Muutama henkilökohtainen muisto Keijo Virtasesta

Tämänaamuinen Helsingin Sanomat sisälsi minulle uutisen, jota ei ollut uutiseksi tarkoitettukaan. Hulda Huiman haastattelussa mainitaan hänen lapsistaan: "[U]usin tulokas on kaksi kuukautta vanha Keijo, joka on nimetty viime vuonna edesmenneen taiteilija Keijo Virtasen mukaan." Ymmärsin mitä luin, totesin tapahtuneen, jatkoin aamutoimia. Vasta töissä asia alkoi iskeytyä tajuntaani.

Keijo Virtanen oli kirjailija, muusikko, yliopistomies, opettaja, motoristi, kuvataiteilija... Tiemme kohtasivat ennakoimattomasti muutamaankin otteeseen, mutta lopulta yhteydenpito kuivui kasaan. Viimeksi kun kuulin hänestä, hänen terveydentilansa oli huonontunut entisestään, ja Jukka Nousiainen kampanjoi ympärivuorokautisen avustajan palkkaamiseksi hänelle. Silloin tällöin heräsi ajatus ottaa Keijoon yhteyttä ja kysellä kuulumisia, mutta aina tuli elämä väliin ja jossain vaiheessa en enää edes kehdannut, kun aikaa oli jo päässyt kulumaan niin. Ja sitten heinäkuussa 2022 Keijo kuoli, ja minä kuulin siitä vasta lähes vuosi myöhemmin.

Ensimmäisen kerran kohtasin Keijon Jyväskylän yliopistossa yli kaksikymmentä vuotta sitten. Aloitin suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelijana, hän oli kirjallisuuden oppiaineen amanuenssi. Jokin aika aiemmin tapahtunut vakava liikenneonnettomuus oli jättänyt jälkensä, ja parin opiskeluvuoteni jälkeen Keijo lopettikin yliopistolla. En muista olleeni siellä juurikaan tekemisissä Keijon kanssa, joskus sentään. Mieleen on jäänyt vappuaatto 2004, oikein kuuma päivä, jolloin istun Keijon vieressä Atheanaeumin luentosalissa kuuntelemassa runoilija Risto Ahdin luentoa.

Samaisena vuotena innostuin oikein toden teolla ruohonjuuritason kokeellisesta musiikista – dronesta, psykedeelisestä folkista ja kaikenlaisesta kilkuttelusta. Edellisenä syksynä kotimainen pienlevymerkki Lal lal lal oli julkaissut Keijon nimettömän esikois-cdr:n. Hankin sen sattumalta heti Ahdin luennon jälkeen, ja silloin tajusin, että nämä kaksi Keijoahan olivat yksi ja sama. Hyvin nopeasti artistinimi Keijosta tuli tuottelias tekijä ja levyjä ilmestyi sellaisilta minun mielessäni nostalgiasta kirkastamilta levymerkeiltä kuin Outa, 267 lattajjaa, Digitalis, Last Visible Dog... Kaiken kaikkiaan tuon vuoden 2003 debyytin jälkeen soolo- ja yhteistyölevyjä ilmestyi toista sataa, useimmiten hyvin pieninä painoksina ja epäkaupallisissa formaateissa kuten cdr:inä ja kasetteina. Olihan vinyylin tuolloin vielä melko undergroundia. Minä puolestani innostuneena omakustanne-estetiikasta "perustin" oman "levymerkin", Luovajan, joka sittemmin on jatkanut kirjallisuuden pikkujulkaisijana. Keväällä 2007 suunnittelin kokoelmalevyä, jonka kappaleet olisivat kirjallisuuden klassikoiden innoittamia. Julkisen kutsun ja kaverisuhteiden kautta Reading Soundsille päätyi kymmenen kappaletta. Mietin pitkään, että Keijoa pitäisi ehdottomasti lähestyä kutsun kanssa, koska hän jos kuka ymmärtäisi musiikin ja kirjallisuuden rajapinnan päälle. En uskaltanut olla niin julkea.

2009 olin ajautunut puoleksi vuodeksi asumaan Iitin Kausalaan, tunnin ajomatkan päähän Keijon syntyseuduilta Asikkalasta. Samaan syssyyn syntyi esikoiseni, ja elämä oli kiireistä ja täyttä. Sen kaiken keskellä sain postia. Kirjeeseen oli kirjoitettu osoite hieman haparoivalla, tärisevällä käsialalla. Myöhemmin opin tuntemaan käsialan erittäin hyvin. Sisällä oli kaksi poltettua cd:tä. Keijo oli lähettänyt pari demoa Luovajalle! Kuuntelin ne innostuneena ja kirjoitin heti sähköpostia Keijolle. Ehdottomasti Luovaja olisi halukas julkaisemaan jotain. Toinen levyistä piti sisällään kaksi pitkää ambientmaista kappaletta. Ehdotin niiden julkaisua sellaisenaan, Keijo suostui, ja syyskuussa 2009 ilmestyi viimein Maailma hetkinä, joka edelleen on mielestäni paras Keijo-levy. Yli 30-minuuttinen "Yön hetkinä" on maaginen.

Keijon ja Luovajan yhteistyö kesti kolme soolojulkaisua (edellisen lisäksi Namo tassa 2010 ja Not Less 2012) sekä nimettömän yhteislevyn ranskalaisen Monolyth & Cobaltin kanssa (2013), joka jäikin Luovajan viimeiseksi julkaisuksi pitkäksi aikaa. Painokset olivat korkeintaan viisikymmentä kappaletta, joten puhutaan pienistä harvinaisuuksista. Ongelmallisin oli Not Less, johon Keijo kumppaneineen valmisti uniikit pahvikannet. Valitettavasti käytetyt keskiöt, joihin levy kiinnittyy, olivat hieman liian suuria, minkä vuoksi iso osa levyistä murtui. Muutamia korvaavia levyjä (ja keskiöitä) lähetin Not Lessin ostajille mutten monta. Lisäksi Vapaakappalekirjastot saivat vielä aivan omanlaisensa editiot, jotka askartelin itse käden ulottuvilla olevista tarvikkeista... Albumikokonaisuuksien lisäksi sain Keijon viimein kokoelmallekin. Hän osallistui kappaleellaan Luovajan viisivuotiskokoelmalle, avaruus- ja Kaija Koo -vaikutteiselle Spring Is a Place in the Spacelle (2010).

Kun 2010 muutin Kuusankoskelle melkein satavuotiaaseen hirsitaloon (jota olen sittemmin yrittänyt myydä eteenpäin siinä onnistumatta useita vuosia), tajusin asuvani parin kilometrin päässä Keijosta. Jyväskylän lisäksi hän vietti nimittäin paljon aikaansa Kuusankosken Pokinpellolla. Siellä tuli käytyä monet kerrat kuuntelemassa uusimpia äänityksiä, suunnittelemassa mahdollisia julkaisuja ja keskustelemassa kirjallisuudessa. Tapaamiset olivat aina sydämellisiä, lempeän hyväntuulisia. Keijon hiljainen huumori ja ymmärtäväinen elämänasenne olivat jotain ainutlaatuista. Vieraili Keijo pariin kertaan pyöräretkellä minunkin luonani, minkä tuolloin parivuotias lapseni muistaa erityisen hyvin, sillä hän oli kuullut puheeni väärin ja odotti paikalle keijua... Kävimmepä myös yhdessä kuuntelemassa kirjastolla, kun toinen paikkakunnan musiikillinen suuruus, Esa Kotilainen, oli esittelemässä uutta albumiaan. Se oli muutenkin merkityksellinen kirjastokäynti: Samalla kerralla bongasin hyllystä erään Kari Glödstafin esikoiskirjan, joka sai minut lähtemään ensimmäistä kertaa Forssan mykkäelokuvafestivaaleille ja aloitti yhä jatkuvan ystävyyden. Kotilaisen kanssa käyty sananvaihto puolestaan sai minut melkein vuosikymmeneksi soittamaan hänen johdollaan YH-10:ssä ja Kuusankosken harmonikansoittajien orkesterissa.

Samoihin aikoihin aloitimme Keijon kanssa vielä yhden yhteistyön. Hän oli aikeissa koota blues-lyriikastaan kokoelman. Tarjouduin auttamaan, ja sovimme, että alkaisin naputella puhtaaksi hänen käsin kirjoitettuja tekstejään. Minulla on edelleen kymmeniä sähköpostiini saapuneita valokuvia hänen pienellä ja tiheään kirjoitetulla käsialallaan kirjoitetuista lappusista. Niitä sitten leipätyön ohessa kirjoittelin puhtaaksi digitaaliseen muotoon. Lopullisessa kokoelmassa on tekstejä paljon enemmän, joten en ollut ainoa sihteeri. Samoihin aikoihin minulla nimittäin diagnosoitiin ensimmäistä kertaa masennus, josta juttelin Keijonkin kanssa. Syvästi myötätuntoisena ihmisenä hän ei halunnut kuormittaa minua yhtään enempää, vaikka usein sanoinkin, että hänen tekstiensä kanssa työskentely on vain ilo. Yllättäen Keijo pyysi minulta myös pientä alkusanaa kirjaan, minkä riemumielin teinkin. Olen edelleen hyvin ylpeä siitä, että olen mukana yhtenä viidestä esipuhekirjoittajasta, samalla aukeamalla Jukka Nousiaisen kanssa. Lopulta Blue Hum ilmestyi ntamolta 2014. Julkaisuprosessissa oli joitain ongelmia ja viivästymisiä, minkä vuoksi Keijo kustansi itse kokoelmasta ensilaitoksen, jossa ovat pelkästään hänen tekstinsä. Ifolorin(!) kautta painatetun kirjan omistuskirjoituksineen hän luovutti minulle Pilkan koulun parkkipaikalla eräänä sateisena iltana. Nyt kun ajattelen, se oli varmaankin viimeinen kerta, kun näin hänet.

Yhteydenpito Keijon kanssa alkoi jossain vaiheessa vähentyä. Toisen lapsen, uupumuksen ja lopulta avioeron jäljiltä minulla oli aivan liian vähän voimia pitää yhteyttä ystäviin ja tuttaviin. Ja sitten kun olisi ollut, oli ensimmäisen askeleen ottaminen liian vaikeaa. Viimeiset sähköpostit vaihdoimme Keijon kanssa joulun 2014 alla. Loppuun asti olemme yrittäneet sopia tapaamista, joka ei toteutunut. Se surettaa minua tänään valtavan paljon, vaikka tiedänkin voimavarojeni olleen tuolloin ihan lopussa. Vielä enemmän surettaa ja hävettää se, etten enää myöhemmin osannut ottaa yhteyttä.

Viimeisessä sähköpostissaan Keijo kirjoittaa: "Työstä maksetaan itse pahiten. Mutta pitäisi aina riittää aikaa soittaa bluesia."

Esa Kotilainen: Unisali

Esa Kotilaisen levy Ajatuslapsi vuodelta 1977 on suomalaisittain ainutlaatuinen berliiniläistyyppinen ambientlevy. Meni useita vuosia (vuosikymmeniä) ennen kuin kukaan muu täällä ryhtyi samanlaiseen äänimaalailuun. Kotilainen itsekin palasi sooloartistina elektron pariin vasta 2000-luvulla, ja hänen myöhemmät albuminsa ovat lähestyneet sähkömusiikkia melko erilaisesta tulokulmasta. Kotilaisen uutuus, Unisali (Presence Records, 2021), on kuitenkin Ajatuslapsen henkinen perillinen monellakin tapaa.

Ensikuulemalta yhteyttä ei ehkä huomaa. Siinä missä Ajatuslapsi on nimenomaan ambientlevy, tuo Unisali mieleen pikemminkin 1970-luvun italialaisen urkuprogen. Tämä yhteys on selvimmillään albumin alkupuoliskolla, kun Kotilaisen kosketinarsenaalin jykevöittää Lauri Porran ja Anssi Nykäsen rytmiryhmä. Vaikka Unisali on jaettu kappaleiksi, on kyseessä pitkälti yksi yhtenäinen sävelteos. Eri osat soljuvat eteenpäin orgaanisesti ilman taukoja. Unisali on matka.

Alun rokkaavampia vaiheita seuraa sarja lintuteeman ympärille kietoutuvia sävelkuvia, jotka ovat alkupuoliskoa paljon seesteisempiä. Jos Unisali jotain osoittaa, niin sen miten monipuolinen soitin voi minimoog olla. Se taipuu niin raskaaseen noisehenkiseen raastavuuteen kuin pehmän kauniisiin tunnelmointeihin. Moogi(e)n lisäksi levyllä merkittävästi esillä on etenkin Memotronin väräjävät äänivyöryt, mutta kuullaanpa levyllä myös esimerkiksi Farfisaa, bassoharmonikkaa ja paljon muutakin. Erikoisin soitin lienee ensilevytyksensä(?) saanut Esakota 1, Kotilaisen oma luomus.

Unisali sisältää paljon kaikuja menneisyydestä. Albumin nimi viittaa tietenkin Ajatuslapsen a-puoleen, joka oli otsikoitu "Unisalissa". Uusi levy alkaakin "Paluulla unisaliin". Yhälailla nimissä vastaan tulevat tutut ikkuna, näkymä ja vartija. "Tuttavani" on puolestaan vaihtunut "Ystävään". Mutta vaikka kumpikin albumi seuraa samaa karttaa, on niiden matkanteko aivan omanlaistaan. Sekä Ajatuslapsen että Unisalin jälkimmäinen puolisko alkaa luolanäkymällä, josta suunnataan luontovisioiden kautta (sisä)avaruuteen. Unisalin sarja huipentuu "Kohti linnunrataa"-osaan, joka lainaa jylhästi vuoden 1978 "Matkaajan" teemaa. "Matkaaja" on Kansallisoopperan baletille tehty teos, joka julkaistiin Ajatuslapsen remasteroidun cd-laitoksen bonuksena vuonna 2008. "Sähkölintupuisto" puolestaan mukaillee vuonna 2014 Kouvola-talon puistossa kuultua samannimistä ääni-installaatiota.

Pitkän, noin 45-minuuttisen kokonaisuuden jälkeen kuullaan cd:llä vielä yksi raita. "Himalaja" on levyn kannessakin ilmoitettu erillään muista, joten se tosiaan lienee ajateltu omaksi kokonaisuudekseen. Se on paljon muuta levyä leijuvampaa ambientia, tiheätunnelmainen kappale josta suorastaan henkii pakkanen ja viima. Muutenkin tämä luonnon tai luonnollisuuden läheisyys Kotilaisen tuotannossa tekee siitä aivan omanlaistaan. Kyllähän monikin elektro- ja ambient-artisti on hyödyntänyt luontoääniä musiikissaan; vesisade lienee se kliseisin. Kotilaisen kuulomaisemissa luontoäänitteet, oli kyseessä sitten linnunlaulu, jään rasahtelu tai männynrungon kolistelu, ja hänen koneista luomansa äänet, joko luonnolle vieraat tai sitä jäljittelevät limittyvät ja yhdistyvät niin, että niistä tulee yhtä. "Himalaja" ja ulkona näkyvä kylmä talvimaisema ovat yhtä.

Unisali on vahvaa jatkoa Esa Kotilaisen soolotuotannolle. Hän on viimeisten reilun kymmenen vuoden aikana löytänyt itsenäisenä tekijänä luomisvoiman, josta tuloksena on saatu monta korkeatasoista ja monimuotoista levyä. Unisali saattaa hyvinkin olla niistä paras.

"Älyttömän hieno levy!" eli Kootut 267 lattajjaa -arvostelut

Syksyllä 2015 aloin julkaista tässä blogissa vanhoja, muualla ilmestyneitä tekstejäni. Tarkoitus oli lähinnä siirtää "talteen" arvosteluja, joita olin julkaissut aiemmissa, sittemmin sulkeutuneissa blogeissa tai lähinnä Palasokeri.com-verkkolehdessä. Uusintajulkaisut tyrehtyivät kouralliseen tekstejä. Neljän vuoden jälkeen palasin tehtävän ääreen ja kävin läpi Wayback Machinen kautta vielä löytyviä vanhoja blogitekstejäni. Sieltä pelastettuja kirjoituksia (arvosteluja ja muita pelkän päiväkirjamaisen höpötyksen ylittäviä tekstejä) on sitten julkaistu viime aikoina näillä sivuilla. Tämänkertainen arkistojulkaisu on kuitenkin hieman erikoisempi.

Keväällä 2004 innostuin silloin vallalla olleesta kokeellisen musiikin cdr-skenestä. Ensimmäinen ja jälkikäteen tarkasteltuna minulle myös tärkein mikrolevymerkki oli 267 lattajjaa. Seuraavien vuosien aikana hankin jokaisen uuden LTJ-julkaisun ja monesta niistä kirjoitin lyhyen maininnan myös blogiin. 267 lattajjaa pyörittänyt Hannu Haahti julkaisi kommenttini myös levymerkin verkkosivuilla, missä ne ovat säilyneet tähän päivään asti, vaikka alkuperäiset blogit ovatkin jo kadonneet ja tuhoutuneet.

Niinpä päätin tehdä pienen sukelluksen menneeseen ja koota  jäljelle jääneet arvioni 267l-levyistä. Osa niistä on yritelmiä ihan oikeaksi arvioksi (nuoren miehen todistusvoimaa), yksi sellaisena julkaistiinkin, ja lyhyimmät vain parin sanan kuvauksia. Hyvin ainakin näkyy, että jossain vaiheessa kaikenlainen blogiin kirjoittaminen jäi muun elämän jalkoihin ja silloin myös levyjen kommentointi loppui. Ilmiselvästi minulla kuitenkin oli sen verran velvollisuudentuntoa jäljellä, että pitkään koin tarpeelliseksi naputella edes ne pari sanaa.

Osa 267 lattajjaan julkaisemista levyistä ja kaseteista on yhä saatavilla. Alkuperäinen, rajallinen cdr-painos on varmasti aikoja sitten loppunut, mutta moni tuotos on sittemmin julkaistu digitaalisena. Käykääpä tekemässä löytöjä!

Tekstit on aiemmin julkaistu vuosien 2004 ja 2009 välisenä aikana Jaakobin testamentti - ja Jaakobin Wsi Testamenti -blogeissa. Niiden esiin nostaminen liittyy erääseen toiseenkin projektiini, josta toivottavasti kuullaan vielä. Teksteihin ei ole tehty muita muutoksia kuin yhdenmukaistettu merkintätapoja ja korjattu kirjoitusvirheitä.

*************

Lörsson: Pariskunta vietti yönsä putkassa ja pääsi eilen kuulustelujen jälkeen kotiinsa kuutelemaan musiikkia (LTJ-03)

Kymmenminuuttiselle kolmituumaiselle CD-R:lle on koottuna legendaarisen yhdenmiehenyhtyeen rakastetuimmat hitit. Säälimätöntä mekastusta, paukutusta, kolinaa, mölinää, kattilankansirummutusta, radiokatkelmia. OOOOOlaiset saavat tapella ihan vapaasti siitä, onko tämän "skenen" seuraajilla kritiikkiä vai ei, mutta kyllähän hyvän musiikin tunnistaa sellaisen kohdatessaan. Pariskunnalta löytyy monipuolinen valikoima erinomaista ja sivistynyttä musiikkia, joka liikkuu älykkään leikillisyyden ("Liimaa sekä liuotinta"), haikean sentimentaalisuuden ("Cortina") sekä asiantuntevan ja osuvan yhteiskuntakritiikin ("Vihaan K- ja T-kaupan mainoksia") välimaastossa nautittavan kepeästi. Tällä "2nd, 3rd and 11th editionilla" on kaikkien iloksi mukana myös laadukkaat ja musiikkia oivasti tukevat insertit. - Ihmetyttää muuten, montako Tero Lehtoa Suomen eri alakulttuureissa oikein pyörii. Tulee mieleen sanonta nimistä ja enteistä.

Kulkija: uu. (LTJ-22)

Kulkijan uusi albumi / ep / mikälie uu. on arvosteltu Palasokerissa jo melkoisen kattavasti. Olen Hezzun kanssa pitkälti samoilla linjoilla. Tyylilajillisesti Kulkijan musiikki on hyvin primitiivisen kuuloista, ilmapiiriä luovaa äänitapettia. Jokaisessa 13-minuuttisen levyn viidestä kappaleesta on varsin shamanistinen tuntu, joka on ajatonta samalla tavoin kuin saman levy-yhtiön julkaisema Pekko Käpin Bubnit sebje pod nos -levy. Molemmat luovat lyhkäisiä ja tiivistunnelmaisia kuvia. Ero on siinä, että Käppi pysyy maan pinnalla ja hyvin arkaaisissa tunnelmissa mutta Kulkija synnyttää abstraktimpia ja mystisempiä olotiloja. Parhaiten äänimaalaus onnistuu mielestäni kappaleissa "hämärän humina" ja "yö jää taa". Siinä olen ehdottomasti samaa mieltä Hezzun kanssa, että ulkoa kuuluva häly sopii hyvin yhteen musiikin kanssa. Itse asiassa uu.:n musiikki vain paranee mielestäni, kun avaa ikkunan ja antaa lasten ja ohi menevien autojen äänteen sekoittua levyn maisemiin. Luo todella kummallisia hetkiä kuunnella tätä samalla, kun katselee ikkunan alla leikkikentällä leikkiviä päiväkotilaisia. Ainoa asia, mikä tämäntyyppistä musiikkia kuunnellessa häiritsee on se, ettei tiedä, kuuluuko kajareista lähtevä rätinä musiikkiin vai johtuuko se paskoista vehkeistä.

v/a: Kekkonen – Anarchy in the UKK (LTJ29)

Viikko sitten ilmestyi 267 lattajjaan neljäs kokoelmajulkaisu. Aiemmista poiketen Kekkonen - Anarchy in the UKK kuitenkin on tiukasti teemaan sidottu. Kokoelman kaikki 22 kappaletta ovat joko kunnianosoituksia (""?) Suomen politiikan monumentille tai uusia versiointeja J. O. Mallanderin klassisesta "Extended Play" -kappaleesta (eli siitä, jossa laskeskellaan vuoden 1956 presidentinvaalin ääniä: "Kekkonen. Kekkonen. Kekkonen..."). (Ainoan poikkeuksen tekee Matti ja Seppo, joiden teos "Kekkosen peräänajo" viittaa lähinnä Antero Kekkoseen.)

Kokoelman idea on itsessään herkullinen, ja yksittäisten kappaleiden taso yllättävän korkea. Kukaan ei ole antautunut vain hokemaan kolmen ja puolen minuutin verran "Kekkosta" - ja jos onkin, niin se tehdään tyylillä, kuten Lörsson tekee. Toki lähes jokaisessa kappaleessa kuullaan tuota mantraa, mutta itse musiikki sen taustalla on usein aidosti inspiroitunutta. Tyylilajit vaihtelevat metsäisestä kilkuttelusta raskaampiin elektronisiin ratkaisuihin ja punkin sekä muun suoremman rokin suunnallakin pyörähdetään. Henkilökohtaisesti minuun vaikuttivat eniten Kivan "Kkknn"-kappale ja Toni Kandelinin hienostunut Mallander-coverointi "1962". Toisaalta Lamppukello on aina mainio, ja Mixerin "Kekkonen" aiheutti parhaat naurut - voiko "Kekkonen"-litania tietokoneäänen lausumana imelän syntikka-Finlandian päälle olla muuta kuin taidetta?

The North Sea: Council of Trees (LTJ-32)

The North Sea on Digitalis Industries -mies Brad Rosen projekti, jonka nimellä ilmestyi Council of Trees -niminen CD-R. Tunnelmallista, rakeisen kaunista ja kovin orgaanista tunnelmointia. Sopii ainakin tällaisiin kirkkaisiin kevättalvipäiviin; herättää kuvia kun aurinko häikäisee liikaa, jotta voisi oikeasti mitään nähdä.

Ville Moskiitto: Ylistyksiä (LTJ-35)

Ville Moskiitto on turkulainen mutta tekee silti oikein miellyttävää äänimaisemaa. Ylistyksiä on uuden CD-R:n nimi, ja julkaisijan määritelmä "free-association drone" kertoo paljon. Nättejä äänimattoja, jotka jaksavat kantaa jokaisen toistonsa.

Terracid: Alltounia (LTJ-38)

Ehdinpä sitten kuuntelemaan sen Terracidin Alltouniankin läpi. Yllätti minut. Saundimaailma on tuttua, tietyllä tapaa perinteistä forestfolkia. Sävy ei kuitenkaan tällä kertaa ole niin mantristinen tai synkkä kuin useissa muissa genrensä tuotoksissa. Usein ollaan jopa iloisella tuulella, kuten "Khepera"-kappaleessa. Toki tunnelma muuttuu välillä uhkaavaksikin pitkien "More"- ja "All Doors Marked Green" -kappaleiden ajaksi, mutta päätös on jälleen - edes jollain tapaa - valoisampi. Joka tapauksessa valloittavaa kamaa. Vie mukanaan taas leijumaan, tällä kertaa vain johonkin, mihin ei niin usein pääse. Nyt kauneus ei ole tummaa vaan levyn vesivärikansien mukaista.

Zelienople: Ink (LTJ-39)

Rauhallista tunnelmointia, pop-elementtejäkin. Rauhallisiin trippiöihin, te kaikki pilvipäät. Me muut ehkä otamme mukaan rannalle ja nautimme elämän pienistä surrealistisuuksista.

Robert Horton: Washed Out Headspace (LTJ-40)

Mainio ja monipuolinen yhdistelmä hienovaraisempaa dronahtelua ja metsäfolkimpaa kolahtelua; avausraita "Window to The Sky" on jo melkein rock. "A Grasshopper's Startled Look as The Car Pulls up" on nerokas nimi ja "Drinking Beer around The Fire" on kappaleena juuri sen kuuloinen, mitä voi odottaakin. Levy on ehkä hieman ylipitkä, mutta ei sitä ennenkään ole määrästä valitettu.

The North Sea & Rameses III: Night of the Ankou (LTJ-41)

Aavistuksen verran erilaisempaa materiaalia tarjoilee jo jonkin aikaa sitten hankkimani 267 lattajjaan julkaisema The North Sean ja Rameses III:n yhteistyö Night of The Ankou. The North Sean aikaisemmat jutut eivät ole minuun uponneet ihan niin lujaa, kuin muiden arvosteluista olisi voinut odottaa, ja Rameses III:a en aiemmin ole kuullut. Ennakkoasenne oli siis ei-niin-odottavainen. Yllätys kuitenkin odotti: cdr:n kaksi pitkää raitaa ovat kauniita, rauhallisia ambientesityksiä, jotka soivat kauniisti ja vievät nätteihin paikkoihin. Seesteisten ja harmoonisten dronejen päällä kitarat tanssivat kevyttä pyörähtelyään. Henkilökohtaisena assosiaationa musiikki tuo mieleeni ne pakkasesta sähkönsiniset aamuyön tunnit, joina lehdenjakajan on pysähdyttävä katselemaan horisonttia ja vetämään henkeensä painomusteenkatkuista ilmaa. Tämä levy haisee hikiselle painomusteelle, ja se on maailman paras haju pakkasessa. (Sorry, Hannu, kohta kukaan ei osta levyjäsi, kun lukevat tällaisia kuvauksia.)

Vapaa: Jännittävät asiat olemme jo kauan kertoneet toisillemme salaisissa kirjeissä (LTJ-42)

Toinen 267 lattajjaan uusista julkaisuista on Vapaan kolmituumainen, Jännittävät asiat olemme jo kauan kertoneet toisillemme salaisissa kirjeissä. Viime vuoden alussa ilmestyneen Vapaan nimettömän esikoisen jälkeen yhtyeeltä on julkaistu yhteensä seitsemän cd-r:ää tämä mukaan lukien. Tyylilajit ovat vaihdelleet levyjen välillä suurestikin. On liikuttu freejazzin piirissä, välillä kokeiltu metsäfolkkia sekä raskaampaakin elektronista ambientia. Henkilökohtaisesti olen tykästynyt eniten vuosi sitten Foxgloven julkaisemaan Tilat-levyyn, joka on juuri tuota yhtyeen sähköisempää puolta (ja jota minä moukka en näemmä ole jaksanut kommentoida silloin). Muutenkin juuri elektronisesti Vapaa on tähän mennessä onnistunut parhaiten pitämään korkean laatutason materiaalissaan. Tämä uusi levy kuitenkin muuttaa asetelmaa.

JAOJKKTSK:lla yhtyeen klassisen kokoonpanon Joel, Tiitus ja J. Koho lisäksi soittavat Sami, Simo ja Keijo. Tämä laajennettu miehistö tuo musiikkiin paljon kantavuutta ja uutta syvyyttä. Hienovaraisempia vivahteita kyetään käyttämään tehokkaammin, kun vivahteet eivät ole kaikki, mitä musiikissa on; tällä kertaa Vapaa pystyy luomaan äänimaailmalleen pohjan, jota aiemmin on ollut vain sen elektronisissa kokeiluissa. Musiikin (levyllä on vain yksi 21-minuuttinen raita) tyylilajia on hankala ehdottomasti määrittää, mikä loppujen lopuksi olisikin turhaa ja vain meidän lista- ja lokerofetisistien tyydytys. Liikutaan kuitenkin jossain ambientin ja jazzahtavien sävyjen seassa. Aiemmasta poiketen musiikki vaikuttaa yllättävän suunnitellulta ellei peräti sävelletyltä. Sen verran koherentteja sen rakenne ja dynamiikka ovat. Tokihan kyse voi olla myös paljon yhdessä soittaneiden muusikoiden täydellisestä yhteispelistäkin, mikä minä olen sitä kiistämään. Hieno kokonaisuus JAOJKKTSK silti on. Se pysyy kasassa koko pituutensa eikä kertaakaan tunnu tahallaan venytetyltä saati puuduttavalta.

On muuten mielenkiintoista, miten tämän musiikin tunnistaa ehdottomasti Vapaan musiikiksi eikä esimerkiksi Keijon, vaikka samat kaverit ovat hänenkin nimeään kantavilla levyillä soittaneet. Se jos mikä puoltaa sitä, ettei psykefolk tai metsäfolk tai miksi sitä kuka tahtookin kutsua ole pelkkää sattumanvaraista ääntelyä, vaan se kaipaa punaisen lankansa ja samalla ainakin jonkinlaisen "johtajan".

Birds of Delay: Dreamt Afterbirth/ Goldblood: The Agony Booth (LTJ-46)

CD-R-puolelta mainittakoon ensinnä 267 lattajjaan julkaisema Birds of Delayn ja Goldbloodin splitti. Täysmustan levyn sisältä löytyy kultakin yhtyeeltä pitkähkö, yli varttituntinen kappale. Birds of Delay tarjoaa tumman "Dreamt Afterbirth" -dronen, joka vie kuulijan yllättävän monipuoliselle matkalle näennäisestä staattisuudestaan huolimatta. Goldbloodin "The Agony Booth" puolestaan on kitaran ja urkujen live-psykeilyä. Kokonaisuus toimii kappaleiden samantapaisen tunnelman vuoksi, ja toisaalta yhtyeet ovat tarpeeksi erilaiset lähestymistavoiltaan, jotta levyn "puoliskot" eivät tunnu liiaksi samalta.

Greippi: Hankkiudun Eroon Tapeteista (LTJ-47)

267 lattajjaa julkaisi (yhdessä The Sitruunasuon kanssa) jo maaliskuun lopussa Greipin Hankkiudun eroon tapeteista -esikoisen. Levy tekee pienen poikkeaman julkaisijan normaaliin tyylilajilinjaukseen, mutta tässä tapauksessa se ei ole lainkaan huonompi liike. Greippi tekee vahvasti rytmiin tukeutuvaa konemusiikkia. En tunne tämän alan genrerajoja, mutta 'tekno' lienee riittävän laaja termi kattamaan myös Greipin musiikin.

Normaalisti tekno on laji, joka ei vaikuta minuun oikein mitenkään. Se ei loukkaa, muttei toisaalta innostakaan. Yksi syy siihen saattaa olla rytmiseen konemusiikkiin usein liittyvä vakavuus. Greipin levy on kuitenkin hyväntuulinen ja hauska kokonaisuus. Siitä kuulee läpi artistin halun tehdä musiikkia. Jopa kaikkein trancein kappale, "Kaikki kaikesta", onnistuu olemaan virkistävä ja ilmava teos puhesampleineen. Muutenkin paikoin käytetyt yksinkertaiset samplet virkistävät kokonaistunnelmaa entisestään.

"Professori hullun labrassa" on ehkä levyn "kokeellisin" raita, joka hyödyntää aggressiivisia saundeja ja vinksahtanutta asennetta tehokkaasti. "Hankkiudun eroon tapeteista" on positiivinen, hieman popcornmainen kappale, joka alkaa valloittavilla Nintendo-äänillä. Kaiken kaikkiaan koko albumille on valittu saundit hyvin ennakkoluulottomasti ja rohkeasti, mistä artistia kiiteltäköön.

Pitkä "Poiju aktivoi palikan" on oma suosikkini levyn kappaleista. Se rakentuu monesta osasta, joissa vaihtelevat niin rytmiset kuin melodisetkin osuudet. Aidosti tyylikäs kokonaisuus! Kappaletta seuraa cover-versio "Hautamajurista" - kappalehan on alunperin Lamppukellon, jonka jäsenenä Greippi myös vaikuttaa. Levy päättyy minimalistiseen ja tämän levyn kontekstissa yllättävän pahaenteiseen "Wertyk kytrew"-kappaleeseen, jonka suorastaan militantti marssirytmi jättää kuulijan sopivan epävarmaan tilaan.

Kaiken kaikkiaan lupaava tuotos artistilta, jolla on vielä aikaa tehdä vaikka mitä (Greippi on 11-vuotias). Oma kappaleeni on limited edition, joka ilmestyi DVD-kotelossa ja täysmustana cd-r:nä. Mukana seurasi Greipin itsensä tekemä taideteos. Kehut siis myös julkaisijalle komeasta tuotteesta.

Aineettomaksi temperamentin: Narsk (LTJ-48)

Aineettomaksi temperamentin -duon debyytti Narsk on hulppeaa freejazzia rumpujen ja kitaran tahtiin. Yleensä tämmöisten viritelmien kohtalona on tylsistyä tasaiseksi ääntelymatoiksi, mutta AT onnistuu tekemään metelöinnistään mielenkiintoista koko +30 minuutin ajan.

Czolgosz: Seance (LTJ-49)

Czolgoszin Seance on psykedeelisempää ja folkimpaa ääntelyä ja sellaisenaan keskitasoa parempaa. Pitäisi kuunnella enemmän, että osaisi sanoa tarkemmin mitään.

Ville A.E. Suopajärven Puiset Heilat: s/t (LTJ-50)

Sen sijaan Ville A.E. Suopajärven Puiset Heilat -nimisen projektin nimettömästä kolmituumaisesta uskaltaa sanoa varmemminkin. Väittäisin 267L:n parhaaksi julkaisuksi. Kyseessä on neljän kappaleen alle kaksikymmentäminuuttinen kokonaisuus. Päällimmäisimpänä kappaleissa on kansanlaulumainen folksointi, jonka sekaan on heitetty vaikutteita monestakin eri suunnasta noisea myöten. Aloituskappale "Flygirl 616/666" on kuin degeneroituneen psykedeelisen lännenelokuvan alkusoitto. Tärähtäneessä tunnelmassaan mieleen soimaan jäävä kappale. Oma suosikkini neljästä kappaleesta on "Päähän kohdistuvat iskut", kansanballadimainen akustinen laulelma, jonka romantiikka on nimensä veroista. Tulee mieleen Yölaulajien tietyt kappaleet, mutta sehän ei voi olla kuin sattumaa. Levyn päättää edellisistä täysin eroava "Katajanahka", joka on elektronisempi tunnelmointi. Silti se jotenkin kummasti tuntuu kuuluvan juuri niille sijoilleen.

Ressu: Sirpaleet tuottavat ropinaa (LTJ-51)

Erittäin lupaavan kuuloinen kokoonpano, joka musiikissaan ei tyydy ihan perinteisiin metsäfolkklišeisiin, vaan yhdistelee ennakkoluulottomasti monenmoista mukaan soppaan. Erityisesti viulun käyttö miellyttää minun korvaani ja herättää jonkinlaisen "kamarifolk"-tunteen. Nätti levy, joka ansaitsee lisäkuuntelua.

Lamppukello: Kaahumatti kaheskanneski, Yyjö ite yheskänneski (LTJ-52)

Mielipuolista elektroniikkaääntelyä

Chora: Moist Friends (LTJ-54)

Brittiläisen Choran nimeämätön levy [sic] on ensikuulemalla hämmentävä kokemus. Jotenkin psykedeeliseen musiikkiin on onnistuttu yhdistämään pakahduttava kauneus ja erittäin hermoja koetteleva rumuus. Eikä näitä piirteitä voi edes mitenkään sormella osoittamalla erottaa toisistaan. Salakavalan taitavasti rakennettua ääntä. Erityisesti "Moist Friends" on vahva.

Grey Park: Travel Agent Certification Training Program: Courses I, II and III (LTJ-58)

Grey Parkin kolmas 267l-julkaisu on edellisten sarjaa jatkaen nimetty Travel Agent Certification Training Program: Courses I, II and III. ~18-minuuttisella kolmituumaisella on kolme kappaletta, joiden tyylilajeissa liikuskellaan laitojen kautta. Levy alkaa tartuvarytmisellä afrobeatilla, jatkuu maukkaalla dronehämyilyllä ja lopettaa rokkaavaan jumitukseen ("7 minutes of worlds most un-space take on space-rock"). Paras kuulemani Grey Park eli älyttömän hyvä.

Rokkiryhmä: Maailmanvoitto (LTJ-59)

Heidän musiikkinsa on äärimmäisen naiivia ja samalla jotenkin perverssin suloista folkin ja popin sulaumaa. Akustinen kitara ja melodika (?) rakentavat kevyttä psykedeelistä kudelmaansa kauniisti laulavan naisäänen taustalle. Välillä musiikki uhkaa valahtaa liiankin satunnaisen puolelle, mutta jollain kummalla tavalla jokainen kappale onnistuu lopussa nostaa itsensä kuiville ja jättämään tunteen, että näinhän sen pitikin mennä. Levy päättyy "Walk on by"-versiointiin, jonka kuullessaan Burt Bacharachin murtuisi itkuun.

TBX: R0705 (LTJ-61)

[V]arsinkin avaruuksissaan rankasti rokkaava TBX ansaitsee välittömiä kehuja.

v/a: Katsoin kauas ja sydämeni oli kaukana (LTJ-62)

Katsoin kauas ja sydämeni oli kaukana on kenties 267 lattajjaan paras julkaisu.

Boris Morgana: Im Plodoovosch (LTJ-64)

267 lattaajjaan uusin julkaisu on Boris Morgana -kokoonpanon Im Plodoovosch. Se pitää sisällään kaksi pitkää ja kokeellista psykeimproa. Särmää on ja sähäkkyyttä; aggressiivinen mutta vie mukaansa.

TBX / This One Will Be the Runner (LTJ-68)

TBX/This1-split ... on paljon kiinnostavampi kuin aiemmin viime vuonna ilmestynyt TBX:n oma 267l-albumi. This1:n elektroniset piirteet piristävät avaruusjunnausta kummasti.

Llyreas: s/t (LTJ-69)

Llyreasin levy on erittäin vakuuttava uhkaavine tunnelmineen ja jatkuvine kehityksineen.

Przewalski’s Horses: Museum for the Trees (LTJ-70)

[M]elko tavanomaista "metsäfolk"-hämminkiä

Enfer Boreal: Cloud Matter inside Your Bones (LTJ-72)

[H]yvää kamaa.

TBX: Collider (LTJ-75)

[N]ostaa bändin pisteitä rajusti

Grey Park: A Final Exam for A Agent (LTJ-76)

Grey Parkin levy äimistyttää

The Pistil Cosmos: The Praying Eyes (LTJ-79)

Älyttömän hieno levy!

Ous Mal: Riioraa (LTJ-85)

Vuodesta 2002 alkaen on 267 lattajjaa -pienlevymerkki esitellyt ansiokkaasti suomalaista (toki myös ulkolaista) kokeellista underground-musiikkia. Järjestysnumerolla 85 ilmestyi viime kuussa Ous Mal -nimisen duon esikoisalbumi Riioraa.

Ous Malin jäsenet ovat kertoneet työtapansa perustuvan lähes täysin sämplejen käsittelyyn. Musiikin pohjana käytetään löydettyjä ääniä, joiden lähde voi olla vanha kasetti tai levy, kenties radio. Ous Malin musiikissa sämpleihin suhtaudutaan hyvin "vanhanaikaisesti"; niitä ei turhaan siistitä tai siloitella, vaan sihinät, suhinat ja napsut kuuluvat lopullisten kappaleiden luupeissa. Tämä luo musiikkiin sellaista luonnollista pehmeyttä ja lämpöä, mitä nykyisessä elektronisessa musiikissa jää usein kaipaamaan.

Sämplejen lisäksi Riioraalla kuullaan (ilmeisesti) vartavasten näitä kappaleita varten äänitettyjä selloa, pianoa ja kanteletta. Elektroninen äänimaailma limittyykin vahvasti folk-saundien kanssa. Lopputuloksen vahvin vertailukohta onkin Paavoharju, jonka musiikki tulee mieleen monta kertaa Ous Malin levyä kuunnellessa. Selvin ero Paavoharjuun on lauluosuuksien puuttuminen. Tämä luo toisaalta musiikkiin abstraktimman ulottuvuuden – kuultavien rakenneosien monet alkuperät ilman inhimillistä ääntä eivät ankkuroi Riioraan musiikkia turhaan – toisaalta laulu olisi voinut elävöittää esityksiä ja monipuolistaa levyn sisältöä.

Riioraa noudattaa karkeasti ottaen kaavaa, jossa hahmottomammat ambient-kollaašit vaihtelevat melodisempia ja sävelletymmän kuuloisia elementtejä sisältävien raitojen kanssa. Itselleni kaihoisan nätit tunnelmoinnit tuntuvat kuunteluhetkellä lumoavilta, mutta kappaleen päätyttyä ei juuri minkäänlaista kuulokuvaa jää jäljelle. Jotain tarpeeksi koukuttavaa niistä jää puuttumaan ollakseen täysosumia (sama muuten vaivaa Paavoharjunkin vastaavia teoksia). Sen sijaan enemmän kamarifolklokeroon sopivat kappaleet paitsi onnistuvat luomaan tavattoman vahvan tunnelman myös jättämään jonkinlaisen mielentilan ja vaikutelman myös kuuntelun jälkeiseen aikaa. Heinoja hetkiä ovat etenkin "Lintuparvi" kanteleineen ja selloineen, "Tähti" sekä "Merilaulun alkupuoli. Toisaalta viimeksi mainitun lopussa ilmestyvä rumpukomppi on levyn suurin kauneusvirhe.

Riioraa on vakuuttava uutuus ja ennen kaikkea erittäin kaunista musiikkia. Ous Malilla on selvästi oma saundi ja tekemisen filosofia. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen yhtye ja albumi.