Luettua: marraskuu 2022

Jyrki J. J. Kasvi: Jyrki Kasvin kolme elämää. Jyväskylä 2022: Docendo. 288 s.

Enpä ole tainnut koskaan aiemmin lukea poliittisia muistelmia. Totta puhuen ei Jyrki J. J. Kasvinkaan kirja valikoitunut luettavaksi sen poliittisen sisällön vuoksi. Espoon kaupunginvaltuutettu ja kolminkertainen vihreiden kansanedustaja ei ollut poliittisesti erityisen lähellä minua, vaikka kerran taisin häntä äänestääkin (sen on täytynyt tapahtua eurovaaleissa 2004).

Suurin syy muistelmien lukemiseen oli Kasvin oleellinen osuus suomalaisessa pelilehdistössä ja scififandomissa. Wexteenin palsta ja kritiikit MikroBitissä ja Pelit-lehdessä olivat lapsuuden mielenkiihottajia. Myöhemmin tajusin hänen merkityksensä myös Suomen tieteiskirjoittajien toiminnassa ja varsinkin Kosmoskynä-lehden päätoimittajana aikana, jolloin lehti melkein korisi kuolemaansa.

Jyrki Kasvin kolme elämää jakautuu yllättäen viiteen osaan. Alun lapsuus- ja nuoruusmuistot muodostavat hajanaisen ja hieman fragmentaarisenkin muistikuva-albumin. Voi olla, että tämä osa jäi Kasvilta viimeistelemättä. Valitettavasti scifimuistelot sisältyvät lähinnä näihin pirstaleisiin. Itselleni mielenkiintoisen juonteen Kasvin lapsuudenaikoihin tuo sekin, että hän syntyi ja kasvoi täällä Kymenlaaksossa ja mainitaanpa isovanhempien asuinpaikaksi oma kasvuympäristöni Vilppula.

Otsikon kolme elämää ovat pelitoimittajan, tieteilijän ja poliitikon elämät. Viimeisin ottaa kirjasta suurimman osan, ymmärrettävästi. Se ei ole kuitenkaan pelkkää oman kilven kiillotusta, vaan myös tervettä kriittisyyttä omaan toimintaan on paljon.

Kirjan viimeinen osa käsittelee sairautta. Kasvihan kamppaili vuosikausia syövän kanssa. Hän kuvaa toteavaan tyyliin sairauden vaiheet, epäonniset hoitoyritykset ja lopulta kuoleman lähestymisen. Verrattain lyhyenäkin kirjan viimeinen luku on painava – sen lukeminen olisi monelle paikallaan.

Vasta kirjan lopetettuani tajusin, että Jyrki Kasvin kuolemasta tulee tasan vuosi huomenna. Hän kuoli isänpäivän jälkeisenä tiistaina. En ole pitkään aikaan liikuttunut kirjaa lukiessani, mutta nyt kävi niin.

Pekka Matilainen: Humanisteja & romantikkoja. Kirjoituksia varhaishumanismista ja romantiikan ajasta. Helsinki 2001: Yliopistopaino. 120 s.

Pekka Matilaisen Humanisteja & romantikkoja on ihastuttava pikkukirja. Se on useiden tiiviiden tekstien kokoelma, joka tarkastelee monenlaisista näkökulmista varhaishumanismia ja romantiikan aikaa. Suoranaista historiankirjoitusta on vain teksteistä ensimmäinen, joka pyrkii hahmottamaan renessanssiajan alkua ja humanistien ensiaskelia. Muuten Matilaisen tekstilaji on esseistinen. Hän tekee tarkkoja pistoja taide- ja kulttuurihistoriaan, yleensä jonkun yksittäisen henkilön (Bruni, Byron, Ruskin) tai paikan (Villa Lante, Mustion kartano) kautta. Itselleni läheisimpiä olivat romantiikan aikaa peilaavat tekstit, mutta silloinkin, kun aihe ei välttämättä kulje itselle tutuissa maisemissa, on Matilaisen tyyli nautittavaa. Hänen teksteistään huokuu sivistys.

Katsottua: lokakuu 2022

Edward Dmytryk: Shalako. Walter Hill: Geronimo: An American Legend

Brittiläis–saksalais–yhdysvaltalainen länkkäri, jonka pääosissa on skotti ja ranskalainen ja joka on kuvattu Espanjassa? Jep, Edward Dmytrykin Shalako (1968) on kaikkea sitä. Tulos on yllättävän pätevä mutta lattean tavanomainen western. Eurooppalainen ylimysjoukko tulee metsästelemään viinipikarit huulillaan Amerikan aavoille preerioille, mutta erehtyvät ylimielisyyttään apaššien maille. Conneryn karski entinen ratsuväen mies yrittää neuvoa parhaansa mukaan, mutta vanhan mantereen kunniakäsitykset ja valkoisen miehen taakka painavat enemmän. Seuraa perinteinen seuramatka läpi aavikon vältellen intiaaneja ja opitaan ymmärtämään, mikä lopulta onkaan tärkeää. Koko elokuvaa leimaa se, että ideat ovat kyllä ihan hyviä mutta ne on nähty tuhannesti; aivan kuin tekijät olisivat päättäneet, että nyt jätkät tehdään länkkäri, ja sitten porukalla miettineet, mitä kaikkea semmoisessa kuuluu olla. Toki pohjalla on Louis L'Amourin romaani, mikä tietysti selittää paljon.

Paljon perinteisemmistä lähtökohdista ponnistaa Walter Hillin ohjaama Geronimo: An American Legend (1993). Tositapahtumiin perustuva mutta paljon taiteellisia vapauksia ottava elokuva kertoo nimihenkilöään enemmän häntä jahtaavista Yhdysvaltain sotilaista. Apaššikapinallinen Geronimo on menettänyt kaiken joko yhdysvaltalaisille tai meksikolaisille. Hän riuhtoo joukkoineen joka suuntaan, neuvottelee muttei sopeudu, ja armeijan monenmoiset upseerit yrittävät kukin keinoinensa rauhoittaa vapautensa ja kostonsa haluavan intiaanin. Elokuva on parhaimmillaan erittäin komean näköinen (maisemat, monet tulitaistelut), mutta siitä puuttuu henki. Rauhallinen kerronta, ja alkuperäiskansoja ymmärtävä käsikirjoitus lupailevat paljon, mutta valitettavasti katsoja ei sitoudu hahmoihin ja elokuva jää ulkokultaiseksi. Wes Studi on nimiroolissa vahva, mutta kaikki muut tekevät korkeintaan rutiiniroolit.

James Whale: Frankenstein. Näkymätön mies

Frankenstein (1931) on näistä kahdesta tietysti ikonisempi ja ihan ansaitusti, mutta Näkymätön mies (The Invisible Man, 1933) on mielestäni kestänyt paremmin aikaa. Sen efektit ovat edelleen näyttäviä, etenkin kun tietää meikäläisittäin alkeelliset olosuhteet, joissa ne on tehty. Myös elokuvan huumori on sellainen tekijä, joka on säilyttänyt tehonsa – ja jos joku väittää Una O'Connoria ärsyttäväksi, on hän väärässä. Frankenstein on paljon intiimimpi, johtuen sen pohjana olevasta näytelmästä, mikä on sen ehdottomasti sen vahvuus mutta myös korostaa eroa moderniin Hollywoodiin. Lisäksi Whalen kevyt komiikka ei oikein istu melodramaattisen aineksen kanssa. Hän sai tasapainon asettumaan paljon paremmin jatko-osassa.

Onko Dégénérés kauhua? (Suomikauhun sirpaleita #6)

H. Ahtela

Dégénéré

Kauhu- y. m. kertomuksia

Helsinki 1918: [Einar Reuter]. 125 [+ 3] s.

H. Ahtelan Dégénéré vuodelta 1918 mainitaan usein kotimaisen kauhukirjallisuuden bibliografioissa ja esittelyissä, ja sillä on maine alan tavoiteltuna ja harvinaisena varhaishelmenä vähän Kosti Koskisen Ihmeellisen kuherruskuukauden tapaan. Jälkimmäiseen on syynä se, että H. Ahtela julkaisi kirjan omakustanteena sisällissodan vuonna. Painos tuskin on ollut suuren suuri. Ensimmäiseenkin on yksinkertainen syy: Dégénérén alaotsikko on "Kauhu- y. m. kertomuksia". Ihan eri asia sitten on, kuuluisiko kirja kotimaisen kauhukirjallisuuden kaanoniin muuta kuin sivuhuomautuksena.

H. Ahtela oli nimimerkki, jonka takana oli taidepersoona Einar Reuter – kirjailija, taidemaalari ja merkittävä vaikuttaja suomalaisten modernistien piirissä. Nykyään hänet tunnettaneen parhaiten merkityksestään Helene Schjerfbeckin uran edistäjänä ja kronikoijana. Kirjoittajana hän oli monipuolinen: taidekritiikin, Schjerfbeckin elämäkerran ja yhden runokokoelmankin lisäksi ilmestyi esimerkiksi muutama pohjoisen luontoa kuvaava romaani. Jopa niiden moninaisuuden keskellä Dégénéré pistää silmään.

Dégénéré on novellikokoelma. Sen kymmenestä tekstistä kahdeksan on monologeja, useimmiten nimeämättömälle sinälle puhuttuja. Vain kaksi viimeistä novellia muistuttavat kertomusta, mutta kertoja puhuukin niissä kolmannessa persoonassa vaikkei erityisen ulkopuoliselta tunnu silloinkaan. Novellien tarina on yleensä piilossa rivien välissä, vihjauksissa ja epävarmoissa sanamuodoissa, joista lukija tietää jotain tapahtuneen (tai jääneen tapahtumatta) mutta yksityiskohdat ja täysi varmuus jäävät epämääräisyyksien taa ja lukijan tulkinnan varaan. Usein kerronta on katkelmallista, nykivää, epäröivää.

Kokoelman nimi Dégénéré viittaa rappeutumiseen, degeneroitumiseen. Siihen sisältyy merkitys tilasta, jossa on laskeuduttu normaalin rajojen alle. Kokoelman novellien ihmiset ovat juuri sellaisia: he ovat joko omasta mielestään, kanssaihmistensä mielestä tai yhteiskunnan näkökulmasta rappeutuneita, hyväksytyn alapuolelle taantuneita tai ajautuneita. He voivat olla väkivaltaisia, lähimmäisiään alistavia, pelokkaita tilanteissa joissa ei saisi. He voivat vihata äitiään tai tuntea vetoa pikkulapsiin, tai heidän seksuaaliviettinsä on liian voimakas. Joskus he arkailevat itseään, pyytävät itseään anteeksi tai käyttäytyvät uhmakkaasti, mutta useimmiten he vain yksinkertaisesti ovat eksyksissä itsensä kanssa eivätkä kykene elämään muiden asettamien normien keskellä.

Mutta ovatko kertomukset kauhukirjallisuutta? En oikein usko, että kirjailija on tarkoittanut kokoelmansa alaotsikkoa ymmärrettäväksi niin kuin nykylukija "kauhukertomuksen" ymmärtää. Tai jos onkin, siihen sisältyy voimakas ironia: nämä ovat niitä aidosti kauhistuttavia asioita perinteisten kauhukirjallisuuden kummitusten ja öisten hautuumaiden sijasta. Alaotsikko ei siis ole lukuohje, genrelinssi jonka läpi tekstejä neuvotaan luettavan. Dégénérén kauhu on eksistentiaalista laatua, ihmisestä itsestään kumpuavaa olemassaolon hirvittävyyttä. Niissä on Edgar Allan Poen mieleen tuovaa rajankäyntiä subjektiivisen kammon ja objektiivisen maailman välillä. Toisten normaali voi jollekulle olla kauheista kauhein asia; tai kääntäen yhden normaali voi vaikuttaa kauhistuttavalta muiden silmissä. Selvimmin Poen vaikutus kuuluu kertomuksessa "Ette tiedä mitä rakkaus on", jonka kertoja paljastuu viimeisessä kappaleessa istuvan pehmustetussa huoneessa. Hänelle naisen "ei" ei ole ollut tarkoittanut sitä. "Miksi te väitätte minun olevan hullu?" kysyi Poen "Kielivän sydämen" kertojakin.

H. Ahtelan henkilöhahmojen peloilla ja heidän tekojensa hirmuisuudella ei mässäillä, mutta niitä ei myöskään verhota siveyden paksuun verhoon. Monet Dégénérén teemoista ovat kirjoitusajankohdan huomioon ottaen tavattoman avoimesti esillä. Henkilökohtainen suosikkini kokoelmasta on "Tuuliajolle"-niminen kertomus, jonka naiskertoja yrittää käymällä läpi omia nautinnonhakuisia elämänkäänteitään, kierrellen ja kaarrellen, ilmaista tarinan sinälle, että himoitsee tätä. Päätösnovelli "Iikka Rovan ensi hyväily" ei emmi kertoessaan, että nimihenkilön rakkaus "kohdistui neitosiin, jotka eivät olleet lapsenastetta pitemmälle kehittyneet." Kirjoittajan sympatia tai ainakin joltinenkin ymmärrys on näitten "rappeutuneitten" puolella. Hän ei tuomitse tai kauhistele vaan antaa äänen ihmisille, jotka eivät ainakaan sata vuotta sitten saaneet puhua ajatuksiaan. Senkään takia ei Dégénérétä lukiessa tunne lukevansa kauhukertomuksia. Ainoa novelli, joka millään tavoin muistuttaa genretietoista kauhukertomusta, on "Heikka Rautamon kuolema", jonka nimihenkilö ennakoi oman kuolemansa. Aihetta ei tässäkään tapauksessa käsitellä yliluonnollisuutena, vaan pikemminkin sattumana, kun yleisesti pelokas mies on kerrankin osunut oikeaan. Loppuratkaisussakaan ei ole kauhukertomuksen dramatiikkaa, vaan  huolella kasvateltu tarina päätetään vähäeleisen toteavasti.

Vaikka esimerkiksi Juri Nummelin on ottanut H. Ahtelan kokoelman mukaan suomalaisen kauhukirjallisuuden historiikkiinsa "psykologisen kauhun edelläkävijänä", se ei missään nimessä ole genrekirjallisuutta. Yhteydet myöhempään ei-yliluonnolliseen kauhuun ovat kyllä näkyvissä, mutta kirjoittaja ei nähdäkseni hae niillä varsinaista kauhuvaikutusta. Kertomusten ei ole tarkoitus pelottaa tai synnyttää kauhun tunnetta vaan enemmänkin järkyttää ja kauhistuttaa. Tietysti ero on hiuksenhieno eikä lainkaan yksiselitteinen.

Vaikuttava Dégénéré joka tapauksessa on ja monella tapaa hyvin ainutlaatuinen teos. Yhä sadan vuoden jälkeenkin se onnistuu vavahduttamaan lukijaa. On onni, että myöhemmät suomalaisen kauhun esitykset ovat ottaneet sen osakseen, sillä muuten harvinainen teos olisi suotta tyystin unohtunut. Ei sillä nykyäänkään voi olla kovin monta lukijaa, sillä kirja ei ole saatavilla kuin muutamasta kirjastosta eikä kappaleita liiku myynnissä käytännössä lainkaan.

Luettua: lokakuu 2022

Pentti Harjumaa: Kyselen kulkijoilta. Proosarunoja. Rovaniemi 1972: Pentti Harjumaa. 36 s.

Pentti Harjumaan omakustanteena ilmestynyt runokokoelma Kyselen kulkijoilta ilmoittaa alaotsikossaan sisältävänsä "proosarunoja". Yhtä hyvin se voisi olla myös vaikka runollista proosaa tai vaikka ihan pelkkää proosaa. Tarinoita hän ei kerro, mutta hyvin epärunollinen kieli, tiukan realistinen aiheisto ja lakoninen tyyli saavat mietteet helposti parin seuraavan vuosikymmenen kotimaiseen lyhytproosaan. Toki olihan jo Harjumaan vihkosen ilmestymisen aikaan käytetty paljon samansuuntaisia keinoja. Hänen teksteissään ei kuitenkaan ole sellaista intensiteettiä ja äärimmilleen hiottua muotoa, joka tekisi teksteistä erityisesti lyriikkaa.

Harjumaa on hyvin yhteiskunnallinen kirjoittaja. Aiheet liikkuvat silloisen nykymaailman epäkohdissa, taloudessa Lapin riistossa, pasifismissa, mutta käväistäänpä välillä myös metafyysisemmissä pohdinnassa, kun puheena on kuolema ja elämän tarkoituksellisuuskin. Toimittajataustan huomaa halussa nähdä asioiden kääntöpuolelle, hakea selityksiä ilmiöille.

Käsittääkseni Harjumaa, joka kuoli viime tammikuussa, julkaisi valtaosan kaunokirjallisesta tuotannostaan oma- ja muina pienkustanteina. Sellaisenaan hän on mielenkiintoinen kuriositeetti suomalaisen kirjallisuuden aluskasvillisuudessa.

Aikakone 3/1992. Tampere 1992: Aikakone-yhdistys. 72 s.

Aikakoneen vuoden 1992 kolmosnumero (joka taisi ilmestyä vasta seuraavan vuoden puolella) on monin tavoin erityinen suomalaisten scifilehtien joukossa. Ensinnäkin sen teema, AIDS, on poikkeuksellinen mediassa, joka tieteellisimmilläänkin käsittelee lähinnä tähtitiedettä. AIDS on ja oli varsinkin tuolloin kuitenkin mahdollisimman kaukana spekulatiivisuudesta, fantasiasta tai ihmeen tunnusta.

Teemaa ei lopulta käsitellä erityisen laajalti. Parin aihetta sivuavan artikkelin lisäksi on lehden kaunokirjallinen puoli, ja juuri se lieneekin ollut pontimena koko numerolle. Lehden kaksi kertomusta ovat nimittäin komeita, vaikuttavia, synkkiä, jylhiä visioita AIDSista. Dan Simmonsin novelli Kaikki Draculan lapset (All Dracula's Children, 1991) toimi pohjana myöhemmälle romaanille Yön lapset. Siinä yhdistyvät hi-virus, Romanian vallankumous ja vampirismi. Vielä huikeampi on Norman Spinradin pienoisromaanin mittainen Ruttovuoden päiväkirjat (Journals of the Plague Years, 1988). Neljän eri kertojan muistelmat tulevaisuuden maailmasta, joka on kulkutaudin rapauttama, nivoutuvat kiehtovasti yhteen. Moniäänisyyttä korostaa kokeellinen ratkaisu suomennuttaa jokaisen kertomus eri kääntäjällä.

Kuisma Suopela: Pakkosiirto. [Kuopio] 1978: SOPO. 48 s.

Käsittääkseni runovihko Pakkosiirto (1978) on Kuisma Suopelan ainoa kurjajulkaisu. Sen kustantajaksi on merkitty SOPO, joka on yhtä kuin Suomen ortodoksisen pappisseminaarin oppilasyhdistys. On kuitenkin turha pelätä, että sisältö olisi millään tavalla uskonnollista tai edes erityisen henkistä. Suopela lyriikka on hyvin tavanomaista aikansa runoutta, mutta ei missään nimessä huonolla tavalla. Itse asiassa hänen vaara-Suomen kuvastonsa, hiljaisen surumielinen luontoromantiikkansa on oikein hallittua ja sellaisenaan vahvaa. Kuvauksissa on semmoista polamerimäistä tarkkuutta. Vasta kokoelman loppupuoli, sinälle osoitetut melko tavanomaiset tunnerunot lässähtävät, eivätkä nekään epäonnistuneita ole.

Suopela valmistui kokoelman ilmestymisen jälkeen papiksi ja toimi työssä kolmisenkymmentä vuotta. Hän nousi otsikoihin kymmenkunta vuotta sitten, kun ortodoksinen kirkko eväsi hänen pappisoikeutensa, koska leskeksi jäänyt Suopela aikoi avioitua toisen kerran.

Panu Rajala: Suomussalmen sulttaani. Ilmari Kiannon elämä. Helsinki 2018: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 525 s. Kirjokansi 154.

Panu Rajalan kirjoittama kirjailija Ilmari Kiannon elämäkerta Suomussalmen sulttaani on fyysisesti järkäle. Sivuja on kuudettasataa ja paperi on tukevaa. Sisällöltään teos on perussujuva, populaaristi kirjoitettu monografia, jonka taustatyö on tehty huolella ja jonka kirjoittajan rutinoitunut ammattitaito näkyy. Jonkin verran teksti olisi kyllä kaivannut kustannustoimittajan viilailua. Varsinkin silloin kun Rajala käyttää lähteenä Kiannon kaunokirjallistettuja versioita tämän elämänvaiheista, ollaan paikoin hieman haitarilla jäillä. Romaanihenkilöiden ja tosielämän ihmisten suorasukainen rinnastus ja jopa nimien käyttö ristiin eivät aina tunnu erityisen uskottavalta. Samoin välillä huomaa kirjoittajan nojaavan vahvasti Kiannon nuorimman lapsen, isänsä kulttuurista perintöä pitkään vaalineen Raija-Liisa Kiannon kertomaan. Vaikkei häntä mitenkään epäuskottavana todistajana voi pitää, mutta lukijassa herää vääjäämättä pieni epäilys joissain kohdin.

Kirja luo Kiannosta uskoakseni varsin todenmukaisen kuvan: ristiriitaisen ja siloittelemattoman. Kianto oli äärimmäisyysihminen, joka ei pystynyt tunteenpaloltaan hyödyntämään lahjakkuuttaan kuin osittain. Hän oli sosiaalisesti ilmeisen vaikea ihminen, narsistisia piirteitä osoittanut ja auktoriteettipakoinen hahmo, joka käytännössä aloitti kotimaisen tunnustuskirjallisuuden. Hän teki yksityisestä julkista häpeilemättä mutta kääntäen heikkoutensa vahvuuksiksi. Kyllä sellainen ansaitseekin muistomerkkinsä.

Isaac Asimovin science fiction-valikoima 1. Hyvinkää 1981: Viihdeviikarit. 128 s.

1950-luvun lopussa ilmestyneen Aikamme tieteislukemiston jälkeen ei Suomessa juuri ilmestynyt kioskiscifiä. Perry Rhodan taitaa olla ainoita, ja sekin jaksoi vain vuoden. Scifilehtienkin kulta-aika alkaa vasta 1980-luvun alkupuolella. Tähän väliin osui Viihdeviikarien yritys tieteislukemistoksi, amerikkalaisen Isaac Asimov's Science Fiction Magazinen suomenkielinen laitos. Vuonna 1981 alkanut sarja jatkui pari vuotta, yhdeksän numeron verran.

Isaac Asimovin science fiction-valikoiman (sic!) ensimmäinen osa ei paljoa lupaillut. Sen sisältö on luvattoman löysää, eikä edes ole scifiä kuin nimeksi. Tietysti pitää muistaa että tuolloin vielä scifi oli kattokäsite isolle osalle siitä, mitä nykyään kutsutaan spekulatiiviseksi fiktioksi. Kaikki valikoiman tekstit ovat vuodelta 1979.

Valikoiman aloittaa Sydney J. Van Scyocin Vuorella on siivet sinänsä ihan kiva mutta auttamattoman mitäänsanomaton fantasiajuttu. Asimovin oma Ei mitään ilman vastalahjaa on klišeinen ja tavanomainen kertomus siitä, miten muinainen muukalaisten väliintulo on tehnyt ihmiskunnasta mitä se on. Barry B. Longyearin Unia on fandomhassuttelu, sisäänpäin lämpiävää naureskelua omalle skenelle.

Puolet niteestä vie sen päättävä Frederik Pohlin pienoisromaani Sapattivuosi. Sen Pohl myöhemmin liitti osaksi The Cool War -romaaniaan, ja suomennos puolestaan ilmestyi myöhemmin Book Studiolta niputettuna toisen Pohl-kertomuksen kanssa. Sapattivuosi on kummallisen nykivästi etenevä pseudojännäri papista, joka energiakriisin keskellä palkataan outoon peiteoperaatioon. Mysteerin selvittämisen tai jännityksen sijasta Pohl keskittyy Papin toistaitoiseen pällistelyyn ja seksuaalisen puutteen keskenkasvuiseen kuvaamiseen. Tieteiselementit ovat tarinassa niin köykäisiä, että sen paikka tässä julkaisussa on ihmeteltävä.

Jos olisin vuonna 1981 (olettaen että olisin elänyt silloin) ottanut tutustuakseni scifiin tämän kokoelman avulla, innostus olisi lopahtanut alkuunsa.

Aikakone 1/1993. Tampere 1993: Aikakone-yhdistys. 68 s.

Portti 1/1993. Tampere 1993: Tampereen Science Fiction Seura. 156 s.

Tähtivaeltaja 1/1993. Helsinki 1993: Helsingin Science Fiction Seura.

Spin 1/1993. Turku 1993: Turun Science Fiction Seura.

Marvinella. Helsinki 1993: Helsingin yliopiston Science Fiction Klubi. 40 s.

Vuoden 1993 kunkin kotimaisen scifilehden ykkösnumerot osoittavat hyvin, miten laajalla alalla tuolloin skenessä liikuttiin ja miten perustavaa laatua olivat lehtien väliset erot.

Aikakone aloitti vuoden (ymmärtääkseni tosin hyvin paljon myöhässä) perinteisellä planeetta-aiheisella teemanumerollaan. Merkurius-aiheen ympärillä käytännössä koko lehti. Novellit Sinisalolta ja Kasvilta ovat vähän löysät, mutta Tervonen kirjoittaa terävästi. Noursen klassikkonovelli 1950-luvulta on vanhentunut mutta kiehtova. 1993 Aikakone edusti eniten kovaa tieteisfiktiota maamme lehdistä, vaikka seuraava numero olikin jo kuningas Arthurin ympärille koottu.

Portti sisältää tasan yhden scifinovellin, Soikkelin loistavan edellisvuoden novellikisan voittajan. Muuten lehti koostuu vampyyriteemasta. Tämä on teinivuosieni varmaan eniten selattu lehti, mistä saa syyttää Nikkosen uskomatonta vampyyrielokuvien filmografiaa (ja Alasen artikkelin kuvitusta, jossa ei tisseistä kitsastella). Mielenkiintoinen lisä numeroon on Jarkko Laineen osuus: oma novelli ja toinen suomennettu. Portti oli ja on vahvimmin alan lehdistä kirjallisin ja "akateemisinkin".

Tähtivaeltaja keskittyy lähes tyystin kauhuun ja nimenomaan semmoiseen moderniin lättäysmeininkiin. Simmonsin novelli on hieno. Artikkelit ovat anarkistisia ja roiseja, sisäpiiri saa haluamansa. Satunnainen lukija ei ymmärtäisi kannen scifi-mainintaa.

Spin palasi perinteiseen niittiselkäiseen ulkoasuun. Sisältö on selvästi zinemäisinä näistä, uutisia, arvosteluja, keskustelua. Ei kaunokirjallisuutta.

Marvin aloitti vuoden keveällä naisteemalehdellä, josta ei paljon mainittavaa jäänyt käteen. Alienistin ja Mytagon vuoden numeroita minulla ei ole.

Olavi Tulilahti (Suomikauhun sirpaleita #5)

Vuonna 1992 Tähtivaeltaja-lehdessä ilmestyi FM Pekka Pohjolan kirjoittama artikkeli, jossa hän esitteli löytämäänsä, Yökirja-nimisen novellikokoelman käsikirjoitusta. Sen oli kirjoittanut nimimerkki Olavi Tulilahti, ja sen oli aikeissa julkaista Tajo vuonna 1970. Kirjoittaja oli Pohjolan mukaan taparikollinen, joka oli Tajoakin pyörittäneen psykiatri Armo Hormian potilas. Nimimerkki viittaa tietenkin vuonna 1959 Tulilahden leirintäalueella tapahtuneeseen, yhä ratkaisemattomaan kaksoismurhaan, ja Pohjola luonnollisesti tekee ilmiselvät johtopäätökset nimen ja teon välille.

Artikkelin ohessa ilmestyi näyte Tulilahden novellistiikasta. Lihapumppu-niminen novelli on splatterintäyteinen rikoskertomus bensa-aseman apulaisesta, joka tappaa pomonsa ja tämän naisystävän ja sulloo näiden pilkotut ruumiit vanhanaikaiseen naftasäiliöön. Tarina saa yliluonnollisen ja perin irvokkaan loppuratkaisun.

Tähtivaeltaja eli 1990-luvun alussa vahvaa kauhukautta. Erilaiset hyvinkin hurmehenkiset artikkelit ja kertomukset löysivät kodin sen sivuilta. Samoin lehdessä ilmestyi useita true crime -tekstejä sarjamurhaajista, joukkomurhista ja sen sellaisesta. Kovin kaukana sen scifi-juurista olivat myös flirttailut BDSM-kulttuurin kanssa ja päätoimittaja Toni Jerrmamin "science fiction on nahkaa ja niittejä" -tyyliset heitot. Näin ollen Olavi Tulilahti sopi oikein hyvin lehden profiiliin, eikä Pohjolan artikkelia oikein olisi voinut noihin aikoihin kuvitellakaan ilmestyväksi missään muualla.

Novellin ja sen esittelyartikkelin julkaisemisen vanavedessä syntyi käsittääkseni keskustelua. Osa oli innoissaan löydöstä. Jotkut taas pohtivat, oliko kyseessä kirjallinen huijaus, ja jos niin oli, kuka sen takaa paljastuisi. Ilmeisesti Lihapumppu kuitenkin puri lukijoihin, sillä vuonna 1994 Tähtivaeltajan viidennenkymmenennen numeron kunniaksi järjestetyssä äänestyksessä se valittiin kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi lehdessä ilmestyneeksi kotimaiseksi novelliksi (ensimmäiseksi tuli Kimmo Lehtosen kyberpunkhenkinen Korppi ja Tarantella).

Tulilahteen palattiin Tähtivaeltajassa seuraavan kerran vuonna 1995. Ensin kirjailija–bibliofiili Boris Hurtta paljasti kokoelmistaan löytyneen Kakolan vankilassa kiertäneen Krundi-pienjulkaisun. Lehden toimittaja oli Olavi Tulilahti, ja siinä ilmestyi myös hänen kirjoittamansa novelli Kusessa olet, joka julkaistiin nyt myös Tähtivaeltajassa. Kusessa olet on vielä Lihampumppuakin räävittömämpi juttu. Siinä mielipuolinen natsitiedemies tekee ihmiskokeita ja on hukkua juutalaisten kuseen. Teksti on sirpaleista, koska Hurtan mukaan hänen hallussaan oleva lehti on niin kärsinyt ja repaleinen. Novellin ohessa ilmestyi myös kuvia alkuperäisestä, ruutupaperille käsin kirjoitetusta julkaisusta. Juri Nummelin on suomalaisen kauhukirjallisuuden historiikissaan nähnyt yhtäläisyyksiä Tulilahden novellin ja Lassi Sinkkosen Sirkkelisirkus-romaanin välillä.

Viimeinen silmäys Olavi Tulilahteen oli vuonna 1997 ilmestynyt Pohjolan artikkeli, jossa hän esitteli Hormian arkistoista kaivamiaan Tulilahden runoja. Niissä toistuu sama raadollinen maailmankuva ja riettaus kuin novelleissa, joskin hieman hillitympänä. Nähdään niissä toisaalta myös välähdys runoilija Pentti Saarikoskesta, jonka Tulilahti oli tavannut yhteisen tuttavan, tohtori Hormian välityksellä ja jota hän ei voinut sietää.

Tulilahden arvoitus ratkesi vihdoin vuonna 1999. Silloin ilmestyi moni 48-sivuisena monistevihkosena Tulilahtikirja, joka kokoaa yhteen kaikki aiemmin ilmestyneet tekstit ja jonka jälkisanoissa Boris Hurtta myöntää olleensa niin Tulilahti kuin Pohjolakin. Hurtan nimi ymmärtääkseni olikin arvailuissa yhdistetty Tulilahteen jo Lihapumpun jälkeen, mutta yleisö oli pidetty epätietoisuudessa.

Omien sanojensa mukaan Hurttaa oli 90-luvun alun kauhuinnostuksen aikana alkanut ärsyttää se, miten kauhukirjallisuuden harrastamiseen ja tekemiseen yhdistettiin myös esimerkiksi tosielämän sarjamurhaajiin kohdistunut kiinnostus. Myös splatterinnostuksen nousu scifilehdistössä (etenkin Tähtivaeltajassa) oli alkanut pänniä perinnetietoista kirjallisuusmiestä. Tulilahti oli tarkoitettu nimenomaan satiiri, mutta sen vivahteet eivät tainneet ihan kaikille aueta aikanaan. Ei Tähtivaeltajakaan ottanut parodiasta itseensä, sillä lehti jatkoi kauhuntäyteisellä linjalla ison osan 90-luvusta. Hurtan mukaan päätoimittaja Jerrman kyllä tiesi Tulilahden tarkoitusperät, kun otti Lihampumpun julkaistavaksi, eikä niitä suinkaan ollut tarkoitettu Tähtivaeltajan kritiikiksi.

Kokonaisuutena Tulilahti-saaga on mielenkiintoinen kokonaistaideteos, ei vain tekstiensä summa. Novelleista varsinkin Lihampumppu toimii itsenäisestikin puhtaana ällöproosana, mutta tarinan muut osat saavat tehonsa oikeastaan vasta kokonaisuudesta. Ne ovat kotimaisen kauhukirjallisuuden pieni erikoisuus, joka on tuomittu viehättämään marginaalisen yleisönsä vielä pienempää marginaalia. Mutta heille se sitten onkin varsin nautittava kirjallinen leikki.

OLAVI TULILAHTI -BIBLIOGRAFIA

1992

Pekka Pohjola: Minä olen Olavi Tulilahti. Selvitys kirjailija Olavi Tulilahden elämästä ja kirjoituksista. Laatinut f.m. Pekka Pohjola. Tähtivaeltaja 2/1992. Kuv. Timo Niemi & Petri Tolppanen.

Olavi Tulilahti: Lihapumppu. Tähtivaeltaja 2/1992. Kuv. Mika Pitkänen.

1995

Boris Hurtta: Olavi Tulilahti – taas. Tähtivaeltaja 2/1995.

Olavi Tulilahti: Kusessa olet. Tähtivaeltaja 2/1995. Kuv. Timo Niemi.

1997

fil. maist. Pekka Pohjola: Viimeisen kerran (?) Olavi Tulilahti. Tähtivaeltaja 3/1997. Kuv. Ville Pynnönen.

1999

Boris Hurtta: Tulilahtikirja. [Turku:] Lounais-Suomen kirjailijat ry. 47 [+ 1] s. ISBN 952-5129-09-8. Kamala ukko 032-99. – Sis. kaikki edellä mainitut ilman kuvitusta + Boris Hurtta: Jälkisanat.

Katsottua: syyskuu 2022

Yaron Zilberman: A Late Quartet. Lone Scherfig: An Education

Jos haluaa nähdä, mihin hyvä näyttelijä pystyy, kun hänelle annetaan siihen tilaa, on A Late Quartet (2012) siihen oiva tilaisuus. Yaron Zilbermanin ohjaama elokuva kertoo 25-vuotisjuhlaansa viettävästä jousikvartetista. Sellistillä todetaan alkava Parkinsonin tauti, mikä käynnistää kvartetin sisällä ja ympärillä ihmissuhteiden uudelleenarvioinnin. Tarina ei ole omaperäinen tai yllättävä, mutta tapa jolla se esitetään, on koskettava. En olekaan aikoihin itkenyt elokuvan äärellä. Jos joku yhä pitää Christopher Walkenia lähinnä meemihuumorin lähteenä, ei voi tehdä sitä enää tämän elokuvan jälkeen. Aivan yhtä upeat roolisuoritukset tekevät Philip Seymour Hoffman, Catherine Keener, Mark Ivaner ja Imogen Poots.

Komeaa on myös Carey Mulliganin työ Lone Scherfigin elokuvassa An Education (2009). Tarina koulutytöstä, joka rakastuu selvästi vanhempaan ammattihuijariin, liikkuu kiehtovasti koko ajan herttaisen, ihastuttavan ja häiritisevän välimaastossa. 1960-lukulainen englantilaisajankuva on taite tehty kulissi epäterveelle perhedynamiikalle ja nuoren ihmisen itsensä löytämiselle. Paljolti elokuvan tehosta on kuitenkin kiinni Mulliganista. Hän tekee upeaa jälkeä älykkäänä ja kunnianhimoisena mutta uutta kaipaavana nuorena. Katsojan on välillä liiankin helppo uppoutua ja lähteä mukaan eripariseen romanssiin, kunnes saa herätyksen todellisuuden raadollisuuteen.

Daniel Schechter: Life of Crime. Emilio Estevez: Seksillä tähtiin

On turha kuvitella, että voisi filmata Elmore Leonardia ilman vertailua Jackie Browniin. Etenkin jos elokuvassa on samoja hahmoja kuin Tarantinon elokuvassa. Silti Daniel Schechter yritti, eikä Life of Crime (2012) ole ollenkaan huonompi elokuva. Se ei vain ole Jackie Brown. Life of Crime kertoo tosiaan osittain samoista pikkunilkeistä kuin tuo maineikkain Leonard -sovitus, joskin aiemmista vaiheista. Heidän juonenaan on kaapata rikkaan veronkiertäjän edustusvaimo ja vaatia isoja lunnaita. Seuraa kimurantti epäonnistumisten ja odottamattomuuksien sarja. Elokuva on viihdyttävä ja mallikasta jälkeä, mutta jotenkin turvallinen. Särmää tuo lähinnä Mark Boone Juniorin esittämä hölmönpuoleinen punaniskanatsi.

Jos puolestaan tekee elokuvan 70-luvun aikuisviihdeskenestä, tulee varmasti verratuksi Paul Thomas Andersonin Boogie Nightsiin. Emilio Estevez kuitenkin yritti, kun filmasi David McGumberin kirjan X-Rated. Seksillä tähtiin (Rated X, 2000) kertoo Mitchellin elokuvantekijäveljeksistä, jotka tekivät joitain alan tuottoisimmista filmeistä niiden kultakaudella. Alamäki oli sitten alettuaan jyrkkä ja päätyi murhaan. Tarinahan on kuin tehty elokuvaksi. Valitettavasti Rated X jää juuri niin ulkokohtaiseksi kuin tällaisten biopicien tapana helposti on. Ihan oman ulottuvuutensa siihen kuitenkin tuo se, että pääosissa ovat todelliset veljekset, ohjaaja Estevez ja Charlie Sheen. Veljeydestä elokuvassa lopulta onkin kyse. Entäs ne vertailut Boogie Nightsiin? Juu, valitettavan paljon samaa, paljon köykäisemmin vain. Valitettavasti, sillä Estevez ei ole mikään tunari ohjaajana.

Ari Folman: The Congress. Mark Osborne: Pikku prinssi

Ari Folmanin The Congress (2013) perustuu Stanislaw Lemin romaaniin Futurologinen kongressi. Satiirisen irvailun sijasta elokuva ottaa paljon vakavamman, melkein sormea heristävän tyylin omakseen. Robin Wright esittää fiktiivistä itseään. Hänen koko olentonsa skannataan filmiyhtiön ikinuoreksi omaisuudeksi. Elokuvan puolivälissä hänen vanhentunut minänsä saapuu hallusinogeeniseen animaatiotodellisuuteen, ja yhtälailla animoiduksi muuttuva kerronta vaihtuu unen ja runon logiikaksi. Kaksijakoinen kokonaisuus ei toimi täysin – emotionaaliseksi tarkoitettu aines jää etäiseksi, kun narratiivi hämärtyy (ihan niin kuin käy sanavalinnoilleni tässä). The Congress on yhtä kaikki vaikuttava, myös tunnetasolla, ja onhan se hyvällä asialla: viihdeteollisuuden tyhmentävyyttä, virtuaalista lumetodellisuutta ja multikansallisia megakorporaatioita vastaan.

Hyvällä asialla on myös Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssi, se missä tehotuotettu tyttö päätyy naapurin huru-ukon juttusille. Paitsi että sehän tapahtuukin vasta aiheen elokuvallisessa editiossa, Mark Osbornen ohjauksessa Pikku prinssi (The Little Prince, 2015). Siinä kyllä esitetään se alkuperäinenkin faabeli – kauniina stopmotionina – mutta pääosan elokuvasta vie tarinan selitys, päivitys ja jatko. Alkukertomuksen kertojalentäjä on käynyt vanhaksi, mutta hän vielä kertoo tarinansa naapuriin muuttavalle lapselle, jonka elämä on suorittajaäidin säätelemää oravanpyörää. Pikku prinssin ajatus merkitysten näkemisestä pikkuasioissa saa uuden muodon harmaan talousjargonarjen takaa paljastuvassa fantasiassa. Tarujaksojen lisäksi elokuvassa on muutenkin vaikuttavia visuaalisia oivalluksia; varsinkin päähenkilön matkassa aikuisten maailmaan on komeaa ekspressionistista kuvastoa.

Clint Eastwood: Isiemme liput. Kirjeitä Iwo Jimalta

Isiemme liput (Flags of Our Fathers, 2006) kuvaa Yhdysvaltojen ja Japanin taistelua ja sen perintöä Iwo Jiman saaresta toisessa maailmansodassa amerikkalaisten näkökulmasta. Se on sotaelokuva mutta paljon muutakin. Tarina kiertyy kuuluisan valokuvan, jossa amerikkalaissotilaat nostavat pystyyn tähtilippua vuoren huipulla. Kuvassa olleet miehet nostettiin propagandatarkoituksessa sankareiksi. Elokuva käsitteleekin sankaruuden teemaa monipuolista –kuka sellainen on, miksi ja mitä siitä seuraa. Samaan aikaan "sankarit" itse jatkavat taisteluaan traumojensa kanssa ilman ymmärrystä tai apua. On sanottu, että kriittisinkään sotaelokuva ei voi olla glorifioimatta sotaa. Isiemme liput pääsee kuitenkin hyvin lähelle sitä. Kukaan ei voi haluta sen tapahtumien keskelle.

Rinnakkaisteos Kirjeitä Iwo Jimalta (Iōjima Kara no Tegami, 2006) on sitten ihan puhdas sotaelokuva. Kokonaan japaniksi filmattu tarina keskittyy Iwo Jimaa puolustavien joukkojen kamppailuun mahdottomassa tilanteessa. Kunnia nousee tärkeäksi teemaksi, samoin myös tässä sankaruus, vaikka sitä ei painotetakaan samalla tavoin kuin Isiemme lipuissa. Vaikka Kirjeitä Iwo Jimalta on amerikkalaistuotanto, se välttää tyypillisimmät sudenkuopat. Näyttelijät ovat oikeasti japanilaisia tai japanilaista syntyperää, hahmot ovat sympaattisia (tosin varsinkin jos he ovat oleilleet Yhdysvalloissa aiemmin elämässään...) ja länsimaille vieraita perinteitä ja ajattelutapoja ei eksotisoida liiaksi. Vaikka sota onkin elokuvassa alati läsnä, se kertoi kuitenkin etupäässä ihmisistä – ei mitenkään omaperäisesti mutta silti koskettavasti. Humaaniudessaan Kirjeitä Iwo Jimalta on vaikuttava elokuva.

Mick Garris: Tukikohta

Stephen Kingin Tukikohdan filmatisointi (The Stand, 1994) oli kova juttu yläkoululaisena. Ihan jo pelkästään sen kesto oli hämmentävä; minisarja ei ollut jokapäiväistä leipää, etenkään kahden VHS:n isossa kotelossa. Samoin ajatus 99 % maailman väestöstä pyyhkäisevästä superflunssasta tuntui kiehtovalta. Nykyään se on tietysti saanut ihan uusia merkityksiä. Superflunssa on kuitenkin vain pieni osa Tukikohtaa. Se on pelkkä keino saada ihmiskunta harvennettua, jotta saadaan aikaan raamatullinen hyvän ja pahan taisto ja uusi ihmiskunta.

Mick Garrisin ohjaaman minisarjan suurin ongelma on sama kuin pohjana olleen romaaninkin, sen tarina on hemmetin typerä. Joku muu valittaisi pituudesta (päälle tuhat sivua, kuusi tuntia), mutta minä pärjään kyllä sen kanssa. Sen sijaan uskonnollinen tematiikka ja kristillinen kuvasto tuntuu protestanttisesta vinkkelistä teennäiseltä. Lisäksi tietysti falskilta tuntuu se, että kaikki on pelkkä Amerikkaa. Muuta maailma ei tässä jumalallisessa visiossa olekaan. Huippukohdassa deus ex machina saa ihan uudenlaisen merkityksen.

Sinänsä sovitus (Kingin käsikirjoittama muuten) on ihan kelpo jälkeä, etenkin kun ajattelee sen olevan 1990-luvun televisioon tehty. Ruumiita riittää, ihan mukavasti mädäntyneitäkin. Etenkin ensimmäinen osa, se superflunssaosuus, on tehokas; varsinkin alku Blue Öyster Culteineen on jättänyt jälkensä minuun.

Dvd-julkaisu on muuten paljon pidempi kuin se 90-lukulainen vhs-paketti.

Meno–paluu helvettiin. Pimeä puoli

Antologiaelokuva ylipäänsä on vaikea laji, kauhuantologia vielä vaikeampi. Harvassa ovat genren onnistuneet nimikkeet. Toisaalta antologiamuoto antaa tilaisuuden nuorille tekijöille näyttää osaamistaan, vaikka harvassa nappisuoritukset olisivatkin.

Meno–paluu helvettiin (Campfire Tales, 1997) on yllättävän hyvä kauhukimara. Kolmesta tarinasta, kehyskertomuksesta ja lyhyesti prologista muodostuva kokonaisuus on ihastuttavan perinne- ja itsetietoinen. Se lainaa ja viittaa, leikittelee ennakkokäsityksillä ja kutsuu katsojan mukaan. Kehyskertomuksessa liikenneonnettomuuteen joutuneet nuoret viihdyttävät toisiaan kertomalla nuotion äärellä kauhujuttuja. Yksikään tarinoista ei ole mitenkään omaperäinen tai erityisen hyvä, mutta jokainen on ohjattu sujuvasti ja tyylitajulla; ne ovat oikein hyviä muotokokeiluja, joskin kovin televisiomaisia. Varsinkin toinen episodi on oleellinen varhaisena nettistalkkerikuvauksena. Ilmeisen pieni budjetti ei ole ollut este tekijöille vaan pikemminkin saanut keskittymään oleelliseen, tunnelmaan. Ohjaajat ovat Matt Cooper, Martin Kunert ja David Semel, joista kaksi ensin mainittua ovat luoneet varsin kohtuullisen uran varsinkin tv:n parissa.

George A. Romeron tv-sarja Tales from the Darkside (1983–88; suom. Keskiyön kauhutarinoita) sai jatkoksi isohkon budjetin elokuvan (1990; suom. Pimeä puoli). John Harrisonin ohjaama kokonaisuus rakentuu sekin kolmesta kertomuksesta – yksi pohjautuu Conan Doylen novelliin, yksi Stephen Kingin ja kolmas Lafcadio Hearnin – sekä hupaisasta kehyskertomuksesta, joka on moderni otos Tuhannen ja yhden yön vastaavasta (ja Hannusta ja Kertusta). Mukana on paljon (lähes ja kohta) isoja nimiä, mutta tyylilaji on silti mukavan 90-lukulaisen vinksahtanut; kauhu ja komiikka eivät ole kaukana toisistaan. Käsikirjoitus on pitkälti Michael McDowellin käsialaa (ja ottaa isoja vapauksia pohjatekstien suhteen), mutta King vastaa omasta osuudestaan ja sen EC-mäisestä estetiikasta. Vertailut Creepshow'hun eivät ole tuulesta temmattuja. Mielenkiintoista silti on, miten erilaiselta ohjaajan käsiala näyttää riippuen käsikirjoituksesta.

Jim Sheridan: In America. Dagur Kári: Nói albiino – Kylmyyden vanki

Elokuvia ihmisistä joiden matka on toisaalle:

Jim Sheridanin In America (2002) perustuu ohjaajan ja hänen kahden käsikirjoittajatyttärensä kokemuksiin, joskin hyvin viitteellisesti. Irlantilaisperhe, joka on menettänyt yhden lapsista, muuttaa New Yorkiin. Asunto löytyy huumetalosta, töitä vielä huonommin, ja uusi raskaus on ennusteeltaan hyvin huono. Alakerran kämpässä pitää majaa kuolemansairas taiteilija, joka luo toiveikkuutta ympärilleen. Kuulostaa aineksilta sentimentaaliseen nyyhkyleffaan. Jotenkin ihmeellisesti Sheridan kuitenkin pitää elokuvan pään pinnalla eikä anna sen upota siirappiin. Tulos on humaanissa ymmärtävyydessään pikemminkin sukua Aki Kaurismäelle, joskin ulkoasu on luonnollisempi ja rennompi. In America on koskettava ja haikea – oikeastaan aika onnellinen elokuva.

Islantilaisen Dagur Kárin esikoispitkä Nói albiino – Kylmyyden vanki (Nói albinói, 2003) on klassinen kertomus pikkukylän ympyröissä turhautuvasta nuorukaisesta. Kaukokaipuu vaivaa keskellä lunta, merta ja tyytyviä ihmisiä. Normien vastustaminen ei koskaan ole aggressiivista vaan pikemminkin sivullisen vinoa hymyä. Kárin tyyli on staattisine kuvineen ja eleettömine absurdisuuksineen sekin sukua Aki Kaurismäelle. Islantilainen elokuva sisältää muutenkin paljon kaikkea tuttua (Potti-pelikoneet!) ja lähes tuttua (kieli joka on melkein ruotsia) ja kuitenkin on käsittämättömän vierasta (tulivuori kylän laidalla). Harmi että kaikki on pitänyt kuvata kummallisen sinisen suodattimen läpi.

Luettua: syyskuu 2022

Vanhan kirjallisuuden vuosikirja 9. Vammala 1996: Suomen vanhan kirjallisuuden päivät.

Vanhan kirjallisuuden vuosikirja 9 vuodelta 1994 on taas hieman sekalaisempi kokoelma. On aapisen historiaa (Martti Parvion viimeinen kirjoitus, Bibliophiloksessakin ilmestynyt Agricolan Abckirian taustaselvitys, jota aihetta myös Simo Heininen jatkaa), on Hannes Sihvon pakinoiva esitys Pertti Virtarannan urasta, on parikin mainiota kirjoitelmaa Aaro Hellaakoskesta, Saara Liljan katsaus antiikin luomiskertomuksiin, Marja Itkonen-Kailan muistelmia antiikin tekstin kääntämisestä, Kaisa Neimalan poimintoja imatralaisen nuorison lukutottumuksista... Paljon on kaikenlaista kiinnostavaa, vaikkei kokonaisuus kovin painava olekaan.

Risto Oikarinen: Katumusharjoituksia. Helsinki 2008: Gummerus. 51 s.

Teologi–runoilija Risto Oikarisen toinen runokokoelma Katumusharjoituksia liikkuu uskonnollisen kuvaston seassa. Se ei kuitenkaan ole uskonnollista runoutta, ei ainakaan tunnustuksellista. Päinvastoin monia uskontoon liittyviä kuvia käsitellään melko ironisesti. Luostariviitekehyksen avulla käsitellään ulkokultaisuutta, aitoutta, rehellisyyttä – niin ulkoisen kuin sisäisen etsinnän kontekstissa. Usein Oikarisen proosarunot ovat myös humoristisia, vaikkeivät välttämättä mitenkään hauskoja. Niiden sävy on hallitun leikittelevä ja parhaimmillaan ne ovat salakavalan iskeviä.

Harmi ettei Oikarinen ole lupaavan alun jälkeen jatkanut runojen parissa. Edellisestä hänen runokokoelmastaan on jo kymmenen vuotta.

Ilmari Calamnius: Margareeta. Sydämmen säveliä. Helsinki 1907: Otava. 68 s.

Vuonna 1900 Ilmari Kianto oli 26-vuotias, vielä Calamnius sukunimeltään ja elämäkertatietojen mukaan naisasioissa kovin kokematon. Silloin hän kirjoitti myös runokokoelman Margareeta (alaotsikoltaan Sydämmen säveliä), joissa nuorukaisen patoutuneet tunteet todella tihkuvat joka rivillä mahlaa ja visvaa.

Margareeta on huono kirja. Siis ei edes sillä tavalla huono, että aika olisi mennyt sen ohi. Ei, se on juuri niin naiivia lemmenluritusta, pettyneen nuoren miehen katkeraa tilitystä ja menetetyn rakkauden sydäntuskaa. Ilmeisesti julkaisuaikana kokoelma sai jonkin verran kiitosta avoimuudestaan. 120 vuoden jälkeen seksuaaliset vihjaukset ja pseudo-incel-ininä eivät jaksa puhutella. Calamnius-Kianto taitaa kyllä runomitan sikäli, että tavut on kyllä laskettu, mutta muuten tekstit ovat rakenteeltaankin kömpelöitä. Puoliriimiä on paljon. Osa rikotusta rakenteesta on tahallista; Margareetan riimittömyys ja lähes proosarunomaiset piirteet herättivät kiinnostusta aikanaan suuntaan ja toiseen.

Hellyyttävin yksityiskohta on (ainakin oman kappaleeni) kannessa oleva kirjailijan nimi, joka on kirjoitettu väärin "Calmanius". Vai eikös tuo oletettu l:kin ole oikeastaan s....

Spin 2/1992. Turku 1992: Turun Science Fiction Seura. 8 s.

Spin 3/1992. Turku 1992: Turun Science Fiction Seura. 8 s.

Spin 4/1992. Turku 1992: Turun Science Fiction Seura. 8 s.

Vuonna 1992 Turun scifiseuran lehti Spin ilmestyi muutaman numeron ajan erikoisessa muodossa. Lehti oli käytännössä B3-kokoinen paperiarkki, joka oli taitettu kahdesti. Ilmeisesti muutoksesta piti tulla pysyvä ja lehden ilmestyä kuudesti vuodessa. Ilmestymistiheys saavutettiinkin seuraavana vuonna, mutta Spin oli jo palannut perinteisemmäksi nidotuksi ja useampisivuiseksi lehdeksi silloin. Siispä numero 4/92 oli paitsi viimeinen Ben Roimolan toimittama Spin myös viimeinen tämänmuotoinen.

Sisällöltään kolme taittolehteä ovat oikeastaan hyvin tyypillisiä scifizinejä, paitsi että niistä on karsittu kuvitus ja novellit. Ainoastaan yksi Hannu Väisäsen raapale on päässyt lehteen. Yksi pikkuklassikko kuitenkin on mukana, joskin se on sittemmin saanut huomattavan synkän sävyn. Kolmosnumeron kirjepalstalla nimittäin ilmestyi Boris Hurtan pieni humoristinen "artikkeli", jonka nimi on Miten science fictionin harrastajan tulee menetellä, jos putoaa heikkoihin jäihin .

A. Conan Doyle: The Stark Munro Letters. Being a Series  of Twelve Letters Written by J. Stark Munro, M.B., to His Friend and Former Fellow-student, Herbert Swanborough, of Lowell, Massachusetts, During the Years 1881–1884. 1995: The Project Gutenberg. – Ilmestyi alun perin 1894–1895.

Arthur Conan Doylen The Stark Munro Letters on nimensä mukaisesti kirjeromaani. Se perustuu jossain määrin – ymmärtääkseni melko paljonkin – hänen omiin kokemuksiinsa aloittelevana lääkärinä. Sen kuudessatoista (eikä kahdestatoista kuten pitkä alaotsikko väittää) kirjeessä päähenkilö kertoo vaiheistaan ennen oman praktiikan avaamista ja avioitumista. Kirjeet liittyvät toisiinsa juuri niin löyhästi kuin oikeastikin, ja romaani on pikemminkin kertomusten ketju kuin yhtenäinen tarina.

Suurin osa tohtori Munron jutelmista on koomisia sattumuksia höystettynä muutamilla traagisemmillakin. Suurin huumorin aihe on hänen kollegansa ja ailahtelevainen toverinsa Cullingworth (joka perustuu Doylen entiseen ystävään, George Duddiin). Tämä saa omat bisneksensä kukoistamaan tekemällä vastaanotostaan suuren show'n ja suunnittelee siinä sivussa sotilaskäyttöön magneettia, joka nappaa luodit ilmasta ennen kuin ne osuvat maaliinsa. Mistään hauskasta teoksesta ei lopulta kuitenkaan ole kyse, sillä koomista ainesta tasapainottavat Munron runsaat pohdiskelut eritoten uskontoon ja uskoon liittyen. Nämäkin heijastavat suoraan Doylen, ainaisen totuuden etsijän tuumailuja.

Lievästä hajanaisuudestaan huolimatta The Stark Munro Letters on Doylen onnistuneimpia romaaneja – joista alan olla jo perillä ihan kohtuullisesti. Suurin syy on sen vaivattomuus. Doylen ei tarvitse todistella oppineisuuttaan, kuten historiallisissa kertomuksissaan, eikä hän juuri koskaan sorru itselleen tyypilliseen patetiaan. The Stark Munro Letters on hyvin vilpitön romaani.

Andy Crow: Seitsemän kuuta & ripaus ajatonta. Tampere 2016: Hexen Press.

Andy Crow'n runokokoelma Seitsemän kuuta & ripaus ajatonta taitaa olla sekä kirjoittajansa että kustantajansa Hexenin esikoisjulkaisu. Tyylillisesti liikutaan perinteisen (kauhu)romantiikan tyylilajissa. Kauhuelementit ovat lähinnä surullisia ja synkkiä tunnelmia sekä olemassaolon musertavuutta, ei niinkään suoranaisia horror-tehoja, joskin jonkin verran kirjaimellisia fantasiatrooppeja kuvastossa kohtaakin. Romantiikka on kuitenkin vahvasti läsnä; Baudelairen hengityksen haistaa toistuvasti ja kuolevan runoilijamarttyyrin varjo peittää joka sivun, ainakin alareunan verran.

Teknisesti Crow'n – nimestään huolimatta suomalainen tekijä – runot ovat innokkaan yrittäjän tasoa. Runopoikakliseet kukkivat näillä riveillä ja yritys syvyyteen kompastuu usein banaaliudeksi. Lisäksi runoja vaivaa oudosti ontuva epämetriikka: usein sanajärjestys ja riimien tavoittelu saa runot tuntumaan mitallisilta, mitä ne eivät kuitenkaan ole. Vaikutelma on häiritsevä, eikä suinkaan hyvällä tavalla.

Katsottua: elokuu 2022

Bill Phillips: Siinä meni napurisuhteet

Bill Phillipsin Siinä meni naapurisuhteet (There Goes the Neighborhood, 1992) jokseenkin täysin unohtunut elokuva. Wikipedian mukaan siitä ei edes ole virallista yhdysvaltalaista dvd-julkaisua. Kuitenkin se on oikein miellyttävä rikoskomedia, joka tuo monesti mieleen 1930- ja 40-lukujen klassisen Hollywood-screwballin.

Elokuvan alkuasetelmassa elämässään kompuroiva vankilapsykologi kuulee kuolemansairaalta asiakkaaltaan vuosikymmeniä vanhan saaliskätkön sijainnin. Samalla sen kuulee myös naapurisellin asukki, joka tosin merkitsee kadunnumeron väärin. Kätköpaikalla sijaitsee nykyään varakkaan keskiluokan lähiö, jonka asukkaat keskittyvät lähinnä toistensa kyttäämiseen.

Elokuvan huumori rakentuu osittain fyysisille gageille, mutta pitkälti se ponnistaa äkkivääristä hahmoista, absurdeista tilanteista ja oikeastaan aika sydämellisestä ihmiskuvasta. Vaikka vertasinkin Naapurisuhteita screwball-komediaan, ei siinä ole samanlaista vitsitykitystä. Useammin huumori kuitenkin osuu kuin menee huti.

Siinä meni naapurisuhteet tarjoaa lisäksi oivan areenan aikakauden varmoille sivuroolien vakionäyttelijöille. Pääpari Jeff Daniels ja Catherine O'Hara jäävät Harris Yulinin, Chazz Palminterin ja Hector Elizondon jalkoihin.

Michael Radford: Venetsian kauppias. Baz Luhrmann: Romeo + Julia

Michael Radfordin tulkinta Shakespearen Venetsian kauppiaasta (The Merchant of Venice, 2004) on aiheen ensimmäinen filmatisointi. Syy on helppo ymmärtää: näytelmän antama kuva juutalaisista ei ole ollut kovin helppo sovittaa yhteen 1900-luvun taiteenlajin kanssa. Radfordin yritys on kunniakas. Shylockin, juutalaisen rahanlainaajan, hahmo näyttäytyy nyt olosuhteiden ja yhteiskunnan ennakkoluulojen uhrina ja aikaansaannoksena. Näkökulman ojennus kunnioittaa kuitenkin alkuperäisteosta; jopa niin että se ei täysin vie tarinasta sen antisemitismiä. Täysin onnistunut ei Radfordin näkemys muutenkaan ole. Näytelmän traaginen, koominen ja hempeä aines eivät ole aivan tasapainossa. Parhaimmillaan elokuva kuitenkin on erittäin vakuuttava: se näyttää hyvältä, kuulostaa hyvältä ja keskeiset näyttelijät (Al Pacino Shylockina etenkin) ovat vahvoja rooleissaan.

Baz Luhrmannin uusluenta Romeosta ja Juliasta (Romeo + Juliet, 1996) on lähinnä vastenmielinen. Mutta niinpä on ohjaajan koko muukin tuotanto. Koko elokuva tuntuu Quentin Tarantinon kokkelihuuruiselta unelta, jonka läpi joku lukee Shakespearen näytelmää. Sitä Luhrmann todennäköisesti on halunnutkin. Kaikessa on kyse lopulta pinnasta, väreistä ja vauhdista – ainoat poikkeukset ovat alkuperäisen näytelmän sellaisenaan toistetut repliikit ja Claire Danes Juliana. Niin paljon kuin pidänkin Leonardo DiCapriosta, ei hän tässä elokuvassa vakuuta. Ehkäpä Luhrmann ei osannut ohjata nuorta näyttelijää, sillä edeltävissä ja välittömästi seuraavissa elokuvissaan tämä on paljon vakuuttavampi. Romeo + Julia on juuri semmoinen hyvin nolo äikänopen yritys tehdä jostain vanhasta cool ja hip, suuren budjetin nuorisoteatteria.

Stanley Tong: China Strike Force. Fruit Chan: Hollywood Hong Kong

Stanley Tongin ohjaama China Strike Force (Lèi Tìng Zhàn Jing, 2000) on Shanghaissa kuvattu hongkongilaistuotanto, johon on kuitenkin sekaantunut sen verran yhdysvaltalaisvoimia, että se kuvattiin sekä kiinaksi että englanniksi. Itse katsoin jälkimmäisen; aina on parempi ettei dubata, mutta esimerkiksi elokuvan japanilaisen Fujiwara Norikan englanti on melkoisen kömpelöä. Kyse on amerikkalaisen huumebisneksen leviämisestä manner-Kiinaan. Mutta se tietenkin on vain tekosyy näyttäville toimintakohtauksille (ja Coolion kömpelölle hönöilylle jenkkitrokarina). Pitkään saadaan pärjäillä muutamalla mukavan hengenvaarallisella stuntilla – ei ihan Jackie Chan -tasoa mutta sinne päin – Lamborghinin ja formulan kilpa-ajolla liikenteen seassa. Kunnon turpiinmättäjäiset ja komeimmat koreografiat on kuitenkin jätetty loppumetreille. Muuten edetään kevyen huulenheiton ja perinteisten juonikuvioiden parissa.

Aivan toisenlaista estetiikkaa edustaa Fruit Chanin Hollywood Hong Kong (Heung gong yau gok Hor lei wood, 2001). Draamakomedia on tyyliltään lähempänä eurooppalaista kuin amerikkalaista elokuvaa. Sen keskushahmona on Shanghaista saapuva prostituoitu, jonka paikallinen nettipornoon koukuttunut nuorimies tilaa itselleen. Nainen ystävystyy sikateurastajan perheeseen, jonka muodostavat lihava isä ja kaksi lihavaa poikaa. Lisäksi kuvioon kuuluu tieteilijä, joka haluaa kasvattaa ihmissikiön emakon sisässä. Sitten hommat alkavat mennä synkempään suuntaan ja jo valmiiksi nyrjähtänyt huumori saa mustia sävyjä. Elokuva sijoittuu pieneen hongkongilaiseen hökkelikylään, jonka laidalla seisoo valtaisa Hollywood -niminen ostoskeskus- ja asuntokompleksi; siitä elokuvan nimi. Asetelmassa ja paljossa muussakin on nähtävissä hallinnon kritiikkiä.

Raja Amari: Satiinin puna. Iciar Bolláin: Sade kuuluu meille

Tunisialaisen Raja Amarin Satiinin puna (Al-satan al-akhmar, 2002) kertoo naisesta, jonka mies on kuollut, päivät kuluvat kotona ja tytärkin on alkanut itsenäistyä. Sattumalta hän päätyy tytärtä etsiessään kabareehen ja ajautuu itsekin tanssimaan yleisölle. Perinteisestä vatsatanssista löytyy symboli ja keino vapautumiselle ja oman itsen löytämiselle. Elokuva kritisoi selvästi muttei erityisen alleviivaavasti naisten asemaa yhteiskunnassa –vapaa voi olla vain miehille tanssiessa. Miesten rooli elokuvassa onkin olla lähinnä niljaisia tuijottajia tai tuomitsevia kyttääjiä. Satiinin puna on suurelta osin hyvin vähäeleinen, mikä on vahvassa ristiriidassa tanssikohtausten aivan toisenlaisen dynamiikan kanssa. Pienistä puutteistaan huolimatta se on vaikuttava, intensiivinenkin elokuva. Pääosan esittäjän, palestiinalaisen Hiam Abbassin, tuotantoon pitäisi tutustua enemmänkin.

"Emme tee taidetta vaan propagandaa", sanoo hahmo Iciar Bolláinin elokuvassa Sade kuuluu meille (Tambien la lluvia, 2010). Se ei peittele haluaan sanoa; niin kuin Paul Lavertyn käsikirjoitukset yleensäkään. Elokuva kertoo filmiryhmästä, joka on kuvaamassa omaa elokuvaansa Kolumbuksen ja espanjalaisten saapumisesta Amerikan mantereelle. Budjettisyistä kuvaukset tehdään Boliviassa, jossa sattumalta samaan aikaan alkavat veden yksityistämisen aiheuttamat mellakat. Sade kuuluu meille rinnastaa tehokkaasti nykyaikaisen riistokapitalismin, elokuvantekijöiden kustannuslaskelmoinnin ja 1400-luvun kristittyjen suorittaman alkuperäiskansojen sorron. Hyvin selvästä tendenssistään huolimatta se onnistuu samalla olevan erittäin koskettava ja kaunis. Sade kuuluu meille on kaikin puolin kansainvälinen elokuva: paitsi että se kuvattiin Boliviassa, on se espanajalais–meksikolais–ranskalainen yhteistuotanto, jossa espanjan lisäksi puhutaan paikallista ketšuan kieltä.

Maïwenn: Polisse. Nicole Garcia: Charlie sanoo

Maïwennin ohjaama Polisse (2011) on dokumentaarisella tyylillä kuvattu elokuva Pariisin poliisin lastensuojeluyksiköstä. Sen erittäin lyhyet, välähtävät kohtaukset ja nopeat leikkaukset kuvaavat niin poliisin työtä kuin vapaa-aika, rankka ja traaginen vaihtelee koko ajan humoristisen kanssa (joskin huumorin laadusta en ole aina ihan varma). Tulos on monipuolinen läpileikkaus paitsi työstä mutta myös yhteiskunnasta. Joku voisi syyttää Polissea sosiaalipornoksi, mutta eipä se päähenkilöitäänkään esitä kovin kunniakkaassa valossa. He tekevät valtaisaa työmääräänsä jaksamisensa kustannuksella, tekevät virheitä elämässään eivätkä aina myönnä sitä. Elokuvan kertomukset perustuvat tositapauksiin, joita ohjaaja todisti seuratessaan todellisen lastensuojelun arkea. Kaleidoskooppimainen on sana, jota en mielelläni käytä, mutta Polissen tapauksessa se lienee paikallaan.

Nicole Garcian Charlie sanoo (Selon Charlie, 2006) kertoo joukosta miehiä, joiden elämät korkeintaan koskettavat toisiaan hetkellisesti – kunnes yhteentörmäyksiä sitten alkaakin tulla. Miehet ovat keskenään hyvin erilaisia; on pikkurikollista, tieteilijää, opettajaa, pormestaria, tennistähteä ja duunaria. Nimihenkilö on yhden poika, jonka isällä on salasuhde pojan opettajan vaimon kanssa. Naiset ovat kaikessa sivustaseuraajia, kuitenkin usein päämäärätietoisempia kuin miehensä, poikansa ja rakastajansa. Kaiken kaikkiaan kyse lienee ihmisten irrallisuudesta, kohtaamisten satunnaisuudesta ja toisaalta sattuman oikullisuudesta. Tällainen moniääninen, risteävien tarinoiden kudos ei ole ihan helppo laji käsitellä, ja niinpä nytkin osa säikeistä jää toisen alle. Parhaimmillaan se on kuitenkin inhimillisesti koskettava ja oivaltava. Kokonaisuus jää reilusti pinnan ylle.

Luettua: elokuu 2022

Maksim Gorki: Malva. Kertomus (Мальва, 1897). Helsinki 1919: Suomen sos.-dem. nuorisoliitto. 96 s. Suom. Viljami Ventola.

Maksim Gorkin Malva on pienoisromaani, joka alun perin ilmestyi vuonna 1897. Sen ensimmäinen (?) suomennos ilmestyi Suomen Sosiaalidemokraattisen Nuorisoliiton kustantamana niteenä 1919. Oma kappaleeni on peräisin erään täkäläisen kahvilan kellarista.

Malva on pienieleisen kerronnan taidonnäyte. Nimihenkilö on nuori nainen, jonka ympärillä kalastajakylän miehet menevät tolaltaan. Tarina kuvaa näistä kolmea: miestä, joka on ollut viisi vuotta poissa perheensä luota ja elää nyt suhteessa Malvan kanssa; miehen poikaa, joka saapuu isänsä jalanjäljissä ja joka hullaantuu hänkin naiseen; sekä erästä työnjohtajaa, joka lähes irrallisena ja välinpitämättömänä kaikesta saa isän ja pojan ottamaan yhteen Malvan vuoksi.

Kertomus on yksinkertainen mutta vahva. Sen hikisen helteisen rannikkokesän tunnelma on kuvailtu muutamin tarkoin sanavalinnoin ja henkilöiden väliset suhteet ja mielenliikkeet hienovaraisesti. Jostain syystä Malva näyttäytyy mielessäni 60-lukulaisena eurooppalaiselokuvana – sellainen psykologinen peruskertomus se on. Ja tämä siis kaikella arvostuksella.

Arvid Järnefelt: Isänmaa. Porvoo–Helsinki 1965: WSOY. 198 s. 9. p. – Ilmestyi alun perin 1893–94.

Arvid Järnefeltin Isänmaa mainitaan yleensä suomalaisen realismin merkkiteoksena, joka kuvaa kansallisaatteen kehitystä maassamme. Itse pidän sitä leimallisemmin aateromaanina, jolla on enemmän sanottavaa kuin kuvattavaa. Toki se on suomalaisuusaatteen viemän nuoren miehen kasvukertomus, mutta itse luen sitä etenkin yksilön aatteellisen elämänsuunnan kuvauksena. Komea ja vaikuttava teos se on joka tapauksessa.

Oma kappaleeni on kirppiskupan runtelema 1960-luvun pokkaripainos.

Markku Löytönen (toim.): Matka-arkku. Suomalaisia tutkimusmatkailijoita. Helsinki 1989: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 422 s. Suomalasen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 502.

Markku Löytösen toimittama Matka-arkku. Suomalaisia tutkimusmatkailijoita on massiivinen teos. Viidettäsataa kaksipalstaista sivua, paljon kuvitusta, kovatasoisia tieteilijöitä kirjoittajina. Läpi käydään suomalaista tiedehistoriaa Pehr Kalmin Amerikan-matkoista, kansatieteilijöiden Siperian-tutkimuksiin ja viime vuosisadan puolivälin geologeihin Tulimaassa. Kattaus on monipuolinen ja syvä, mutta liialliseen spesifiin tieteellisyyteen ei hukuta kuin satunnaisesti. Itselleni läheisimmiksi aiheiksi nousivat tietenkin 1800-luvun lopun kansa- ja kielitieteilijät mutta etenkin myös Arabian-kävijä Georg August Wallin, jonka vuoksi kirjan ylipäätään otin luettavaksi. Paitsi kattava tutkimusmatkailijoiden esittely kirja on myös mainio silmäys kotimaiseen oppi- ja tieteenhistoriaan.

Vuosikirja 1987. Vammala 1987: Suomen vanhan kirjallisuuden päivät.

Vanhan kirjallisuuden päivät järjestettiin ensimmäisen kerran Vammalassa 1985. Seuraavana vuonna sen taustayhdistys julkaisi ensimmäisen vuosikirjansa. Nyt lukemani Vuosikirja 1987 on siis järjestyksessä toinen. Se on vielä hyvin vahvasti tilaisuuden käsiohjelmamainen ja sisältää karttoja, aikatauluja ja sen sellaista. Kovin ydin on kuitenkin edellisen vuoden Vanhan kirjallisuuden päivien esitelmissä ja puheissa. Pentti Holappa pohtii antikvariaatin merkitystä, Tauno Väinölä käy läpi suomalaisen virsikirjan vaiheita, Paul Gustafsson oman bibliofiliansa varhaisvaiheita ja Eila Pennanen esittelee todella vanhaa kirjallisuutta, satoja ja tuhansia vuosia vanhaa.

Seuraavana vuonna julkaisun nimi muuttui Vanhan kirjallisuuden vuosikirjaksi ja jäntevöityi nimenomaan artikkelikokoelmaksi.

A. Conan Doyle: The Parasite. A Story. 1995: The Project Gutenberg. – Ilmestyi alun perin 1894.

Arthur Conan Doylen The Parasite (1894) on suomennettu kahdesti, mutta silti se on varsin vähän tunnettu kertomus meillä päin. Syy on varmastikin siinä, että ensimmäinen käännös, Lois-olento, ilmestyi jo 1897 Uusi Aura -lehdessä ja toinen, nimellä Loinen, Michelle Slungin toimittamassa antologiassa Värisyttävä kosketus 2 (1995), jossa se hukkuu muiden kertomusten joukkoon.

The Parasite onkin sikäli hankala kertomus luokitella, että vaikka se on julkaistu omana kirjasenaan (ensipainoksessa alaotsikolla "A Novel"), se on hyvin lyhyt, lähes novellimittainen. Tarinana se kuitenkin on vahva. The Parasite kertoo skeptisestä lääketieteen professorista, joka joutuu myöntämään mesmerismin (eli hypnotismin) olemassaolon. Hän nimittäin joutuu Trinidadista kotoisin olevan, häneen rakastuneen naisen psyykkisten kykyjen valtaan.

Mielenkiintoista on, että Doylen kertomus on valikoitunut Slungin "eroottisten kauhukertomusten" valikoimaan. Hypnoottista neiti Penclosaa ei esitetä millään tavoin eroottisena olentona, päinvastoin pikemminkin. Kuitenkin epämääräinen seksuaalinen pohjavire, eräänlainen miestä kammottava naisen lumovoima, on kyllä läsnä. Viktoriaaninen Englanti ei sallinut enempää mutta osasi varmasti lukea rivinvälit hyvin tarkkaan.

Hannu Nikkilä (toim.): Vanhan kirjallisuuden vuosikirja 1988. Vammala 1988: Suomen vanhan kirjallisuuden päivät.

Järjestyksessä kolmas Vanhan kirjallisuuden vuosikirja ilmestyi 1988 Hannu Nikkilän toimittamana. Valtaosan sisällöstä muodostavat edellisvuoden vanhan kirjallisuuden päivien puheet ja esitelmät, mutta silmäyksiä luodaan myös vuoden juhlittaviin, 500-vuotiaaseen suomalaiseen kirjaan ja 100-vuotiaaseen F. E. Sillanpäähän. Esiin on nostettava ainakin Anto Leikolan pakinamainen Kirja ystävänä sekä professorien Michael Branch ja Gábor Bereczki avaukset suomalaiseen kirjallisuuteen ulkomaisesta näkökulmasta.

Hannu Nikkilä (toim.): Vanhan kirjallisuuden vuosikirja 1989. Vammala 1989: Suomen vanhan kirjallisuuden päivät.

Vuoden 1989 Vanhan kirjallisuuden vuosikirja on koruttoman näköinen ja edeltäjiään ohuempi mutta sisällöltään silti täysipainoinen. Se keskittyy edellisvuoden Vanhan kirjan päivien puheisiin ja esitelmiin. Sävy jälkimmäisissä on hiukan aiempia vuosia akateemisempi. Professori Heikki Kirkinen pohdiskelee humanismin tilaa nykymaailmassa, FT Satu Apo avaa kansansatuja (mistä sain pari hyvää tärppiä omaan opetukseeni) ja professori Maija Lehtonen lastenkirjallisuuden arvoja. Mielenkiintoiset parit ovat myös virolaisille hakijoiden Ellen Niitin ja Jaan Krossin esitelmät (kirjailijan vaikeudet neuvosto-Virossa ja Krossin teosten sisäistekstit) sekä Sisu ja Midori Takahashin selostukset japaniksi käännetystä suomalaisesta kirjallisuudesta.

Hannu Nikkilä (toim.): Vanhan kirjallisuuden vuosikirja 1990. Vammala 1990: Suomen vanhan kirjallisuuden päivät.

Vuoden 1990 Vanhan kirjallisuuden vuosikirja, viides kaiken kaikkiaan, on varsin kompakti julkaisu moneen edelliseen verrattuna. Sen sisältönä on uskoakseni edellisvuotisten Vanhan kirjallisuuden päivien esitelmiä, joskaan tätä ei julkaisussa itsessään mainita.

Melkein kolmanneksen julkaisusta vie Gunnar Brusewitzin esittely von Wrightin veljesten ja Ruotsin suhteesta. Vielä piirun verran akateemisempi on Matti Kuusen pohdiskelu Erasmuksen Libellus Aureuksen suomentamisesta. Esseistisempää kirjahistoriaa edustavat Anto Leikola ja Lauri Koli esitellessään luontokirjallisuutta ja suomalaisia kalastusoppaita. Lopuksi on transkriptio Liisi Huhtalan haastatteleman Kalle Päätalon merkittävistä kirjakokemuksista sekä Elina Halttunen-Salosaaren arvostelu Pertti Karkaman Snellman-teoksesta.

Hannu Nikkilä (toim.): Vanhan kirjallisuuden vuosikirja 1991. Vammala 1991: Suomen vanhan kirjallisuuden päivät.

Kuudes Vanhan kirjallisuuden vuosikirja vuodelta 1991 on jykevä paketti. Tuttuun tapaan edellisen vuoden Vanhan kirjallisuuden päivien esitelmät kokoava julkaisu keskittyy oikeastaan neljän aiheen ympärille: Kanteletar, Tulenkantajat, dekkarit ja sensuuri. Laadukkaimmissa artikkeleissa Väinö Kaukonen avaa Kantelettaren taustaa ja Kerttu Saarenheimo Tulenkantajien eurooppalaisuutta (tai sen myyttisyyttä). Mielenkiintoisimpia omalla tavallaan sen sijaan ovat Ilmo Louhimon dekkariharrastuksen katsaus – etenkin koska siihen sisältyy pitkä alan runo alasta! – sekä Caius Kajannin esitelmä, jossa hän käy läpi Agnar Myklen Laulu punaisesta rubiinista -romaanin julkaisemisen aiheuttamaa oikeudenkäyntiä.