Luettua: syyskuu 2022

Vanhan kirjallisuuden vuosikirja 9. Vammala 1996: Suomen vanhan kirjallisuuden päivät.

Vanhan kirjallisuuden vuosikirja 9 vuodelta 1994 on taas hieman sekalaisempi kokoelma. On aapisen historiaa (Martti Parvion viimeinen kirjoitus, Bibliophiloksessakin ilmestynyt Agricolan Abckirian taustaselvitys, jota aihetta myös Simo Heininen jatkaa), on Hannes Sihvon pakinoiva esitys Pertti Virtarannan urasta, on parikin mainiota kirjoitelmaa Aaro Hellaakoskesta, Saara Liljan katsaus antiikin luomiskertomuksiin, Marja Itkonen-Kailan muistelmia antiikin tekstin kääntämisestä, Kaisa Neimalan poimintoja imatralaisen nuorison lukutottumuksista... Paljon on kaikenlaista kiinnostavaa, vaikkei kokonaisuus kovin painava olekaan.

Risto Oikarinen: Katumusharjoituksia. Helsinki 2008: Gummerus. 51 s.

Teologi–runoilija Risto Oikarisen toinen runokokoelma Katumusharjoituksia liikkuu uskonnollisen kuvaston seassa. Se ei kuitenkaan ole uskonnollista runoutta, ei ainakaan tunnustuksellista. Päinvastoin monia uskontoon liittyviä kuvia käsitellään melko ironisesti. Luostariviitekehyksen avulla käsitellään ulkokultaisuutta, aitoutta, rehellisyyttä – niin ulkoisen kuin sisäisen etsinnän kontekstissa. Usein Oikarisen proosarunot ovat myös humoristisia, vaikkeivät välttämättä mitenkään hauskoja. Niiden sävy on hallitun leikittelevä ja parhaimmillaan ne ovat salakavalan iskeviä.

Harmi ettei Oikarinen ole lupaavan alun jälkeen jatkanut runojen parissa. Edellisestä hänen runokokoelmastaan on jo kymmenen vuotta.

Ilmari Calamnius: Margareeta. Sydämmen säveliä. Helsinki 1907: Otava. 68 s.

Vuonna 1900 Ilmari Kianto oli 26-vuotias, vielä Calamnius sukunimeltään ja elämäkertatietojen mukaan naisasioissa kovin kokematon. Silloin hän kirjoitti myös runokokoelman Margareeta (alaotsikoltaan Sydämmen säveliä), joissa nuorukaisen patoutuneet tunteet todella tihkuvat joka rivillä mahlaa ja visvaa.

Margareeta on huono kirja. Siis ei edes sillä tavalla huono, että aika olisi mennyt sen ohi. Ei, se on juuri niin naiivia lemmenluritusta, pettyneen nuoren miehen katkeraa tilitystä ja menetetyn rakkauden sydäntuskaa. Ilmeisesti julkaisuaikana kokoelma sai jonkin verran kiitosta avoimuudestaan. 120 vuoden jälkeen seksuaaliset vihjaukset ja pseudo-incel-ininä eivät jaksa puhutella. Calamnius-Kianto taitaa kyllä runomitan sikäli, että tavut on kyllä laskettu, mutta muuten tekstit ovat rakenteeltaankin kömpelöitä. Puoliriimiä on paljon. Osa rikotusta rakenteesta on tahallista; Margareetan riimittömyys ja lähes proosarunomaiset piirteet herättivät kiinnostusta aikanaan suuntaan ja toiseen.

Hellyyttävin yksityiskohta on (ainakin oman kappaleeni) kannessa oleva kirjailijan nimi, joka on kirjoitettu väärin "Calmanius". Vai eikös tuo oletettu l:kin ole oikeastaan s....

Spin 2/1992. Turku 1992: Turun Science Fiction Seura. 8 s.

Spin 3/1992. Turku 1992: Turun Science Fiction Seura. 8 s.

Spin 4/1992. Turku 1992: Turun Science Fiction Seura. 8 s.

Vuonna 1992 Turun scifiseuran lehti Spin ilmestyi muutaman numeron ajan erikoisessa muodossa. Lehti oli käytännössä B3-kokoinen paperiarkki, joka oli taitettu kahdesti. Ilmeisesti muutoksesta piti tulla pysyvä ja lehden ilmestyä kuudesti vuodessa. Ilmestymistiheys saavutettiinkin seuraavana vuonna, mutta Spin oli jo palannut perinteisemmäksi nidotuksi ja useampisivuiseksi lehdeksi silloin. Siispä numero 4/92 oli paitsi viimeinen Ben Roimolan toimittama Spin myös viimeinen tämänmuotoinen.

Sisällöltään kolme taittolehteä ovat oikeastaan hyvin tyypillisiä scifizinejä, paitsi että niistä on karsittu kuvitus ja novellit. Ainoastaan yksi Hannu Väisäsen raapale on päässyt lehteen. Yksi pikkuklassikko kuitenkin on mukana, joskin se on sittemmin saanut huomattavan synkän sävyn. Kolmosnumeron kirjepalstalla nimittäin ilmestyi Boris Hurtan pieni humoristinen "artikkeli", jonka nimi on Miten science fictionin harrastajan tulee menetellä, jos putoaa heikkoihin jäihin .

A. Conan Doyle: The Stark Munro Letters. Being a Series  of Twelve Letters Written by J. Stark Munro, M.B., to His Friend and Former Fellow-student, Herbert Swanborough, of Lowell, Massachusetts, During the Years 1881–1884. 1995: The Project Gutenberg. – Ilmestyi alun perin 1894–1895.

Arthur Conan Doylen The Stark Munro Letters on nimensä mukaisesti kirjeromaani. Se perustuu jossain määrin – ymmärtääkseni melko paljonkin – hänen omiin kokemuksiinsa aloittelevana lääkärinä. Sen kuudessatoista (eikä kahdestatoista kuten pitkä alaotsikko väittää) kirjeessä päähenkilö kertoo vaiheistaan ennen oman praktiikan avaamista ja avioitumista. Kirjeet liittyvät toisiinsa juuri niin löyhästi kuin oikeastikin, ja romaani on pikemminkin kertomusten ketju kuin yhtenäinen tarina.

Suurin osa tohtori Munron jutelmista on koomisia sattumuksia höystettynä muutamilla traagisemmillakin. Suurin huumorin aihe on hänen kollegansa ja ailahtelevainen toverinsa Cullingworth (joka perustuu Doylen entiseen ystävään, George Duddiin). Tämä saa omat bisneksensä kukoistamaan tekemällä vastaanotostaan suuren show'n ja suunnittelee siinä sivussa sotilaskäyttöön magneettia, joka nappaa luodit ilmasta ennen kuin ne osuvat maaliinsa. Mistään hauskasta teoksesta ei lopulta kuitenkaan ole kyse, sillä koomista ainesta tasapainottavat Munron runsaat pohdiskelut eritoten uskontoon ja uskoon liittyen. Nämäkin heijastavat suoraan Doylen, ainaisen totuuden etsijän tuumailuja.

Lievästä hajanaisuudestaan huolimatta The Stark Munro Letters on Doylen onnistuneimpia romaaneja – joista alan olla jo perillä ihan kohtuullisesti. Suurin syy on sen vaivattomuus. Doylen ei tarvitse todistella oppineisuuttaan, kuten historiallisissa kertomuksissaan, eikä hän juuri koskaan sorru itselleen tyypilliseen patetiaan. The Stark Munro Letters on hyvin vilpitön romaani.

Andy Crow: Seitsemän kuuta & ripaus ajatonta. Tampere 2016: Hexen Press.

Andy Crow'n runokokoelma Seitsemän kuuta & ripaus ajatonta taitaa olla sekä kirjoittajansa että kustantajansa Hexenin esikoisjulkaisu. Tyylillisesti liikutaan perinteisen (kauhu)romantiikan tyylilajissa. Kauhuelementit ovat lähinnä surullisia ja synkkiä tunnelmia sekä olemassaolon musertavuutta, ei niinkään suoranaisia horror-tehoja, joskin jonkin verran kirjaimellisia fantasiatrooppeja kuvastossa kohtaakin. Romantiikka on kuitenkin vahvasti läsnä; Baudelairen hengityksen haistaa toistuvasti ja kuolevan runoilijamarttyyrin varjo peittää joka sivun, ainakin alareunan verran.

Teknisesti Crow'n – nimestään huolimatta suomalainen tekijä – runot ovat innokkaan yrittäjän tasoa. Runopoikakliseet kukkivat näillä riveillä ja yritys syvyyteen kompastuu usein banaaliudeksi. Lisäksi runoja vaivaa oudosti ontuva epämetriikka: usein sanajärjestys ja riimien tavoittelu saa runot tuntumaan mitallisilta, mitä ne eivät kuitenkaan ole. Vaikutelma on häiritsevä, eikä suinkaan hyvällä tavalla.

Katsottua: elokuu 2022

Bill Phillips: Siinä meni napurisuhteet

Bill Phillipsin Siinä meni naapurisuhteet (There Goes the Neighborhood, 1992) jokseenkin täysin unohtunut elokuva. Wikipedian mukaan siitä ei edes ole virallista yhdysvaltalaista dvd-julkaisua. Kuitenkin se on oikein miellyttävä rikoskomedia, joka tuo monesti mieleen 1930- ja 40-lukujen klassisen Hollywood-screwballin.

Elokuvan alkuasetelmassa elämässään kompuroiva vankilapsykologi kuulee kuolemansairaalta asiakkaaltaan vuosikymmeniä vanhan saaliskätkön sijainnin. Samalla sen kuulee myös naapurisellin asukki, joka tosin merkitsee kadunnumeron väärin. Kätköpaikalla sijaitsee nykyään varakkaan keskiluokan lähiö, jonka asukkaat keskittyvät lähinnä toistensa kyttäämiseen.

Elokuvan huumori rakentuu osittain fyysisille gageille, mutta pitkälti se ponnistaa äkkivääristä hahmoista, absurdeista tilanteista ja oikeastaan aika sydämellisestä ihmiskuvasta. Vaikka vertasinkin Naapurisuhteita screwball-komediaan, ei siinä ole samanlaista vitsitykitystä. Useammin huumori kuitenkin osuu kuin menee huti.

Siinä meni naapurisuhteet tarjoaa lisäksi oivan areenan aikakauden varmoille sivuroolien vakionäyttelijöille. Pääpari Jeff Daniels ja Catherine O'Hara jäävät Harris Yulinin, Chazz Palminterin ja Hector Elizondon jalkoihin.

Michael Radford: Venetsian kauppias. Baz Luhrmann: Romeo + Julia

Michael Radfordin tulkinta Shakespearen Venetsian kauppiaasta (The Merchant of Venice, 2004) on aiheen ensimmäinen filmatisointi. Syy on helppo ymmärtää: näytelmän antama kuva juutalaisista ei ole ollut kovin helppo sovittaa yhteen 1900-luvun taiteenlajin kanssa. Radfordin yritys on kunniakas. Shylockin, juutalaisen rahanlainaajan, hahmo näyttäytyy nyt olosuhteiden ja yhteiskunnan ennakkoluulojen uhrina ja aikaansaannoksena. Näkökulman ojennus kunnioittaa kuitenkin alkuperäisteosta; jopa niin että se ei täysin vie tarinasta sen antisemitismiä. Täysin onnistunut ei Radfordin näkemys muutenkaan ole. Näytelmän traaginen, koominen ja hempeä aines eivät ole aivan tasapainossa. Parhaimmillaan elokuva kuitenkin on erittäin vakuuttava: se näyttää hyvältä, kuulostaa hyvältä ja keskeiset näyttelijät (Al Pacino Shylockina etenkin) ovat vahvoja rooleissaan.

Baz Luhrmannin uusluenta Romeosta ja Juliasta (Romeo + Juliet, 1996) on lähinnä vastenmielinen. Mutta niinpä on ohjaajan koko muukin tuotanto. Koko elokuva tuntuu Quentin Tarantinon kokkelihuuruiselta unelta, jonka läpi joku lukee Shakespearen näytelmää. Sitä Luhrmann todennäköisesti on halunnutkin. Kaikessa on kyse lopulta pinnasta, väreistä ja vauhdista – ainoat poikkeukset ovat alkuperäisen näytelmän sellaisenaan toistetut repliikit ja Claire Danes Juliana. Niin paljon kuin pidänkin Leonardo DiCapriosta, ei hän tässä elokuvassa vakuuta. Ehkäpä Luhrmann ei osannut ohjata nuorta näyttelijää, sillä edeltävissä ja välittömästi seuraavissa elokuvissaan tämä on paljon vakuuttavampi. Romeo + Julia on juuri semmoinen hyvin nolo äikänopen yritys tehdä jostain vanhasta cool ja hip, suuren budjetin nuorisoteatteria.

Stanley Tong: China Strike Force. Fruit Chan: Hollywood Hong Kong

Stanley Tongin ohjaama China Strike Force (Lèi Tìng Zhàn Jing, 2000) on Shanghaissa kuvattu hongkongilaistuotanto, johon on kuitenkin sekaantunut sen verran yhdysvaltalaisvoimia, että se kuvattiin sekä kiinaksi että englanniksi. Itse katsoin jälkimmäisen; aina on parempi ettei dubata, mutta esimerkiksi elokuvan japanilaisen Fujiwara Norikan englanti on melkoisen kömpelöä. Kyse on amerikkalaisen huumebisneksen leviämisestä manner-Kiinaan. Mutta se tietenkin on vain tekosyy näyttäville toimintakohtauksille (ja Coolion kömpelölle hönöilylle jenkkitrokarina). Pitkään saadaan pärjäillä muutamalla mukavan hengenvaarallisella stuntilla – ei ihan Jackie Chan -tasoa mutta sinne päin – Lamborghinin ja formulan kilpa-ajolla liikenteen seassa. Kunnon turpiinmättäjäiset ja komeimmat koreografiat on kuitenkin jätetty loppumetreille. Muuten edetään kevyen huulenheiton ja perinteisten juonikuvioiden parissa.

Aivan toisenlaista estetiikkaa edustaa Fruit Chanin Hollywood Hong Kong (Heung gong yau gok Hor lei wood, 2001). Draamakomedia on tyyliltään lähempänä eurooppalaista kuin amerikkalaista elokuvaa. Sen keskushahmona on Shanghaista saapuva prostituoitu, jonka paikallinen nettipornoon koukuttunut nuorimies tilaa itselleen. Nainen ystävystyy sikateurastajan perheeseen, jonka muodostavat lihava isä ja kaksi lihavaa poikaa. Lisäksi kuvioon kuuluu tieteilijä, joka haluaa kasvattaa ihmissikiön emakon sisässä. Sitten hommat alkavat mennä synkempään suuntaan ja jo valmiiksi nyrjähtänyt huumori saa mustia sävyjä. Elokuva sijoittuu pieneen hongkongilaiseen hökkelikylään, jonka laidalla seisoo valtaisa Hollywood -niminen ostoskeskus- ja asuntokompleksi; siitä elokuvan nimi. Asetelmassa ja paljossa muussakin on nähtävissä hallinnon kritiikkiä.

Raja Amari: Satiinin puna. Iciar Bolláin: Sade kuuluu meille

Tunisialaisen Raja Amarin Satiinin puna (Al-satan al-akhmar, 2002) kertoo naisesta, jonka mies on kuollut, päivät kuluvat kotona ja tytärkin on alkanut itsenäistyä. Sattumalta hän päätyy tytärtä etsiessään kabareehen ja ajautuu itsekin tanssimaan yleisölle. Perinteisestä vatsatanssista löytyy symboli ja keino vapautumiselle ja oman itsen löytämiselle. Elokuva kritisoi selvästi muttei erityisen alleviivaavasti naisten asemaa yhteiskunnassa –vapaa voi olla vain miehille tanssiessa. Miesten rooli elokuvassa onkin olla lähinnä niljaisia tuijottajia tai tuomitsevia kyttääjiä. Satiinin puna on suurelta osin hyvin vähäeleinen, mikä on vahvassa ristiriidassa tanssikohtausten aivan toisenlaisen dynamiikan kanssa. Pienistä puutteistaan huolimatta se on vaikuttava, intensiivinenkin elokuva. Pääosan esittäjän, palestiinalaisen Hiam Abbassin, tuotantoon pitäisi tutustua enemmänkin.

"Emme tee taidetta vaan propagandaa", sanoo hahmo Iciar Bolláinin elokuvassa Sade kuuluu meille (Tambien la lluvia, 2010). Se ei peittele haluaan sanoa; niin kuin Paul Lavertyn käsikirjoitukset yleensäkään. Elokuva kertoo filmiryhmästä, joka on kuvaamassa omaa elokuvaansa Kolumbuksen ja espanjalaisten saapumisesta Amerikan mantereelle. Budjettisyistä kuvaukset tehdään Boliviassa, jossa sattumalta samaan aikaan alkavat veden yksityistämisen aiheuttamat mellakat. Sade kuuluu meille rinnastaa tehokkaasti nykyaikaisen riistokapitalismin, elokuvantekijöiden kustannuslaskelmoinnin ja 1400-luvun kristittyjen suorittaman alkuperäiskansojen sorron. Hyvin selvästä tendenssistään huolimatta se onnistuu samalla olevan erittäin koskettava ja kaunis. Sade kuuluu meille on kaikin puolin kansainvälinen elokuva: paitsi että se kuvattiin Boliviassa, on se espanajalais–meksikolais–ranskalainen yhteistuotanto, jossa espanjan lisäksi puhutaan paikallista ketšuan kieltä.

Maïwenn: Polisse. Nicole Garcia: Charlie sanoo

Maïwennin ohjaama Polisse (2011) on dokumentaarisella tyylillä kuvattu elokuva Pariisin poliisin lastensuojeluyksiköstä. Sen erittäin lyhyet, välähtävät kohtaukset ja nopeat leikkaukset kuvaavat niin poliisin työtä kuin vapaa-aika, rankka ja traaginen vaihtelee koko ajan humoristisen kanssa (joskin huumorin laadusta en ole aina ihan varma). Tulos on monipuolinen läpileikkaus paitsi työstä mutta myös yhteiskunnasta. Joku voisi syyttää Polissea sosiaalipornoksi, mutta eipä se päähenkilöitäänkään esitä kovin kunniakkaassa valossa. He tekevät valtaisaa työmääräänsä jaksamisensa kustannuksella, tekevät virheitä elämässään eivätkä aina myönnä sitä. Elokuvan kertomukset perustuvat tositapauksiin, joita ohjaaja todisti seuratessaan todellisen lastensuojelun arkea. Kaleidoskooppimainen on sana, jota en mielelläni käytä, mutta Polissen tapauksessa se lienee paikallaan.

Nicole Garcian Charlie sanoo (Selon Charlie, 2006) kertoo joukosta miehiä, joiden elämät korkeintaan koskettavat toisiaan hetkellisesti – kunnes yhteentörmäyksiä sitten alkaakin tulla. Miehet ovat keskenään hyvin erilaisia; on pikkurikollista, tieteilijää, opettajaa, pormestaria, tennistähteä ja duunaria. Nimihenkilö on yhden poika, jonka isällä on salasuhde pojan opettajan vaimon kanssa. Naiset ovat kaikessa sivustaseuraajia, kuitenkin usein päämäärätietoisempia kuin miehensä, poikansa ja rakastajansa. Kaiken kaikkiaan kyse lienee ihmisten irrallisuudesta, kohtaamisten satunnaisuudesta ja toisaalta sattuman oikullisuudesta. Tällainen moniääninen, risteävien tarinoiden kudos ei ole ihan helppo laji käsitellä, ja niinpä nytkin osa säikeistä jää toisen alle. Parhaimmillaan se on kuitenkin inhimillisesti koskettava ja oivaltava. Kokonaisuus jää reilusti pinnan ylle.

Luettua: elokuu 2022

Maksim Gorki: Malva. Kertomus (Мальва, 1897). Helsinki 1919: Suomen sos.-dem. nuorisoliitto. 96 s. Suom. Viljami Ventola.

Maksim Gorkin Malva on pienoisromaani, joka alun perin ilmestyi vuonna 1897. Sen ensimmäinen (?) suomennos ilmestyi Suomen Sosiaalidemokraattisen Nuorisoliiton kustantamana niteenä 1919. Oma kappaleeni on peräisin erään täkäläisen kahvilan kellarista.

Malva on pienieleisen kerronnan taidonnäyte. Nimihenkilö on nuori nainen, jonka ympärillä kalastajakylän miehet menevät tolaltaan. Tarina kuvaa näistä kolmea: miestä, joka on ollut viisi vuotta poissa perheensä luota ja elää nyt suhteessa Malvan kanssa; miehen poikaa, joka saapuu isänsä jalanjäljissä ja joka hullaantuu hänkin naiseen; sekä erästä työnjohtajaa, joka lähes irrallisena ja välinpitämättömänä kaikesta saa isän ja pojan ottamaan yhteen Malvan vuoksi.

Kertomus on yksinkertainen mutta vahva. Sen hikisen helteisen rannikkokesän tunnelma on kuvailtu muutamin tarkoin sanavalinnoin ja henkilöiden väliset suhteet ja mielenliikkeet hienovaraisesti. Jostain syystä Malva näyttäytyy mielessäni 60-lukulaisena eurooppalaiselokuvana – sellainen psykologinen peruskertomus se on. Ja tämä siis kaikella arvostuksella.

Arvid Järnefelt: Isänmaa. Porvoo–Helsinki 1965: WSOY. 198 s. 9. p. – Ilmestyi alun perin 1893–94.

Arvid Järnefeltin Isänmaa mainitaan yleensä suomalaisen realismin merkkiteoksena, joka kuvaa kansallisaatteen kehitystä maassamme. Itse pidän sitä leimallisemmin aateromaanina, jolla on enemmän sanottavaa kuin kuvattavaa. Toki se on suomalaisuusaatteen viemän nuoren miehen kasvukertomus, mutta itse luen sitä etenkin yksilön aatteellisen elämänsuunnan kuvauksena. Komea ja vaikuttava teos se on joka tapauksessa.

Oma kappaleeni on kirppiskupan runtelema 1960-luvun pokkaripainos.

Markku Löytönen (toim.): Matka-arkku. Suomalaisia tutkimusmatkailijoita. Helsinki 1989: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 422 s. Suomalasen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 502.

Markku Löytösen toimittama Matka-arkku. Suomalaisia tutkimusmatkailijoita on massiivinen teos. Viidettäsataa kaksipalstaista sivua, paljon kuvitusta, kovatasoisia tieteilijöitä kirjoittajina. Läpi käydään suomalaista tiedehistoriaa Pehr Kalmin Amerikan-matkoista, kansatieteilijöiden Siperian-tutkimuksiin ja viime vuosisadan puolivälin geologeihin Tulimaassa. Kattaus on monipuolinen ja syvä, mutta liialliseen spesifiin tieteellisyyteen ei hukuta kuin satunnaisesti. Itselleni läheisimmiksi aiheiksi nousivat tietenkin 1800-luvun lopun kansa- ja kielitieteilijät mutta etenkin myös Arabian-kävijä Georg August Wallin, jonka vuoksi kirjan ylipäätään otin luettavaksi. Paitsi kattava tutkimusmatkailijoiden esittely kirja on myös mainio silmäys kotimaiseen oppi- ja tieteenhistoriaan.

Vuosikirja 1987. Vammala 1987: Suomen vanhan kirjallisuuden päivät.

Vanhan kirjallisuuden päivät järjestettiin ensimmäisen kerran Vammalassa 1985. Seuraavana vuonna sen taustayhdistys julkaisi ensimmäisen vuosikirjansa. Nyt lukemani Vuosikirja 1987 on siis järjestyksessä toinen. Se on vielä hyvin vahvasti tilaisuuden käsiohjelmamainen ja sisältää karttoja, aikatauluja ja sen sellaista. Kovin ydin on kuitenkin edellisen vuoden Vanhan kirjallisuuden päivien esitelmissä ja puheissa. Pentti Holappa pohtii antikvariaatin merkitystä, Tauno Väinölä käy läpi suomalaisen virsikirjan vaiheita, Paul Gustafsson oman bibliofiliansa varhaisvaiheita ja Eila Pennanen esittelee todella vanhaa kirjallisuutta, satoja ja tuhansia vuosia vanhaa.

Seuraavana vuonna julkaisun nimi muuttui Vanhan kirjallisuuden vuosikirjaksi ja jäntevöityi nimenomaan artikkelikokoelmaksi.

A. Conan Doyle: The Parasite. A Story. 1995: The Project Gutenberg. – Ilmestyi alun perin 1894.

Arthur Conan Doylen The Parasite (1894) on suomennettu kahdesti, mutta silti se on varsin vähän tunnettu kertomus meillä päin. Syy on varmastikin siinä, että ensimmäinen käännös, Lois-olento, ilmestyi jo 1897 Uusi Aura -lehdessä ja toinen, nimellä Loinen, Michelle Slungin toimittamassa antologiassa Värisyttävä kosketus 2 (1995), jossa se hukkuu muiden kertomusten joukkoon.

The Parasite onkin sikäli hankala kertomus luokitella, että vaikka se on julkaistu omana kirjasenaan (ensipainoksessa alaotsikolla "A Novel"), se on hyvin lyhyt, lähes novellimittainen. Tarinana se kuitenkin on vahva. The Parasite kertoo skeptisestä lääketieteen professorista, joka joutuu myöntämään mesmerismin (eli hypnotismin) olemassaolon. Hän nimittäin joutuu Trinidadista kotoisin olevan, häneen rakastuneen naisen psyykkisten kykyjen valtaan.

Mielenkiintoista on, että Doylen kertomus on valikoitunut Slungin "eroottisten kauhukertomusten" valikoimaan. Hypnoottista neiti Penclosaa ei esitetä millään tavoin eroottisena olentona, päinvastoin pikemminkin. Kuitenkin epämääräinen seksuaalinen pohjavire, eräänlainen miestä kammottava naisen lumovoima, on kyllä läsnä. Viktoriaaninen Englanti ei sallinut enempää mutta osasi varmasti lukea rivinvälit hyvin tarkkaan.

Hannu Nikkilä (toim.): Vanhan kirjallisuuden vuosikirja 1988. Vammala 1988: Suomen vanhan kirjallisuuden päivät.

Järjestyksessä kolmas Vanhan kirjallisuuden vuosikirja ilmestyi 1988 Hannu Nikkilän toimittamana. Valtaosan sisällöstä muodostavat edellisvuoden vanhan kirjallisuuden päivien puheet ja esitelmät, mutta silmäyksiä luodaan myös vuoden juhlittaviin, 500-vuotiaaseen suomalaiseen kirjaan ja 100-vuotiaaseen F. E. Sillanpäähän. Esiin on nostettava ainakin Anto Leikolan pakinamainen Kirja ystävänä sekä professorien Michael Branch ja Gábor Bereczki avaukset suomalaiseen kirjallisuuteen ulkomaisesta näkökulmasta.

Hannu Nikkilä (toim.): Vanhan kirjallisuuden vuosikirja 1989. Vammala 1989: Suomen vanhan kirjallisuuden päivät.

Vuoden 1989 Vanhan kirjallisuuden vuosikirja on koruttoman näköinen ja edeltäjiään ohuempi mutta sisällöltään silti täysipainoinen. Se keskittyy edellisvuoden Vanhan kirjan päivien puheisiin ja esitelmiin. Sävy jälkimmäisissä on hiukan aiempia vuosia akateemisempi. Professori Heikki Kirkinen pohdiskelee humanismin tilaa nykymaailmassa, FT Satu Apo avaa kansansatuja (mistä sain pari hyvää tärppiä omaan opetukseeni) ja professori Maija Lehtonen lastenkirjallisuuden arvoja. Mielenkiintoiset parit ovat myös virolaisille hakijoiden Ellen Niitin ja Jaan Krossin esitelmät (kirjailijan vaikeudet neuvosto-Virossa ja Krossin teosten sisäistekstit) sekä Sisu ja Midori Takahashin selostukset japaniksi käännetystä suomalaisesta kirjallisuudesta.

Hannu Nikkilä (toim.): Vanhan kirjallisuuden vuosikirja 1990. Vammala 1990: Suomen vanhan kirjallisuuden päivät.

Vuoden 1990 Vanhan kirjallisuuden vuosikirja, viides kaiken kaikkiaan, on varsin kompakti julkaisu moneen edelliseen verrattuna. Sen sisältönä on uskoakseni edellisvuotisten Vanhan kirjallisuuden päivien esitelmiä, joskaan tätä ei julkaisussa itsessään mainita.

Melkein kolmanneksen julkaisusta vie Gunnar Brusewitzin esittely von Wrightin veljesten ja Ruotsin suhteesta. Vielä piirun verran akateemisempi on Matti Kuusen pohdiskelu Erasmuksen Libellus Aureuksen suomentamisesta. Esseistisempää kirjahistoriaa edustavat Anto Leikola ja Lauri Koli esitellessään luontokirjallisuutta ja suomalaisia kalastusoppaita. Lopuksi on transkriptio Liisi Huhtalan haastatteleman Kalle Päätalon merkittävistä kirjakokemuksista sekä Elina Halttunen-Salosaaren arvostelu Pertti Karkaman Snellman-teoksesta.

Hannu Nikkilä (toim.): Vanhan kirjallisuuden vuosikirja 1991. Vammala 1991: Suomen vanhan kirjallisuuden päivät.

Kuudes Vanhan kirjallisuuden vuosikirja vuodelta 1991 on jykevä paketti. Tuttuun tapaan edellisen vuoden Vanhan kirjallisuuden päivien esitelmät kokoava julkaisu keskittyy oikeastaan neljän aiheen ympärille: Kanteletar, Tulenkantajat, dekkarit ja sensuuri. Laadukkaimmissa artikkeleissa Väinö Kaukonen avaa Kantelettaren taustaa ja Kerttu Saarenheimo Tulenkantajien eurooppalaisuutta (tai sen myyttisyyttä). Mielenkiintoisimpia omalla tavallaan sen sijaan ovat Ilmo Louhimon dekkariharrastuksen katsaus – etenkin koska siihen sisältyy pitkä alan runo alasta! – sekä Caius Kajannin esitelmä, jossa hän käy läpi Agnar Myklen Laulu punaisesta rubiinista -romaanin julkaisemisen aiheuttamaa oikeudenkäyntiä.