sunnuntai 23. helmikuuta 2020

Uinu, uinu lemmikkini - mietteitä Stephen Kingin äärellä #5

Doubleday 1983
I

Stephen Kingin romaani- ja miksei paljolti muunkin tuotannon voisi hieman mielikuvitusta venyttämällä jakaa kahtia, toisaalta yhteisöä kuvaaviin teoksiin, toisaalta yksilöön kåeskittyviin. Monesti hän kertoo syystä tai toisesta toisiinsa kytketyistä ihmisistä, joiden keskinäinen dynamiikka joutuu koetukselle. Yhteisö voi olla pikkukaupungin asukkaimisto (Painajainen, Ihmissuden vuosi), se voi olla ystäväjoukko (Ruumis, Se) tai sattumalta yhteiseen kriisiin joutuneiden ihmisten ryhmä (Tukikohta, Epätoivon kaupunki). Silloinkin, kun King on yksilökeskeinen, on useimmiten kyse vähintään kahden ihmisen pari- tai ystävyyssuhteesta, tyypillisimmin perheestä. Tällöinkin keskiössä on silti yleensä yksi henkilö, jonka kehittymiseen keskitytään. Esimerkiksi vaikkapa Piina kertoo hyvin vahvasti kahdesta henkilöstä, mutta toisen rooli on selvästi olla fokuksessa olevan henkilön antagonisti.

Toinen esimerkki tällaisesta kingiläisestä yksilökertomuksesta on vuoden 1984 Pet Sematary eli Uinu, uinu lemmikkini. Lähes kaikki tapahtumat kuvataan sen päähenkilön, lääkäri Louis Creedin kautta, hänen näkökulmastaan ja hänen mielenliikkeittensä läpi. Itse asiassa Creed on läsnä lähes jokaisessa romaanin kohtauksessa, pois lukien muutamat lyhyet jaksot lähellä tarinan loppupuolella. Uinu, uinu lemmikissäni on itse asiassa muutenkin hyvin paljon eräänlaista intiimiyttä, pienimuotoisuutta. Se on melkein kuin kamarinäytelmä. Keskeisiä hahmoja on kourallinen, ja muiden rooli on niin pieni, että he ovat mukana lähes ainoastaan muodon vuoksi. Tapahtumapaikkojakaan ei ole kuin hädin tuskin puoli tusinaa. Uinu, uinu lemmikkini onkin tekijälleen harvinaisen hyvin kasassa pysyvä romaani. Se keskittyy tehokkaasti lähes vain oleelliseen.

Tammi 1986
II

Uinu, uinu lemmikkini oli 90-luvun alussa koulun pihakeskusteluissa tuttu nimi. Kirjaa ei suinkaan ollut moni lukenut, mutta sen pohjalta tehty elokuva oli makoisaa herkkua. Ei sitäkään tietysti kovin moni ollut nähnyt, ellei sitten sattunut olemaan isoveljeä, joka olisi saanut vuokrata videonauhan kylän R-kioskilta ja näyttänyt sen myös sisaruksilleen. Silti kaikki tunsivat sen: legendaarisia olivat kuvat poskelle valuvista Victor Pascow'n aivoista, akillesjänteen leikkaavasta kirurginveitsestä ja yllätyskänteestä aivan elokuvan lopussa. Ne olivat elävää folklorea, jonka melkein jokainen kuvitti mielessään. Itse näin elokuvan kyllä melko varhain, mutta jo siihen mennessä olin nähnyt avainkohtaukset (tai ainakin väkivaltaisimmat) jo moneen kertaa mielessäni.

On oikeastaan melko mielenkiintoista, että elokuva on saavuttanut niinkin vankan maineen. Monella tapaa se ei ole kovinkaan erityinen aikansa säikyttely. Tehosteverta käytetään toki kiitettävän paljon ja filmatisointia värittää omalla tavallaan hyvin miellyttävä kieli poskessa -asenne, joka kirjasta puuttuu täysin. Ei se silti erityisen hyvä elokuva ole, ei edes 80-lukulaisena goremässäilynä. Nostalgia-arvo on kuitenkin kiistaton. Uinu, uinu lemmikkini osui suomalaisen kauhubuumin alkuhetkinä sellaiseen hermopisteeseen, että jälkisäryt heijastuvat yhä sen kasvuiässä kokeneiden mieliin.

Pet Sematary ilmestyi suomeksi vuonna 1986 Pirkko Talvio-Jaatisen suomentamana. Minusta tuntuu ällistyttävältä, etten olisi lukenut sitä koskaan edes ahnaimpaan King-fanituksen aikaani, mutta toisaalta en myöskään muista, koska olisin siihen syventynyt. Tutulta se on kuitenkin aina tuntunut. Syytän tästäkin elokuvaa. Sen vaikutus on ollut syvä.

En ole yksin kokemukseni kanssa: Kun vuoden 2019 uudesta filmatisoinnista tiedotettiin, oli Internetin vastareaktio paikoin ankara. Aiempi elokuva koettiin lähes pyhäksi eikä siihen ollut koskeminen. Kun näyttelijä Michael C. Hall luki romaanin äänikirjaksi, kuuluivat hänen tulkinnassaan nimenomaan vuoden 1989 elokuvan näyttelijät; Fred Gwynnen ääneltä mielessään tuskin voi välttyä kukaan lukiessaan kirjasta Jud Crandallin osuuksia. Suomessa brändin merkityksestä kertoo, että uusi elokuvakin esitettiin täällä Uinu, uinu lemmikkini -nimellä, vaikka nykytrendinä on pikemminkin pysyä englanninkielisissä nimissä.

Tammi 1989
III

Stephen King on rakentanut lähes koko tuotantonsa ihmiselon raadollisempien asioiden ääreen, saanut aikaan valtavan kasan kirjallisia kalmoja ja tapattanut ihmisiä mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Silti ennen Uinu, uinu lemmikkiäni hän ei varsinaisesti ollut käsitellyt kuolemaa; kuolema oli ollut lähinnä asiaan kuuluva tehokeino. Myöhemminkin hän on palannut teeman pariin oikeastaan vasta viime vuosina, kun vanheneminen ja luopuminen ovat hiipineet hänen tarinoihinsa.

Uinu, uinu lemmikkini on ihmisen kuolevaisuuden kuvaus. Siinä kuollaan väkivaltaisesti onnettomuuksissa ja toisten käden kautta, siinä kuollaan vanhana sairauteen ja siinä kuollaan nuorena sairauteen, siinä kuollaan niin fyysisesti kuin henkisestikin, kuolevia ovat sekä ihmiset että lemmikit. Jotkut kuolevat kahdesti. Louis Creediä lyhyessä ajassa kohtaava kuoleman kirjo on niin moninainen, että se voisi tuntua melkein koomiselta kurjuuden suurentelulta - ellei se olisi niin kaamealla tavalla vaikuttavaa.

Kuoleman kautta romaani käsittelee myös menetystä, irti päästämistä ja surua. Jokainen hahmoista tekee surutyönsä omalla tavallaan. Louisin vaimo Rachel ei ole pystynyt käsittelemään lapsena kuolleen siskonsa kuolemaa ja kärsimystä. Eivät myöskään hänen vanhempansa. Kaikki he yrittävät siksi torjua pelkkää kuoleman ajatustakin ylisuojelevalla ja kieltävällä asenteellaan. Louis itse joutuu kohtamaan kuoleman lääkärintyönsä puolesta ja suhtautuu siihen jopa kliinisen kylmästi. Mutta kun hänenkin on vuoro surra, hän ei kykene siihen. Creedien talolta lähtevän polun päässä sijaitseva lemmikkieläinten hautausmaa ilmentää jotenkin vääristynyttä suhtautumista kuolemaan: kaupungin lapset ovat vuosikymmeniä pitäneet hautausmaata kunnossa ritualistisen huolellisesti.

Ehkäpä lemmikkien kalmiston huolto onkin jonkin suuremman palvomista, ei vain kuolleiden eläinten kunnioittamista tai kuoleman edessä nöyrtymistä. Romaanin lopussa Louis aistii hautuumaalla (ja sen takaisella, vanhalla intiaanien pyhällä paikalla) läsnäolon, jonka hän yhdistää mielessään kansantarinoiden wendigoon. Wendigo on joidenkin Koillis-Amerikan alkuperäiskansojen jossain määrin ihmistä muistuttava uskomusolento, joka sai ihmiset syyllistymään esimerkiksi tappamiseen ja kannibalismiin. Uinu, uinu lemmikkini ei mitenkään ehdottomasti väitä, että wendigo tai jokin muu tietoinen olento todella olisi tapahtumien taustalla. Aivan yhtä perusteltu tulkinta on, että Louisin ylirasittunut mieli saa hänet uskomaan, että metsissä häntä vaanii jokin.

Romaania markkinoitiin aikoinaan kirjana, joka sai Stephen Kingin itsensäkin pelkäämään. King on jatkanut samaa myöhemmissäkin kommenteissaan, esimerkiksi romaanin vuoden 2001 laitoksen uudessa esipuheessaan. Siinä hän korostaa, ettei pelko välttämättä johdu niinkään tarinan tapahtumista vaan nimenomaan sen käsittelemistä teemoista. Lapsen kuolema, vanhemman kyvyttömyys sen äärellä, perheen hajoaminen sisäänpäin - Kingin haastattelujen perusteella nämä ovat aiheita, jotka tekivät (ja tekevät yhä) Uinu, uinu lemmikistäni yhä kauhean sen kirjoittajalle.

Tammi 2010
IV

King kirjoitti Uinu, uinu lemmikkini ensimmäisen version keväällä 1979. Hän on kertonut ajatuksen kertomukseen tulleen hänen olleessaan Mainen yliopiston residenssikirjailijana. Tällöin hän asui perheineen talossa, jonka ohittavalla tiellä useat koirat ja kissat kuolivat rekan alle. Lopulta myös Kingin tyttären kissa löytyi yliajettuna, ja kerran hän esti nuorempaa poikaansa juoksemasta tielle. Näistä sattumuksista syntyi ajatus romaaniin. King jätti käsikirjoituksen pöytälaatikkoon, koska koki sen olevan liikaa. Hän ei halunnut työstää eteenpäin tekstiä, joka tuli liian lähelle hänen omia pelkojaan lapsen kuolemasta.

Samoihin aikoihin hän vaihtoi kustantajaa. Sopimusristiriitojen vuoksi vanha kustantaja Doubleday ei aikonut maksaa Kingillä kuuluvia rahoja hänen aiemmista kirjoistaan, elleivät he saisi julkaista vielä yhtä teosta. Doubleday halusi julkaista romaanin, johon King oli haastatteluissa viitannut "häntä itseäänkin pelottavana". Uinu, uinu lemmikkini kirjoitettin uusiksi 1982 ja julkaistiin seuraavana vuonna. King antoi kustantajalle luvan markkinoida kirjaa sen jo aiemmin saaneella maineella 

Kingin oman kokemuksen lisäksi Uinu, uinu lemmikini tarinan taustalla kummittelee tärkeänä tekijänä W. W. Jacobsin novelli "Monkey's Paw" vuodelta 1902 (suomennettu ainakin nimellä"Apinan käsi" 1969 ja kahdesti nimellä "Apinan käpälä" 1934 ja 2014). Siinä vanha pariskunta saa esittää kolme toivomusta, jotka toteutuvat mutta eivät ilman suurta hintaa. Toisena toiveenaan he haluavat kuolleen poikansa takaisin, mutta tämä palaakin muuttuneena. Kingin versio klassisesta kauhutarinasta on kekseliäs eikä yhtään alkuperäistä vähemmän vaikuttava. Ajoissa luopumisen tematiikka ei ole vanhentunut kahdeksassakymmenessä vuodessa lainkaan.

Uinu, uinu lemmikissäni on paljon kaikuja myös Kingin lapsuuden EC-sarjakuvista. Koko idea "vanhasta intiaanien hautausmaasta" on silkkaa Tales from the Cryptiä. Jotenkin King kuitenkin onnistuu olemaan niin vakuuttava, ettei lukijalla ole ongelmia niellä ajatusta koskemattomasta muinaisjäänteestä aivan lasten ahkerasti hyödyntämän lemmikkien lepopaikan vieressä. On helppo uskoa, että vanha micmacien pyhä paikka on yksinkertaisesti työnnetty syrjään ajatuksista siihen liittyvien kauheuksien ja synkkien kokemusten vuoksi. Jud kertoo Louisille muutaman sen verran hyytävän tarinan menneiltä vuosikymmeniltä; näistä Timmy Batermanin paluuta käsittelevä kertomus on muuten julkaistu myös romaanista irrallaan.

Tammi 2017
V

Yksikään Uinu, uinu lemmikkini hahmoista ei ole kovin sympaattinen. Lukija on Louis Creedin puolella oikeastaan vain, koska häntä kohtaavat tapahtumat ovat enemmän kuin tarpeeksi kenelle tahansa. Louis on itsekäs, äkkipikainen ja epäluuloinen. Hän ei ole olosuhteiden pakosta sankarillisuuksiin nouseva kingiläinen jokamies, vaan oikeastaan melko rasittava tyyppi. King luo itselleen poikkeuksellisen hienovaraisen luonnekuvan miehestä, jolla on suuri tarve todistaa pärjäämistään ja tilanteiden hallintaansa. Toinen tavallista kiehtovampi hahmo on Creedien naapuri, Jud Crandall. Leveää jenkkimurretta puhuva vanhus on aluksi reilun ja salaviisaan ukon stereotyyppinen kuva, mutta hänen menneisyydestään paljastuu vihjauksia paljon muustakin.

Tarinan naiset sen sijaan ovat ohuempia. Sekä Judin että Louisin vaimot ovat Kingille valitettavan tyypillisen kaavamaisia; Norma Crandall hyväntahtoinen mummeli, Rachel Creed valittava hysteerikko. Norma kenties voisi olla tarinan miellyttävin hahmo, ellei hänen osuutensa jäisi niin vähäiseksi. Romaanin lapset ovat myös melko pahvisia, joko viattomia ja hyviä (Creedien lapset) tai häijyjä (Rachelin sisko takaumissa).

Koska tapahtumat kerrotaan pitkälti Louisin näkökulmasta, hänen mielenlaatunsa tulee tapahtumien ja lukijan väliin. Rachelin rasittavuus, hänen vanhempiensa tylyys, Judin ihanteellisuus tai hautuumaan ympäristön kauheat ilmiöt alkavat kaikki tarinan edetessä herättää epäilyjä. Voimmeko luottaa kertojaan, joka kuvaa tapahtumat niin läheltä Louisia, hänen sokista kärsivän mielensä läpi? Esimerkiksi lopun pitkä jakso, jossa seurataan Louisin yritystä siirtää poikansa ruumis micmacien maille, alkaa saada houreisia piirteitä edetessään. Monet Louisin aistimista yliluonnollisuuksista voi helposti tuomita hänen harhoikseen. Samoin tapa, jolla Louis aiemmin tulkitsee appensa anteeksipyydöt ja sovinnonyritykset epärehellisiksi, on niin hänen oman katkeruutensa sävyttämää, että lukija väkisinkin suhtautuu siihen epäillen.

Tammi 2019
VI

Palataan vielä hetkeksi vuoden 1989 elokuvasovitukseen. Se on Kingin itsensä käsikirjoittama. Ennen Uinu, uinu lemmikkiäni hänen käsikirjoituksistään viisi oli filmattu. Näistä kaksi, Creepshow (Creepshow – yöjuttu, 1982) ja Cat's Eye (Paholaisen silmät, 1985) olivat episodielokuvia, lyhyistä tarinoista rakentuvia koosteita, ja vuonna 1986 kirjoitettu "Sorry, Right Number" jakso Tales from the Darkside-sarjaan (Keskiyön kauhutarinoita). Pitkiä elokuvia olivat olleet Silver Bullet (Hopealuoti, 1985) ja Maximum Overdrive (1986). Kaikki nämä olivat joko alkuperäistarinoita tai pohjautuivat Kingin novelleihin. Uinu, uinu lemmikkini oli ensimmäinen filmattu Kingin kirjoittama romaanisovitus.

Elokuva myötäilee romaanin tapahtumia melko tarkasti. Oikeastaan tarinatasolla pois on jätetty vain wendigoon viittaavat elementit. Teosten henki ja tunnelma ovat kuitenkin hyvin erilaiset. Siinä missä romaani on synkkä, ahdistava ja surullinen, on elokuva paljon riehakkaampi. Varsinaisen kauhun sijasta se tyytyy usein halpoihin säikyttelyihin ja ällöefekteihin. King ei joko ole luottanut elokuvayleisönsä makuun ja mieltymyksiin (ihan perusteltu epäilys, uskoisin) tai sitten omiin kykyihinsä. Kieltämättä varsinkin hänen 80-luvun elokuvakäsikirjoituksissaan korostui roskaelokuvan perinne – splatteria aidon kauhun sijasta. Selkein esimerkki tästä on hänen oma ohjauksensa Maximum Overdrive. Esimerkiksi kirjassa Judin kertoma tarina Timmy Batermanista on häiritsevä, pahaenteinen ja synkkä, mutta elokuvassa siitä on tullut lähinnä sarjakuvamainen.

Uinu, uinu lemmikkini oli vuosia viimeinen Kingin kirjoittama elokuva, jota ei ollut tarkoitettu suoraan televisiolle. 1990- ja 2000-luvut hän kirjoitti joukon kirjoihinsa perustuvia minisarjoja tai tv-elokuvia. Vasta vuoden 2014 A Good Marriage palautti hänet valkokankaalle. Ei kovin hyvin tuloksin tosin.

torstai 13. helmikuuta 2020

Pimeä puoli - mietteitä Stephen Kingin äärellä #4

Tammi 1989
I

Yläasteella minulla ja hyvällä ystävälläni oli tapana raapustaa toistemme oppikirjojen tai vihkojen sivuille sanan tai kahden viestejä sillä välin, kun toinen oli kääntyneenä tai ei muuten huomannut. Yksinkertaisimmillaan se oli nopeasti hutaistu MOI; kirkkoveneiden kaltaisiin rahvaanomaisuuksiin emme muistaakseni sortuneet. Kun kirjan omistaja kääntyi takaisin, kuului ärähtää dramaattisesti, ikään kuin syvästi paheksuen moista töhrimistä ja henkilökohtaisen tilan loukkaamista.

Jossain vaiheessa kirjojen marginaaleihin alkoi ilmestyä sellaisia väkivaltaisin lyijykynän vedoin taiteiltuja iskusanoja kuin SPARROWS tai RAZOR. Nuoret kulttuurinharrastajat olivat tutustuneet Stephen Kingin Pimeä puoli -romaaniin tai oikeammin sen filmatisointiin, jonka kynänjälkeä kirjansivujen merkinnät matkivat.

Luin kyllä Kingin kirjankin noihin aikoihin, 1415-vuotiaana King-harrastajana. Muistan pitäneeni siitä erittäin paljon ja ihmetelleeni sen saamia nuivia arvosteluja suomalaisissa scifilehdissä ja orastavan Internetin hämärillä sivustoilla. Mainitut lehdet esimerkiksi tyytyivät pitkälti lähinnä naljailemaan tyyliin "onpas tiivis Kingin kirjaksi, vain viitisensataa sivua".

Tuon ensimmäisen kerran jälkeen en kirjaan ole tarttunut. Se on kuitenkin jäänyt mieleen Kingin parempiin kuuluvana. Nyt kolmattakymmenettä vuotta myöhemmin palasin pimeälle puolelle.

II

Pimeä puoli on vahvasti idearomaani. Oikeastaan sen keskeinen idea on niin hyvä, että lopputulokselta antaa paljon anteeksi.

Vaikuttaa siltä, että Kingillä on ollut montakin ideaa, jotka hän on halunnut romaanissaan yhdistää. Ensinnä on ollut ajatus kirjailijan, hänen kirjailijaidentiteettinsä ja kirjailijantyönsä suhteen pohtimisesta; erityisenä polttoaineena on ollut Kingin käyttämän Richard Bachman -salanimen paljastuminen, joka on päätynyt Pimeään puoleen lähes sellaisenaan. Tähän kytkeytyy myös kaksosmotiivin runsas hyödyntäminen. Kingillä on ollut lisäksi ilmeinen halu kirjoittaa kovaksikeitetty rikoskertomus. Kaiken tämän päälle on ollut ajatus tuoda psykopompos-käsite moderniin populaarikulttuuriin. Kaikki itsessään ovat aivan kelvollisia pyrkimyksiä ja sellaisina käyttökelpoisia. Valitettavasti niiden yhdistäminen eheäksi kokonaisuudeksi ontuu.

Tekstin saumat ovat liiaksi näkyvillä. Paikoin King on selvästi innoissaan siitä mitä kirjoittaa, ja nämä kohdat nousevat muusta kerronnasta esiin. Esimerkiksi juuri kirjoittamisprosessin kuvaaminen (joka saavutti Kingillä huippunsa Kirjoittamisesta-teoksessa vuonna 2000) on tällaista inspiroitunutta ainesta. Samoin teoksen lopetus on poikkeuksellisen vahvaa Kingiä. Häntähän usein moititaan juuri pakotetuista ja kömpelöistä finaaleista, jotka tuntuvat hätäisiltä ja muodon vuoksi keksityiltä. Tällä kertaa tarina poikkeuksellisen aidosti kasvaa kohti loppuaan.

Kuitenkin matka kohti huippua on monin tavoin haparoiva. Tuntuu kuin King haluaisi vain päästä käsiksi mehukkaisiin kohtiin ja vie tarinan mahdollisimman vähin mutkin niitä kohden. Hän turvautuu paljon alleviivailuun ja infodumppeihin. Esimerkiksi kaksosten käyttäytymisestä, psykopomposten historiasta ja poliisitekniikan menetelmistä luennoidaan paljon. Pahin synti, jonka King kirjassaan tekee, on täydellinen yllättävyyden latistaminen. Tarina paljastaa jo aivan ensimmäisissä luvuissaan syyllisen, hänen yliluonnollisuutensa ja hänen suhteensa päähenkilöön, kirjailija Thad Beaumontiin. Lukijalle jää jännitettäväksi oikeastaan, minkä reitin tarina valitsee (vastaus: lähes suorimman mahdollisen) ja uskaltaako King antaa tarinalle noir-dekkarin synkkäsävyisen lopun (spoileri: ei uskalla). Kovin epäuskottavalta tuntuu etenkin se helppous, jolla Beaumont tajuaa syyllisen henkilöllisyyden ja saa vaimonsakin hyväksymään ajatuksen. Kerrankin toivoisi, että King olisi käyttänyt hieman enemmän tilaa, aikaa ja sivuja syventääkseen päähenkilön epäilyjen muuttumista varmuudeksi.

III

Ehdottomasti mielenkiintoisin puoli Pimeässä puolessa on sen yhteneväisyydet Stephen Kingin omaan elämään.

King on kirjoittanut kirjailijoista aiemminkin. Ennen tätä kirjaa keskushenkilö oli ollut kirjailija jo ainakin Painajaisessa, Hohdossa ja Piinassa sekä pienoisromaanissa Ruumis. Etenkin Piinan Paul Sheldonin ja myöhemmän Kalpea aavistus -romaanin Mike Noonanin tilanteissa on paljon samaa kuin Thad Beaumontin (Kalpea aavistus jopa mainitsee Beaumontin nimeltä). Sheldon joutuu ongelmiin kun hän on tappamassa suositun kirjasarjansa päähenkilön, Noonan kärsii valkoisen paperin kammosta. Beaumont on puolestaan juuri paljastanut olleensa kirjailija menestyneen nimimerkin takana. Näiden hahmojen kautta Kingin onnistuu käsitellä ammattikirjoittajan ja tähän kohdistuvien odotusten ja velvollisuuksien välistä ristiriitaa; mihin asti kirjailija on lukijoittensa, kustantajansa tai jopa tarinoittensa omaisuutta. Toisesta näkökulmasta tätä problematiikkaa avaa vuonna 2006 ilmestynyt Liseyn tarina.

Beaumontin tilanne muistuttaa Kingin omaa elämää muutamaa vuotta Pimeän puolen ilmestymistä aiemmin. Vuonna 1985 King myönsi julkisesti, että hän oli julkaissut viisi romaania Richard Bachman -pseudonyymillä. Tarkkasilmäinen kirjakaupan työntekijä oli huomannut yhtäläisyyksiä kahden kirjailijanimen tyyleissä ja alkanut tutkia asiaa. Toisin kuin Beaumontin tapauksessa, salanimen paljastanut henkilö ei esittänyt Kingille vaatimuksia tai yrittänyt kiristää tätä, mutta salaisuus päätettiin kuitenkin julkaista. Beaumontin ja Kingin nom de plumeilla on kuitenkin paljon yhteistä: Molemmat kirjoittavat niiden takaa muusta tuotannostaan poikkeavaa kirjallisuutta; Beaumont väkivaltaisia rikosromaaneja, King tavallista tylympiä ja osittain realistisempiakin teoksia. Kummankin nimen taustalla on rikoskirjailija Donald E. Westlaken salanimi Richard Stark: etunimi siirtyi myös Bachmanille, sukunimi Beaumontin pimeälle puolelle Richard Starkille.

Kuten usein muulloinkin, King ottaa romaanissaan tosielämän arkisen tilanteen (tai tässä tapauksessa ainakin melko pienen, vaikka paljastumista seurannut mediavyöry olikin tavatonta) ja vie sen äärimmäisyyksiin. Mitä jos salanimi ei haluakaan kuolla vaan pitää kynsin hampain kiinni olemassaolostaan, elämästään? Mitä jos salanimi ei ole vain kirjoittajan naamio vaan konkreettinen toinen persoona? Avaukset ovat mielenkiintoisia ja kysymyksenasettelu kiehtovaa. Siinä King menee mielestäni metsään, että hän kytkee Thad Beaumontin ja  Richard Starkin välille myös biologisen kaksossuhteen ja sen lisäksi vieläpä samaistaa myös Starkin ja tämän romaanien päähenkilön Alexis Machinen. Asian monitasoinen mutkistaminen ei kestä lähempää tarkastelua, edes yliluonnollisen kauhukertomuksen logiikasta käsin. Tilanne, jossa kaksi samamunaista alkiota sulautuvat kohdussa toisiinsa, on muuten mainittu jo romaanissa Uinu, uinu lemmikkini, joten ajatus on ilmeisesti kiehtonut Kingiä jo pidemmän aikaa.

III

Pimeä puoli on monella tapaa arkkityyppinen Stephen King -kertomus. Melkein tuntuu kuin kirjailija parodioisi itseään. Vaikutelmaa tehostaa se, että seuraava romaani, Tarpeellista tavaraa, sisältää paljon samoja henkilöitä kuin Pimeä puoli ja siinä King selvästi pääsee irrottelemaan kliseillään ja nauramaan niille. Pimeä puoli on kuitenkin ongelmallisempi. Toki se kommentoi genreään ja etenkin rikoskirjalllisuuden perinnettä ahkerasti, välillä lainaillen ja välillä parodioiden. Kuitenkin sen yleisilme on vakava. On vaikea nähdä, hymyileekö kirjoittaja sittenkin kaiken totisuutensa takana.

Selvimpiä King-elementtejä ovat tietenkin uusienglantilainen miljöö, Ludlow'n ja Castle Rockin pikkukaupungit, ja etenkin sen kaavamaiset henkilöt. Thad Beaumont on tyypillinen King-hyvis, vähän lattea jokamies, joka kuitenkin kohoaa tavallisuutensa yli pelastaessaan perhettä. Thad on kingiläisen commedia dell'arten Kirjailija-hahmo, sama tyyppi joka esiintyy Piinassa Paul Sheldonin nimellä tai Epätoivon kaupungissa Johnny Marinvillenä. Vielä näitä muitakin ilmentymiään enemmän Thad Beaumontin persoonaa määrittelee ainoastaan hänen kirjailijuutensa. Samalla tavoin kaavaimainen on Liz Beaumont, perinteinen hysteerisesti uikuttava Vaimo. On sanottu, ettei King osaa luoda realistista, lapsuuden jo ohittanutta muttei vielä vanhukseksi yltänyttä naishahmoa. Tähän on varmasti poikkeuksia, mutta Liz ei sellainen ole. George Stark, lihaksi tullut nimimerkki, on puolestaan Pahis, liioitellun häijy tyyppi, joka ajaa isolla mustalla autolla, heittelee letkautuksia ja on Tosi Paha. Thadin työtoveri Rawlie DeLesseps jatkaa Hitchcockin Lintujen mrs. Bundyn perinnettä hieman hassahtaneena tieteilijänä, jonka ainoa tehtävä on tarjota jonkinlainen tieteellinen taustoitus tapahtumille.

Mielenkiintoisimmaksi hahmoksi nousee Castle Rockin sheriffi Alan Pangborn. Pangborn oli Kingin ensimmäinen yritys kirjasta toiseen jatkavaksi poliisihahmoksi (jollainen lopulta luonnistui Bill Hodges -trilogiassa toistakymmentä vuotta myöhemmin). Pangborn oli keskeisenä henkilönä myös Tarpeellista tavaraa -romaanissa, "viimeisessä tarinassa Castle Rockista". Siinä hänen hahmonsa pääsi kehittymään paljon syvemmäksi ja vivahteikkaammaksi, ainoksi selväjärkiseksi muuten sekoavassa ja itsensä tuhoavassa kaupungissa. Pimeässä puolessa hän on vielä vain orastava mahdollisuus, melko perinteinen epäilevä mutta intuitiivinen virkavallan edustaja, joka lopulta hyväksyy uskomattomatkin tapahtumat koska todistaa ne itse. Pangbornissa on kuitenkin henkeä enemmän kuin muissa romaanin hahmoissa. Hän ei ole yksioikoinen vaan muuttuu tarinan edetessä, ei suuresti mutta riittävästi. Kun Pangborn ja Beaumont tarinan lopussa polttavat Starkin Toronadon, on se samalla hyvästien jättö ystävyydelle, joka melkein pääsi syntymään.

IV

Pimeä puoli on jäänyt Kingin kaanonissa ideansa puolesta oleelliseksi mutta muuten selvästi melko toissijaiseksi teokseksi. Se sijoittuu hänen tuotannossaan eräänlaiseen muutoksen aikaan. 80-luvun alussa huumeriippuvainen King julkaisi nopeaan tahtiin paljon monenlaista kirjallisuutta - "omien"romaaniensa lisäksi muutaman Bachman-kirjan, ensimmäisen osan Musta torni -sarjaa, Lohikäärmeen silmät -satufantasian, pienoisromaanikokoelman Kauhun vuodenajat muiden muassa. Samoihin aikoihin hän myös vaihtoi kustantajaa Doubledaylta Vikingille. Ehkäpä huumekoukusta irtautuminen yhdistettynä uuden kustantajan käytänteisiin aiheutti muutoksia myös Kingin kirjailijakuvassa. 80-luvun loppuun ja 90-luvun alkuun osuu monen tiiliskiven paksuisen kirjan ilmestyminen -  Se, Kolkuttajat, Tarpeellista tavaraa, Sydänyö. Monta kertaa Kingiä lukiessa kaipaa kustannustoimittajan ankarampaa otetta, usein kertomusten annetaan venyä väärissä kohdin ja sitten toisaalta tarinoiden solmuja ei avata edes gordionilaisittain miekalla vaan suorastaan räjäytetään taivaan tuuliin. Kingiltä opittiin jo odottamaan massiivisia romaaneja, joten rönsyjen karsimiseen ei ehkä tästä syystä ole ollut kovin paljon mielenkiintoa. Kingin tyyli pääsi muuttumaan vuosikymmenen loppuun mennessä jotenkin löysemmäksi.

Tämän ajan töissä usein näkyy myös, että Kingillä on hauskaa kirjoittaessaan. Usein tämä syö jännitystä ja intensiteettiä mutta toisaalta luo tekstiin omanlaistaan rentoutta ja sisäpiiriin kuulumisen tunnetta; aivan kuin tässä jutusteltaisiin kaveriporukassa ja joukon tarinaniskijä on päättänyt riemastuttaa taas yhdellä kunnon jutulla. Pimeässä puolessa tämä piirre on hyvin selvänä. Vaikka tällainen rentous tekeekin hallaa kertomukselle sinänsä (sen kirjallisuudellisuudelle), se tuo eittämättä itse lukukokemukseen aivan omalaisen lisänsä. Tällä keinoin kirjailija sitouttaa jo olemassa olevia fanejaan mutta myös kutsuu uusia "constant readereita" mukaan nuotioringin ääreen. Mielenkiintoista on, että King vaihtoi jälleen moodia muutaman vuoden jälkeen. 1992 alkanut niinsanottu "naistrilogia" (Julma leikki, Doloreksen tunnustus, Naisen raivo) otti aivan toisenlaisen, jossain määrin kokeilevamman asenteen ja vieraannutti monia lukijoita.