Katsottua: lokakuu 2025

 Harry O. Hoyt: Kadonnut maailma.

Harry O. Hoytin ohjaama Kadonnut maailma (The Lost World, 1925) on edelleen yksi parhaista Arthur Conan Doyle -filmatisoinneista. Doylen romaani on pinnaltaan kepeä mutta yllättävän postmoderni seikkailukertomus sisältää myös kuolevan britti-imperiumin kaikuja, mutta sellaiset sävyt on siistitty pois elokuvaversiosta. Elokuvana Kadonnut maailma on puhdasta viihdettä ja modernin erikoistehostetoiminnan esivanhempi.

Maineeltaan kiistanalainen professori Challenger väittää löytäneensä Etelä-Amerikasta alueen, jolla yhä edelleen elää muinaisia dinosauruksia. Todistaakseen puheensa hän kokoaa retkikunnan, jonka tehtävänä on lähteä tutkimaan professorin väitteitä. Paikka tietenkin löytyy, ja seikkailijat joutuvat moniin täpäriin tilanteisiin dinosaurusten, uhkaavien apinaihmisten ja purkautuvan tulivuoren puristuksessa.

Välittömin viehätys Kadonneessa maailmassa johtuu sen tehosteista. Willis O'Brienin, joka pian jatkaisi King Kongin elävöittämiseen, stop motion -animaatio on yhä vaikuttaa, vaikka toki voi tuntua kömpelöltä nykyaikaisen cgi:n rinnalla. Efektien varjoon jää helposti kaikki muu, mikä elokuvassa toimii: Se on muutenkin hyvän näköinen, ja esimerkiksi kerronta on tavattoman luistavaa. Osuva on myös roolitus. Hahmot saavuttavat mukavasti romaaniesikuviensa elkeet. Jopa itse Challenger, joka kirjassa kuvataan suorastaan geoteskin valtavaksi, herää henkiin Wallace Beeryn nahoissa. Vaikka Beery ei ole sen suurempi kuin kukaan muista elokuvan miesnäyttelijöistä, hänen olemuksessaan on suhteettomuutta ja valtavaa uhmaa, joka korvaa fyysisiä mittoja.

Vuoden 2000 restaurointi ei ole aivan täydellinen, vaan myöhemmin Kadonneeseen maailmaan on saatu liitettyä lisää kuvaa. Muutoin se puolustaa edelleen paikkaansa varsin toimivana leikkauksena Robert Israelin musiikki on turvallista mutta tavoittaa elokuvan hengen mainiosti.

Ensimmäisen kerran kommentoin Kadonnutta maailmaa jo yli kymmenen vuotta sitten.

Mervyn LeRoy: Vaarallista kylvöä

Mervyn LeRoyn ohjaus Vaarallista kylvöä (The Bad Seed, 1956) perustuu William Marchin romaaniin Pimeät leikit ja siihen pohjautuvaan Maxwell Andersonin näytelmään. Psykologisen kauhukertomuksen aihio on kuin Manaajan esiaste. Yliluonnollisuuksien sijasta vain pahuutta selittää psykoanalyysi.

Parempiparkainen kotirouva alkaa epäillä kahdeksanvuotiasta tytärtään Rhodaa, kun tämän koulutoveri hukkuu retkellä. Vainaja on voittanut aiemmin käsialakilpailun, mistä haluamansa samaan tottunut Rhoda on ollut katkera. Lisäpontta äidin pelkoihin tuo hänen omasta lapsuudestaan taas pintaan nouseva ajatus, ettei hän olekaan vanhempiensa lapsi. Johtuuko pahuus kasvatuksesta vai onko se sittenkin periytyvää?

Elokuvan freudilainen viitekehys on jokseenkin selittelevä, mutta muutoin The Bad Seed esittää vastauksia samoihin kysymyksiin kuin mainittu Manaaja toista kymmentä vuotta myöhemmin: mikä lapsia nykyään vaivaa?

Näytelmä elokuvan takana paistaa selvästi läpi, sillä kerronta nojaa vahvasti dialogiin. Kuitenkin LeRoyn ja kuvaaja Harold Rossonin yhteistyö tarjoaa myös muutamia kuvauksellisia oivalluksia. Niiden lisäksi The Bad Seedin ehdoton vahvuus ovat sen loistavat näyttelijät, joista osa toistaa teatterissa tekemänsä roolin.

Vaarallista kylvöä on ajalleen poikkeuksellisen rohkea elokuva käsitellessään toisaalta lapsen pahuutta, toisaalta äidin romahtamista kasvatustyön mahdottomuudessa. Vastaavia teemoja alkoi pulpahdella pintaan amerikkalaisessa elokuvassa enemmän vasta seuraavilla vuosikymmenillä.

Vittorio De Sica: Indiscretion of an American Woman

Hollywoodin tuottajamoguli David O. Selznick halusi tuoreelle vaimolleen Jennifer Jonesille elokuvan näyttää taitojaan. Ohjaajaksi valikoitui Vittorio De Sica, pohjatekstiksi Cesare Zavattinin novelli ja käsikirjoittajan paikalla tuulen mukana pyyhälsivät niin Alberto Moravia kuin Truman Capotekin. Kuten odottaa saattaa, elokuvan tekoprosessi oli hirveää vääntöä – Selznick kun ei tunnetusti halunnut päästää muita kukkoja tunkiolleen. Niinpä sitten kun Stazione termini eli Terminal Station (1953) oli lopulta valmis, tuottaja silpoi siitä kolmanneksen pois, liitti alkuun irrallisen ja turhan prologin ja julkaisi sen nimellä Indiscretion of an American Woman.

Nyt katsomani versio on nimenomaan tuo jälkimmäinen, joskin ilman mainittua prologia. Tunnin mittaisenakin elokuva on vaikuttava – joskin pikakelauksen ja kollaašin tunteesta ei koskaan pääse irti. Vaikka Selznick yrittää pakottaa tarinasta yksinkertaista rakkausdraamaa, DeSican visio välittyy siltikin.

Amerikkalaisrouva on lomamatkallaan Italiassa kohdannut amerikan–italialaisen miehen ja rakastunut tähän. Stazione termini kuvaa lähtöä: nainen on nousemassa junaan mutta jää vielä yöksi asemalle selvittämään välinsä miehen kanssa. Hullu rakkaus ei voi lopulta kuin epäonnistua, mutta toteutumattomat mahdollisuudet ja valintojen epävarmuus säilyvät.

DeSican lisäksi komeaa jälkeä tekee myös kuvaaja G. R. Aldo. Jylhä mustavalkokuvaus tekee roomalaisasemasta dramaattisen ympäristön. Pääparin ympärillä on jatkuva hulina, joka tuo mieleen Jacques Tatin elokuvien ihmisjoukot. Kontrasti huvittavankin taustamaiseman ja päähenkilöiden syvien tunteiden välillä on vaikuttava. Jones onnistuu roolissaan naisena, jolle päätöksen tekeminen on repivän vaikeaa. Montgomery Clift häntä vastassa sen sijaan jää vähäulotteiseksi raasuksi.

Richard Fleischer: Rikollinen vietti

Aikansa kohuttu rikostapaus, niin sanottu Leopoldin ja Loebin tapaus 1920-luvun Chicagossa, kääntyi vuosikymmenet myöhemmin pariksikin merkittäväksi elokuvaksi. Alfred Hitchcockin Köysi on näistä tunnetumpi mutta Richard Fleischerin Rikollinen vietti (Compulsion, 1959) parempi. Se pohjautuu paitsi itse tapaukseen myös siitä kertovaan Meyer Levinin romaaniin.

Kaksi itseään nietzscheläisenä yli-ihmisenä pitävää oikeustieteen opiskelijaa on päättänyt kerätä erilaisia kokemuksia ilman, että antavat tunteille mitään arvoa. Lopulta tämä johtaa 14-vuotiaan koulupojan murhaamiseen. Täydelliseen rikokseen pyrkiminen kaatuu inhimillisiin erheisiin, ja nuorukaiset päätyvät oikeuden eteen. Elokuva kuvaa tarkkaan kahden huippuälykkään mutta epätasapainoisen nuoren epätervettä suhdetta – enkä tarkoita nyt verhottua homoseksuaalisuutta vaan esimerkiksi heidän välistään valtasuhdetta – ja etsii syitä rikokseen muun muassa kasvatuksesta ja sosiaalisesta sopeutumattomuudesta.

Rikollisen vietin näyttelijät saivat poikkeuksellisen yhteispalkinnon Cannesissa: pääosien huikea Dean Stockwell ja Bradford Dillman sekä heidän puolustusasianajajaansa esittävä Orson Welles palkittiin "parhaana näyttelijänä". Wellesin pitkä monologi on yksi oikeussalidraaman hienoja loppupuheenvuoroja (hahmon esikuvan, Clarence Darrow'n, puhe kesti tosielämässä kahdeksan tuntia). Näiden kolmen lisäksi vaikuttavan suorituksen tekee myös E. G. Marshall syyttäjän roolissa.

Richard Fleischer on erikoinen ohjaaja siinä mielessä, että hän on enemmän kuin pelkkä pätevä ammattimies muttei kuitenkaan vaikkapa mainitun Hitchcockin tapainen auteur. Hän onnistuu parhaimmillaan, kuten Rikollisessa vietissä, tekemään vaikuttavaa elokuvataidetta, mutta hänen elokuvistaan on vaikea osoittaa mitään ohjaajalleen tyypillistä visiota tai erityistä yhdistävää elementtiä. Osittain tämä lienee seurausta studioiden toiminnasta – Fleischer nähtiin niissä nimenomaan työläisenä, joka teki tasaisen hyvää jälkeä.

Jalmari Helander: Sisu

Jos Rambo olisi matkannut pitämään orgioita Kunniattomien paskiaisten kanssa Rovaniemen markkinoille, olisi yhdeksän kuukauden päästä saattanut kuoriutua jotain Jalmari Helanderin Sisun (2023) kaltaista. Sisu on suomalaisen miehen voimaantumisfantasia: kun perhe on viety ja kotimaa palaa, niin ainakin omalla työllä hankitusta omaisuudesta pidetään kiinni viimeiseen asti.

Suomalaisilla ei ole kovinkaan monta ikiaikaista viitekehystä, johon mies voisi kohdentaa maskuliinienergiansa virtauksia, mutta onneksi on toinen maailmansota. Sodassa vastustajan ”kuolemattomaksi” nimeämä sissi on vetäytynyt Lappiin etsimään kultaa, mutta sielläkin ikävät ulkomaalaiset tulevat häiritsemään juuri, kun suuri saalis on löytynyt. Ei siinä auta kuin näyttää, miten täkäläisellä sisulla kaataa yksin vaikka pikku armeijan.

Elokuvana Sisu lainaa rutkasti edellä mainitusta Tarantinon elokuvasta. Tarinan jako ”lukuihin” on suora laina, eivätkä natsit ole oikeita natseja vaan englantia puhuvia Korkeajännitys-sakuja. Englannin käyttö ja päähenkilön yliluonnollinen selviytymisvietti etäännyttävät tapahtumia todellisuudesta niin paljon, ettei kukaan vahingossakaan kuvittele katselevansa mitään realistista. Elokuva ei toisaalta kuitenkaan naura itselleen riittävästi. Ironia ei varmasti ole peittänyt monen katsojan tuntemaa isänmaallista ylevyyttä. Verisen väkivallan runsaus tuo mieleen myöhempien aikojen Rambo-elokuvat, mutta siinä missä niiden läträys on riemastuttavaa, Sisun tyyli tuntuu vaivaannuttavalta.

Sisun pelastava tekijä on Jorma Tommilan pääosasuoritus. Turhia puhumattomaan rooliin Tommilan jäyhänkarismaattiset kasvot ovat omiaan. Hänen kärsimyksiinsä (ja ilmeiseen sotatraumaansa) on paljon helpompi uskoa kuin Sylvester Stallonen botox-pumpattuun Ramboon. Toki muutkin näyttelijät hoitavat leiviskänsä asiallisesti ja saavat sarjakuvahahmot liikkumaan. Oikeastaan sama pätee ohjaukseen: Helander tekee sujuvaa elokuvaa virheittä, ”juuri niin kuin pitää”. Valitettavasti se tarkoittaa myös yllätyksettömyyttä. Mutta sehän kyllä tuntuu purevan katsojiin.

David Fincher: The Game – oletko valmis peliin?

David Fincherin ohjaama The Game (joka Suomessa sai todella hölmön alaotsikon) vuodelta 1997 on kuin käänteistä Hitchcockia: mies on oikea mutta kaikki muu väärää. Toisaalta se osuu elokuvahistorian vaiheeseen, jossa kerrottiin enenevissä määrin tarinoita siitä, miten todellisuuteen ei voinut luottaa. Matrix ja Truman Show kertoivat omanlaisensa näkemykset heti seuraavina vuosina.

The Game on kuvaus valtaisin kokoluokan "alternative reality gamesta", aiheesta jota on käsitelty fiktiossa aina G. K. Chestertonin vuoden 1905 Club of Queer Trade -novellikokoelmasta asti. Itsekäs ja kylmä sijoituspankkiiri joutuu puolihuolimattomuuttaan mukaan peliin, jossa hän joutuu kyseenalaistamaan muut ihmiset ja heidän motiivinsa. Kaikki on yhtä peliä – tekaistua todellisuutta – tai ehkä sittenkin häntä vain huijataan eikä mitään peliä edes ole. Sellaisenaan The Game on myös vainoharhaisuuteen vajoamisen kuvaus. Miltä maailma tuntuu, kun mihinkään ei voi luottaa ja kukaan ei välttämättä ole sitä mitä pitäisi. Elokuvan seesteinen lopetus näyttäytyy siksi ironisena – Fincher itse on verrannut sitä Dickensin Joulutarinaan – tai ehkä se sittenkin on vain suurta kusetusta?

Jos tarinaa lähtisi perkaamaan tarkasti, se ei olisi niin tiivis ja vakuuttava kuin elokuva antaa ymmärtää. Fincher kuitenkin pitää koko jutun niin taidokkaasti ohjauksessaan, että katsoja hyppää itsekin peliin antaumuksella. Viimeistään siinä vaiheessa, kun aseet otetaan esiin, peli tuntuu menettävän uskottavuuttaan, mutta sittenkin se saa kammettua itsensä kuiville. Paljolti on kiitos ohjaajan taidokasta rytmitystä ja toisaalta Michael Douglasia pääosassa. Douglas, joka esiintyy joka ikisessä kohtauksessa, on täydellinen roolissaan hiljalleen hajoavana tärkeilijänä.

Ken Loach: Poika ja haukka

Ken Loach oli pienen ihmisen asialla jo 1969, kun hän ohjasi läpimurtoteoksensa Kes eli Poika ja haukka).Barry Hinesin romaaniin A Kestrel for a Knave (1968) pohjaava elokuva on kaunis lapsuuden unelmien kuvaus. Billy on työläispoika, jota tölvivät kotona isoveli (ja kädettömyyttään yksinhuoltajaäiti) ja koulussa niin oppilastoverit kuin alati karjuvat opettajat (jakso tärkeilevän liikunnanopettajan kanssa on herkullinen!). Merkityksellisyyttä elämäänsä hän saa haukasta, jota alkaa kouluttaa.

Loachin vähäeleisen tyylin katkaisevat haukkakuvat, joissa on toteavuuden lisäksi muunkinlaista voimaa. Vaikka lintu on sidottu naruun, on näissä kohtauksissa tunne vapaudesta. Billyn ja haukan yhteistyö on kuin tanssia, joka hengittää aivan eri tavoin kuin tukahdutettu arki. David Bradleyssä on pääroolissa autenttista kasvuiän herkkyyttä, joka tuo mieleen Truffaut'n Doinel-elokuvat. Ihan oman viehätyksensä Kesiin tuo vahva Yorkshiren murre, jota tosin on laimennettu jälkidubbauksessa.

Katsottua: joulukuu 2024

Erkki Uotila & Yrjö Norta: Sinä olet kohtaloni. Roland af Hällström: Vain kaksi tuntia

Melko lyhytikäisen Fenno-Filmin tuotantona syntynyt Sinä olet kohtaloni (1945) on läpikotaisin Erkki Uotilan projekti. Hän ohjasi Yrjö Norran kanssa oman käsikirjoituksensa ja esitti yhden päärooleista. Elokuvan on melodraama patologisesta rakkaudesta. Viulutaiteilijan vaimo on jättänyt tämän ja lähtenyt toisen matkaan mutta nyt katuu ja haikailee epätoivoisesti takaisin. Samaan aikaan miestä yrittää piirittää (puhtaan ammatillisesti) nuori soitonopiskelija. Vaimoa puolestaan palvoo epätoivoisesti hänen rakastajansa. Koko tarina on kuvattu hitaana ja poseeraavana. Tahmea teatraalisuus tuntuu kuitenkin yllättävän voimakkaalta, kun elokuvallisia säväyksiä ei haeta kuin ajoittain ja verkkaisuus antaa näyttelijöille tilaa. Joskus tila käytetään hyvin – Mirjami Kuosmanen pakkomielteisenä mutta epätasapainoisena vaimona – joskus vähemmän hyvin – vahakasvoinen unissakävelijä Kaarlo Hiltunen rakastajana. Vastapainona patetialle toimivat pitkät hiljaiset jaksot, joissa on eleetöntä toteavuutta, ja rikkovan koomiset hetket. Sinä olet kohtaloni on epätasainen ja kömpelökin kokonaisuus mutta samalla myös täynnä pieniä kiinnostavia yksityiskohtia – ja Kuosmasen valovoimaa.

Fenno-Filmin toiseksi viimeinen elokuva oli Roland af Hällströmin Vain kaksi tuntia (1949). Sekin on ohjaajansa käsikirjoittama melodraama ihmissuhdesotkuista. Miljöö on sairaala, jonka miellyttävän ja pidetyn ylilääkärin vaimo joutuu onnettomuuteen ja sitä kautta miehensä leikkuupöydälle. Samalla alkavat ihmisten petetyt ja salatut suhteet paljastua. Sivujuonteina seurataan sydänvaivaisen morsion ja hänen kihlattunsa välejä, poliisi miestä vikittelevää vanhapiikahoitajaa ja käytävillä salatupakalla ja naukuilla hiippailevaa "toimetonta naista". Kuten Uotilankin elokuvassa, myös tässä dramaattinen ja koominen ovat liitossa, joka on ihan yhtä tasapainoton kuin sen henkilötkin. Elokuvana Vain kaksi tuntia on kuitenkin dynaamisempi ja muutenkin onnistuneempi – samalla kenties myös vähemmän kiinnostava. Eino Kaipainen pääroolissa on vahva, Regina Linnaheimo tavallista hillitympi ja Leif Wager melkein normaalin kuolevaisen oloinen.

Yrjö Norta: SF-paraati. Jack Witikka: Suuri sävelparaati

Kotimaista hyvänmielenelokuvaa puhtaimmillaan on Yrjö Norran SF-paraati (1940). A) Se luo perusrakenteet suomalaisen musiikkielokuvan seuraaville vuosikymmenille. Ei puhdas musikaali, Hollywoodin tapaan, vaan muutaman laulun varaan koottu ohutjuoninen hupailu tulisi olemaan merkittävä osa kotimaista elokuvaa. Peter von Bagh on silti pitänyt SF-paraatia "ylittämättömänä". Musiikista (kolmesta kappaleesta yhdestä tuli ikivihreä) vastasi Georg Malmstén. B) Edelliskesänä filmattu elokuva tallentaa varsinkin alkupuolellaan Helsinkiä, joka pian pommitettaisiin ruvelle. Mainosmaisuutta perustelee vuoden 1940 olympiakisat – joita ei koskaan järjestetty. C) Sodan järkyttämä maa sai kerralla eteensä huiman valikoiman (SF:n) suosikkejaan., jotka alleviivaavat metatasoa roolinimillään. Vilahtaapa mukana tulevaisuuskin Topi Kärjen muodossa. Surullisen vilkaisun taaksepäin luo tieto siitä, että Kaarlo Angerkoski ehti kuolla ennen ensi-iltaa. D) Voiko paljon toiveikkaampaa tarinaa sotien keskelle olla? Työttömiksi jäävät nuoret luovat toiveikkaan iskelmän, jota koko kaupunki tuntuu laulavan, iästä ja yhteiskuntaluokasta riippumatta. Ikoninen loppukuva Ansasta & Taunosta on taatusti sykähdyttänyt aikanaan.

Eri tavalla onnistuu kaksikymmentä vuotta myöhempi Suuri sävelparaati (1959). Jack Witikan ohjaus edustaa uutta formaattia, jossa nimenomaan musiikkiesitykset ovat keskiössä ja tarina on pelkkä nimellinen liima niiden välillä. Reino Helismaan käsikirjoitus todennäköisesti mahtui Nortti-askin kylkeen: hyväntekeväisyyskonsertin kenraaliharjoituksissa Repe ja Eemeli perseilevät kulisseissa, iskelmätähdet pyörähtelevät paikoin musiikkivideota ennakoiden, välillä kameralle laulavaa tv-estetiikkaa. Witikka ja kuvaaja Kalle Peronkoski onnistuvat yllättävän hyvin luomaan vaihtelua ja eloa kankeaan rakenteeseen, vaikka kokonaisuus onkin liian pitkä. Varsinkin kuvat Ossi Runnen orkesterista ovat hienoja. Suuri sävelparaati on vankka aikalaistodistus, metadokumentti ja melkoisen kova musiikkiesitys (ja sitten tietysti on Olavi Virran Lannevannelaulu...).

Veikko Itkonen: Mullin mallin. Yrjö Tähtelä: Topralli

Ihan oma musiikkielokuvan alalajinsa on revyy- tai suomalaisittain iltamafilmi. Veikko Itkosen (tuot., ohj., kuv.; Reino Helismaan nimellisen käsikirjoituksen pohjalta) Mullin mallin vuodelta 1961 on rillumarein toistaiseksi viimeinen ulvaisu mutta myös kotikutoinen iltamaelokuva. Tietyömiesten joukko erehtyy osoitteesta ja viettää yönsä hotellissa. Kepoisa tarina etenee sketsimäisten kohtausten, stand-upin ja musiikkiesitysten kavalkadina. Huumori on osiensa summa ja dokumentoi murrosajan: mukana on perinteistä rillumareitä Esa Pakarisen ja Helismaan myötä, absurdia nonsenseä Pertti Pasasen ja alkuperäisen Bluff Brothersin esittäminä sekä ihan omanlaiset suomikummajaisensa Eemeli, Kalle Heiskanen ja harvinaisen roolin tekevä Kokemäen Uuno. Pimeässä hotellin pohjakerroksessa kuvattu elokuva on onneksi mustavalkoinen, sillä värillisenä se olisi näyttänyt juuri niin kotikutoiselta kuin onkin. Mullin mallin on elokuvana kehno, rillumareiksikin halpa, mutta todistekappaleena erittäin kiehtova tallenne hetkestä, jona suomalainen elokuva, komiikka ja viihdekulttuuri olivat luomassa nahkaansa.

Viisi vuotta asiat olivat uudella tolalla. Näyttelijälakko 1963–65 oli keskeyttänyt elokuvatuotannot ja saanut studiot polvilleen. Seurasi uusi aika uusine asenteineen ja pitkine oppivuosineen. Revyyelokuva yritti uuden sukupolven kanssa Yrjö Tähtelä, joka tuotti ja ohjasi "antielokuvansa" Toprallin (1966) ilman käsikirjoitusta (sen korvasivat Tähtelän keskustelut Pentti Saarikosken ym. kanssa). Levy-yhtiön vakavan musiikin vastaava laitetaan vastaamaan yhtiön 50-vuotisjuhlallisuuksien iskelmätarjonnasta. Se on tietysti tekosyy kuvata päivän muusikoita itse teossa ja yleistä sekoilua, joka haisee siltä kuin teekkareille olisi näytetty Beatles-elokuva ja annettu vappuna filmikamera. Tyyli on taatusti omanlaistaan vaikkei kovin hyvin aikaa kestänyttä. Tähtelä on parempi kuvaaja kuin ohjaaja. Mutta: Topralli on ainutlaatuinen välähdys tekoaikansa kotimaisesta musiikkimaailmasta: nuoret Irwin ja Katri Helena hetkumassa eduskuntatalon rapuilla, Carola tanssimassa viileästi Tukholmassa, Eero & Jussi kanuunaeroottisissa kuvissa – ja lopuksi vielä The Renegades.

A. Edward Sutherland: Beyond Tomorrow. Anthony Mann: Suuri Flamarion

A. Edward Sutherlandin ohjaama Beyond Tomorrow (1940) on melko tuntematon, yhdysvaltalainen pikkutuotanto, joka muistetaan lähinnä jouluelokuvana (jollaisena sitä alettiin markkinoida nimellä Beyond Christmas). Vaikka tarina alkaakin joulusta, on se paljon enemmän kuin kepeä lomaleffa. Pikemminkin kyseessä on capralaisittain tunteisiin vetoava fantasiasatu. Jouluna kolme vanhaa liikemiestä tekevät pienen jekun, jonka seuraamuksena tutustuvat kahteen aiemmin heille itselleen sekä toisilleen vieraaseen nuoreen ihmiseen. Nämä rakastuvat toisiinsa ja koko joukon välille syntyy nopeasti syvä ystävyys. Miehet kuolevat lento-onnettomuudessa mutta palaavat auttamaan ja johdattamaan nuorta paria aaveina. Tarinan kantavina teemoina ovat tekojen seuraamukset ja hyvän voima – klišeitä ehdottomasti mutta vilpittöminä arvokkaita periaatteita. Etenkin pariskunnan menestystä saava mies saa huomata, että hänen tekemänsä huonot valinnat vievät dramaattiseen loppuratkaisuun; kuolleet miehet sen sijaan saavat kukin osansa tuonpuoleisessa. Beyond Tomorrow on epätasaisista elementeistään – fantasia, melodraama, hollywoodilainen feelgood – huolimatta sydämellinen ja mukava elokuva ja b-tuotannon arvoistaan huolimatta vetävä ja kekseliäästikin ohjattu. Erityisen mukavaa on nähdä vanhat herrat Harry Carey ja C. Aubrey Smith yhdessä.

Anthony Mannin film noir Suuri Flamarion (The Great Flamarion, 1944) on sekin tyylikäs pikkutuotanto. Miehiä pyörittelevä nainen haluaa päästä alkoholistisiipastaan eroon ja viettelee varieteeteatterin jäyhän tarkka-ampujan tekemään likaisen työn puolestaan. Tarina juonikkaasta naisesta ja hänen mukanaan sortuvasta miehestä ei ole mitenkään omaperäinen, mutta se roihahtaa näyttelijöistään. Erich von Stroheim näyttelee lähinnä itseään mutta karismaattisesti; Mary Beth Hughes on loistava kaksinaamaisena unelmana. Vaikkei Suuri Flamarion ole ollut suuri satsaus eikä se ole pahemmin jäänyt kollektiiviseen muistiinkaan, on se kuitenkin onnistunut genrensä edustaja. Mustan rikoselokuvan tyyli on Mannilla tietysti hallussa, mutta onpa mukana myös jokunen vaikuttava elokuvallinen oivallus. Esimerkiksi kaaressa pyörähtävä kamera baarissa on elegantti.

Nelson McCormick: The Stepfather. Richard Fleischer: Kirottujen kukkula

Harvassa ovat ne 1980-luvun kauhusuosikit, joita ei olisi filmattu uusiksi, kun vuosiluku vaihtui alkamaan kakkosella. Kohtalon sai myös vuoden 1987 kevyesti satiirinen Isäpuoli eli The Stepfather, joka ei edes oikeastaan ole kauhua vaan ”psykologinen trilleri” (jos tällaisilla karsinoinneilla mitään merkitystä on). Nelson McCormickin kierrätysversio vuodelta 2009 jättää reaganilaisen ajan perhekeskeisyyden ironisoinnin sikseen ja sen sijaan uskoo ihan oikeasti ydinperheen pyhyyteen. Samalla psykologisesta putoaa loppu pois ja jäljelle jää pelkkä Psyko – johon tarpeettomasti viitataan niin musiikissa kuin kuvissa (suihkuverho). Uusi The Stepfather haluaisi olla fiksu moderni slasher, mutta eihän se onnistu, jos elokuva on hengetön kuin sukulainen arkkupakastimessa. Tarina kertoo edelleen sarjamurhaajasta, jonka modus operandi on luikerrella yksinhuoltajaäitien suosioon, asettua osaksi näiden perhettä ja sitten uuteen sukuun pettyneenä teurastaa koko sakki. Miksi näin käy, sitä elokuva ei selitä muttei ymmärrä edes kysyä. Pahoja ihmisiä nyt vain on ja ydinperheen loiset ne vasta pahoja ovatkin. Ainoa vaikuttava seikka on, että jokseenkin jokainen Amber Heardin kohtaus on kirjoitettu niin, että hänellä on yllään vain alusvaatteet tai bikinit.

Ammattimies Richard Fleischerin Kirottujen kukkula (Between Heaven and Hell, 1956) yrittää sekin, tässä tapauksessa olla sodan kauhujen valveutunut kuvaaja sen sijaan, että kertoisi vain sankaritarinaa. Francis Gwaltneyn romaani olisi tarvinnut pitkän ja seikkaperäisen käsittelyn – kerrotaan ensimmäisen filmikäsikirjoituksen olleen 9-tuntinen, kuvatuksi päätyi 90-minuuttinen. Nyt tarina rikkaasta ja pomottelevasta maanomistajasta, joka rintamalla ymmärtää uusia asioita ihmisyydestä ja toveruudesta mutta samalla kärsii jonkin sortin sotapsykoosista, on hajanainen kollaaši. Yksittäiset kohtaukset ovat kyllä vahvoja ja Cinemascope-kuva on välillä hyvinkin komeaa, mutta kokonaisuus on kuin episodifilmi, kun eripariset jaksot eivät muodosta jatkumoa. Ehkäpä Gwaltneyn romaani ansaitsisi uuden mahdollisuuden, vaikka tietysti sen esittämät ajatukset on esitetty sittemmin jo monta kertaa.

John Patrick Shanley: Doubt – Epäilys. Pat O'Connor: Elonkorjuujuhla

John Patrick Shanley muokkasi näytelmänsä elokuvaksi Doubt – Epäilys (2008). Teatteritausta näkyy selvästi filmiversiossa pitkähköinä, vuoropuhelupainotteisina kohtauksina, rajallisena määränä sekä tapahtumapaikkoja että henkilöhahmoja. Silti kuvallisesti se on ehtaa laatuelokuvaa, jopa hyvää sellaista, mikä ei ole mitenkään itsestään selvää näyttämösovitusten kanssa. Vielä hämmästyttävämpää on, että Shanleyn edellinen elokuvaohjaus oli 18 vuotta aiempi Joe ja tulivuori… 1960-luvulle sijoittuva Doubt käsittelee katolisen kirkon pappien pedofiiliutta. Katolisen koulun rehtori, vanhakantainen ja muutokseen epäillen suhtautuvat nunna iskee silmänsä ja syytöksensä edistysmieliseen ja sekulaareja asioita ymmärtävään pappiin. Kumpikin esitetään monitahoisina henkilöinä. Katsoja joutuu melkein koko elokuvan ajan itsekin miettimään mitä ja ketä uskoo, joskin välillä Doubt korostaa turhan paljon symboleitaan ja rinnastuksiaan; vaan sellaista on älyllinen elokuva amerikkalaisittain. Temaattisia kierroksia lisää risteymät sukupuolten tasa-arvoon, rotukysymykseen ja tietysti uskoon. Pitkät kohtaukset sallivat etenkin Meryl Streepin ja Philip Seymour Hoffmanin loistaa; Amy Adamsinkin, erinomaisen harrastajateatterin tyyliin.

Moni sama huomio pätee myös Pat O’Connorin ohjaamaan Elonkorjuujuhlaan (Dancing at Lughnasa, 1998). Se perustuu Brien Frielin näytelmään, jossa 1930-luvun Irlannissa viisi naimattomaksi jäänyttä [sic] siskoa yrittää tulla toimeen, vaikka raha ei riitä ja parvi on hiljalleen hajoamassa. Kuvioon liittyvät myös naisten lähetyssaarnaajaveli, joka palaa Ugandasta mieli murtuneena ja kristinuskon afrikkalaisiin perinteisiin vaihtaneena, nuorimman siskon lapsi, joka toimii myös kertojana, sekä lapsen hulivili-isä, joka on lähdössä sotimaan Francoa vastaan. Elokuvassa on oma viehätyksensä, mutta lähestyvän menetyksen tuntu löytyy vasta lopussa; alku on pitkään kuin Oi ihana toukokuun jaksoa katsoisi. Onneksi erittäin kova näyttelijäkaarti pitää kaiken verevänä; Streepin lisäksi Michael Gambon ja Sophie Thompson vakuuttavat, jälleen.

Franklin J. Schaffner: Panssarikenraali Patton

Vaikka sotaelokuva olisi olevinaan kuinka pasifistinen tahansa, aina se jotenkin glorifioi aiheensa. Tämähän on tunnettua. Ei siltä selviä Franklin J. Schaffnerin Panssarikenraali Pattonkaan (Patton, 1970), ei yritäkään. Silti se onnistuu olemaan yksi karmaisevimpia sotaelokuvia. Ei siksi, että siviiliuhrien kauheuksia korostettaisiin tai koska rivisotilaat luhistuvat jatkuvassa pelossa ja kauhussa tai koska heitä kaatuu sadointuhansin. Ei, Patton on kaamea päähenkilönsä vuoksi.

Yhdysvaltalaiskenraali George S. Pattonilla oli merkittävä rooli toisessa maailmansodassa Euroopan rintamalla, menemättä sen kummemmin yksityiskohtiin. Kiitos siitä jne., mutta unohdetaan tosiasiat. Elokuvan Patton kuvataan menneen maailman sotaherroja fanaattisesti ihailevaksi törkyturvaksi, joka runoilee ja siinä sivussa pitää kohtalonaan armeijojen komentamista. Hänen toverinsa, alaisensa tai elokuvakaan eivät ole hänen kanssaan samaa mieltä, eivät katso häntä ylöspäin. Hän sano tietävänsä itsekin, että on ”primadonna”. Nykyisessä turvallisuustilanteessa en kuitenkaan osaa katsoa häntä omaa tietä kulkevana kapinallisena nerona. Meillä on tälläkin hetkellä ihan liikaa pattoneita, jotka ovat valmiita teurastuttamaan omansa komentokeskuksista ja tukikohdista ”kunnian” ja ”sankaruuden” vuoksi. Helppohan se on, kun voi puhutella presidenttiä etunimeltä ja kultahampaat hymyten syytellä pelkuriksi taistelujen traumatisoimia. Elokuva näyttää kaiken tämänkin puolen – se yrittää olla ottamatta kantaa Pattonin puolesta tai vastaan. Aineksia on tarpeeksi, jotta hän näyttäisi väärinymmärretyltä sankarilta; roppakaupalla myös muunlaisin tulkintoihin.

Puhtaasti elokuvana Patton on komea. Schaffner pitää langat tiukasti käsissään, mistä osakiitos varmasti kuuluu myös Francis Ford Coppolan ja Edmund H. Northin käsikirjoitukselle. Etenkin taistelut ja muut joukkokohtaukset on toteutettu energisesti. Muihin kohtauksiin lähinnä riittää nimirooliin saumattomasti eläytyvä George C. Scott. On hienoja roolisuorituksia, joissa koko ajan muistaa ihailla näyttelijän taitoja, ja sitten on jokunen sellainen kuin Scottin kenraali.

Katsottua: joulukuu 2021

Philip Noyce: Catch a Fire. Sydney Pollack: Tulkki

Phillip Noycen ohjaama Catch a Fire (2006) sijoittuu vuoden 1980 Etelä-Afrikkaan. Musta väestö kapinoi apartheid-politiikkaa vastaan, ja valkoiset afrikaanerit yrittävät pitää valta-asemaansa väkivallalla ja pelottelulla. Keskiössä on Patrick Chamusso, ihan oikea historiallinen henkilö, jota väärin perustein syytetään terrori-iskusta. Nöyryytyksen jäljiltä hänestä oikeasti tulee aktivisti. Tarina on vaikuttava ja yksittäisissä kohtauksissa on todistusvoimaa. Kokonaisuus jää kuitenkin turhan pinnalliseksi ollakseen aidosti koskettava. Elokuva ei mene ihon alle yrityksestä huolimatta. Vahvimpia ovat laulukohtaukset, joissa on joukkovoimaa.

Myös Sydney Pollackin viimeinen ohjaus, Tulkki (The Interpreter, 2005), alkaa eteläisessä Afrikassa. Nopeasti siirrytään Yhdysvaltoihin seuraamaan YK:ssa työskentelevää tulkkia, joka joutuu osaksi Mugabea muistuttavan afrikkalaisdiktaattorin salamurhajuonta. Elokuva on tiukka trilleri ja ihan fiksukin, Hitchcockin perillisiä. Alfred-setään viittailaan paljonkin: Sabotaasin bussi, Vaarallisen romanssin YK-rakennus, Takaikkunan naapuritiirailu... Hitchcockilaisia ovat juonen aukot ja epäloogisuudet, mutta kukapa niistä liikoja välittää.

Sydney Pollack: Firma. Joel Schumacher: Koston liekit

Sydney Pollackin Firma (The Firm, 1993) oli ensimmäinen Grishamin romaanin elokuvaversio. Idea sinänsä on hyvä: nuori asianajajanplanttu päätyy lakifirmaan, joka paljastuu kulttimaiseksi järjestäytyneen rikollisuuden käsikassaraksi. Valitettavasti elokuva on hengetön ja epätasainen. Yhtään ei auta, että pääosassa on Tom Cruise, jolla ei tässä vaiheessa ole edes ylisuurta egoa, joka korvaisi näyttelijäntaitojen puuttumista.

Joel Schumacherin Päämies (The Client, 1994) on paljon verevämpi juttu. Nuori poika todistaa, miten rikollisten asianajaja tekee itsemurhan ja sitä ennen paljastaa murhatun poliitikon ruumiin sijainnin. Poika joutuu viranomaisten ja valtapelien nappulaksi. Tommy Lee Jones on harvinaisen velmu julkisuudenkipeänä syyttäjänä. Ei erityisen syvällinen elokuva mutta pätevää viihdettä joka tapauksessa.

Oliver Stone: Wall Street – Rahan ja vallan katu. Wall Street – Money Never Sleeps

Ensimmäinen Wall Street vuodelta 1987 on vahva elokuva riistokapitalismista, osakepelaamisesta, loputtomasta ahneudesta ja monesta muusta 1980-luvun hyveestä. Se on monella tapaa oivaltava läpileikkaus yhdestä läntistä maailmaa määritelleestä aikakaudesta. Nuori pörssimeklari hankkiutuu häikäilemättömän nurkanvaltaajan kuvioihin. Jälki on aluksi niin kaunista kuin juppinousukkaalta voi olettaa – ja lopuksi niin rumaa kuin pitääkin. Moni kuulemma päätyi pörssihommiin Wall Streetin nähtyään. Minua se kannustaa kyllä ihan päinvastaiseen. Itselleni parasta ovat toistuvat rivit 80-luvun mikrotietokoneita. Michael Douglasin Gordon Gekko oli Oscar-ainesta. Kaipa ihan syystä.

Parikymmentä vuotta myöhemmin, 2008, Yhdysvaltoja ja muutakin maailmaa järisytti valtaisa finanssikriisi. Stone katsoi, että oli aika Gekkon uudelle tulemiselle. Wall Streetin jatko-osassa (2010) ei enää eletä juppien nousukautta vaan talouskuplan puhkeamispistettä. Fokuksessa on uusi märkäkorva, itse asiassa Gekkon tuleva vävy, joka todistaa läheltä ennennäkemätöntä markkinoiden syöksyä ja sen taustalla olevaa juonittelua. Elokuvassa on paljon tarkkasilmäistä mutta niin on myös saarnaavuutta. Se on Stonelta aina vähän uuvuttavaa. Kakkososa ei ole edeltäjänsä veroinen mutta ihan sujuva pamfletti silti. Parasta siinä on 95-vuotias Eli Wallach viimeisessä roolissaan pitkässä elokuvassa.

Brian Levant: Lumihauvat. Isäni on turbomies

Lumihauvoissa (Snow Dogs, 2002) kalifornialainen hammaslääkäri saa kuulla olevansa adoptoitu ja että hänen biologinen äitinsä Alaskasta on testamentannut hänelle koiravaljakon. Tarina kulkee yllätyksettömänä hyvän mielen elokuvana, jossa on kieltämättä ihan viehättävää Villi pohjola -värinää. En kyllä ymmärrä, miten Cuba Gooding Jr. ja James Coburn(!) ovat tämmöiseen päätyneet.

Kaikkien aikojen jouluelokuva on tietenkin Isäni on turbomies (Jingle All the Way, 1996). Tarinassa Conan Barbaari yrittää etsiä pojalleen Anakin Skywalkerille sesongin suosikkilelua ja vetää kahtakymmentä joulupukkia siinä sivussa dunkkuun. Tyhmä tarinahan se on mutta elokuvassa on (tai ainakin haluan siinä nähdä) vanhan Hollywood-komedian henkeä. Parasta on Phil Hartmanin esittämä limainen naapurin setä.

Oliver Stone: The Doors. U-käännös helvettiin

Vaikka elokuvan nimi on The Doors (1991), se ei keskity yhtyeeseen vaan Jim Morrisonin sortuvaan hahmoon. Tosipohjahan tarinalla tietysti on, mutta taiteellisia vapauksia on otettu runsaasti, mikä on minun puolestani sallittua. Fanit ovat sitten eri asia. The Doors on kuitenkin ongelmallinen tapaus: Val Kilmer on pääosassa vaikuttava, kuten moni muukin näyttelijä roolissaan, yksittäiset kuvat ja kohtaukset ovat parhaimmillaan upean näköisiä, mutta kokonaisuus jää sittenkin pintapuoliseksi. Niinhän se usein tämmöisten elämäkertaelokuvien kanssa on. Ongelmia on myös käsikirjoituksessa, joka keskittyy luomaan myyttiä yhtenäisyyden hinnalla.

U-käännös helvettiin (U Turn, 1997) on puolestaan aliarvostettu elokuva. Vinksahtanut rikostarina Arizonan pikkukylässä voisi melkein olla Coenin veljesten käsialaa. Tosiasiassa se perustuu John Ridleyn romaaniin. Pikkurikollisen auto jättää hänet Superiorin raitille, ja yhtäkkiä mies on sekaantunut useampaankin murhajuoneen ja kriiseilevään ihmissuhdeverkkoon. Elokuva on Stonelle epätavallisen pieni, eikä se yritä iskeä sanottavaansa suoraan katsojan naamaan. Hahmot ovat kummallisia ja irvokkaita, mitä vaikutelmaa lisää myös vinot kuvakulmat, nykivä leikkaus ja Ennio Morriconen musiikki. U-käännös helvettiin on oikeastaan tosi luotaantyöntävän oloinen elokuva mutta juuri siksi viehättävä.

Oren Peli: Paranormal Activity. Tod Williams: Paranormal Activity 2. Henry Joost & Ariel Schulman: Paranormal Activity 3. Paranormal Activity 4

Paranormal Activity on juuri sellainen kauhuelokuvasarja, josta minun ei kuuluisi pitää. Halpoihin säikyttelyihin perustuvaa teiniviihdettä, jonka jokainen osa toistaa samoja ideoita. Ja silti - pidän niistä yllättävän paljon. Ensimmäinen osa, Oren Pelin ohjaus vuodelta 2007, on pienimuotoisen kerronnan ja odotukseen perustuvan jännitteen pikkuhelmi. Yhden kameran kerronta ja hitaasti etenevät tapahtumat pystyvät aidosti olemaan vaikuttavia. Tietysti jos elokuvaa katsoo alusta asti sillä asenteella, että kaikki found footage -tyyppinen elokuva on roskaa, ei tästäkään saa mitään muuta irti.

Jatko-osat noudattavat enemmän tai vähemmän samaa kaavaa. Kameroita tulee enemmän, mytologia tarinan taustalla saa syvyyttä, on uusia kekseliäämpiä säikkyjä. Kakkososa varsinkin tuntuu laahaavalta (tosin katsoin siitä hieman pidemmän ohjaaja leikkauksen) ja jotenkin oudon muodottomalta. Toisaalta kolmososa on paikoin oikeinkin tehokas. Tietysti found footage -estetiikka alkaa koetella uskottavuuden rajoja, varsinkin nelosessa, kun ihmiset tuntuvat kantavan kameroita koko ajan mukanaan.

Sarjana Paranormal Activity on siinä mielessä mielenkiintoinen tapaus, että vasta neljäs elokuva on varsinainen jatko-osa. Kakkos- ja kolmososat ovat esiosia, jotka taustoittavat aiempia tapahtumia. Näiden neljän elokuvan jälkeenkin on ilmestynyt vielä kolme Paranormal Activityä, mutta ne eivät kuuluneet tämänkertaiseen katselmukseen.

Neill Blomkamp: District 9. Nishimura Yoshihiro: Helldriver

Neill Blomkampin ensimmäinen pitkä ohjaustyö District 9 (2009) alkaa parodisena mukadokumenttina Maapallolle eksyneestä muukalaisjoukosta, jonka ihmiset eristävät elämään keskitysleirillä. Yhtäläisyyksiä mihin tahansa tunnettuun tosielämän segregaatioon ei tarvitse edes etsiä. Elokuva muuttuu pian dramaattiseksi ja koskettavaksikin kertomukseksi miehestä, joka siirtyy valtaväestöstä päänpotkittuun vähemmistöön. District 9 on fiksu elokuva, vaikka lopussa se kääntyykin suotta melko tavanomaiseksi toimintarymistelyksi. Elokuvan ohjaaja on eteläafrikkalainen ja Johannesburgiin tarina sijoittuukin, mutta elokuva on tehty yhteistyössä paitsi yhdysvaltalaisten myös uusiseelantilaisten kanssa. Jälkimmäisillä on pitkät perinteet omalaatuisiin genre-elokuviin, mikä vaikutus tuntuu District 9:ssäkin.

Jotain samankaltaista tematiikkaa on nähtävissä myös Yoshihiro Nishimuran Helldriverissa (ヘルドライバー, 2010), jossa hetken verran pohditaan, onko zombeilla ihmisoikeuksia. Pääpaino on kuitenkin ihan muualla – tajuttomissa hurmekekkereissä, joissa ruumiita repeilee ja veri roiskuu. Kaikki tarinassa on reikäpäistä, kaikki on juuri sitä mikä on parasta (tai näkökulmasta riippuen pahinta) japanilaisessa populaarikuvastossa. Kyse on zombiapokalypsista, ja sitä lähtee hoitamaan nuori nainen, jolla ei ole sydäntä mutta aseena moottorisahamiekka. Mutta eihän tämmöisessä tarinalla ole väliä.

Vittorio de Sica: Avioliitto italialaisittain. Eilen, tänään, huomenna

Avioliitto italialaisittain (Matrimonio all'italiana, 1964) kattaa yli kahdenkymmenen vuoden mittaisen ajanjakson kahden ihmisen elämässä. Nuori köyhistä oloista lähtenyt nainen rakastuu yläluokkaiseen mieheen, joka ei kuitenkaan osaa asettua aloilleen. Romanttisena alkanut suhde muuttuu valtapeliksi. Ohjaaja Vittorio De Sica tasapainottelee hienosti koskettavan melodraaman ja liioittelevan komedian välillä. Elokuva ei ole mestariteos mutta sinne päin. Sen perustana on Eduardo De Filippon näytelmä.

Eilen, tänään, huomenna (Ieri, oggi, domani, 1963) on astetta keveämpi mutta sydämeltään ehkä vielä painavampi. Kolmesta eri tarinasta koostuva elokuva on ihmisyyden ja yhteisön puolella. Ensimmäisessä jaksossa köyhän perheen äiti yrittää pysyä toistuvasti raskaana, jottei joutuisi pidätetyksi.

Toinen osa, joka perustuu Alberto Moravian tarinaan, alkaa komealla ja pitkällä otoksella Milanon kaduilta. De Sica on monen muun hyveen lisäksi italialaisen kaupungin kuvaaja, mikä näkyy tässäkin elokuvassa monina kauniina, melkein pakahduttavina otoksina. Toinen osuus sijoittuu melkein kokonaan Rolls Roycen kytiin, joten maisemia riittää. Rikas nainen ottaa matkaansa keskiluokkaisemman rakastajansa ja joutuu laittamaan elämänsä asioita tärkeysjärjestykseen.

Kolmannessa tarinassa prostituoitu ja naapurin nuori pappiskokelas löytävät yhteisen sävelen. Riitasointuja tuo edellisen asiakas neuroottinen ja omistushaluinen "upper class twit". Kolmikon väliin muodostuu kaikkia kasvattava kokemus.

On jotenkin käsittämätöntä, miten monipuolisia ja tavallaan täydellisiä elokuvanäyttelijöitä Sophia Loren ja Marcello Mastroianni ovat olleet – seksisymboliasemastaan huolimatta. Ehkäpä 1960-luku oli nimenomaan näyttelijän kannalta otollisinta aikaa. Sai rauhassa keskittyä hahmoihin ja omaan työhönsä. Kamera antoi tilaa, eikä vielä ollut modernin efektivyörytyksen taakkaa häiritsemässä. Läsnäolo oli kaunista.

Henri-Georges Clouzot: Pelon palkka. Jean Cocteau: Orfeus

Henri-Georges Clouzot'n ohjaama Pelon palkka (Le Salaire de la peur, 1953) on malliesimerkki siitä, miten elokuvassa rakennetaan jännite ja saadaan katsojan syke nousemaan. Ja onhan siitä mallia otettukin – moni ihan tuorekin elokuva on paljosta velkaa sille. Pelon palkassa amerikkalainen öljy-yhtiö palkkaa neljä rahan tarpeessa olevaa miestä kuljettamaan kahdella kuorma-autolla valtavan lastin nitroglyseriiniä läpi vuoriston ja viidakon. Vastaan tulevat kaikki mahdolliset esteet ja vaarat. Monikansallinen miesjoukko (pari ranskalaista, italialainen ja saksalainen) on inhimillisyydessään sympaattinen, ja heidän puolestaan pelkää ja on huolissaan. Mustavalkokuvaus on komeaa, ja diegeettinen äänimaailma – varsinkin hengitys, oli se sitten miesten keuhkoista, autojen moottoreista tai ympäröivän maiseman läpi puhaltavasta tuulesta lähtevää – ei saa kaipaamaan musiikkia.

Antiikin myyttiin perustuva ja Jean Cocteaun ohjaama Orfeus (Orphee, 1950) on taide-elokuvaa parhaimmillaan. Omaperäiset, ainutlaatuiset kuvalliset ja kerronnalliset ideat eivät peitä tarinaa alleen, mikä tekee elokuvasta helpo(hko)sti lähestyttävän. Kerronta on ajoittain hämärää mutta kiehtovalla tavalla, ei vieraannuttavalla. Kuolema rakastuu runoilijaan ja tappaa tämän vaimon. Runoilija noutaa vaimonsa kuolleiden maasta mutta on jo Kuoleman lumoissa. Sinänsä yksinkertaisissa visuaalisissa efekteissä on yhä lumovoimaa. Peiliin vajoava Orfeus on jäänyt kummittelemaan mieleeni, vaikka edellisestä katselukerrasta (valkokankaalla) on toistakymmentä vuotta.

Mariane Satrapi: The Voices. Richard Fleischer: Bostonin kuristaja

Mariane Satrapin The Voices (2014) on hyvin musta komedia miehestä, joka kuulee lemmikkiensä ja tappamiensa naisten irtopäiden puhuvan hänelle. Elokuva on yhtä aikaa hauska ja oikeastaan aika koskettava. Satrapia osasi nauraa sodan kauhujen keskellä Persepolis-sarjakuvissaan ja -elokuvassaan – nyt hauskan ja kauhean tasapaino toimii yksilön tragediassa.

Richard Fleischerin Bostonin kuristaja (Boston Strangler, 1968) perustuu tositapahtumiin. Nimenomaan perustuu, sillä se ottaa paljon vapauksia tosiasioiden suhteen. Elokuva kuvaa naisia kuristavan sarjamurhaajan jahtia ja kiinnijääntiä. Tyyli on toisaalta dokumentaarinen, toisaalta erittäin tyylitelty. Se käyttää runsaasti jaettua kuvaa, jossa katsoja saa nähdä monta tapahtumaa tai näkökulmaa yhtä aikaa. Vaikka siinä onkin temppuilun makua, on tulos vaikuttava.

William Markus: Rakas varkaani. Aarne Tarkas: Olin nahjuksen vaimo

William Markuksen ohjaama Rakas varkaani (1957) on kepeä komedia, oikeastaan melko tyhjänpäiväinen ja mitätön mutta sittenkin kummallisen viehättävä. Paljon on näyttelijöiden varassa; varsinkin tosielämän tulevan avioparin, Pohjanpään ja Pentti Siimeksen, välillä on pääosissa rutkasti kemiaa. Elokuva kertoo varkaiden psykologiaa tutkivasta dosentista, joka ihastuu kahden hengen varaskoplan johtajaan. Tämä käyttää hyväkseen tilaisuutta ja miestä, joka hajamielisyydessään ei tajua mitä ympärillä tapahtuu. Huumori koostuu absurdeistakin sattumuksista ja väärinkäsityksistä sekä huvittavan liioitelluista hahmoista. Kohelluksessa on paljon mykkäkauden slapstick-perinteestä. Hassuttelu on pääosin hyvin viatonta, joskin ajatus varkaasta päähenkilönä ei ollut ihan ongelmaton tekoajankohtana. Nykykatsojalle huumori ei välttämättä ole kovin hauskaa, mutta muutamat uskaliaammat kuvat (alaston nainen peseytymässä ja myöhempi lähikuva tämän miehustasta) voivat yllättää. Elokuva on kuitenkin sympaattinen, ja pääsepä siinä taas näkemään Helsingin vanhaa miljöötä, muun muassa Stockmannin tavarataloa. Bonusta tulee Olavi Virran vierailusta ja elokuvantekijöiden esiintymisestä alkutekstien aikana.

Aarne Tarkaksen ohjaama Olin nahjuksen vaimo (1961) on astetta hallitumpi ihmissuhdekomedia. Rikkaan teollisuussuvun perijän vaimo, pian entinen, on kirjoittanut kirjan avioliitostaan. Kirja saa hyvät arviot mutta suku on tietenkin kauhuissaan häväistysjutusta. Parisuhteen vaiheita käydään läpi takaumina, joista osa on kuvattu Pariisissa asti. Pohjanpään vastanäyttelijänä on tällä kertaa Leif Wager, joka on tyypillisen karismaattinen itsensä (paitsi kun näyttää silmälaseissaan hieman Matti Vanhaselta). Parin kemia toimii. Tarkas on helppo tuomita mitättömäksi riviohjaajaksi, mutta Nahjuksen vaimo on hyvä osoitus hänen kyvykkyydestään ja elokuvataiteen ymmärryksestään. Hänen käsikirjoituksensa tuskin menisi läpi tänä päivänä kaikkine käänteineen. Wodehousemaisten häijyjen tätien ja, no, nahjusmaisten vävyjen keinovalikoimaan kuuluu niin naisen huumaaminen kuin kaappauskin. Mieskin on mies vasta, kun rupeaa komentamaan vaimoaan.

Michalis Kakogiannis: Kerro minulle, Zorbas. Risto Jarva: Loma

Kreetalaisen Nkos Kazantzakisin romaaniin perustuva, kyproslaisen Michalis Kakogiannisin ohjaama Kerro minulle, Zorbas (Zorba the Greek, 1964) on erikoinen yhdistelmä pientä ja laveaa. Tarina rakentuu oikeastaan kahden henkilön ympärille, brittiläisen kirjailijan, joka palaa isiensä maille Kreetaan käynnistääkseen siellä kaivoksen, ja nimihenkilön Zorbasin, joka lyöttäytyy miehen mukaan satamassa. Zorbas on eräänlainen trickster-hahmo, joka posiitiivisuudellaan ja elämänriemullaan saa aikaan monenlaisia asioita ympärillään. Heidän lisäkseen ainoat merkittävät hahmot ovat kaksi naista, jotka kumpikin jäävät ohuiksi, miesten objekteiksi – joskin Lila Kedrovan esittämä vanha ranskalaiskurtisaani on hienosti esitetty rooli. Muut elokuvan ihmiset ovat kollektiivi, kreetalaisten joukko. Eeppistä elokuvassa on sen täyteys. Tapahtumia on runsaasti jopa yli kaksituntiseen elokuvaan. Se aiheuttaa pienoista hajanaisuutta mutta toisaalta myös syventää varsinkin Zorbasin hahmoa. Anthony Quinn on roolissa vaikuttava, samoin kaksi kuolinkohtausta.

Risto Jarvan toiseksi viimeinen elokuva Loma (1976) heittää suomalaisen pankkivirkailijan talviolympialaisten sijaan Rodokselle, suksineen pipoineen. Vaikka Jarva oli parhaimmillaan hieno elokuvantekijä, on hänen tuotantonsa epätasaista; ja vaikka Lomaa tunnutaan muistelevan lämmöllä, on se melko väkinäinen komedia. Huumori revitään ennalta arvattavista kommelluksista, ja tuolloin vielä Suomessa uuden ilmiön eli etelänmatkailun kuvaus on kovin alleviivattua. Tekninen toteutuskin on vähän niin ja näin. Toki mukana on kohtaus, jossa Antti Litja nousee Välimerestä villapiposta askarrellut uimahousut päässään.

David Lean: Tohtori Zhivago

Minulla on ollut lukiovuosista asti lapsellinen tavoite katsoa yhden kalenterivuoden aikana 366 elokuvaa, keskimäärin yli elokuva päivässä. Tavoite ei ole koskaan täyttynyt, koska elämä on tullut tielle. Tänä vuonna elämä on ollut myötämielinen. Vuoden 365. elokuvaksi halusin jotain isoa. Abel Gancen Napoleon olisi ollut ilmiselvä valinta mutta vähän turhan iso tähän hetkeen. Päädyin astetta pienempään isoon:

David Lean oli suurimuotoisen draaman mestari. Hänen ohjaamansa Tohtori Zhivago (Doctor Zhivago, 1965) on yli kolmetuntinen laveasti ja verkkaan etenevä eepos. Boris Pasternakin romaaniin perustuva elokuva alkaa kuvauksena Venäjän vallankumouksesta mutta kääntyy lopulta rakkaustarinaksi. Ei poliittinen puolikaan koskaan häviä kokonaan, vaikka sen tarjoama analyysi ei ole kovin syvällistä. Ensimmäinen kolmannes, vallankumouksen syiden pohjustus, on paras osa.

Zhivagolla on kahtalainen maine: se on suuren yleisön pitämä ja arvostama, mutta kriitikot ovat olleet varautuneempia. Se on ehdottomasti komea elokuva. Joukkokohtauksissa on voimaa ja kamera rakastaa maisemia melkein yhtä pieteetillä kuin Leanin aiemmassa Arabian Lawrencessa. Venäläisen eepoksen perinteen mukaisesti tarinassa on lopulta kyse nimenomaan yhteisöstä ja massoista, mutta tällä kertaa yksilöt jäävät täysin historian jalkoihin. Omar Sharifin kostein silmin esittämä nimirooli on kovin pahvisen makuinen; parasta jälkeä tekee Rod Sterling limaisena yläluokan mulkkuna. Itse en osaa inhota Zhivagoa enkä olla pettynyt siihen – se on hieno elokuva vaikkei ihon alle ihan pääsekään.