Edward Dmytryk: Shalako. Walter Hill: Geronimo: An American Legend
Brittiläis–saksalais–yhdysvaltalainen länkkäri, jonka pääosissa on skotti ja ranskalainen ja joka on kuvattu Espanjassa? Jep, Edward Dmytrykin Shalako (1968) on kaikkea sitä. Tulos on yllättävän pätevä mutta lattean tavanomainen western. Eurooppalainen ylimysjoukko tulee metsästelemään viinipikarit huulillaan Amerikan aavoille preerioille, mutta erehtyvät ylimielisyyttään apaššien maille. Conneryn karski entinen ratsuväen mies yrittää neuvoa parhaansa mukaan, mutta vanhan mantereen kunniakäsitykset ja valkoisen miehen taakka painavat enemmän. Seuraa perinteinen seuramatka läpi aavikon vältellen intiaaneja ja opitaan ymmärtämään, mikä lopulta onkaan tärkeää. Koko elokuvaa leimaa se, että ideat ovat kyllä ihan hyviä mutta ne on nähty tuhannesti; aivan kuin tekijät olisivat päättäneet, että nyt jätkät tehdään länkkäri, ja sitten porukalla miettineet, mitä kaikkea semmoisessa kuuluu olla. Toki pohjalla on Louis L'Amourin romaani, mikä tietysti selittää paljon.
Paljon perinteisemmistä lähtökohdista ponnistaa Walter Hillin ohjaama Geronimo: An American Legend (1993). Tositapahtumiin perustuva mutta paljon taiteellisia vapauksia ottava elokuva kertoo nimihenkilöään enemmän häntä jahtaavista Yhdysvaltain sotilaista. Apaššikapinallinen Geronimo on menettänyt kaiken joko yhdysvaltalaisille tai meksikolaisille. Hän riuhtoo joukkoineen joka suuntaan, neuvottelee muttei sopeudu, ja armeijan monenmoiset upseerit yrittävät kukin keinoinensa rauhoittaa vapautensa ja kostonsa haluavan intiaanin. Elokuva on parhaimmillaan erittäin komean näköinen (maisemat, monet tulitaistelut), mutta siitä puuttuu henki. Rauhallinen kerronta, ja alkuperäiskansoja ymmärtävä käsikirjoitus lupailevat paljon, mutta valitettavasti katsoja ei sitoudu hahmoihin ja elokuva jää ulkokultaiseksi. Wes Studi on nimiroolissa vahva, mutta kaikki muut tekevät korkeintaan rutiiniroolit.
Paljon perinteisemmistä lähtökohdista ponnistaa Walter Hillin ohjaama Geronimo: An American Legend (1993). Tositapahtumiin perustuva mutta paljon taiteellisia vapauksia ottava elokuva kertoo nimihenkilöään enemmän häntä jahtaavista Yhdysvaltain sotilaista. Apaššikapinallinen Geronimo on menettänyt kaiken joko yhdysvaltalaisille tai meksikolaisille. Hän riuhtoo joukkoineen joka suuntaan, neuvottelee muttei sopeudu, ja armeijan monenmoiset upseerit yrittävät kukin keinoinensa rauhoittaa vapautensa ja kostonsa haluavan intiaanin. Elokuva on parhaimmillaan erittäin komean näköinen (maisemat, monet tulitaistelut), mutta siitä puuttuu henki. Rauhallinen kerronta, ja alkuperäiskansoja ymmärtävä käsikirjoitus lupailevat paljon, mutta valitettavasti katsoja ei sitoudu hahmoihin ja elokuva jää ulkokultaiseksi. Wes Studi on nimiroolissa vahva, mutta kaikki muut tekevät korkeintaan rutiiniroolit.
James Whale: Frankenstein. Näkymätön mies
Frankenstein (1931) on näistä kahdesta tietysti ikonisempi ja ihan ansaitusti, mutta Näkymätön mies (The Invisible Man, 1933) on mielestäni kestänyt paremmin aikaa. Sen efektit ovat edelleen näyttäviä, etenkin kun tietää meikäläisittäin alkeelliset olosuhteet, joissa ne on tehty. Myös elokuvan huumori on sellainen tekijä, joka on säilyttänyt tehonsa – ja jos joku väittää Una O'Connoria ärsyttäväksi, on hän väärässä. Frankenstein on paljon intiimimpi, johtuen sen pohjana olevasta näytelmästä, mikä on sen ehdottomasti sen vahvuus mutta myös korostaa eroa moderniin Hollywoodiin. Lisäksi Whalen kevyt komiikka ei oikein istu melodramaattisen aineksen kanssa. Hän sai tasapainon asettumaan paljon paremmin jatko-osassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti