Katkelmia Lovecraftista

(Alla oleva teksti on katkelma laajemmasta, henkilökohtaisesta Lovecraft-pohdinnasta. Muilta osin laaja kokonaisuus ei sovi tämän blogin luonteeseen.)

[…]

Lovecraftilaisen outouden tuntu syntyy nähdäkseni monista tekijöistä. Yksi oleellisimmista on kirjailijan käyttämä vanhahtava ja joidenkuiden mielestä kömpelöyteen asti raskas kieli. Jo yksittäisillä sanavalinnoilla saadaan vaikutelma toisaikaisuudesta, jostain vieraasta. (Valitettavasti suomentajat ovat onnistuneet tämän kääntämisessä kovin vaihtelevasti.) Muutenkin Lovecraftilla korostuu se, miten kerrotaan, sen sijaan, mitä lopulta kerrotaan. Useinhan hänen tarinansa noudattavat toistuvaa kaavaa, ja kirjailijan tuotantoa yhtään tuntevan lukijan on helppo ennakoida juonenkulku jo varhaisessa vaiheessa, vaikka yksityiskohdat toki vaihtelevatkin. Käyttämiensä tuttujen raamien sisässä Lovecraft kuitenkin rakentaa tehokkaan uhkaavuuden tunnelman viittaamalla paitsi selittämättömiin kauheuksiin (jotka yksinään käytettyinä jäisivät lähinnä naiivin koomisiksi) myös tarinan maailman historiaan. Selvimpiä merkkejä tästä historiasta ovat Lovecraftilla lähes klišeeksi muodostuva mukatodellinen esoteerinen kirjallisuus sekä kertomukset henkilöiden sukulaisista ja esi-isistä. Harvoin Lovecraftilla on kyse vain päähenkilöstä ja hänen kohtalostaan – useimmiten tarinan polttopisteessä on pohjimmiltaan koko suvun tai yhteisön kohtalo.

Toinen itseäni suuresti Lovecraftin tuotannossa viehättävä piirre on sen vanhanaikaisuus. Kirjailija itse käytti paitsi vanhahtavaa ilmaisutapaa myös tarkoituksella epämoderneja miljöitä ja muita elementtejä, mikä lisää hänen sata vuotta vanhojen tekstiensä vanhanaikaisuutta entisestään. Kyse on monella tapaa samasta ilmiöstä, mikä viehättää vaikkapa Sherlock Holmes -tarinoissa: kadotettu menneisyys herää eloon. Lovecraftin tapauksessa tämä menneisyys tuskin on ollut koskaan oikeasti olemassa, mutta hän itse tuntuu uskovan siihen niin voimakkaasti, että lukijakaan ei halua väittää vastaan.

Verrattuna muuhun kirjoitusajankohtansa yliluonnolliseen kirjallisuuteen on Lovecraftin tarinoissa selvästi vahvin yhdistelmä todellista maailmaa ja silkkaa fantasiaa. Tämä on omiaan lisäämään kertomusten outouden vaikutelmaa. Se on myös oleellisimpia syitä viehtymykseeni Lovecraftin töihin. Kyse ei ole siitä, että outo ja kauhea tunkeutuisi todellisuuden arkeen, niin kuin modernissa kauhukirjallisuudessa usein tapaa käydä. Ei myöskään siitä, että tarinan protagonisti siirtyy turvallisesta arkimaailmastaan johonkin toisaalle, välitilaan jossa outoudet ovat omassa elementissään (kuten vaikkapa klassisissa kummitusjutuissa usein on syrjäisine linnoineen tai hautuumaineen). Ei, Lovecraftin tuotannossa maailma itsessään on täynnä outoja ja selittämättömiä asioita. Tässä hän asettuu samalle viivalle Edgar Allan Poen kanssa. Molempien kauhukertomuksissa pelon ja vieraantuneisuuden tunteet syntyvät siitä, että tarinoiden henkilöt tajuavat elävänsä maailmassa, joka ei olekaan niin tuttu ja turvallinen kuin he ovat kuvitelleet sen olevan. Lovecraftilla ja Poella kauhu syntyy heidän henkilöittensä maailmankuvan romahtamisesta. Tämä välittyy uskoakseni myös lukijaan. Lovecraftin lukija joutuu vaistomaisesti arvioimaan käsitystään todellisuudesta uudelleen. Vaikka hän ei uskoisikaan muinaisten jumalolentojen olemassaoloon, sytyttävät Lovecraftin tarinat hänessä epäilyksen. Entä jos kaikki todellisuudeksi uskomamme onkin vain harhaa ja sen alla on painajaistemme todellisuus? Tämä on aidosti pelottava ajatus, joka erottaa mielestäni selvimmin Lovecraftin monista muista kauhukirjailijoista. Yleensä hänen seuraajansakin lainaavat häneltä paljon pinnallisempia elementtejä eivätkä näin ollen yllä lainkaan samoihin tehoihin.  Toki poikkeuksia on.

[…]

Juri Nummelin: Törky on ihanaa

Juri Nummelin
Törky on ihanaa
Helsinki: BoD – Books on Demand GmbH, 2015 (copyright-merkintä 2015, julkaistu 2016)
ISBN 9789523186316 mobi

Juri Nummelinin tuorein teos on kaikinpuolin piskuinen kirja. Vain sähkökirjana julkaistu Törky on ihanaa on lyhyt (Amazonin mukaan printattuna 33 sivua) kokoelma Nummelinin kolumneja. Alunperin tekstit ilmestyivät vuosina 2013–2015 Kaltio-lehdessä.

Nummelin käsittelee kolumneissaan pulp-kulttuuria monesta suunnasta. Huomiota saavat länkkärit, kioskidekkarit, pulpin uskonnolliset elementit ja monesti etenkin pulpin tekijät. Nummelin tiputtelee paljon teosten ja kirjoittajien nimiä, jotka taatusti eivät ole tuttuja suurimmalle osalle lukijoista. Aina tekstin läpi kuitenkin kuultaa kunnioitus näitä suuria tuntemattomia kohtaan. Oli kyse sitten nopeasti ansiotarkoituksessa kirjoittavista senttareista tai yhden kuriositeettiromaanin elämänsä aikana julkaisseesta Harri Kuusasta, arvostaa Nummelin tekijöitä ja heidän työtään sellaisenaan, ilman turhia arvottamisia. "Pulp-historian kaanoneista" on kokoelman avainteksti. Siinä lyhyesti esitellään kotimaisen kirjallisuuden tavallisesti salaisia virtauksia, jotka kuitenkin laajentavat kokonaisukuvaa ennakoimattomiin suuntiin. Tästähän kaiken "roskakulttuurin" tutkimisessa ja harrastamisessa on kyse, ja tämän takia sen olemassaolo pitäisi hyväksyä perinteisten ja "yleisesti hyväksyttyjen" kaanonien rinnalle.

Kolumni on lähtökohtaisesti keveä tekstilaji, jossa jo pituutensa vuoksi ei voi mennä kovin syvälle käsiteltävään asiaan. Näissä kolumneissaan Nummelin kiertää pintapuolisuuden assosioimalla vapaasti – yllättävät siirtymät ja rinnastukset luovat uusia merkityksiä ja lukijalle mietittävää. Käsittelytavan teho vain korostuu, kun tekstejä lukee peräkkäin (koko julkaisu on helppo ahmaista kerralla). Nummelin kadehdittava tietous populaarikulttuurista ja etenkin kotimaisista pulp-julkaisuista mahdollistaa monenlaisia rönsyjä, joista vähemmän asiaan vihkiytynyt lukija löytää yhä uudelleen hämmästeltävää. Maininnat obskyyreistä kirjoista ja kertomuksista herättävät toistuvasti halun päästä tutustumaan alkuperäisteksteihin; Nummelinille luettakoon vain eduksi, että minussa heräsi ihan aito mielenkiinto Jukka Niemisen romaaneja kohtaan. Pienin keinoin hän myös avaa uusia näkökulmia ennestään tuttuihin asioihin: seuraavan kerran länkkäriä katsoessani taatusti tiedostan jokaisen hevosen olemassaolon. Tekstit eivät ole alkuperäisjulkaisun mukaisessa järjestyksessä, vaan kokoelman sisäistä flow on ainakin jossain määrin suunniteltu juttu.

Tekstejä ei ilmeisesti ole muokattu uusintajulkaisua varten, mihin ei suuremmin olisi tarvetta ollutkaan. Kuitenkin harmittaa, että muuten sujuvasti etenevän tekstin joukossa on muutama kohta, joissa kerrotaan kirjan ilmestyneen "alkuvuodesta" tai "viime syksynä". Näiden viilaaminen ei olisi ollut iso asia. Pieni korjaus olisi ollut myös sähkökirjamuotoa ajatellen toimiva sisällysluettelo. Sähkökirjan selailtavuutta parantaa kummasti, jos jokainen luku tai erillinen teksti olisi indeksoitu ja esimerkiksi juuri sisällysluettelossa linkitetty.

Erityisen kestävä teos Törky on ihanaa ei tietenkään ole. Kevyesti luettaviksi tarkoitetut kolumnit ovat monella tavoin sitä samaa kertakäyttötekstiä kuin niiden käsittelemät pulp-jututkin. Mutta kuten vanhojen ajanvietegenrenovellienkin tapauksessa tuntuu oikealta joka kerta, kun niitä julkaistaan uudelleen, myös tämän pikkukokoelman olemassaolosta voi olla mielissään. Voi nimittäin olla, että sen kaivaa vielä muutamat kerrat Kindlen arkistosta esiin, kun muistaa maininnan jostain kummasta 30-luvun kotimaisesta kauhukertomuksesta tai tarvitsee muistinvirkistystä erityisen tuotteliaista seksipokkaristeista… Tämmöistä tapahtuu yllättävän usein.