä ei muistaakseni kysytty mitään siitä. Silloin teos alkoi avautua mutta vain vaivoin. Kymmenisen vuotta myöhemmin, toisen lapsen syntymää odotellessa, kirja muuttui nautinnolliseksi ja nyt äänikirjana kuunneltuna, taas kahdentoista vuoden jälkeen, siitä kuoriutuu jälleen uusia asioita.

Seitsemän veljestä on merkillinen romaani sisäiskertomuksineen, lauluineen ja näytelmällisine dialogeineen. Se pitää sisässään useita kirjallisuudenlajeja ja vaihtuilee vaivatta romanttisen ideaalitason ja realistisen kansankuvauksen välillä. Tarina ei itsessään ole nykylukijalle merkittävä, mutta sen käsittelytapa ja kieli ovat. Kiven vahvasti murteellinen sanasto, omaperäinen kirjakielisyys sekä ylevää ja profaania sekoittava vuoropuhelu ovat säkenöivää kieltä, joka vieraudessaankin iskee syvälle jonkinlaiseen kansansieluun.

Se mikä tällä kertaa yllätti, oli proosakohtien rikkaus. Mielikuvissani Seitsemän veljestä typistyy aivan liian helposti johtolauseettomaksi vuoropuheluksi, jotka draamallisesti venyvät ja möyrivät paikoillaan. Helposti unohtuvat pitkät, kuvailevat narratiivijaksot, joissa Kiven lahjat sekä aistihavaintojen että kiivaankin toiminnan kuvaajana tulevat esille. Härkien takaa-ajo on voimakas, ja yllättäen minuun tällä kertaa puri parhaiten romaanin aliarvostettu viimeinen luku, jossa kronikoidaan veljesten myöhemmät vaiheet. Tähän puoleen tarinasta on aina kiinnitetty kovin vähän huomiota, suotta minun mielestäni.

YLEn tuottamassa luennassa vuosilta 2010–2011 lukijana on Juhani Rajalin. Hänen tasainen tyylinsä sopii sinänsä Kiven tekstiin, vaikka se latistaakin varsinkin dialogia, jota ei ole kirjoitettu yhden lukijan lausuttavaksi.

Vilho Tarkiainen & Kari Tarkiainen: Mikael Agricola. Suomen uskonpuhdistaja. Helsinki 1985: Otava. 352 s + kuvaliite.

Kirjallisuudentutkija, professori Viljo Tarkiainen kokosi elämänsä viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana aineistoa sekä kirjoitti muistiinpanoja ja luonnoksia Mikael Agricolan elämänvaiheista. Kustantajakin oli olemassa, mutta valmista ei työstä koskaan tullut. Moninaisten vaiheitten jälkeen historioitsija Kari Tarkiainen muokkasi ja täydensi isoisältään jääneen työn. Lopputulos julkaistiin 1985 nimellä Mikael Agricola. Suomen uskonpuhdistaja. Nuoremman Tarkiaisen mukaan tekstimassasta noin puolet on hänen ja puolet isoisän kirjoittamaa. Itse epäilen luvussa olevan jonkin verran kaunistelua ja todellisuudessa teoksesta suuremman osan olevan lopulta Kari Tarkiaisen kirjoittamaa. Mutta ei sillä väliä, koska kirja taitaa edelleen olla paras yleisesittely Agricolasta ja hänen työstään.

Koska Agricola eli nelisensataa vuotta ennen kirjan kirjoittamista, on lähdetiedot hänen elämästään vähäisiä. Siksipä Tarkiaistenkin näkemys kohteestaan on hajanainen, hämärä ja epävarma. V. Tarkiaisen alkutöitten jälkeen lisätietoa oli kerääntynyt kuitenkin paljon. Agricolan elämäkerta vie teoksesta vajaan kolmanneksen: hänen perhetaustansa, opiskelunsa Viipurissa ja Wittenbergissä, uskonpuhdistajan roolinsa, lyhyen ja nöyryyttävänkin piispuutensa. Samalla Tarkiaiset taustoittavat ajan kulttuurisia oloja taiten.

Suurimman huomion saavat Agricolan teokset, joiden sisältöä ja työstöä käydään läpi tarkasti muttei mitenkään pedanttisesti. Agricolan käyttämät lähteet ja hänen oletetut työmetodinsa käsitellään, samoin hänen teologiaansa teosten taustalla. Tarkiaiset eivät nosta Agricolaa neron jalustalle vaan muistuttavat jatkuvasti, ettei hän toiminut yksin ja tyhjiössä vaan oli altis edeltäjiensä ja aikalaistensa vaikutukselle.

Lopuksi kirjassa pohditaan Agricolaa humanistina (etenkin bibliofiilinä), teologina ja viimein myös kirjakielen kehittäjänä. Viimeinen luku on summaus hänen valtavasta työstään runsain esimerkein höystettynä. Nykylukijalle vaikeana näyttäytyvät ortografia, murteellisuus ja kömpelyyskin saavat selityksensä. Teoksen päättää laaja liiteosasto, jossa on julkaistu esimerkiksi Agricolan kirjoittamia kirjeitä.

Eino Kauppinen: Runoilija ja arvostelija sekä muita tutkielmia Aleksis Kivestä. Helsinki 1966: Otava. 124 s.

Professori Eino Kauppinen erikoistui tutkijanurallaan etenkin Aleksis Kiveen ja Pentti Haanpäähän. Vuonna 1966 häneltä ilmestyi kokoelma Runoilija ja arvostelija sekä muita tutkielmia Aleksis Kivestä. Muodoltaan vaatimaton kirja muistuttaa paljon Otavan tuon ajan joulujulkaisuja: mielenkiintoista mutta triviaalia asiaa spesifille yleisölle sekä laajemmin kulttuurihistoriasta kiinnostuneille.

Kauppisen tutkielmat eivät ole missään nimessä akateemisia tai erityisen tieteellisiä. Lähteitä mainitaan harvakseltaan ja aiempaan tutkimukseen ei viittailla. Kyse on pienistä Kiven henkilö- ja julkaisuhistoriaan liittyvistä katsauksista. Nimiessee tarkastelee Seitsemän veljeksen saamaa arvostelua, yllättäen ei kuitenkaan Aug. Ahlqvistin klassista kostokritiikkiä. Sen sijaan tutkittavana on aikoinaan julkaisematta jäänyt Agathon Meurmanin aivan yhtä tyly ja kitkerä arvostelu, jonka Meurman kirjoitti heti romaanin neljän ensimmäisen luvun ilmestyttyä. Hän ei siis malttanut odottaa koko teosta, kun jo pöyristyi likipitäen samoista seikoista kuin Ahlqvist myöhemmin. Kummallekin tuntuu olleen ohittamaton synti, kun Kivi ohittaa romanttiset ideaalit rosoisemman, realistisen kuvauksen tieltä. Meurmanin ironiasta paistaa peittelemätön tuohtumus.

Murskakritiikin lisäksi Kauppinen käsittelee muitakin Kivi-myyttiin oleellisesti kuuluvia seikkoja. Hän pohtii Kiven tuhoisaa suhdetta alkoholiin ja tämän kroonista rahapulaa (ja anteliaita ystäviä). Samoin avataan myytin syntyhetkiä – hänen viimeisiä aikojaan mielisairauden kourissa ja jo ennen kuolemaa alkanutta Kiven elämäntarinan kirjaamista yleiseen muistiin. Eliel Aspelin-Haapkylästä alkaen on muistettu köyhä, sairas ja väärinymmärretty A. Kivi.

Teoksensa loppupuolella Kauppisella on jatkotutkimuksellinen näkökulma. Hän päivittää lyhyesti tietoja Nummisuutarien ilmestymisestä (kuka maksoi ja mitä maksoi) sekä Lean ensi-illan yhteydessä pääosaa esittäneelle Charlotta Raalle lahjoitetusta kultaisesta rannerenkaasta (mainitsinkin spesifin kohdeyleisön?). Lopuksi Kauppinen nostaa esiin monta vielä tuolloin käsittelemätöntä Kiveen liittyvää kysymystä. Uskoakseni kaikkiin niihin ei vieläkään ole löytynyt vastausta.

Luettua: lokakuu 2021

Georges Simenon: Maigret ja kunnon ihmiset (Maigret et les braves gens, 1962). Helsinki 1991: Otava. 188 s. Suom. Irmeli Sallamo.  – Suomennos ilmestynyt alun perin 1965.

Minulla on tapana koluta kirjastojen vaihtohyllyjä mielessä paitsi oman kotikirjastoni kartuttaminen myös luokkahuoneeni varantojen täydentäminen. Etenkin klassikoita ja genrekirjallisuutta olisi hyvä olla tarjolla oppilaille jo talon puolesta. Budjettia tämmöisiin hankintoihin ei ole, joten minulle kelpaa oikein mainiosti ilmaiset niteet. Eipä tarvitse olla huolissaan siitäkään, miten lukijat kirjoja kohtelevat.

Haminan pääkirjaston aulasta tarttui mukaan Georges Simenonin Maigret ja kunnon ihmiset (Maigret et les braves gens, 1962). Ajattelin, että eipä taidakaan koulun hyllyssä olla vielä yhtään Maigret-kirjaa ja alan klassikkohan se on. Ja sitten tajusin, etten kyllä itsekään ole lukenut yhtään Simenonia...

Tilanne on nyt korjattu, eikä minulla ole paljon sanottavaa. Maigret'lla on maine "vähän parempana liukuhihnadekkarina" ja allekirjoitan sen kyllä tämän yhden nimikkeen perusteella. Tarina ei ole erityinen, mutta kieli on tarkkaa ja tunnelmassa on kaihoisaa kauneutta. Pelkkä juoniselostus ei selittäisi, miksi lukukokemus oli niinkin nautittava kuin se oli. Ammattimies Simenon osaa työnsä ja osoittaa siinä sivussa hieman humaania ymmärtämystäkin kanssaeläjiään kohtaan.

J. V. Lehtonen: Toivioretki Nurmijärvelle y.m. lukuja Aleksis Kivestä. Helsinki 1933: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 135 s. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 195.

Tulevan professorin, tuolloisen dosentin J. V. Lehtosen Toivioretki Nurmijärvelle y.m. lukuja Aleksis Kivestä kokoaa yhteen joukon kirjoittajan Kivi-aiheisia esseitä ja esitelmiä vuosilta 1922–1929. Tekstit käsittelevät niin Kiven omistamia ja lukemia kirjoja, hänen teostensa puuaiheita ja hänen uskonnollisia pohdintoja sielun kuolemattomuudesta. Kirjoittajan ote on ihastuttavan vanhanaikainen (siis tämän päivän näkökulmasta) – ei menisi tämmöinen biografismi enää läpi kirjallisuuden laitoksella.

Teoksen nimiteksti on oikeastaan matkakirjallisuutta: kuvaus pyöräretkestä 1920-luvun Nurmijärvelle, Kiven elämän ja teosten maisemiin. Matkan ei tarvitse suuntautua pitkälle ollakseen kiehtova, varsinkaan kun ajallista etäisyyttä on satakunta vuotta.

Kalle Achté: Syksystä jouluun. Aleksis Kivi psykiatrin silmin. Helsinki 1982: Otava. 300 s.

Psykiatri, psykoanalyytikko, professori ja kirjamies Kalle Achté kirjoitti Aleksis Kivestä "psykiatrin silmin" teoksessa Syksystä jouluun. Hän pyrkii lähteiden ja Kiven kirjoitusten perusteella hahmottamaan tämän terveyden- ja mielentilaa. Achté on analyysissään varovainen, kuten pitääkin, mutta varsinkin kaunokirjallisia tekstejä tulkitessaan hän sortuu ylilyönteihin.

Yhtenä ilmiselvänä herätteenä kirjalle on ollut Veijo Meren Aleksis Stenvallin elämä (1974), jota Achté kommentoi ahkeraan. Käsittääkseni myös hänen oma teoksensa pääsi monenlaisten kommentaarien kohteeksi, niin hyvässä kuin pahassa. Nykylukija ei hätkähdä monistakaan Achtén näkökulmista, joskin kirjan psykologinen puoli on luonnollisesti jo osittain vanhentunutta. Etenkin avoimen freudilaiset tulkinnat tuskin enää hyväksyttäisiin näin yksioikoisina. Meren lisäksi Achté kommentoi muutakin aiempaa Kivi-tutkimusta. Arviointiosa jää pahimmillaan irralliseksi muusta kokonaisuudesta mutta parhaimmillaan kirjoittaja saa aikaan mielenkiintoista dialogia edeltäjiensä kanssa.

Syksystä jouluun on asiallisesti ja koruttomasti kirjoitettua asiaproosaa, mikä hieman itseäni yllätti. Achtélla kun oli tapana esimerkiksi Bibliophiloksen sivuilla revitellä hyvinkin hurjin verbaalisin keinoin. Myös hänen (Rantasen ja Tammisen kanssa) kirjoittamansa kirja Elämänmäen parantolan tohtori E. W. Lybeckistä on muistaakseni paljon irrottelevampi sävyltään.